5
Puhe
Neljätoista vuotta tämän jälkeen nähtiin eräänä keväisenä ehtoopäivänä toukokuun alussa suuri vaellus pitkin puistokujaa "Kartanoon". Kandidaatti Tomas Rendalenin piti esitelmällä vihkiä pihalle rakennettu iso, uusi voimistelurakennus. Tässä tilaisuudessa hän tahtoi selitellä, minkä suunnitelman mukaan hän johtaisi koulua, jonka hän elokuusta alkaen ottaisi haltuunsa.
Tiedettiin, että tämä oli ollut hänen päämääränsä, jo ennenkuin hän oli matkustanut Kristianiaan ylioppilastutkintoa suorittamaan, – ettei hänellä ollut kangastanut mitään muuta elämäntyötä opiskellessaan ja sittemmin tutkintojensa jälkeen ottaessaan osaa opetukseen useissa poika- ja tyttökouluissa ja nyt usean vuoden aikana tutustuessaan kumpaisiinkin Saksassa, Sveitsissä, Ranskassa, Englannissa ja lopuksi Amerikassa. Viimeksimainitussa maassa hän oli parhaiten löytänyt, mitä etsi, kerrottiin. Itse hän oli lausunut, että hänen elämänkehityksensä oli siinä puheessa, jonka hän tänään aikoi pitää, ja sitä pidettiin kummallisena; oltiin uteliaita.
Niinä neljänä, viitenä kuukautena, jotka hän nyt oli ollut kotona, hän oli rakennuttanut voimisteluhuoneiston, sillä entisen, ritarisalin, hän oli muodostanut joksikin, missä voitiin tehdä kemiallisia ja fysikaalisia kokeita, – ei oikein tiedetty, millaiseksi; mutta kaipahan se aikanaan saataisiin nähdä. Ja tornista oli tullut pikku tähtitorni. Loputtomasti oli hänen laatikoistansa purettu ja tuotu jotakin, mitä hän sanoi "havaintovälineiksi": lapsille oli esitetty mitä ihmeellisimpiä näytteitä.
Kaikki tämä ja hänen laajat matkansa olivat maksaneet paljon. Millä keinoin oli rahoja hankittu? Rouva Rendalen oli kerran saanut selville, että metsät oli myyty kartanosta erikseen, osaksi ennen, osaksi sen jälkeen, kun oli myyty talot, joihin ne kuuluivat. Toiset näistä metsistä oli aikoinaan myyty vain täydellisesti hakattaviksi; maa oli siis edelleenkin kartanon. Mutta kun ne olivat kauan olleet käyttämättöminä, oli tämä unohdettu, ja ympäristön talot olivat osittain ottaneet metsät. Muutamia oikeusjuttuja tästä asiasta rouva Rendalen hävisi, toisia voitti, ja kelpo norjalaisilla tukkipuilla Tomas ja Karl olivat opiskelleet, Tomas luonnontieteitä ja Karl jumaluusoppia, ja kumpainenkin matkustanut ulkomaille. Karl oli vuoden kuluttua palannut kotiin, mutta Tomas pitkittänyt matkojaan.
Näinä kuukausina nyt kotona ollessaan hän oli luennoinut ylimpien luokkien tytöille, etenkin luonnontieteiden alalta, m.m. selitellyt heille kaikkein uusimpia havaintoja aivojen toiminnasta, näytellen heille isoja piirustuksia! Kun lapset taas kertoivat aikaihmisille, millä tavoin havainnot oli tehty, teki näidenkin mieli kuunnella, joten ei ollut harvinaista, että vanhempia sisaria ja äitejä, jopa isiäkin, istui sulloutuneina tyttösien sekaan kuuntelemassa häntä "Kartanon" luokkahuoneissa.
Siten voi käsittää, miksi ihmistulva nyt oli niin runsas.
Tomas oli ruma, punatukkainen, kesakkoinen nuori mies, jolla oli jokseenkin leveä nenä, harmaat siristelevät silmät ilman kulmakarvoja, ainakaan näkyviä, ja kapeahuulinen suu kuten isällään. Ja kuitenkin sanottiin koko tyttökoulun olevan hurmaantuneen häneen! Tahdottiin nähdä ja kuulla, mitä tämä oli; siksi oli kolme naista jokaista herrasmiestä kohti siinä liudassa, joka kuhisi ylös rinnettä.
Suurilta portailta rakennuksen edustalta oli tehty tie oikealle julkipuolen ja edelleen sivurakennuksen ympäri pihan takalistolle, yleinen koulutie. Sillä puolella oli uusi voimisteluhuoneistokin. Mutta sen pääoven eteen, ylös portaille, oli asetettu vartija, ja ulkopuolella ylt'ympärillä tunkeili joukko ihmisiä pannen osaksi kovaäänisestikin vastalauseensa tästä kohtelusta. Andreas Berg oli saanut toimekseen pitää silmällä, että ainoastaan "lasten vanhempia" pääsi sisälle. Kutsu oli nimenomaan kohdistunut heihin, mutta tätä ei ollut huomattu tai ymmärretty, tai oli tahdottu kuitenkin yrittää ja noustiin nyt kapinaan. Tietysti nämä olivat enimmäkseen nuorta väkeä.
