5
Kotielämää
Heidät vihittiin eräänä ehtoopäivänä kotona; ainoastaan perhe oli saapuvilla, ja pöydästä he kaksistaan kävelivät ylös käsikoukkua. Silloin oli kuumetta molemmin puolin; sitä ei voitu salata. Niin, se kävi vain näkyvämmäksi siitä, että kaiken piti käydä, kuin ei olisi mitään tekeillä.
Tuolla ylhäällä ei ollut tehty suorastaan mitään heidän vastaanottamisekseen; senkin piti tulla jälkeenpäin. Ensimmäinen kamari vasemmalla oli tästä lähtien arki- ja ruokailuhuoneena; sitä lähinnä oli makuuhuone. Talon parhaat huonekalut ja parhaat sängyt, osaksi vanhoja, kallisarvoisia kapineita, oli nyt siirretty tänne, seinien nahkapäällys pesty, mutta se ei ollut siitä kovinkaan parantunut. Laipiot jykevine veistoskoristeinensa kyllä näyttivät pesun jälkeen siistimmiltä. Pesua oli tuhlattu myöskin maalauksiin, mutta se ei ollut aina menestynyt; kun puitteet oli samalla uudestaan kullattu, näyttivät ne kamalilta. Siinä onkin mainittu jokseenkin kaikki. Makuuhuoneen viereen oli heti John Kurtin tultua kotiin sovitettu kylpyhuone; tämä jaettiin nyt kahtia, joten saatiin pukeutumishuonekin. Keittiö toisella puolella isoa käytävää, joka kulki talon halki pitkittäin, oli kuin avara tanssisali; siihen hankittiin Englannista rautahella – vastanaineethan viettäisivät runsaan osan ajastaan sen edessä.
Muutamia päiviä he olivat ihan yksikseen. Eivät he myöhemminkään olleet liikkeellä, mutta ystävättäret saivat erityisiä kutsuja, – ja pian oli sama hauskuttelu käynnissä tuolla ylhäällä kuin ennen alhaalla Rendalenilla. Vihkiäisten edellisinä ja jälkeisinä päivinä oli Tomasine rakastunut – silmittömästi rakastunut John Kurtiin, ainoastaan ajatteli John Kurtia, oli lakkaamatta onnellinen, täydellisesti antautunut.
Mutta hänen luonteeseensa ei kuulunut antautuminen; siksi se ei hänelle soveltunut. Hän näytti niin järkyttyneeltä, niin, melkeinpä typerältä. Hän tunsi sen, kun ystävättäret katselivat häntä; olihan hän aikaisemmin itse havainnut sen kuvastimestaan. Sen huomatessaan hän ajatteli jotakin, mutta torjui sen luotansa; sitten se valtasi hänet silloin tällöin kuin salainen säikky. Tietysti hän tahtoi häivyttää sen, mutta tuli silloin vielä enemmän siksi, mikä hän ei tahtonut olla. Ystävättäret kuiskailivat, että hän oli tullut niin oudoksi; hän, joka juuri oli miellyttänyt reippaalla, välittömällä olemuksellaan, oli nyt joko kummallisen hajamielinen tai raju.
Muuan pikku seikka herätti huomiota: kukaan ystävättäristä ei saanut tulla pitemmälle kuin vierashuoneeseen ja keittiöön; kaikkialla oli huolellisesti lukittua. Tomasine ihan vaani, vaanisivatko he.
Mutta piankin vaani yksi heitä kaikkia. Kukaan ei enää voinut olla kahden kesken Tomasinen kanssa John Kurtin avaamatta ovia ja pistämättä päätänsä sisälle; hänen tuloaan ei voitu kuulla, ennenkuin hän seisoi ovessa. Kaikki lukot oli korjattu ja voideltu; saranat kääntyivät ilman narahdusta. Jos he kävelivät kasvitarhan leveillä käytävillä, ilmestyi hän odottamatta jonkin pensasaidan takaa. Jos hänen saapuvilla ollessaan kuiskailtiin, alkoi hän sadatella, käydä levottomaksi, yrmeäksi – ei suorastaan heitä vastaan, mutta kuitenkin siten, että heidän täytyi älytä. Tavallisesti ryöpsähti silloin raesade siitä, että Tomasinella ei ollut järjestyksen tajua.
Ystävättäret ajattelivat, että joko olivat he tiellä tai oli tiellä jotakin, jota he varsin mielellään tahtoivat kartella. Ja toinen toisensa jälkeen he alkoivat käydä yhä harvemmin.
