JOHN KURT
1
Yksinäisyys
Konrad Kurt oli karannut kotoa viidentoista vuoden vanhana. Kauemmin ei hän nimittäin sietänyt nähdä äitinsä rääkkäämistä; tämä perintö oli säilynyt suvussa. Hän oli paennut eräässä laivassa Hulliin, missä hänen enonsa asui. Mutta Konrad kasvatettiin maalla; eno maksoi hänestä. Muuan lääkäri oli sanonut, että pojan hermosto oli vialla; jos hänestä tahdottiin saada mies, niin hänen piti oleskella raittiissa ilmassa, esimerkiksi puutarhurina. Kurtien suvussa olikin periytynyt harrastus kasvitarhassa häärimiseen, ja tämä tuli hänen elinkeinokseen.
Isän kuoltua hän palasi kotiin huolehtiakseen äitirukasta ja itsestään eikä nähnyt, mihin muuhunkaan ryhtyisi. Hänen rakastettava isänsä oli nimittäin myynyt viimeisetkin metsät tyyten hakattaviksi, viimeisetkin laivaosuudet, viimeiset ranta-aitat ja lopuksi tiilitehtaan. Kaikesta tästä yhteensä hän oli järjestänyt itselleen elinkoron. Toisin sanoen – hänellä oli ollut rakennukset, istutukset ja hiukan maata; muutoin hän oli "syönyt puhtaaksi" ympäriltään, kuten sanotaan. Se kelpasi jättää pojalle. Tämähän saattoi vuorostaan aloittaa myymällä maan; se oli kaupungin rajalla ja soveltui oivallisiksi rakennustonteiksi, samoin kuin alempi noista kahdesta kasvitarhastakin. Mutta "Kartanosta" oli jo myyty tarpeeksi, arveli Konrad Kurt ja otti lainan, jolla hän ojitti kasvitarhat ja kesannot sekä korjasi rakennuksia sen verran, etteivät ne joutuneet häviöön. Hän laajensi kasvihuonetta, rakensi myöhemmin toisen lisää; sanalla sanoen, hän näytti ihmisille, että tilasta kävi saaminen elantonsa ja etenkin että kasvitarhaa kävi hoitaminen kannattavasti – mikä siihen aikaan ja niillä tienoin oli uutta.
Alussa hän lähetti muualle melkein koko tuotantonsa, mutta vähitellen tässä tuli muutos.
Hän nukkui, aterioitsi ja kirjoitteli samassa huoneessa. Se oli lähinnä vasemmanpuoleisessa käytävässä, ensimmäisen Kurtin kamari, jota hänen jälkeensä kaikki "Kartanon" omistajat olivat käyttäneet. Sisempänä oleva kamari oli ollut heidän makuuhuoneensa, mutta sen Konrad Kurt luovutti äidilleen. Tällä oli nyt onnellisimmat päivänsä. Palvelusväki ja työläiset liikuskelivat keittiössä toisella puolella leveätä käytävää, joka jakoi koko rakennuksen kahtia. Muutoin oli päärakennus autio. Syksyisin Kurt kuitenkin levitti maantuotteitansa eri kamarien ja salien permannoille kuivamaan, milloin oli tilasta puutetta.
Hän oli kiivas mies, toisin ajoin harvasanainen, toisin ajoin mellastava; mutta hän oli hyvä. Palvelusväki ja työläiset pitivät hänestä; hän nimittäin piti heistä. Selänteellä asuville merimiehille ja kalastajille hän antoi siementä, opetti heitä istuttamaan kasvistarhaa ja käyttämään sen tuotteita. Aikojen kuluessa oli heidän asumuksiensa ympäristölle kertynyt niin paljon tunkiota, että jokainen kykeni saamaan itselleen pikku ryytimaatilkun, kun ahkeroitsi sen hyväksi; multaa he saivat hakea häneltä, jos tahtoivat sekoittaa maata. Eivät olisi vuorelaiset osanneet ajatellakaan, että he vielä kuljettaisivat multaa sinne ylös, että he saisivat aikaa sellaiseen tai tuntisivat hauskuutta siitä. Hän kävi heidän luonaan keväällä ja kesällä joka sunnuntai auttelemassa; koko elämänsä ajan hän teki niin. Mutta ne olivatkin melkein ainoat kerrat, jolloin hänet nähtiin kasvistarhan, talon ja kellarin ulkopuolella.
Kello 4 joka kevät ja kesä hän oli jalkeilla ja ulkona, syksyisin ja talvisin siitä asti, kun tuli valoisaa. Kesällä hän käytti säämiskähousuja, harmaan valkeaa palttinatakkia, vihreätä pinkkoesiliinaa ja päässään isolippaista lakkia, talvella samoja säämiskähousuja ja esiliinansa alle napitettua merimiesmekkoa, mutta päässään hän silloin piti leveäliepukkaista karvalakkia, joka oli aina käännetty alas, niin että väljät korvalliset huitelivat häntä kasvoihin. Ihmiset eivät milloinkaan olleet nähneet häntä toisin pukeutuneena, paitsi sunnuntaisin. Silloin hän oli ajellut partansa, ottanut tärkätyn paidan ylleen ja jättänyt esiliinansa pois.
