Tomasine, joka nyt oli tullut avoimen oven kohdalle, kysäisi: "Mutta,
Herra armahda, kuka se on tuo lapsi, joka kirkuu lakkaamatta?"
Marit nauroi: "Hoo, se on Lars Tobiassenin poika, se."
"Hän ei tee muuta kuin kirkuu, hän", kuului äkkiä pienokaisen ääni mummon liepeiden takaa; hän oli innoissaan pistäytynyt ihan esille. Mutta omaa ääntänsä kauhistuen hän nyt pisti päänsä isoäidin liepeisiin.
"Tunteeko rouva Lars Tobiassenia?" kysyi Marit.
Tomasine kävi tarkkaavaksi. "En. Mikä hän on?"
"Sitä ei ole helppo sanoa", vastasi Marit, "sillä se on niin monta lajia. Se vasta on kova juomaan. Nyt viimeksi kuuluu ruvenneen teurastajaksi. Sanovat, ettei siinä ammatissa pidetä kovinkaan tarkalla… Eikö rouva ole sitä koskaan nähnyt?"
"En; mutta miksi sitä kysyt?"
"Voi, saanenkohan sitä sanoa?" Hän silmäili Tomasinea veitikkamaisesti.
"Mikä estäisi?"
"Niin, minähän sanon vain, mitä muut sanovat, minä. Minä en sitä suinkaan ole keksinyt!" nauroi hän. "Mitä sitten?"
"Sanovat, että se on Kurt, sekin; niin, ei näitä viimeisiä, mutta hiukan etäämpää." Hän näki sanojensa vaikuttavan Tomasineen ja lisäsi nokkelasti: "Ehkä se on pelkkää lorua. Se ei ole vähääkään niiden näköinen, jotka minä olen nähnyt. Tämä on oikea tappelupukari, tämä näin."
"Semmoisia ovat jotkut Kurtitkin kyllä olleet", vastasi Tomasine, sanoakseen jotakin, ja hän astui ikkunaan katselemaan ulos.
"Niin, kyllä olen kuullut", sanoi Marit; "niitä kuuluu olevan ikäänkuin kahta lajia, toiset paksuja ja mustia ja toiset taas luisevia. Mutta hyviä ne ovat sentään olleet, – useimmat niistä. Sanokoot ihmiset mitä sanovat, mutta köyhää kansaa kohtaan – ", hänen kätensä tavoitti lasta.
Tomasine oli samassa kääntynyt ja teki nyt merkin Maritille. Ikkunasta he näkivät kasvismaan aidan takana joukon väkeä; siellä seisoi myöskin Andreas Berg, ja hän puhutteli muutamia heistä, kenties pidättääkseen heitä siellä, jotta he eivät olisi tunkeutuneet ovelle. Ne olivat enimmäkseen puolikasvuisia, ja Tomasine näki heidän olevan samoja, joiden ohitse hän oli tuolla alhaalla tullut, – jotka olivat lojuneet ja istuneet paaden ympärillä; kenties niitä oli tullut lisääkin. Kaikki seisoivat tähystellen ikkunaan päin.
"Hei, mitkäs markkinat tässä tulee!" sanoi Marit.
"Näetkö tuota vaaleakiharaista, repaleista poikaa?" tiedusti Tomasine.
"Kyllä, näkeehän tuon." Tomasine kuuli äänestä, että Marit tiesi, mitä Tomasine tahtoi tietää. "Sehän on nuoren konsuli Fürstin poika, se; ei se sitä isäkseen valehtele, eipä vain", – ja se oli totta, sillä noiden vaaleiden, kiharaisten hiuksien ja noiden nauravien silmien kanssa oli Tomasine tanssinut monta, monta kertaa. Hän sävähti hehkuvan punaiseksi. "No, hyvä Jumala, eihän rouva sille mitään mahda."
"Mutta nyt kysyn minä rouvalta. Tunteeko rouva tuota tyttöä tuolla, joka seisoo ja pitää liepeitänsä koossa käsillään? Hän on kai repinyt helmanauhansa, raukka, … tuo tuolla taempana, melkein pelkkä paita yllään – jonka tukka ei ole keltainen eikä punainen ja joka on niin tavattoman valkeapintainen? Katsokaa, tuo tuolla! No, eikö rouva voi nähdä, mikä se on?" – Sen oli Tomasine nähnyt jo aikaa sitten, suurista ulkomaisista opistoista oli hänellä pitkällinen harjaannus tuntea vanhempia lapsista ja lapsia vanhemmista; mutta hän oli vaiti. "Niin, siinä on niin täysi röökynä Engel kuin missään näkee, onpa vainenkin!" nauroi Marit; "vaikk'ei tuo kahisekaan silkissä". Tomasine vetäytyi pois ikkunasta. Marit nauroi, eikä nyt ilman häijyyttä. "Onpa hiukan sekavaa oltavaa täällä vuorella."