Viimeisenä ymmärsi Tomasine miehensä rauhattomuuden. Hän ajatteli alussa, että John tuli siten muita peloitellakseen. Valitukset hänen epäjärjestyksestään olivat tosia; järjestystä on ensin opittava. Myöhemmin, kun mikään erehdys ei enää ollut mahdollinen, hän kysyi itseltään, oliko John mustasukkainen niille, jotka kävivät hänen vaimonsa luona. Mutta siinä tapauksessa hänen olisi pitänyt olla mustasukkainen ennemmin; silloin he tulivat useammin kuin nyt.
Oliko John sitten peloissaan? Mistä peloissaan? Siitäkö, että he puhuisivat hänestä? Mitä puhuisivat hänestä?
Hän tiesi sen samassa.
John Kurt oli sillä kertaa poissa, joten hän sai aikaa, aikaa jäähtyä hiukan. Hänen luonteensa ei johtanut pikaisiin päätöksiin, ja hänelle oli epäselvää sekä miltä kannalta asian ottaisi että mihin hänellä aviollisessa yhdyselämässä oli oikeus ja mihin ei. Hän ei ollut milloinkaan puhunut siitä kenenkään kanssa, ei milloinkaan lukenut. Tuska muuttui vähin erin harkitsemiseksi; hän ryhtyi taas työhönsä ja koetti olla, kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Mutta John Kurt huomasi heti, että hänen olemuksensa oli muuttunut. Sittemmin hän huomasi tuolloin tällöin, että hänen vaimonsa oli itkenyt. Joka kerta tämän jälkeen kotiin tullessaan hän kysyi, oliko talossa käynyt ketään. – Ei. – Kerran Tomasine kuuli hänen kuitenkin jälkeenpäin tiedustavan puutarhurilta, oliko rouvan luona ollut ketään hänen poissaollessaan.
Kurt alkoi arastella ja varoa häntä, oikeastaan olla epävarma. Mutta ajan mittaan ei hän voinut tätä sietää, vaan kävi äkkiä kärsimättömäksi ja heti raa'aksi. Katui sitten rajusti, pyysi kahteenkymmeneen kertaan anteeksi. Tämä temppu uudistui. Tomasine ei ollut herkkähermoinen, niin että edellinen ei häntä säikyttänyt eikä jälkimmäinen saanut häntä muuttumaan. Hän oli ystävällinen, mutta aina pidättyvä. Siten keräysi voimakas rajuilma uhkaamaan; sen tunsivat he molemmat. Siirtymiset kylmän ja lämpimän välillä kävivät pikaisemmiksi, edelläkäyvät kuuropuuskat tuimemmiksi, hiljaisuus ja painostus jälkeenpäin vaarallisemmiksi. Ja kesken tätä kaikkea saattoi John Kurt sitten jälleen olla niin uskomattoman herttainen, niin luonnollisen iloinen ja huomaavainen, että Tomasine unohti kaikki enteet, antautuen toivomaan, että he ilman mitään nimenomaista ratkaisua, ainoastaan hänen hiljaisella torjunnallaan, jota mies tajusi mitä herkimmin, saisivat yhdyselämänsä muuttumaan siksi, mitä hän tavalliseksi kunnialliseksi avioliitoksi ajatteli.
Eräänä ehtoopäivänä Kurt tuli satamasta, missä oli työskennellyt kaiken päivää; hänen piti muuttaa vaatteita, sillä hänet oli kutsuttu suurille herrainpäivällisille kaupungille. Hän meni makuuhuoneeseen, heitti yltään takin ja liivit, tuli jälleen ruokailuhuoneeseen ja puhui kylvystä; hän harppaili pari kertaa edes takaisin, kuin punniten jotakin; Tomasine tunsi, ettei nyt ollut turvallista. Itse hän oli pukeutunut lähteäkseen kaupungille erään ystävättären luo; Kurt asteli ohitse ja tarkasteli häntä. Toinen arveli parhaaksi poistua.
Nähdessään vaimonsa olevan lähtemäisillään ehdotti Kurt, että tämä odottaisi, heidän mennäkseen yhdessä. Tomasine esteli sillä, että häntä jo odoteltiin. Mutta "siihen loruiluun" saisivat ne kyllä sittenkin aikaa; nyt voisi Tomasine hiukan auttaa häntä.
Tämä kysyi, millä. Sitä ei toinen kärsinyt. Hänellä ei ollut mitään oikeutta kysyä mitään sellaista. Hän ei ylipäätään ollut kuuliainen; hän ei ollut vielä sitä oppinut. Pitihän hänen toki tietää, että hän oli nyt saanut herransa ja että hänen tuli olla tälle "kaikessa" alamainen. Niin sanottiin itse Raamatussa.