Suurta hilpeyttä syntyi joka kerta, kun joku vanhempi, joka ei ollut virallisesti tunnustettu isäksi tai äidiksi, torjuttiin takaisin. Anton Dösen – jota nimitettiin myöskin "ranskalaiseksi Döseniksi", sillä hän oli asustanut useita vuosia Ranskassa ja kävi nyt kauppaa ranskalaisilla korutavaroilla melkein suoraan vastapäätä Jensenin neitejä "Pummin" varrella, – esittäysi "isänä" ja pyrki sisälle; hän ei ollut milloinkaan ollut naimisissa, samainen ranskalainen Dösen. Syntyi suuri hilpeys! Horjumattoman totinen Andreas Berg peräytti hänet takaisin, ja ranskalainen Dösen kysyi, mitä hornaa sitten tarvittiin sisällepääsemiseksi? Täytyikö hänen rientää kaupunkiin hankkimaan papintodistus siitä, että hän oli isä?
Ranskalaisella Dösenillä oli nimittäin etuoikeutena tunnustaa julkisesti kaikki syntinsä; ihmiset mielellään kuulivat niitä. Hänen myymälästään ostettiin paljon hänen keveistä tavoistaan ja puheistaan huolimatta; kilpailu kahden vinon Jensenin neidin kanssa muotihepenien myynnissä ei ollut vaarallinen.
Mutta kas, tuossahan Jensenin neidit tulivatkin, ja he pääsivät sisälle! Rajaton riemu seurakunnassa! Sillä senhän tiesivät toki kaikki ihmiset, etteivät Jensenin neidit, Jumala paratkoon, olleet lasta synnyttäneet! Andreas selitti sen johtuvan siitä, että heillä oli sisarentytär koulussa. "Siitäkö syystä he eivät ole lasta synnyttäneet?" – "Ei, siitä syystä he pääsivät sisälle; he olivat vanhempien sijaisia." – "Mutta", arveli Dösen, "täytyyhän sitten merkitä enemmän olla isä kuin isän sijainen." – Suurta suosiota. – "Olenhan muuten minäkin isän sijainen niille, joille annan ruoan ja palkan; enkö ole?" – Tähän ei Berg vastannut mitään. Nyt tulivat pormestari ja hänen puolisonsa. Heitäkään ei Berg tahtonut päästää ohitseen, sillä he eivät olleet "vanhempia", eikä heillä myöskään ollut holhotteja koulussa.
Dösen hurrasi ja taputti käsiään, ja monet hänen mukanaan; kajahteli yleinen naurunremakka. Kaikkihan tunsivat pormestarin eivätkä hänestä pitäneet; odoteltiin siis jotakin hauskaa. Pormestari tulistuikin paikalla niin vimmastuneeksi, ettei voinut puhua, änkytti vain ja viuhtoi. Hän oli pitkä, laiha, kakkulanenäinen mies, jolla oli huulillaan ainainen virnistys – ei iloisuudesta tai muusta sellaisesta, ei, vaan huonosta vatsasta; sen leima kuvastui hänen vääntyneillä kasvoillaan.
Vihdoinkin hän sai puhekykynsä ja kysyi Andreas Bergiltä, oliko tämä hullu. Ja pormestaritar, joka tällaisissa tilaisuuksissa mielellään jouduttausi etunenään, huomautti, ettei kaupungissa voitu sulkea mitään kokousta pormestarilta. Tämä ei vähääkään tehonnut Andreas Bergiin; hän ryhtyi avaamaan toisille tulijoille, jotka todellakin olivat lasten vanhempia, ja lukitsi sitten taas. Nyt täytyi Dösenin puhua pormestarin puolesta. "Andreas Bergin pitäisi ymmärtää, että kun pormestarilla ei ole lapsia, ei se ole pormestarin vika; niin, eikä pormestarinnankaan." – Pauhaavia suosionosoituksia. – "Vanhempien paratiisia ei voida kokonaan sulkea pormestarilta tuosta syystä, kun kerran sentään…", hän ei päässyt pitemmälle: pormestari kysyi, oliko hän hullu. – "Kyllä, teidän puolestanne, herra pormestari!" vastasi Dösen. Siitäpä vasta naurun mellakka remahti!
Samassa saapui pikku vaimonsa kanssa suutari Nils Hansen. Häneltä oli pormestari toki satoja kertoja kysynyt, oliko hän hullu, – niin että Nils Hansen nauroi heti, kun kuuli tuon sanan. "Kuka nyt on hullu?" hän kysyi.
"Andreas Berg!" vastasi pormestari.
"Ei, minähän", huusi Dösen.
"Pormestari!" luikkasivat jotkut joukosta.