Tomasine kiirehti sanomaan, että hän oli ajatellut antaa lapselle 60 taaleria vuodessa, ja tässä oli ensimmäiset kolmekymmentä jo kuluneelta vuosipuoliskolta.
Jos hän muuta apua tarvitsisi, piti hänen vain tulla sanomaan. Lapsen tultua isommaksi he puhelisivat, mitä olisi edelleen tehtävä. Marit seisoi rahat kädessä; tämä oli kovin paljon, paljon enemmän kuin olisi osannut odottaa. Jos kaikki olisivat sellaisia niitä kohtaan, jotka ovat joutuneet onnettomuuteen, niin – ; hän itki.
Lapsi oli sillä välin hellittänyt liepeistä ja uskaltanut pujahtaa ulos, kuullessaan kasvismaan aidan luona olevan väkeä. Hän oli hiipinyt kuistille tirkistelemään eräästä raosta. Nyt hän syöksähti sisälle, ja samassa kajahteli ulkoa naurun remakkaa. Lapsi sai vain äännetyksi: "Lars Tobiassen!" ja mummonsa liepeisiin molemmin käsin tarttuen kietoi ne ympärilleen. Tomasine alkoi pelätä, että mies tulisi tänne taloon, ja astui sen vuoksi kiireesti ovea kohti edes jäähyväisiä sanomatta; hän solmi samalla hattunsa nauhoja, jotka hän oli päästänyt irti, ja siitä johtui, että hän oli vähällä kaatua ja joutui vielä suuremmalla vauhdilla portaille.
Mutta Lars Tobiassen oli juuri ehtinyt ohitse, nauru oli remahtanut silloin, kun hänen piti kääntyä oikealle; hän oli tukkihumalassa. Tomasine tuli ulos juuri, kun mies selin häneen oli päässyt ensimmäiselle ylätasanteelle; lapsi kirkui hiukan loitompana. Tomasine näki miehen lyhyeksi kerityn niskan, – missä olikaan hän ennen nähnyt tuon pronssinkarvaisen häränkaulan? Ja tuon hiustupsun sen keskellä? Oi, taivas, sehän oli tuo kamala kaula, joka kumartui hänen ylitseen sinä iltana, kun hänen synnytyksensä tapahtui! Vanhimman Kurtin kaula; se se oli! Ja nyt niska karjui vinkuvalle lapselle: "Niin, maltapas vain! Kyllä minä, lempo rrrrriihatkoon, annan sulle kirrrrrkumista, minä!"
Tomasine säntäsi alas portaita, ryytimaan ympäri, väkijoukon ohitse. Hän ei tahtonut kuulla sadatusta toistamiseen, ei löylytystä – eikä, millään muotoa ei tuota mieletöntä lapsenporua! Hän enemmän juoksi kuin käveli ihmisten ohitse, jotka tekivät tilaa, mutt'eivät enempää kuin sitä oli, joten hän tölmäsi useita vasten, ja alamäkeen tullessaan hän hyppeli askelmalta askelmalle, – oli kuulevinaan naurua takaa päin, mutta hyppeli vain vielä nopeammin; eräässä kaarteessa hän oli vähällä kaatua, mutta sai pysähdytyksi. Kaikesta huolimatta hän herkeämättä kuuli lapsen säikyn ja juopuneen äänen; lisäksi tuli kimakka naisen mekastus. Koirat heräsivät luskuttamaan, mutta eivät olleet kyllin lähellä voidakseen huumata häneltä pois noita ääniä, noita kamalia ääniä, kunnes – Jumalan kiitos! – kaupungin kahden kirkon kellot alkoivat melkein samalla hetkellä kumahdella ja ne sitten valtasivat itselleen koko ilmapiirin yksistään.
Hän oli silloin saapunut sille isolle paadelle, jonka ympärillä nuoriso oli äskettäin ollut; nyt oli paikka tyhjänä, ja siellä hän vaipui alas ja puhkesi heti itkuun.