Vastaukseksi toinen pani hatun päähänsä; se oli valmiina pöydällä, päivän varjon ja viitan vieressä. Kurt raivostui nyt ja kysyi, luuliko hän, ettei hän nähnyt, mikä Tomasine oli? Hän muka oli niin paljon parempi miestänsä ja sen vuoksi alituiseen varuillaan häntä vastaan. Hän ei totta kyllä ollut saanut tilaisuutta viettää sitä elämää, mitä Kurt oli viettänyt. Mutta siinä olikin totisesti koko ero heidän välillään. Pohjaltaan hän oli sama kuin miehensäkin; täydellisesti. Siksi ei Tomasinen kannattanut enää näytellä sitä ilveilyä.
Tämä tuli niin odottamatta Tomasinelle, että hän huudahti: "Tolvana!" – otti kapineensa ja tahtoi lähteä; etukäytävän ovi oli hänen takanaan. Kurt heittäysi väliin, kiersi oven lukkoon ja sieppasi itselleen avaimen, kiirehti sitten molemmille toisillekin oville, lukitsi nekin ja otti avaimet. Vieläpä hän pani ikkunatkin kiinni.
"Mitä ajatteletkaan?" kysyi Tomasine kalmankalpeana ja otti kakkulat nenältään; hatun hän unohti päähänsä.
"Opettaa sinulle kerrankin, mikä sinä oikeastaan olet", vastasi toinen. Ja vaimonsa kauhuksi Kurt nimitteli häntä pahimmin sanoin, millä naista voi herjata. Pauhatessaan hän tuli ihan Tomasinen silmille; hänen hengityksensä puhalteli toisen huulille. Hän syyti soimauksia, jotka polttelivat toista kuin kiehuva vesi. Tuolle roistolle oli hän luovuttautunut.
Mutta Kurtin mieleen johti hänen läheisyytensä ja hänen vierailupukunsa tuoksu erään aatoksen. Salamannopeasti hänelle pälkähti päähän, että nyt oli hetki tullut tuon nujertamiseksi. Tuo kuvitteli itsestään liikaa, seisoessaan ryhdistäytyneenä. Tuo uskalsi tahtoa olla jotakin itsessään. Hänen oli tuo; hänen kapineensa. Hän voi hänelle tehdä mitä tahtoi.
Mutta toinen asettui vastarintaan.
Kurt varoitti häntä ensin. Hän kysyi, mitä toinen ajattelikaan? Aikoiko pakottaa häntä? Nainen? Äkkiä hän ärjäisi: "Minä en pelkää kissansilmiäsi!"
Nyt syntyi ottelu vanhassa Kurtien tyyssijassa. Se tapahtui yhden Kurtin ja hänen vaimonsa välillä, ja kaikella sillä voimalla, mitä kahdessa ihmisessä on, – Kurtin taholta kaikella sillä tunnottomuudella, jota torjuttu vallanhimo, loukattu miehentahto voi tuottaa. Ihan yksin, lukittujen ovien ja ikkunain takana, ilman äännähdystäkään. Pöytä kumottiin, ja kaikki, mitä sen päällä oli ollut, valui lattialle tai pirstaantui. Tuolit poukkoilivat nurin. Uusi sohva työnnältyi keskilattialle. He kuukertuivat itsekin, mutta nousivat taas jaloilleen. He reutoutuivat sitten toiselle seinälle ja tölmäsivät siellä raskaaseen kaappikelloon. Se huojui ja kaatui iskien Kurtia olkaan ja osaksi päähän, niin että hänen täytyi pysähtyä toinnuttautumaan. Toisella olisi silloin ollut aikaa koettaa jotakin ovea tai edes vaihtaa paikkaa. Mutta sitä hän ei tehnyt. Hän katseli itseään, sillä hänellä oli tuskin ainoatakaan eheätä vaatekappaletta verhonaan. Hänen hiuksensa riippuivat hajalle revittyinä, ja hän tunsi kipua päässään. Hän ei tehnyt mitään muuta kuin vapautti itsensä vannehameen jäännöksistä, jotka viskasi pois; ne jäivät pöydänjalkojen päälle riippumaan. Hänestä vuoti verta, sen hän tunsi; Kurt oli kerran kouraissut häntä suusta ja nenästä, ja kynsien jäljet kirvelivät.