"Ajatelkaahan", sanoi pormestari Nils Hansenille, "Andreas Berg on niin häpeämätön, että – että – epää vaimoltani ja – ja – ja minulta pääsyn sisälle!"
Nils Hansenista näki, että tämä huvitti häntä. Laura-rouva sitä vastoin joutui kummiinsa ja tiedusti Bergiltä: "Hyvä ystävä, miksi?" Mutta jos hän luuli taivuttavansa Bergin vastaamaan, niin erehtyipä. Hän avasi suutarin pariskunnalle: "Olkaa hyvä!" sanoi hän. Ja heidän täytyi mennä sisälle. Mutta he kuulivat Dösenin huutavan heidän peräänsä: "Pormestari rouvineen ei pääse sisälle, kun he eivät ole saaneet lapsia!"
Tämä kuultiin koko salissa; pitkällinen, satakertainen hahatus vyöryi ulos, ja ulkoa vyöryi voimallinen naurun pauhu vastaukseksi takaisin ovea vasten samassa, kun se suljettiin Nils Hansenin jälkeen.
Keskustelun soristessa salissa alkoi ulkona uusi liikehtiminen. Maaherra oli saapunut. Hänen puolisonsa oli ottanut mukaansa vieraan naisen, jota Berg ei tahtonut päästää sisälle; ainoastaan "vanhempia" oli kutsuttu, intti hän vääjäämättömänä. Hän tiesi, että seuralaista nimitettiin "neiti Kriegeriksi"; tämä oli ostanut häneltä kukkia.
Maaherra, lisänimeltään myös "tyttöjen Jukka", vaaleaverinen, kapea- ja veitikkakasvoinen mies, katseli kahta säikähtänyttä seuralaistaan; nämä seisoivat ylhäällä portailla hehkuvan punaisina kumpainenkin. Maaherrattarelle oli alun pitäen ollut se vakaumus selviönä, ettei naista, jonka hän otti mukaansa, mitenkään voitu torjua. Ja kuitenkin oli niin käynyt; hän seisoi petoksesta kiinni joutuneena, hän ja hänen ystävättärensä, Dösenin ja tämän liittolaisten naurettavana ja tuntemattomien suuren lauman häijysti tuijoteltavana, – hän oli nimittäin vast'ikään tullut kaupunkiin. Kaunis nainen hän oli, sielukas kasvoiltaan, pitkä, solakka, mutta hän näytti kovin säikkyneeltä; hänen silmänsä harhailivat avuttomasti ja kohdistuivat viimein rukoilevasti hänen mieheensä, joka seisoi jo taas alhaalla ja nauroi muiden mukana noille portailla värjöttelijöille.
"Onko siis niin vaarallista, jos neiti Krieger pääsee sisälle?" tokaisi maaherra. Suurta naurua. Luultavasti tämä suututti Bergiä; hän kosti sillä, että varoittamatta työnsi rouvan sopivasti syrjään, avatakseen oven toisille. Parvi naisia, kaikki laillisesti vihittyjä ja lapsiansa kouluun laittaneita, asteli nyt ylös ja sisälle. Rouva poloinen sipsutti alas portaita, hämillinen vieras ystävätär kintereillään; heidän välillään oli lyhyt sananvaihto, joka päättyi siihen, että ystävätär läksi. Maaherratar tahtoi lopulta saattaa häntä, mutta tarjouksesta kieltäydyttiin; sitten läksi maaherra ritarillisesti mukaan, mutta vieras nainen riensi häntä pakoon. Maaherra joutui yrityksessään eräiden vaunujen tielle; niiden eteen oli valjastettu kaksi isoa tanskalaista hevosta, joita ohjasi harmaaseen liveriin puettu ajuri.
Siinä tulivat konsuli Engel ja hänen puolisonsa; he ajoivat suoraan sisäpihalle, kun rouva oli kivulloinen. Mikään ei voinut olla herttaisempaa, hellempää, avuliaampaa kuin se tapa, jolla konsuli nyt auttoi puolisonsa ulos kuomuvaunuista, melkein kantoi hänet sisälle. Hän oli komea mies, ylväs kasvoiltaan; hänen tunnettu hymyilynsä oli ystävällisempi kuin koskaan, hänen lipuessaan heikon taakkansa kanssa väkijoukon läpi.
Rouvakin oli sievä; silmien ilme oli viisas ja kärsivä, tai kenties oikeammin kärsivän viisas; silmistä levisi sama ilme suun piirteisiin ja laihoille poskille. Koko hänen hitaalla taivalluksellaan vaunuilta portaille ja edelleen vaivalloisesti näitä ylös seurasivat häntä maaherrattaren pelästyneet linnunsilmät; ne liehuivat sairaan ympärillä niin, että ilma tuli kysymyksiä tulvilleen. Hänestä ne vilahtivat konsuliin, tämän silmistä jälleen rouvan silmiin … mitä ihmettä ne tahtoivat? Ne täyttyivät kyynelillä; hän pyyhki ne ripeästi, katse arkana. Samassa tuli maaherra viemään hänet sisälle; hän säikähti, punehtui, hymyili; niin, nauroi, – Luoja tiesi mitä nauroikaan.