Vihdoin Andreas Berg tuli perässä; tämän arvokkaasta astunnasta hän tunsi käyttäytyneensä maltittomasti. Hän ei rohjennutkaan odottaa, kunnes toinen tulisi ihan perille. Taaksensa katsahtamatta hän nousi ja käveli edelleen; hänen polvensa tutisivat, mutta hän ei enää antanut henkien itseänsä ajaa. Siunatut kirkonkellot päästivät hänet kuulemasta enempää; ne kajahtelivat, kunnes hän ehti aivan alas asti. Lapset eivät olleet siellä enää; oli tullut puolipäivä. Neljännestunnin kuluttua hänkin istui pidellen pikku pojuansa helmassaan. Pienokaista kummastutti suuresti hänen kiihkeytensä ja kyynelehtimisensä; hän vakuutteli hyvin innokkaasti olleensa "kiltti" kaiken aikaa.
Siitä hän kiitti lasta uudestaan ja yhä uudestaan taputtaen, syleillen ja suudellen, mutta itki sitten vielä enemmän.
Nyt hän tunsi käyttäytyneensä häijysti, kun ei ollut edes laskenut kättänsä pojan pikku sisaren kiharoille, vaikka tämäkin oli ollut "kiltti". Pojan lelut olivat pitkin hajallaan; nyt äiti ajatteli sitä huiviin käärittyä puukapulaa, jonka pojan pikku sisar oli pudottanut säikähtyneenä noustessaan kynnykseltä. Tomasine oli sen nähnyt, hän oli ulos rynnätessään ollut kaatua siihen; mutta mikään ei ollut pehmittänyt hänen mieltään. Eihän lapsi voinut sitä auttaa, että heillä oli sama isä? – Tomasine se totisesti ei ollut käyttäytynyt "kiltisti" sinä aamupäivänä.
3
Lapsia
Tämän käynnin ensimmäisenä seurauksena oli, että Tomasinen täytyi saada puhua jonkun kanssa. Sillä maailmassa oli toki kehnompaakin perintöä kuin Kurtien; hän tahtoi saada selon. Arvelematta hän valitsi sen miehen, jota kohtaan tunsi syvintä kunnioitusta, "vanhan" Greenin. Niin varmasti kuin tuli ehtoopäivä, asteli vanha Green joka päivä siitä ohitse; kävely ulottui pitkin kasvitarhaa oikealle, sinne mistä tie oli ennen kulkenut ja missä nyt polku vei ylös metsään. Tämä kierros mäissä ja metsissä oli rovasti Greenin rakkain. Tomasine piti häntä silmällä puutarhaportin luona, mutta Green ei viime aikoina juuri koskaan kävellyt yksinään – suutari Nils Hansen oli hänen mukanaan, kaupungin omituisin mies, muuten naimisissa naisen kanssa, jonka Tomasine tunsi ulkomailta ja joka oli ollut hänen ystävättäriään.
Eräänä päivänä pälyillessään puutarhaportin luona nähdäkseen, olisiko rovasti yksinään, Tomasine kuuli hänen ja Hansenin äänet kaukaa alhaalta mäestä. Mormonit alkoivat siihen aikaan tulla ensimmäisten lähettiensä välityksellä tunnetuiksi Pohjoismaissa; lehdet julkaisivat alituiseen jotakin tuosta uudesta opista. Suutari Nils Hansen puhui kovalla äänellä. "Mormonit?" hän pauhasi. "Me olemme itse niin hyviä mormoneja kuin nekin siellä Amerikassa. Kuinka monta vaimoa on miehellä, ennenkuin hänet kirkossa vihitään? Ja jälkeenpäin sitten? Kauppamiehet ovat pahimpia; mutta muut myöskin."
He tulivat lähemmäksi, ennenkuin rovasti vastasi: "Katsokaas, Hansen, minä lähden siitä, että ne suvut, jotka ovat päässeet monogamiaan, todelliseen monogamiaan – "
"Mitä se on?"
Rovasti pysähtyi: "Se merkitsee yksiavioisuutta; polygamia on moniavioisuus."
"Vai sillä lailla!"
"Niitä sukuja, jotka ovat saavuttaneet todellisen monogamian, ei ole kovinkaan monia; useimmat ovat vielä polygamisia."
Taaskin he kävelivät. Suutari Hansen tokaisi: "Niin, se on, kautta kaiken, minunkin mielipiteeni!"
Rovasti: "Edistys on siinä, että ne häpeävät…" Tomasine ei kuullut enempää.