Sitten he jatkoivat. Tällä kertaa Kurt heti kaatoi hänet nurin. Mutta sillä hän ei paljoakaan voittanut. Hän ei nimittäin ollut niin paljon voimakkaampi vaimoaan, että olisi voinut jakaa voimaansa, menettämättä heti kaikkea, mitä oli saavuttanut. Niin pian kuin Tomasine sai toisen kätensä vapaaksi, tempautui hän ahdistajansa sivulle. Tämä taas uuteen hyökkäykseen. Toinen kavahti jaloilleen kuin kissa. Kurt nousi verkalleen. Hän oli läkähtyä, hirveän valju, menehtymäisillään. Tomasine seisoi hänen edessään riekaleissaan ja katseli; hänkin läähätti rajusti, mutta pystyi vielä muuhunkin. Nyt Kurt kuuli ensimmäiset sanat hänen suustaan, sikäli kuin hän kykeni kiivaalta huohotukseltaan lausumaan: "Etkö tahdo – koettaa vielä kerran?"
Kurt vetäytyi taaksepäin tuolille, ainoalle, joka oli vielä pystyssä. Ja sille hän lysähti alas. Hän ei katsonut vaimoonsa; istui lannistuneena ja puhkuili. Kesti kauan, ennenkuin muutamat pitemmät pysähdykset ennustivat hänen nyt alkavan tointua.
Toinen seisoi uuninreunukseen nojaten ja pyysi riekaleitansa koossa pidellen häntä avaamaan makuuhuoneen oven, hän kun tahtoi saada vaatteensa. Kurt ei vastannut. Silloin toinen pilkkasi hänen rajatonta raukkamaisuuttaan ja kehnouttaan. Soimattu kuunteli sanaakaan hiiskumatta. Sitten hän osoitti sormellaan vaimoansa, ja hänen kasvonsa ilmaisivat, kuinka ruma tämä oli. Se vahingonilo viimein antoi hänelle puhelahjankin takaisin. Tuossa repaleissaan hiukset pörröisinä seisten oli hän, sanoi Kurt, raaimpien ja iljettävimpien päihtyneiden lutkien näköinen. Mutta hän ei saanut mitään väriä siihen, ei edes kirousta. – "Etkö nyt jaksa sadatella?" kysyi toinen.
Kurt otti piston rauhallisesti vastaan. Hän vain nousi ja asteli hitaasti lattian poikki makuuhuoneen ovelle, etsi käsiinsä avaimen ja aukaisi. Sisälle mennessään hän katseli vaimoaan ja lukitsi oven jälkeensä sisäpuolelta. Siihen jäi Tomasine seisomaan.
Nyt hän kuuli miehensä menevän kylpyhuoneeseen ja ottavan suihkun, sitten pukeutuvan. Hän istuutui odottamaan. Kurt tuli pitkän tovin kuluttua jälleen ulos, seuraan valmistuneena, lukitsi oven perässään ja pisti avaimen taskuunsa. Hän jätti käden samalla taskuunsa, pisti toisenkin kätensä taskuun ja vihelteli. Hän astui vaimonsa ohitse kumollaan olevien huonekalujen ja muiden kapineiden yli; hän ei nostanut ylös ainoatakaan. Lopuksi hän kapusi kellokaapin yli, päästäkseen ulko-ovelle. "Nyt saat siellä oikein hauskutella!" hän sanoi, pisti avaimen lukkoon, veti sen taas pois ja lukitsi ulkoa. Tomasine kuuli hänen ottavan avaimen haltuunsa.
Talon väki luuli molempien menneen ulos, sillä kaikkialla oli lukittua, kamarienkin ovet oli teljetty, mikä ei muutoin ollut tapana. Kello 9 oli talossa hiljaista sekä ulkona että sisällä.
Oli kulunut jo kappale elokuuta, eikä ollut kuutamoa. Kello 10 tuli joku mies riuskasti kävellen ylös puistokujaa. Hän ei nähnyt rakennuksessa mitään valoa. Sitten hän nousi ylös portaita, käytävään, missä pimeys pakotti hänet haparoimaan ovelle; hän ei ilmeisesti ollut talossa tuttu. Hän kolkutti, mutta ei saanut vastausta. Hän väänsi ovenripaa, – lukossa. Hän kolkutti kovemmin, röykytti. Odotti, mutta ketään ei kuulunut. Sitten yhä voimakkaammin, ja huusi: "Tomasine!"
"Niin", vastattiin heti sisältä, ja vähän myöhemmin ihan oven takaa:
"Sinäkö siellä, isä?"
"Etkö voi avata?"
"Minulla ei ole avainta."
Toinen kuuli äänestä, että hän itki. "Missä sitten avain on?"
"John otti sen lähtiessään mukaansa."