Rouva Emmy Wingaard astui juuri ohitse nuorena ja säteilevänä. Maaherra kuiskasi hänelle ja saikin sanotuksi jotakin, mikä pani toisen hymyilemään. Sitten maaherra kysyi, eivätkö he istuisi yhdessä. – Rouva Emmy Wingaard oli omaa sukuaan Fürst; hänellä oli kiharainen, vaalea tukka ja sukkelat silmät, joista hän loi muutamia katseita Döseniin, veljensä, meriväen luutnantin, parhaaseen ystävään. Dösen otti epätoivoisen ilmeen naamalleen, viittasi sisälle ja painoi alas päänsä. Toinen ymmärsi, ettei häntä päästetty sisälle, ja hiveli toista hansikoitua etusormeaan toisella pilkaksi hänelle, soluessaan sisälle. Kuinka kaunis ja ilomielinen hän oli; hän muistutti kaupungin ja koko rannikon etevintä seuramiestä, veljeänsä Niels Fürstiä, meriväen luutnanttia.
Jos joku epäili, oliko Niels Fürst rannikkokaupunkien leijona, tarvitsi hänen vain kysyä siltä naiselta, joka tuli nyt Emmy-rouvan perässä; kysyköön Kaja Gröndalilta, insinöörin rouvalta – insinöörin, joka ei ole milloinkaan kotona. Kysyköön häneltä, onko Niels Fürst, joka on kotona hyvin usein, ympäristön kaupunkien ensimmäinen seuramies, niin tuo rehevä naikkonen katsoo kysyjään punastumatta ja kysyy vastaan, epäileekö sitä kukaan. – Ritarillinen maaherra antoi kaikkien naisten käydä sisälle edellään ja virkkoi pari ystävällistä sanaa Andreas Bergille, joka ei vastannut.
Samassa Berg näki rouva Rendalenin, jota hänen poikansa saatteli; mutta takana saapui pormestari rouvansa kanssa. Kaikki neljä tulivat päärakennuksen oppilaskäytävästä – siitä, joka johti tornin kautta. Pormestari oli siis tunkeutunut rouva Rendalenin luokse valittamaan! Pantaisiinko nyt ehkä tämän vallattoman nuorison edessä Bergin viaksi se, että hän oli ankarasti totellut määräyksiä? He astelivat aivan oikein tätä pääovea kohti sen sijaan, että olisivat menneet toiselle ovelle, joka johti eteiseen, missä oppilaiden voimistelupuvut riippuivat. Mitään muuta varten kuin pääsyn hankkimiseksi pormestarille eivät he voineet tulla tätä tietä.
Lähinnä olijat tervehtivät rouva Rendalenia ja hänen poikaansa. Berg avasi, rouva Rendalen astui ensimmäisenä ylös, mutta peräytyi ja antoi tosiaankin pormestarin pariskunnan mennä edellään; näiden jälkeen meni sisälle hänen poikansa. Itse hän jäi seisomaan.
Hän oli komea nainen; hilkan alla oli tukka tuhkanharmaa. Kasvot olivat ruskettuneet, voimakkaat; niissä oli kakkulain alla jotakin loistavaa. Hän oli tehnyt kelpo määrän työtä ja tiesi saavansa kunnioitusta osakseen.
"Kaikki te, jotka ette kuulu tänne, olkaa ystävällisiä ja poistukaa; täällä tulee nyt olla rauhallista."
Hän oli sen tuskin sanonut, kun jo yksi ja toinen alkoi liikkua, ja kun takimmaiset kääntyivät kulmasta ja katosivat, mukautuivat pian toisetkin; hiukan hyminää, hiukan kuiskittua leikinlaskua, mutta lähtiväthän he. Andreas Berg oli ainoa, jonka teki mieli mukista, sillä tuo pormestarin juttu oli tukala. "Nyt ei kai enää tule lisää, niin että tekin voitte mennä sisälle, Berg. Paljon kiitoksia!" Ja sillä oli kaikki valmista.
Hän astui saliin; likeisimmät nousivat ja tervehtivät, sillä se oli totuttua tapaa, he kun olivat entisiä oppilaita. Mutta kun he sen tekivät, nousi vähitellen koko yleisö.
Hän tervehti oikeaan ja vasempaan ja istuutui ylös katederin viereen korokkeelle. Hän katseli yli salin. Kaikki istumapaikat olivat täynnä, joitakuita miehiä seisoi keskikäytävällä; nyt hekin saivat tuoleja, joita eräs vanha vaimo toi.