Maailmassa on muutakin kehnoa perintöä kuin Kurtien, ajatteli Tomasine jälleen. Kuinka olisikaan John Kurt muutoin voinut olla siedetty? Niin, vieläpä suosittu? Hän tietenkin miellytti jotakin salaista useimmissa.
Kun hänellä ei ollut rohkeutta mennä suoraan rovasti Greenin luokse, meni hän ensin Nils Hansenin kotiin. Nils Hansenista sanottiin yleensä, että hän eli koko kaupungin vihasta ja menestyi mainiosti. Hänen rikoksenaan oli se, että hän oli joitakin vuosia takaperin järjestänyt pikkuporvarit taisteluun isoisia vastaan; oikeastaan oli rikoksena kai taistelun päättyminen hänen voitokseen. Hän oli ottanut heiltä esimiehyyden, valloittanut kirkkojen tuolisijat, niin että kaikilla nyt oli siellä yhtäläinen arvo; hän oli toimittanut valvontaa kaikkialle ja järjestänyt tulo- ja menoarvion sellaiseen tapaan, jota johtavat piirit pitivät päättömän virheellisenä. Hänen pahin konnankoukkunsa oli luultavasti se, että hän oli kaupungin ulkopuolelta haalitulla raha-avulla perustuttanut vähäväkisten pankin, Säästörahaksi nimitetyn, ja että se auttoi monia pikkueläjiä melkoisesti vaurastumaan ja vielä useampia itsenäisiksi. Kaikilla vanhoilla etuoikeutetuilla aloilla olivat hänen sukkelat vastauksensa kalvamassa perustoita.
Oli herättänyt uskomatonta hilpeyttä, kun eräs kaupungin opettajatar, kaunis, vaaleaverinen, tavallista paremmankin kasvatuksen saanut neitonen, jolla sen lisäksi oli varojakin odotettavana, hylkäsi useita "erinomaisia" tarjouksia kihlautuakseen raa'an, ruman suutari Hansenin kanssa. Hän oli päällepäätteeksi suorastaan rakastunut suutariinsa; hän myhäili ja punasteli, kun vain miestä mainittiin, saatikka kun tämä itse purjehti esille, hiukan kallellaan muuten, hullunkurisena naamaltaan, killisilmäisenä, suunnattoman leveine hartioineen ja käsineen. Loppumatonta pilaa lasketeltiin heidän selkänsä takana siitä, että tyttö ensin kihlattuna ja sitten naimisissa piti koulua suutari Hansenille ja että tämä kerskui siitä. Mutta ivaajat saivat kyllä sitten kokea sitä koulua – ja maksaa sen myöskin.
Hän oli vanhempi kuin Tomasine, mutta oli aikoinaan ollut muutamia kuukausia yhdessä hänen kanssaan Englannissa. Tomasinen tullessa kotiin oli Laura ollut vuoden ajan naimisissa; avioliittonsa perusteella hän oli joutunut sen piirin ulkopuolelle, missä Tomasine liikkui, mutta Tomasine kävi hänen luonansa usein, sillä hän piti tuosta pienestä, terveestä, virkeästä vaimosta.
Juuri siksi Tomasine suuttui erittäinkin häneen silloin, kun kävi ilmi, mikä John Kurt oli, – siitä, ettei toinen ollut sanallakaan varoittanut häntä. John Kurtin kuoltua Laura oli tuon tuostakin koettanut saada Tomasinea puhutelluksi, mutta turhaan.
95 95
Mutta nyt Tomasine ajatteli: Jos kenties useimmilla vaimoilla on valittamista ja jos tämä ei estä ketään naista menemästä naimisiin, – niin miksi silloin vaatia, että he olisivat neuvoneet minulle toisin kuin kenties olisivat itse menetelleet?
Ja niin hän läksi Laura Hansenin luo. He asuivat pienessä vanhanaikaisessa talossa torin laidassa Fürstin talon vieressä; tuo omituisen näköinen rakennus, jonka toisella puolella oli ahdas kuja ja iso, tilavaan pihaan johtava portti toisella, oli se perintö, joka oli ollut Lauralla odotettavana ja jonka hän oli nyt saanut. Laura oli hentoinen, mutta siromuotoinen ja puhdaspiirteinen nainen. Toisista hän tuntui rohkealta, toisista aralta; se kai riippui siitä, mistä oli kysymys. Toiset sanoivat häntä puheliaaksi, toiset harvasanaiseksi; hän sovittausi henkilöiden ja tilaisuuksien mukaan. Ystävättäret eivät nyt olleet viiteen vuoteen tavanneet toisiaan. Laura istui ompelemassa myymälän takakamarissa, jonka ikkuna oli pikku veräjälle päin, mutta nousi nyt – ihmetellen, punehtuen ja hiukan liikuttuneenakin. Tomasine oli siis jälleen hänen luonansa.