Tovin äänettömyys, ja sitten kysymys: "Onko hän siis sulkenut sinut sisälle?"
"On", vastattiin ankaran itkun seasta.
Hän kuuli isänsä jälleen lähtevän. Askelet tömisivät portaissa, sitten etäämpänä, häipyivät, mikä ihmetytti häntä. Sillä isä ei ollut hiiskunut sanaakaan. Hän niin kaipasi jonkun seuraa! Tämä oli kerrassaan käsittämätöntä.
Sitten häntä alkoi peloittaa, sillä tämän täytyi merkitä jotakin. Miksi hän lähti? Minne lähti? Kohtaamaan Kurtia? Mitä tapahtuisi? Veri alkoi taas kiertää hänen puolialastomassa ruumiissaan, sillä hän oli vielä sellaisena kuin miehensä poistuessakin. Hän riensi ikkunaan mitään erottamatta; kuuli samassa jonkun taas olevan portailla, juoksi ovelle, ei voinut askelista päätellä, kuka oli tulossa, ne kun tassuttivat niin varovasti. "Sinäkö siellä, isä?" hän kysyi. – "Niin, minulla on avaimet", vastasi toinen. Hän tuli sisälle, ja tytär heittäysi ääneensä itkien hänen rintaansa vasten. Hän alkoi tolkuttaa jotakin, mutta isä keskeytti: "Hyvä, hyvä! Sinun ei tarvitse enää pelätä."
Hän ilmoitti Tomasinelle kuivasti ja lyhyesti, että John Kurt oli kuollut; ne seisoivat nyt portaiden juurella ruumis mukanaan.
Osaksi isältään, osaksi sittemmin toisilta hän kuuli, että John Kurt oli seurassaan syönyt ja juonut vahvasti ja tullut yhä kiihtyneempään mielentilaan. Pöydästä noustuaan hän oli kaikin mokomin tahtonut lähteä erääseen pahamaineiseen taloon; sen täytyi hauskuttaa Tomasinea niin helvetisti. Toiset koettivat pitää häntä aisoissa, ja silloin hän joutui raivoihinsa, ihan suunniltaan, kuukertui kumoon ja oli hengetön.
John Kurtia ei asetettu mihinkään kukkatemppeliin portaille.
6
Ensimmäinen seuraus ja toinen
Niinä päivinä tuli useita hänen äitinsä ystävättäriä ja hänen omiansakin ilmaisemaan osanottoaan ja tarjoamaan apuansa. Mutta hän ei ollut kotona kenellekään. Hän oli sinä ehtoopäivänä, jolloin oli istunut sisälle teljettynä, vaatteet, nuoruus, itsekunnioitus riistettynä, hengestään vapisevana, – hän oli muistellut, että samaan aikaan John Kurt istui päivällisillä kaupungin parhaassa seurassa. Elleivät seurapiirit olisi hyväksyneet John Kurtia, ei hän ikinä olisi nyt siinä istunut, niin kokematon kouluneiti kuin olikin. He olivat melkein yksituumaisesti luovuttaneet hänet, Tomasinen – se oli oikea sana. Ja mikäli hän tiesi, olivat he kuitenkin pitäneet hänestä ja tunteneet kunnioitusta häntä kohtaan! Hän ei tahtonut heitä enää nähdä! Jos hän olisi ollut vapaa, olisi hän karannut maasta.
– Hänen oma vikansa? Hän näki sen, näki sen! Hän ei enää tahtonut näyttäytyä ihmisille…
– Nyt hän oli vapaa! Mutta nyt sitoi jokin uusi; kamala epätietoisuus: – kantoiko hän lasta vai ei?
Hän kenties toimittaisi maailmaan mielettömän ihmisen hänkin? Sillä nyt, kun mies oli poissa, hän tahtoi väkisinkin ajatella, että hän oli ollut hullu, – kuten monet hänen suvustaan. Synnyttäisikö hänkin lapsen, joka olisi muodostunut jos jonkinlaisista aineksista? Ja olisi sitten koko ikänsä sidottu siihen? Syystä että nuo tuolla alhaalla kaupungissa olivat hänet hylänneet? Ja hän ei ollut ymmärtänyt itseään? – Hän tuli muutamissa viikoissa entisen itsensä varjoksi.