Tomas Rendalen seisoi taempana ikkunan ääressä ja puheli tohtori Holmsenin kanssa. Tämä herrasmies näytti jokseenkin turpealta ja oli punakka kasvoiltaan. Hänen suuret murjottavat silmänsä kuvastivat ivaa ja ujoutta sekaisin; hän seisoi puolittain hymyillen ja puolittain hämillään hivellen toisella kädellään ruskeaa, hiukan harmahtavaa partaansa, kuunnellessaan Rendalenia.
Tomas Rendalen oli hänen suora vastakohtansa, päättäväinen, tulinen, sorea. Koululapset olivat kilvan kertoneet hänen käyttävän hajuvettä, ja totisesti – hänestä tuoksui kuin hienostonaisesta. Jotakin hienostelevaa oli hänen liinavaatteissaankin, hänen harmaassa puvussaan, joka kadehdittavan kuosikkaasti sopeutui ruumiin mukaan. Hän oli erinomaisen sirovartinen ja hyvin joustava kaikissa liikkeissään. Kuiskaillen puhutellessaan tohtoria hänellä oli hermostunut, ponnistava sävy; oli kuin hän olisi tahtonut käyttää silmänräpäystä hyväkseen viimeiseen asti. Sitten hän äkkiä keskeytti puhelunsa ja riensi toisaanne. Ovi nimittäin avautui vielä kerran, ja sisälle tulivat ne, joita hän nähtävästi oli odotellut, vanha Green kappalaisen Karl Vangenin taluttamana.
Niin, nyt hän oli vanha Green, köyryinen ukko, joka käveli varovasti, tukenaan pitkä pastori Vangen! Karlin kasvot olivat niitä, jotka eivät hevin muutu; iso otsa, isot silmäkuopat, säyseät silmät ja leveä tasainen, hiukan hymyilevä suu, josta Tomas oli aikoinaan niin paljon pilaa tehnyt, olivat kaikki kuten ennenkin, vartta oli vain karttunut. Tomas tuli tervehtimään vanhusta ja astui kunnioittavasti hänen vierellään ylös korokkeelle, jonne hänelle oli varattu nojatuoli rouva Rendalenin viereen. Karl Vangen istuutui toiselle sivulle, ja Tomas Rendalen nousi katederiin.
Hän pujautti hermostuneet, kesakkoiset kätensä punaiseen tukkaansa, siten kohentaen sen vielä pörröisemmäksi; sieltä taskuun tavoittamaan nenäliinaa, sitten vesikarahviin, sitten kapineihin, joita hän siirteli pois pulpetilta; hän oli kamalan rauhaton olento. Hän katseli harmailla, siristelevillä silmillään terävästi sinne ja tänne, lopulta äitiinsä ja vanhaan Greeniin, hymyili Karl Vangenille – ja aloitti. Hänen äänessään oli tenorisointu, se oli täyteläinen, sydämellinen ja hyvin harjaantunut, joten se kuului miellyttävältä.
Yleisön mitä suurimmaksi ihmetykseksi hän sanoi tahtovansa lähinnä puhua siveellisyydestä. Tämä koulu oli lähinnä rakennettu siveellisiä tarkoitusperiä silmällä pitäen. Koko kasvatuksen täytyi koulussa tästä lähtien enemmän kuin ennen ottaa siveellisyys päämääräkseen. Hänen voidakseen vapaasti puhua tästä oli ollut tarpeellista rajoittaa yleisö tarkoin käsittämään yksinomaan vanhempia tai niitä, joilla oli samanlainen vastuu ja joiden voitiin tämän perusteella odottaa käsittelevän tätä vakavaa asiaa vakavalta kannalta.
(Ja hänessä itsessään ilmeni vakavuus, jossa oli hiukan terävyyttä; hän melkein uhkasi. Hän ei ollenkaan nähnyt, kuinka säikähtäneeksi tämä maalaiskaupungin yleisö heti kävi; hän käsitti heidän häminsä jonkinlaiseksi juhlallisuudeksi, joksikin kirkkoväen arkailuksi, – ja jatkoi täyttä vauhtia.)
Ei ainoastaan itse naisen vuoksi pitänyt toden perään aloittaa tästä, vaan myöskin miehen. Kumpainenkin ottakoon itsestään vaarin, mies kuten nainenkin; mutta naisella oli se kannustin, että jos hän piti itsestään vaarin, hän pääsi korkeammalle yhdyselämässä ja yhteiskunnassa.
Tähän pitäisi koulun auttaa naista paremmin kuin ennen.