Molemmat olivat aluksi hieman jäykkiä. Pieni, tummatukkainen tytön tylleröinen istui jakkaralla opetellen neulomista; hän katsoi heihin viisaasti, mutta hänet lähetettiin nyt pois. Äiti ymmärsi heti, että heidän, entisaikojen ystävätärten, piti saada olla kahden kesken ja tehdä tiliä. Ja niin he saivatkin.
Useiden johdantojen jälkeen Tomasine esitti valituksensa häntä kuten kaikkia ystävättäriänsä vastaan, hellävaraisesti, mutta kuitenkin käsitettävästi. Laura vastasi: Kun tyttöä ei itseään loukkaa sellainen elämä kuin John Kurtin viettämä, ei ole muiden hyvä puhua hänelle siitä. Laura puolestaan oli evännyt useitakin miehiä juuri siitä syystä, että he olivat tässä suhteessa olleet epäiltäviä tai enemmän kuin epäiltäviä. Mutta Hansenin hän tiesi siinäkin suhteessa oikeaksi mieheksi.
Iso Tomasine tunsi pienenevänsä pikku Lauran varmojen silmien ja rauhallisen puheen edessä. Syyttäjän korkealta tasolta hän putosi alas syytettyjen sekaan, – ja putous oli huimaava. Ylväästi hän oli pysynyt korkeudessaan monta vuotta, ja pelkästään muutamat parissa minuutissa lausutut sanat olivat hänet syösseet sieltä.
Hän ei nyt pitänyt omaa kyvykkyyttänsä suuressakaan arvossa; niin, hän oli hetkisen onneton siitä, että oli ollut niin kovin lyhytälyinen. Hän ihan kaipasi koettaa, oliko hän yhtä tyhmä muussakin, mutta sai sentään pian sen verran tasapainoa, että käsitti olosuhteidenkin voivan osaksi johtaa jonkin asian yksipuoliseen oivaltamiseen.
Hän istui siinä puhumatta, kuulematta; äännähteli yksitavuisia vastauksia. Laura käytti tilaisuutta mennäkseen hommaamaan suklaata ja pyytääkseen miestään siksi aikaa tulemaan sisälle. Pahaksi onneksi tällä ei juuri sillä hetkellä ollut siihen aikaa, mutta hän oli kuitenkin Tomasinen vierailusta niin iloissaan, että hänen täytyi pistää päänsä sisälle ovesta ja sanoa se. Hänellä oli helmanahka edessään ja polvihihna vasemmassa kädessään; Tomasine nousi tarttuakseen hänen oikeaansa, mutta hän näytti sitä nauraen, se kun ei ollut kateltavassa kunnossa. "Tahdoin vain sanoa monta, monta hyvääpäivää vanhalle ystävälle!" hän virkkoi omalla tavallaan ja vetäysi nyökkäillen pois; mutta samassa tuli pikku Augusta jälleen sisälle myymälästä kuultuaan isänsä äänen. Mies pisti päänsä taas ovesta: "Katsokaas tuota! Minä sanon aina, että mustapintaisen on naitava vaaleaverinen; silloin sitä tulee jonkinlaisia lapsia!" Hän hykähteli.
Augusta oli tavattoman iso ja voimakas ikäisekseen – hän oli kai vuotta vanhempi Tomasia – , ja saadessaan hänet nyt luokseen ja puhuteltavakseen Tomasine ihmetteli tätä lasta. Silmissä ja otsalla säteili kuin aikaihmisen kirkkautta; hänen puheensakin oli hyvin selkeätä. Tyttö oli vastakohta hänen omalle hermostuneelle punapäällensä, joka ei milloinkaan tehnyt kolmea kysymystä samasta asiasta, vaan tohahti yhdestä toiseen, – hän oli virkistävä vastakohta ulkonaisesti ja sisällisesti.