Hänellä ei ollut Kurtien leveätä, uhmailevaa otsaa; hänen oli jokseenkin korkea ja tuntui kovin valkoiselta, kenties syystä, että hän muuten oli ahavoitunut. Mutta sukunsa pikaiset, tuimat silmät hänellä oli. Kasvot olivat pitemmät kuin Kurtien ja laihat, nenä leveähkö. Perheenäidit ja lapset älysivät pian, että heidän oli parempi mennä ylös kartanoon tekemään kauppaa tuon karskin, usein pauhaavan miehen kanssa kuin hänen myymäläänsä torin laitaan, sillä hänen kanssaan luisti kaupanteko, ja hän oli hyvin lapsirakas. Mutta he eivät saaneet jahkailla liian pitkään eivätkä tinkiä. Hänellä oli sellainen tapa, että hän kesken kaiken katseli eteensä kuin jotakin raskasta ajatellen ja suoristausi sitten riuskasti hymähdellen: "Hm, hm, hm, hm", ja lopuksi pitkään ja syvään: "Hy-y-mm!"
Hän menestyi hyvin; hänen lehmänsä ja kasvistarhansa elättivät hänet yhä paremmin. Mutta muutamien vuosien kuluttua alettiin huhuta, että hän äitinsä kuolemasta asti oli istunut joka ilta yksinään ja juonut päihdyksiin asti whiskytotia. Jos tahdottiin tietää, oliko se totta, tarvitsi vain mennä sinne ylös hiukan ennen yhdeksää, sillä silloin hän säännöllisesti kävi levolle. Ja sen tekikin yksi ja toinen. Niin, se oli ihan totta; kello puoli yhdeksältä hän oli tukkihumalassa. Hän ei kyennyt kunnolleen puhumaan, mutta itki herkästi.
Tämän sai "vanha" pastori Green kuulla; jo silloin nuorena miehenä mainittiin häntä näet "vanhaksi", sillä hän oli erään kamalan tapauksen johdosta menettänyt tukkansa värin. Pastori Green oli niitä, jotka Norjassa ensimmäisinä esiintyivät juopumusta vastaan, – niitä, jotka olivat pyhittäneet elämänsä tähän työhön.
Hänen pääperiaatteensa oli ja on, ettei hyödytä saarnata juoppoutta vastaan muulla kuin tosiseikoilla ja toiminnalla ja että on turha ajatella käännyttää jotakuta juoppoa tietämättä syytä, miksi hän ryyppää. On aina joku syy, ja siitä voidaan juoppous pysähdyttää, ellei se ole liian syvästi periytynyttä tai liian pitkälle kehittynyt tapa. Hän meni Konrad Kurtin luo ja pakisi hänen kanssaan siksi, kunnes sai kuulla, että Konrad Kurt oli ollut suhteissa sen puutarhurin vaimoon, jonka luona hän oli Englannissa ollut opissa. Tämän kanssa oli Kurtilla lapsi. Nainen oli sitten kuollut samaan aikaan kuin Kurtin äiti. Hirveätä oli ollut pettää miestä. "Mutta he eivät olleet voineet sitä auttaa." Ja sitten hän itki. Poika, jonka he olivat saaneet, – oi, vilkkaampaa ei ollut maan päällä syntynyt. Päihtynyt nyyhki kaipuusta ja syytteli itseänsä hurjin sadatuksin.
Green koetti saada häntä matkalle pyytämään syntiänsä anteeksi puutarhurilta ja ottamaan pojan mukaansa kotiin, mutta siihen oli Konrad Kurt liiaksi pelkuri. Ja lopulta kävi niin, että Greenin täytyi kääntyä muiden puoleen, ja eräänä kesäiltana hän asteli pitkän, tummatukkaisen, kaksitoistavuotiaan pojan kanssa ylös "Kartanoon" ja kysyi Kurtia, joka oli vielä kasvistarhassa. Ja kannatti katsella, miten Konrad Kurt nousi pystyyn hyödätyslavan äärestä, jota oli maannut kaivelemassa, ja alkoi kaapia multaa käsistään, – ja sitten pysähtyi kesken puuhansa, tuijotti ison lakinlippansa alta Greenistä tummatukkaiseen, pitkään viikariin ja tästä Greeniin ja sitten viimein tunsi nuo pikaiset, tuimat silmät, leveähkön nenän ja hänen laihat kasvonsa! Tietämättään hän puhui englantia. "I beg pardon; but this lad – ?" Hän ei päässyt pitemmälle… Greenin täytyi sen vuoksi jatkaa; kyllä, hänen poikansa se oli.