"Se kunnianarvoisa mies, joka istuu oikealla puolellani, on minulle kerran sanonut, että yksistään ne suvut sortuvat juoppouspaheeseen, joiden hermot sukupuolihurjastelu on ensin perin pohjin tärvellyt; sellaisissa suvuissa tulee juoppouspahe helposti perinnölliseksi. Luullakseni voimme siitä lähteestä johtaa muitakin kuin sen. Nautinnonhalun ehdottomasti: se viihtyy useasti näköjään rehevässä maaperässä, mutta ihminen voi näyttää rehevältä ja kuitenkin olla kerrassaan pilalla. Se luonteenlujuuden puute, joka aiheuttaa jaksamattomuutta, tahdottomuutta, kun tulee vastoinkäymisiä, on tavallisesti isien sukupuolisynnin hedelmä, usein omalla lisättynä. Kaikkinainen siveellinen ja älyllinen velttous ja tylsyys, kun se leviää suvuissa, jotka ovat aikanaan kunnostautuneet, voidaan enimmäkseen johtaa tähän syyhyn, ainakin voimakkaimpana useimmista. Meidän kiivautemme, pikaisuutemme, meidän kärsimättömyytemme, meidän liioittelumme, meidän ärtyisyytemme, – milloin niiden tuottajina eivät ole aivan satunnaiset kasvatusseikat, aivan satunnaiset sairaudet, – johtuvat myös etupäässä tästä; kaikki sellainen on rappeutumista, tavallisesti useissa sukupolvissa saatua ja kenties viimeisessä lisääntynyttä.
"Tutkimukset tällä alalla ovat kovin uusia; me emme voi vielä esittää niin päteviä todisteita kuin aavistamme olevan. Vasta viime aikoina on vakavien miesten ja naisten työ alkanut kohdistua tähän kaikkein tärkeimpään toiminta-alaan; mutta harvat ovat vielä ne, jotka tietävät, että se on tärkein.
"Sentähden ei koulukaan tässä ole tehtävänsä tasalla, naiskoulu ei lähestulkoonkaan.
"Se naisnuorison koulu, jossa olemme tällä hetkellä, on opetuslaitoksena yhtä hyvä kuin mikä tahansa muukin maassa. Sen tiedän, mutta johtajattaren suurena murheena hänen kaiken toimintansa aikana on ollut, ettei hän ole saavuttanut sitä päämäärää, jonka oli itselleen alkuaan asettanut, – tavallista suuremman lisän antamista siveelliselle kasvatukselle. Tästä on äitini puhellut kanssani enemmän kuin mistään muusta, joten se viimein kehittyi minunkin jokapäiväiseksi ajatuksekseni. Minun syntyperäni, kasvatukseni, elämäni kulku olivat useammalla kuin yhdellä tavalla määränneet sen elämäntyökseni."
(Hänen äänensä värähteli hiukan; hänen täytyi pysähtyä. Hänen äitinsä oli liikuttunut. Yleistä tuijottavaa kummastusta.)
"Naisen siveellinen kasvatus? vastaavat useimmat. Onko siinä mitään vikaa? Rahvaan keskuudessa kylläkin; mutta kaupungin sivistyneissä luokissa? Eikö se ole erinomainen? Uskonnon turvassa, kodin puhtaassa ilmassa, koulun säännöllisessä työssä, samaan sukupuoleen kuuluvien ikäisten parissa?
"Niin, kuinka onkaan tämän kaiken laita?
"Sallikaa minun ensin ottaa puheeksi kodin puhdas ilma; aivan ohimennen. Merikaupungissa – sen kai kaikki myöntävät – ei siveellinen virtaus ole voimakkain virtaus. Kauppamiehet ja merimiehet – se johtuu heidän kehityksestään – kuuluvat siveellisessä suhteessa kehnoimpiin. Kukaan ei rohjenne sitä kieltää. Jo nuorena aloitettu harhaileva elämä työntää kaltevalle pinnalle siveellisyyden. Kauppamiehen elinkeino, jossa voittoprosentti alituiseen häilyy kohtuullisen ansion ja – varkauden välillä, ei lujita siveellistä tahtoa. Sivistys on tavallisesti ylen vähäinen, lukeminen supistunut pariin sanomalehteen ja romaaneihin, seurustelu oman säädyn ja perheen ulkopuolella melkein olematon; siinä on siten niukasti vastapainoa. Merimiehen elämä on tavallisesti irtolaisen elämää kaikenlaatuisessa seurassa ympäri maapallon. Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä on laivuri sivistymätön mies, kenties raaka, usein laivan isännän polkema; hän polkee melkein aina itse, missä tilaisuus siihen houkuttaa. Ja kun olot ovat meillä kehittyneet nykyiselleen: että laivuri on oppinut juonittelemaan itselleen prosentteja rahdista kuten myöskin kaikesta, mitä hän laivan tarpeiksi ostaa, jopa vedestäkin, – minä tiedän sellaisia esimerkkejä! – siis ovelaan varasteluun – niin käsitämme, ettei sellaisessa elämässä kasvateta ankaria periaatteita. Siinä tuleekin yleensä annetuksi raaka esimerkki alaisille.
"Ja kun koko tämä joukko kääntyy kotipuoleensa, ei se tapahdu kaupungin siveellisen tahdon vahvistamiseksi eikä sen luonteenlujuuden lisäämiseksi. Ja mitä koteihin tulee, etenkin laivurien, niin käsitämme, että lasten kasvatus olisi voinut kaivata vankempaa tukea. Jos kaikki eivät käsitä tätä, niin selvitän sen?"