Pikku Augusta ei lakannut kysymästä, ennenkuin kaikki oli selvillä; vasta sitten hän kävi levollisesti käsiksi seuraavaan asiaan, josta ehkä oli mainittu. Hänen kätensä olivat pyöreät ja kuitenkin kiinteät; Tomasin olivat laihat, pisamaiset, ja rauhattoman näköisetkin. Tytön tukka oli tumma ja tavattoman tuuhea, mutta silti sileänä palmikossa. Tomasin tukka törrötteli punaisina töyhtöinä, jotka kasvoivat ikäänkuin hajallaan; siinä ei ollut koskaan järjestystä havaittavana, niin että Tomasine oli vast'ikään leikannut sen lyhyeksi. Poika oli luiseva ja laiha, tyttö täyteläinen, mutta tervettä voimaa uhkuva. Tomasine muisteli itseään lapsena; miksi ei hänenkin lapsestaan ollut tullut sellaista? Hän tunsi kateuden tapaista. Augustan pikku samettiröijyssä ei ollut ainoatakaan tahraa, vaikkei se ollut laisinkaan uusi; Tomasine haeskeli sellaista katseillaan niin kauan, että koko tyttö tuntui hänestä tukevalta, kimmoiselta sametilta.
Äiti toi kamariin suklaata. Nyt oli jää sulanut, ja keskustelun aiheita ilmestyi yltä kyllin, etenkin sitten, kun Augusta oli taas lähetetty pois. Tomasine kysyi, miten tämä lapsi oli tullut niin viehättäväksi, niin rauhalliseksi, niin ymmärtäväiseksi, ja hänen täytyi nyt kuulla, ettei lapsi ollut koskaan osoittautunut levottomaksi. Ei ensi alussakaan? Ei koskaan. Ja virkku ja reipas ihan pienestä typykästä. Tomasine oli kaikkein vähimmin ajatellut sanoa mitään pahaa pikku Tomasistaan, mutta vastakohta oli niin suunnaton. Ja niin tuli esille, mitä hän oli saanut kestää ja miten herkeämättömästi hänen vieläkin täytyi pitää poikaa silmällä.
Laura sai hänen puhellessaan sen varman käsityksen, että tämä oli ajan mittaan Tomasinelle liikaa ja siitä syystä vaarallistakin. Niinpä he molemmin läksivät yhdessä rovasti Greenin puheille, ja siitä päivästä lähtien nähtiin tuon muhkean herrasmiehen pitkäliepeisessä takissaan ja leveä hattu päässään usein suuntaavan kulkunsa ylös puistokäytävää lähtiessään ehtoopäiväkävelylleen, eikä kasvitarhan takareunaa myöten kuten ennen.
Edelleen Tomasine joutui vähitellen väleihin entisten ystävättäriensä kanssa; he liikuskelivat taas kartanon puutarhojen leveillä käytävillä, useat lapsiaan talutellen. Niin palasi ajan mittaan hänen elämäänsä iloa ja luottamusta – ja apua.
Sillä nyt, kun Tomasin kasvatuksen piti alkaa, se tapahtui toiseen tapaan, kuin hän oli ajatellut. Poika joutui kouluun, – kouluun, jota Tomasine itse piti hänelle ja joukolle pikku tyttöjä, ystävättäriensä lapsia. Alussa tämä pojasta oli uskomattoman veikeätä; hän oli pohjattoman onnellinen ja avulias, jopa uhraavainen. Mutta vähitellen kuullessaan toisilta pojilta, että oli häpeä liikkua pelkkien pikku tyttöjen parissa, hän tahtoi myöskin tietää, miksi hänet oli siihen tuomittu. Eikö äiti voinut lähettää niitä kaikkia takaisin kotiin ja ottaa tänne poikia tilalle? Hän mankui tätä, riehui, itki; mutta tyttöjen seurana hän pysyi. – Jospa hän vain voisi käsittää, mitä hyötyä siitä oli!
Mitä kaikkea nimittäin täytyikään hänen kärsiä niiden poikien taholta, jotka kävivät yleistä poikakoulua! Ja joilla oli miehiä opettajinaan! Kun hän vain pisti päänsä puutarhamuurin yli, kuuli hän: "hamehousu", "lellivauva", "akkaprinssi", "röökynäpisama". Varsinkin tätä viimeistä! Sillä hän oli hirmuisen pisamainen, ihan punapilkkuinen kasvoistaan ja käsistään; lisäksi hänellä oli tuo häpeämätön punainen tukka. Ajatellakin sitten itseään mainittavan, koko poikaa, pisamaksi, röökynäpisamaksi, kuin hän olisi pelkkä pisamatäplä tyttöparvessa! Voi hyväinenaika, kuinka hän halveksi tyttöjä!