Ihmeellistä: melkein heti, kun epätietoisuus muuttui varmuudeksi, että hän kantoi lasta, että hän oli äiti, tuli juhla-aika ja sen mukana päättäväisyys. Hän ei ymmärtänyt, miksi hän ei ollut ennemmin älynnyt niin selvää, niin itsestään johtuvaa asiaa. Hänen sydämensä alla elävä olento ratkaisisi. Jos siitä tulisi kuvatus, niin kaikki olisi lopussa; hän ei tahtoisi elää vaaliakseen sellaisen isoksi. Mutta jos lapsessa esiintyisi hänen kunniallinen sukunsa ja isän parempi osa, vaikkakin sekoittuneena, oli pidettävä suuren suurena siunauksena, että hän nyt sai yksinään sen pitää. Hänen tuli siis odottaa nähdäkseen ja sillä välin tehdä työtä.
Tomasine oli herännyt, ja tästä lähtien alkoi jotakin luontaista suuruutta kehittyä hänessä.
Yksinään oli hän kestänyt ulkonaisen ja sisäisen taistelun; yksinään hän vakaannutti itsensä. Se vei aikaa, sillä hän ei ollut nopea ajatuksiltaan. Mutta levottomuus oli poissa; hän söi, lepäsi ja oli jälleen liikkeellä. Siten hän pääsi eräänä päivänä kaikin puolin valmiiksi tuumittelustaan.
Ensin hän kutsutti luokseen kasvitarhan hoitajan. Hän oli aika komea, vaaleaverinen mies, jossa itsepuolustus oli kehittänyt päättäväisyyttä, sillä hän ei ollut kukaan muu kuin se Andreas Berg, jonka pyhätakin John Kurt oli silponut; hän oli ollut kartanossa siitä asti. Andreas Berg oli saanut kokea paljon vanhan, pikaluontoisen Kurtin aikana, joka muuten epäilemättä olisi tehnyt hänet perillisekseen, ellei poika olisi palannut kotiin. Sittemmin hän oli kestänyt kaikki tämänkin oikut ja purkaukset.
Tomasine pyysi häntä istuutumaan. Hän kysyi, oliko hänellä mitään muuta suunnitelmaa kuin jäädä hänen palvelukseensa. – Ei; hän halusi jäädä, – jos rouva Kurt tahtoi. – Voiko hän siis luottaa häneen? – Kyllä, rouva Kurt voisi varmasti luottaa.
Jälkimmäinen tahtoi nyt ensiksikin pyytää, ettei Andreas enää puhuttelisi häntä rouva Kurtiksi, vaan rouva Rendaleniksi, ja että hän myös suostuttaisi muutkin käyttämään rouva Kurtin sijasta rouva Rendalenia. Heidän silmänsä kohtasivat toisensa, – toisen silmät epävarmasti leimahtelevina kakkulain takaa ja toisen kummastuksesta suurina. Mutta nähdessään sitten hänen silmälasiensa vähitellen täyttyvän, kun kyynelet eivät päässeet vapaasti valumaan – hänen litteä nenänsä sai lasit painamaan poskiluuta – , kiirehti Andreas Berg sanomaan: "Hyvä, se tapahtuu!" Toinen otti nyt kakkulat nenältään, kuivasi ensin silmänsä, sitten silmälasinsa, antoi itselleen kylliksi aikaa, ennenkuin joutui seuraavaan asiaansa. Sillä välin vilahti jotakin kylmää kasvojen yli.
"Hyvä Berg", sanoi hän ja asetti kakkulat nenälleen, "ettekö voi kaikessa hiljaisuudessa, niin ettei kukaan sitä huomaa, saada suvun muotokuvia, kaikkia maalauksia täältä, sillä minä en osaa niissä aina tehdä eroa, – poltetuksi tai muulla tavoin hävitetyiksi, ettei niitä enää ole olemassa? Ja niin pian kuin mukavasti käy päinsä? – Ymmärrättekö minua?"
"Kyllä, rouva. – Mutta – ?"
"Mitä tahdotte sanoa – ?"
"Se käy pulmalliseksi, kun ei kukaan saa sitä huomata – ?"
Toinen mietiskeli. "Jos joku huomaakin, niin huomatkoonpa, Berg."
"Hyvä; sitten se tietysti tapahtuu."
Ja se tapahtui, – hirmuisesti käryten palaneelta palttinalta, palaneelta nahalta ja muulta palaneelta. Hiljainen tuuli tuuditteli käryä eräänä päivänä yli koko kaupungin; se löyhkäsi melkein jokitörmän työmaille asti.
Sitten hän pyysi isäänsä muuttamaan ylös hänen luokseen koko perheen kanssa. Se tapahtui heti. Hän antoi omansa ja heidän taloutensa hoidon vanhalle Marianelle ja auttoi tätä siinä, missä toinen halusi. Perhe asui hänen kamariensa takana olevissa huoneissa.