(Jospa ne, jotka tämän lukevat, voisivat nähdä yleisön säikähdyksen, hämmingin, epävarmuuden, tuskan; yksityisten henkilöiden raivon, – esimerkiksi kolmen ruskeanpunaisen laivurin! – , toisten kiinteän tuijotuksen alas hattunsa pohjaan, käsiinsä tai etumiehensä selkään, mutta myöskin moniaitten häväistysjutusta johtuvan vahingonilon! Nämä viimeksimainitut olivat ainoat, jotka uskalsivat katsoa ylös. Silmäykset kohdistuivat ahnaina hymyilevään Engeliin, laivureihin, kauppiaihin, maaherraan, heidän rouviinsa, – kaikkiin, joilla oli omasta tai toisen puolesta jotakin jalkapuussa istuttavaa! Siellä oli naisia itkuun herahtamaisillaan häpeästä, suuttumuksesta, kauhistuksesta sen takia, että heidän täytyi olla saapuvilla; he olivat karkaamaisillaan joka silmänräpäys, mutta eivät rohjenneet. Siellä oli miehiä, jotka ajattelivat: jos tätä jatkuu puoli tuumaakaan pitemmälle, – niin, silloin totta toisen kerran nousen minä! Mutta he eivät nousseet. Kun tohtori niisti nenäänsä, säikähtyivät kaikki, kuin hän olisi ukkosena jylissyt.)
"Monet kai luulevat, että kun lapsi ei näe mitään loukkaavaa kotona tai kuule ruokottomia puheita, on siinä tehty kaikki, mitä tehdä voidaan, erittäinkin jos myös pidetään silmällä, ettei se itse joudu mihinkään hullutukseen.
"Minä sanon, että niin kauan, kun ei enempää tehdä, on lapsi kaikelle alttiina.
"Täällä haaveillaan tietämättömyyden viattomuutta; se on yhteydessä aiheen kanssa, josta en voi nyt puhua, – hankin kyllä myöhemmin tilaisuuden siihen. Täällä rajoitun sanomaan, että se viattomuus, joka tietää, mitkä ovat vaarat ja on taistellut niitä vastaan nuoresta asti, yksistään se on voimakas.
"Kaikki kasvatus, joka tällä alalla jotakin saa toimeen, panee välttämättömäksi ehdoksi täydellisen luottavaisuuden lapsen ja vanhempien kesken. Joka tapauksessa lapsen ja äidin kesken, tai koko ajatukseni ilmaistakseni: lapsen ja sen vanhemman välillä, joka paremmin kykenee säilyttämään lapsen luottamuksen; tämä on nimittäin erikoinen lahja. Ja ellei kumpaisellakaan vanhemmista ole sitä, kuten voi helposti sattua, niin hankkikoot jonkun, jolla se on! Tehkööt kaikkensa, jotta tämä tapahtuu!
"Jos lapsen isä on mies, joka ei itse ole kelvollisesti kestänyt taisteluaan, olkoon se hänelle tullut aikaisin tai myöhään, niin hän on tässä työssä – ei ainoastaan viidentenä pyöränä vaunun alla; se kävisi toki päinsä, – vaan tavallisesti hän on esteenä. Sillä silloin hänen olemuksessaan, puheessaan, seurustelussaan on useimmiten jotakin, mikä loukkaa tai houkuttaa; se, mitä pitäisi käsitellä vakavasti ja lujasti, käy hänen läsnäollessaan huvittavaksi tai häilyväksi.
"Ja tässä kaupungissa, sikäli kuin minä sitä tunnen ja varsinkin mikäli ne sen tuntevat, jotka ovat paikkakunnalla vanhoja ja käyneet terävänäköisiksi tässä asiassa, – tässä kaupungissa ovat luullakseni useimmat kodit siinä suhteessa kehnoja. Isät eivät ole apuna; äitien yritys täyden luottavaisuuden säilyttämiseksi ikään kuin toveruksien kesken, on varmasti varsin laimea, – sääntönä on kai, että sitä tuskin yritetäänkään. He eivät ymmärrä sitä yrittää.
"Näin ollen pysyy myöskin koulun työ asian hyväksi pettymystä tuottavana. Se voi nimittäin helposti syöstä lapset jalon opin ja huonon käytännön välille. Tieto pahasta, kun sitä ei tue valpas, luottavainen suhde, voi helposti koitua kiusaukseksi sekin; jo Paavali on sen pannut merkille.
"Edellytän siitä syystä, että ensi alussa meidän työmme joutuu elämässä useastikin todistamaan meitä vastaan; mutta ei ole kuitenkaan mitään muuta tietä kuljettavana, – ei, ei mitään muuta!
"Eikö ole määrättyä ikäkautta, jota koulun tulee erityisesti valvoa? Eikö ole erittäinkin sen ylitse pelastuminen tärkeätä? Herättää halua tähän, hankkia välineet – kas siinä tehtävä! Kysykää lääkäreiltä; kysykää kokeneilta kasvattajattarilta!