Mutta jos hän rohkeni lausua tämän heille itselleen, – ja sitä kaipaa useastikin poika, jolla on sydän oikealla paikalla; hän ei voi alituiseen vain ääneti halveksia, – niin hän sai selkäänsä, todellisesti, hirveästi selkäänsä – äidiltäänkö? se toki olisi vielä voinut käydä päinsä; ei, noilta samaisilta viheliäisiltä pikku tytöiltä! Toiset pitelivät häntä ja raastoivat hänet kumoon, ja toiset löylyttivät häntä, eivätkä ollenkaan leikillään; se kirveli vietävästi. Ja äiti seisoi siinä katselemassa ja nauroi, nauroi niin, että kyynelet tulivat silmiin ja hänen täytyi ottaa kakkulat nenältään kuivatakseen ne.
Tytöt eivät tahtoneet tietää mistään pienestä vallanhimoisesta tyrannista keskuudessaan, mistään kopeasta nuoresta herrasta. Saatuaan työnsä valmiiksi he sanoivat hänelle, että kohtelias seuramies, hyvä kumppani, oli aina tervetullut; ja jos hän siihen irvisteli, niin taas uudestaan, maahan jälleen ja selkään, enemmän selkään, yhä enemmän selkään. Sitten he niiasivat, yksi kerrallaan, kun olivat valmiit; heitä oli niin kovin monta, he vain huvittelivat.
Mutta pahin on vielä kertomatta. Yhteen noista "tytöntypyköistä" hän oli samaan aikaan kuolettavasti rakastunut; sen tiesi tyttö itse, se kiittämätön ruoja, ja sen tiesi Tomasin äitikin. Hän oli varma siitä, että hänen äitiänsä varsinkin tästä syystä noin kamalasti nauratti. Se oli niistä kovakätisin, Augusta Hansen, Lauran tytär, – Augusta, jonka kanssa hän oli kirsikoita syönyt yhdessä, siten nimittäin, että he ottivat ne toistensa suusta, ensin Augusta hänen, kun hän piti kantaa suussaan ja marjaa huulillaan; sitten hän Augustan. Augusta oli hänelle lahjoittanut vyönauhansa ritarimerkiksi hänen – ypö yksinään muuten – pitämiinsä turnajaisiin. Augustalle oli hän vastavuoroon lahjoittanut koko kokoelmansa tyhjiksi puhallettuja munia; hän oli itse kerännyt niistä jok'ainoan. Silloin hän oli pyytänyt siihen äidin lupaa, sillä se ei voinut oikein käydä päinsä ilman. Hän oli kuiskannut sen takaa päin äidin korvaan; tämä ei sillon saanut katsoa häneen. Ja äiti oli kysynyt, pitikö hän Augustasta, ja hän oli äidille uskonut, että etenkin tukasta. Ja Augusta oli myöskin kiltein ja viisain. Se, mitä Augusta sanoi, oli oikein. Ja siitä oli äitikin ollut yhtä mieltä; hän ei ollut nauranut. Mutta nyt hän seisoi katselemassa, kuinka Augusta häntä kurmoitti, sillä Augustan kädet ne mäikyttivät pahimmin.
Moisen petollisuuden jälkeen – eikä näin, sen pahempi, tapahtunut ainoastaan kerran, vaan milloin hyvänsä! – oli hänellä tapana olla pitkän aikaa puhumatta Augustalle; kerran hän sai olluksi vaiti kolme päivää. Äitiä kohtaan hän koetti samaa, mutta hän ei saanut koskaan pysytyksi totisena, kun äiti katseli häntä; tämä houkutteli hänet alinomaa nauramaan. Sitten hän yritteli vakavammalla, säännöllisemmällä neuvottelulla saada syntymään toista järjestystä vastaisuudeksi; tämä kiistahan ei koskenut sen vähempää kuin sukupuolten oikeata suhdetta, – suhdetta, jonka syvyyttä hän ei tosin vielä pohjannut, mutta jonka hänen miehinen vaistonsa ilmaisi olevan hullulla kannalla täällä ylhäällä kasvismaalla; tämä täytyi saada toiseksi. Mutta siitäpä ei vain koskaan valmista tullut.