Heti jälkeenpäin oli kaupungin sanomalehdissä seuraava ilmoitus:
Rouva Tomasine Rendalen aloittaa jälleen opetustuntinsa englannin-, ranskan- ja saksankielissä. Lähempiä tietoja saa Kartanosta.
Laillisestikin hän muutti nimensä. Tuntiensa ulkopuolella, joita hänellä oli niin paljon kuin halusi, hän opiskeli kirjanpitoa ja piti piankin itse tulo- ja menotiliä kasvitarhasta, karjasta ja taloudesta. Samalla hän alkoi opiskella hiukan kaikkea sitä, mistä piti kirjaa; hän tahtoi aikanaan kyetä olemaan mukana tekemässä päätöksiä. Kenties hän ei koskaan tulisi noita tietoja käyttäneeksi; mutta tätenhän hänelle riitti puuhaa.
Hänelle ei jäänyt ollenkaan aikaa hautomisiin; toistaiseksi se oli tärkeintä. Hän vaipui uneen heti, kun laski päänsä pielukselle, niin väsynyt hän oli joka ilta, ja kaikkien kauttaaltaan terveiden ihmisten tavoin oli hän vilkkaan valpas, kun avasi silmänsä, ja melkein heti kylvyssä.
Kaikki tämä ei kuitenkaan voinut estää sitä, että ajan joutuessa pitemmälle kävi yhä raskaammaksi se salainen ajatus, joka häntä kalvoi. Hän oli hävittänyt kaikki Kurtien suvun kuvat; hän oli ympäröinyt itsensä omalla suvullaan. Joka kerta, kun ajatus edellisestä hiipi esille, pani hän sen vastapainoksi jotakin jälkimmäisestä. Hän ei tuntenut äitinsä sukua, mutta hän oli lapsena Rendalenissa nähnyt isänsä sukua ja kuullut sen vaiheet. Siinä ei ollut mitään merkittävää; tasainen, hiukan raskas luonnonlaatu oli silloin tällöin, päästyään liiankauan kiusaantumaan tai jouduttuaan äärimmäiseen ahdinkoon, riistäytynyt johonkin repäisevään, mutta muutoin säyseän kestävästi uurastanut ja askarrellut.
Mutta kaikki, mitä hän siitä tiesi, niin näkemänsä kuin kuulemansakin, asetti hän tuota vastaan, joka pyrki Kurtien taholta esille. Tämä oli tummaa; hänen oma sukunsa loi parhaasta päästä valoisia kuvia, vaaleita olentoja, valoisaa olemusta. Hän sai sellaisen tottumuksen siirrellä pois kuvia ja loihtia sijalle toisia, että samassa silmänräpäyksessä, kun joku Kurteja koskeva muisto pyrki esille, hääti sen kulmakarvaton, vaaleaverinen valtias. Seurauksena oli varsin luonnollisesti, että tumma tai vaalea väri tuli hänelle ratkaisevaksi; ulkonaisesta tuli sisällinen; lapsen ensimmäisen näkemisen täytyi riittää ratkaisemaan äidin koko elämä. Ja sitten hänen koko tuskansa keräysi tuohon ensimmäiseen silmänräpäykseen.
Mitä lähemmäksi suuri hetki tuli, sitä ahdistavammaksi kävi tämä tuska. Tavallinen hommailu ei enää riittänyt sitä huumaamaan; hän erkani oppilaistaan ja otti osaa työhön sisällä ja ulkona. Kevät oli sinä vuonna myöhäinen; innoissaan hän vilustutti itsensä, uhmasi vastaan niin kauan, kunnes hänet pidätettiin sisälle ja toimitettiin hiessä makuulle, – ja silloin tuska heti pääsi voitolle, niin että hän ennen aikojaan luuli synnytysoireiden tulleen ja joutui ihan suunniltaan.
Hän alkoi heti kilvoitella John Kurtin kanssa. Ja kun hän peräti voipuneena tuli jälleen tajuihinsa, ei tuska silti päättynyt. Lapsen ensimmäinen näkeminenhän riittäisi, ja se oli hänen hädässään ja epätoivossaan saanut sen merkityksen, että tumma tai vaalea tukka ratkaisisi. – Jos se on tumma – ajatteli hän, – niin olen tuomittu; silloin en kykene taivuttamaan lasta. Ja se tulee tumma; tuo suku on niin voimakas; sen raju väkevyys on painanut liian syvän jäljen minuunkin; sen mielikuvitus varjostaa minut tällä hetkellä; minä en saa ajatelluksi sitä, mitä tahdon.