"Minun äitini, jota rohjennen sanoa kokeneeksi kasvattajattareksi, todistaa, että kehitysiässä soluvat useimmat pois, menettävät avonaisuutensa, osittain tai kokonaan ahkeruutensa, järjestyksenharrastuksensa; heihin tulvii jotakin sekalaista vierasta, – eri yksilöillä mitä erilaatuisinta. Ajatelkaahan, hän sanoo, että näin käy useimpien. Muu on poikkeuksena; tämä on sääntönä."
(Yleisöä silmäillessään olisi luullut tämän koskeneen ainoastaan naisia eikä miehiä. Miehet nimittäin katselivat vapaasti ja häikäilemättömästi naisiin, mikä teki hetken vielä kiusallisemmaksi – olletikin niille, joiden jokainen tiesi olleen rouva Rendalenin koulun oppilaita.)
"Siis: tähän on työ perustettava; tämän siirtymiskauden kohtaamiseen täysin varustettuna on kaikki tähdättävä.
"Sillä sitä ei hyödytä kieltää eikä kiertää: tämä on tärkeintä. Tähän verraten, joka on oikeimmiten sielun ja ruumiin säilyttämistä, ovat esimerkiksi kielitiedot, pianonsoitto, naistentaidot pelkkää ylellisyyttä; historia, maantieto, laskento, kirjoitus merkitsevät hiukan enemmän, mutta ovat kuitenkin vain kolmannen luokan arvoja.
"Entä uskonto? Eikö se voi auttaa tästä käänteestä ylitse? Niin, mitä arvellaan? Tieto Jumalasta, siveyskäskyistä on tietysti välttämätöntä tietoa, mutta se vaikuttaa vasta sitten, kun se tulee elämänkatsomukseksi. Ja se on hyvin harvinaista. Älkää perustako liian paljon uskoon, joka voidaan menettää! Ani harvat valtaa harras uskonnollisuus pysyväisesti.
"Toiselta tosin näyttää, koska meillä on vielä uskonto melkein ainoa, mitä tarjotaan ainakaan isompien kaupunkien ulkopuolella, koska me emme täällä yleensä ole oppineet näkemään, ja myöskin siitä syystä, että useimmat vielä tekeytyvät toiseksi kuin ovat.
"Lapset eivät ole poikkeuksena; älkää toki sitä luulko! Lapsia voi helpommin temmata mukaan, mutta he unohtavat nopeammin ja täydellisemmin toisen asian toisen tieltä. Ei paljoakaan tarvitse saadakseen heidät uskomaan, mutta ei myöskään paljoa saadakseen heidät epäilemään. Suhdeluku pysyy senvuoksi samana: ne, jotka harras uskonnollisuus pysyvästi sitoo heidän siveelliseen tahtoonsa, ovat lastenkin keskuudessa ani harvat.
"Täällä on neljä pappia saapuvilla; pyydän heitä nousemaan minua vastaan väittämään; en usko heidän tuntevan tarvetta siihen."
(Tovin pysähdys; kaikkien katseet suuntausivat niihin pappeihin, joita saivat näkyviinsä. Nuo neljä hyvin kunnianarvoisaa istuivat liikkumattomina kuin jumalankuvat.)
"Tarkoitanko siis, ettei uskonnon opetusta kouluissa ole pidettävä tärkeänä? Päinvastoin! Jokainen uskontotunti jumalallisen ilmoituksen täydessä vakavuudessa – mieluimmin sen, henkilön johtamana, joka valmistaa lasta Jumalan yhteyteen siihen asti, kunnes tämä pääsee ripille. Mieluimmin siis papin; sanoisin, ehdottomasti papin, jos se kävisi päinsä. Suhde opettajaankin pitäisi nimittäin saada tässä tueksi.
"En voi laajemmin puuttua tähän; sanon vain, että näin on meidän koulussamme järjestetty. Nuoruuden ystäväni, veljeni, pastori Karl Vangen, saa oppilaat siitä asti, kun he ovat kuuden vuoden ikäisiä, siihen saakka, kun he täyttävät kuusitoista vuotta, joka koulupäivän aamuna hartaudenharjoitukseensa ja opetettaviksensa, ja tarkoituksena on, että hän johtaa tämän laumansa ripille."
"Mutta jo lausumastani käy selville, että tämä voi merkitä syvällistä ja kaunista suhdetta ainoastaan joillekuille harvoille.
"Koulun on jo aika tunnustaa tämä. – Viime aikoina on", hän jatkoi uuden, aivan lyhyen pysähdyksen jälkeen, "alettu korottaa historian opetus, kirjallisuuden selostelu luonnetta muodostavien aineiden arvoon. Kun nämä aineet tulevat kouluopetusta varten enemmän muokatuiksi kuin ne vielä ovat, saavatkin ne suurempaa merkitystä siinä suhteessa.