Oikeastaan hän piti rovasti Greeniä pahimpaan vikapäänä. Yhdestä asiasta hän oli ihan varma, – että rovasti Green se oli keksinyt hänellekin pakolliseksi soittaa pianoa, kuten pikku tytöt. Kukaan muu poika ei istunut siten takomassa. Tomas vihasi pitkäliepeistä, kyömynenäistä, tuuheakulmaista pappia, joka aina kävi siellä ja myhäili hänet nähdessään; hän vihasi tätä siinä määrin, että maaliin ammuskellessaan aina koetti piirustaa hänet ja osua häntä takkiin, nenään, silmään. Mutta osuipa hän pappia mihin hittoon tahansa, ei vain tullut mitään muutosta; pianonsoitto jatkui, tytöt pysyivät, ja jos hän jonakin päivänä saikin poikia kasvismaalle, eivät he hyvässäkään lykyssä saaneet olla yksikseen. Eipä vainkaan, nuo kiusalliset tytöt laahautuivat kaikessa mukana. Ja sitten tuli kaikkia jälkijuttuja, – joko jostakin, mitä joku poika oli tehnyt tai sanonut ja mikä sai aikaan, että siitä pojasta oli suoriuduttu; se ei sinne enää koskaan tullut, – tai myöskin siitä, että Tomas itse oli tahtonut rehennellä toveriensa silmissä ja olla isoa miestä. Tästä hän sai jälkeenpäin löylytystä. Toisinaan he olivat osittaneet hänen rikkomuksensa pikku eriin, joten hän ensin sai selkäänsä yhdestä asiasta ja sitten toisesta.
Augusta oli aina rökittämisen puolella, hän iski hanakimmin, lainkaan muistamatta kirsikoita tai munia tai pikku palveluksia. Lukemattomat kerrat Tomas vannoutui erilleen koko ystävyydestä ja uskollisuudesta; mutta kun sitten Augusta ei siitä vähääkään välittänyt, vaan leiskui tuossa tuuheine palmikkoinensa, vantterilla jaloillaan … niin, silloin hän suvaitsi alentua. Hänen piti antaa tytön ymmärtää, ettei hän tyttöä kenties pelkästään halveksinutkaan; oli kuitenkin mahdollista tytön saada armokin. Augusta ei ollut häntä näkevinänsäkään. Ja niin oli loppuna, ettei Tomasista … näyttänyt kannattavan muistella sitä sen enempää.
Merkillistä oli Augustassa, että hän tuli aina hallinneeksi, vaikk'ei siitä välittänytkään. Hän antoi muiden vallita viimeiseen asti; hänestä oli kerrassaan yhdentekevää, kuka vallitsi ja mitä toiset saivat päähänsä. Mutta joka kerta, kun takelsi, ohjasi hän asian ladulleen. Voi hyväinenaika, kuinka Tomas häntä ihaili ja kuinka usein hän sen tytölle lausui! Ja vihoitteli itsekseen, kun ei voinut tekeytyä välinpitämättömäksi. Augustan kanssapa hän viimein joutui kumppanuuteen pianonkin ääressä, – ja siitä lähtien tuli pianonsoitto hänelle kaikista aineista rakkaimmaksi.
Näiden ensimmäisten kiistavuosien jälkeen tuli toisia; hän saavutti nimittäin viimein sen verran etevämmyyttä, että ilkesi tunnustaa tyttötoverinsa. Vieläpä hän alentui ottamaan vastaan apuakin heiltä, milloin toisia poikia oli ulkopuolella haastamassa häntä tappeluun; niin – kuka olisi osannut sitä ajatella? – tulipa aika, jolloin hän uljaan sisukkaasti otteli urheitten ystävättäriensä puolesta, – etenkin milloin joku poika oli nimittänyt Augustaa "suutarintyllykäksi", jopa "pylsyksi". Silloin hän olisi halusta "mennyt kuolemaan", eikä se ollut pöyhkeilyä, sillä yhdeksänvuotiaana hän oli vähällä runneltua vaivaiseksi, kun oli tuollaisesta syystä hyökännyt kymmenkunnan kiusanhengen kimppuun yhdellä kertaa, niistä oli vähintään kolme monta vuotta vanhempia kuin hän. Se oli hänen ylpein hetkensä, kun hän makasi verekset etikkakääreet ohimoilla ja Augustan piti päästä niitä vaihtamaan äidin sijasta. Nyt, kun hän oli todellakin tehnyt jotakin puhumisen arvoista, – eikä lupaillut.