Sitten vastasi lohduttavasti ääni hänen sielussaan, että vanha Konrad Kurt oli kuitenkin ollut kelpo mies; Kurteissa oli hyviäkin voimia. – Entä jos ne toistamiseen kerääntyisivät lapseen, joka syntyy? Joskaan eivät sekoittumattomina – en vaadi niin paljoa! – niin kuitenkin vallitsevina. – Hän rukoili sitä, voi, kuinka hartaasti, kunnes muisti, että se oli myöhäistä. Se oli varmasti jo aikaa sitten ratkaistua.
Äärettömyydessä näyttäysi kaula, joka kumartui hänen ylitseen. Ensimmäisen Kurtin muotokuvan kaula. Ahdistettu käytti vanhaa taitoaan, oman sukunsa muotojen työntämistä sitä vastaan; mutta ne eivät totelleet, vaaleaveriset! Kaula jäi paikoilleen kuin jäikin. Siihen ei sillä ollut mitään oikeutta; kenelläkään suvussa ei enää ollut sitä kaulaa, ei Konrad Kurtilla, ei Johnilla. "Mutta ottakaa toki se kaula pois!" kirkui hän ympärillään olijoille. Sanat "pois, ottakaa pois!" loivat uusia mielikuvia. Heti tuli nimittäin John Kurt julistamaan, ettei hän suinkaan suostuisi lähtemään pois; häntä ei, piru hääriköön ja hyöriköön, Tomasine saisi pois. Hänen valkoinen otsansa säkenöitsi. Hän sadatteli niin, että pelkät "ärrät" parahtelivat ja sorahtelivat. Ihan hänen poskensa vieressä. Häntä voivutti tämä sisäinen taistelu siinä määrin, että kun synnytyskivut todella alkoivat, oli se kevennystä, sillä voimallisesti ne työnsivät syrjään kaiken muun. Ei enää mitään kuumetta; heti ihan terveenä hän keräsi urhoollisesti kaikki voimansa, mutta ne olivat vähäisemmät, kuin kukaan aavisti. Sen vuoksi kesti kauan, ennenkuin hän kuuli heikon kitinän ja "Poika, rouva! Te olette saanut pojan!" ja sitten lempeästi ja viihdyttävästi: "Tomasine, sinä olet saanut pojan."
Hiljainen riemu oli täyttänyt hänet heti, kun oli loppuun taisteltu; nyt se kohdistui sanaan "poika"; hänellä oli poika. Sitten tätä riemunaaltoa kohtasi tuskan vastalaine. "Tukka?" sai hän ihan hiljaa kysytyksi; hän ei jaksanut enempää. – "Punainen, rouva."
Hänellä oli hämärä aistimus, ettei se siis ollut tumma eikä vaalea, kenties kuitenkin pikemmin tumma. Se ei ollut selvillä, … se oli… hän vaipui hiljaisesti pois kaikesta.
Toiset eivät sitä pitkään aikaan huomanneet, sillä kukaan ei olisi osannut ajatella, että tämä luja olento makasi pyörryksissä. Siksi kesti kauan, ennenkuin hänet saatiin hereille. Ja silloin vallitsi kauhistus.
Vasta jälkeenpäin hän sai tietää, mitä oli tapahtunut, – miksi aika-ajoin hämärsi, miksi hänellä oli jotakin mustaa muistissaan.
Lapsi oli jäykistynyt, ja he nostivat sen ylös hänen luokseen. Mutta ei kyllin lähelle; hän ei oikein nähnyt. Merkki, että heidän piti tulla lähemmäksi; mutta se oli niin pulmallista; hän ei saanut sitä aikaan äänellään; ei päällänsäkään, ja kättä hän ei muistanut, tai se ei totellut. Mutta joku sen ymmärsi ja kohotti lapsen ylös, niin että se koski hänen poskeensa, siihen, mihin sen isä oli viimeksi hengittänyt. Nyt hän tunsi jotakin pehmeätä, jotakin lämmintä, jotakin hienoa; hienointa, mitä hänen ihonsa oli nivellyt. Hän kuuli kulahduksen, piipahduksen, ja nyt hän näki… kulmakarvat, omansa, sukunsa vaaleat, hajalliset harjakset.
Se oli liian paljon, – liian paljon hyvää. Se oli liian suurta onnea.
Veri kiersi rivakammin; pian tulvi lämpöä poskiin, kyyneliä silmiin. Hän makasi hiljaisesti itkien, pienoisen yhä ollessa kiinnittyneenä hänen äidilliseen rintaansa.
Hän siis Jumalan avulla koettaisi itse tehdä muun.