Sinä iltana Kurt unohti asettaa whiskypullon esille. Ja kun hän seuraavana kertana aikoi ottaa sen, otti poika pullon ja paiskasi sen ulos avoimesta ikkunasta kiveen; se heitto osui paikalleen, ja lasi ja sokeriastia ja teelusikka seurasivat perässä, – oivallisesti tähdättyinä. Pastori Green oli pyytänyt häntä pitämään silmällä, milloin isä ottaisi esille whiskypullonsa, ja silloin huolehtimaan siitä, että saisi sen häneltä. Tällä lailla sen tehtävän suoritti poika.
Isä seisoi häneen tuijotellen, – kunnes puhkesi hillittömään nauruun.
2
Nero
Milloinkaan ei ole kukaan varmemmin uskonut poikaansa neroksi kuin Konrad Kurt uskoi. Siitä puhumattakaan, että poika oli aimo kasvitieteilijä ja tunsi puutarhuritaidon salaisuudet, ei kartanossa ollut ainoatakaan tehtävää, navetasta keittiöön asti, mitä hän ei pian osannut. Sen näki, että hänet oli kasvatettu kartanolla puutarhurien, keittiö- ja navettaväen parissa, mutta että hän oli lisäksi saanut hyvää opetusta.
Nyt hänen piti myöskin päästä laivoihin ja veneisiin oppimaan sikäläisiä hommia; hän ei ollut koskaan ennen oleskellut satamakaupungissa.
Ja kuinka hän oppi norjankielen! Muutamissa viikoissa! Ensiksikin kiroilemaan. Isä oli pakahtua naurusta kuullessaan kaikkia niitä sadatuksia, joita poika heti käytteli naurettavasti ääntäen. Ja kuinka elävästi hän osasi kertoa! Jo ennen, kuin hän kieltäkään taisi, huvitti hän työläisiä kerrassaan tavattomassa määrässä. Hän saattoikin senvuoksi tehdä mitä tahansa kujeita; ne olivat vain hauskoja. Ja kun hän sitten oppi hiukan puhumaan, – mitä hän uskottelikaan heille! Isän riemuna oli hiipiä jonkin tuuhean pensasaidan taakse kuuntelemaan.
Poika jutteli heille, millaista oli Englannin hovissa, missä hän oli ollut paasina. Hän se yhdessä muutamien toverien kanssa aina astui nuoren, viehättävän kuningattaren edellä; takanapäin marssivat sitten kaikki nuo suuret tekotukkaiset. Arvattavasti hän oli nähnyt sellaista teatterissa tai piirrettynä. Ja mitä kamalia sotatapauksia hän olikaan nähnyt Intiassa, ollessaan siellä pikimmältään Englannin kuningattaren saattueessa! – Isä seisoi piilossa ja ihaili värihehkua, jota poika sai kuvailuunsa, vaikka hän ei vielä montakaan sanaa osannut kieltä. Isä pääsi seikkailemaan pojan kertomuksissa. Hän ei enää juonut whiskytotia, vaan päihdytti itsensä pojastaan. Nero kerrassaan! oi, mikä verraton nero!
Kasvistarhasta piti alituiseen häätää kissoja, joita hiipi läheisestä kaupungista linnunpyyntiin. Eräänä päivänä oli John – se oli nuorimman herra Kurtin nimi – saanut käsiinsä erään pahimpia linnustajia, ja hän päätti, että murhaaja naulittaisiin elävältä ristiin. Kun päivätyöläisistä, nuorimmistakaan, ei kukaan tahtonut olla tässä mukana, sulki hän kissan talteen ja antoi sille runsaasti syötävää siksi aikaa, kun itse kävi satamasta noutamassa pari joutopoikaa. Pian kuuli isä sellaista riemun rähäkkää, että hänen täytyi lähteä katsomaan, mistä oli kysymys, varsinkin kun siihen sekaantui vimmattua rääkymistä. Hän tapasi ristiinnaulitsijat hyppimässä intiaanitanssia ristiinnaulitun edessä, – vaivaisen, tallinseinässä sätkivän kissan. Johnin pohjaton ilo esti häntä näkemästä isää. Tämän ensimmäisenä ajatuksena ei sillä kertaa laisinkaan ollut, että hänen poikansa John oli nero. Vaikka – kun hän sitä jälkeenpäin ajatteli, hänen täytyi sentään myöntää, että se oli merkillinen keksintö. Ja työ oli myös hiton hyvin tehty. Sillä on työlästä naulita elävää kissaa seinään.
Mutta kun isä oli eräänä päivänä kieltänyt poikaa menemästä alas satamaan – ilma oli liian peloittava – ja poika tämän palkitakseen kävi käsiksi isän hienoimpaan omenapuuhun, nuoreen hoidokkiin, joka ensi kertaa kantoi hedelmää ja jonka juuret hän nyt sahasi poikki, yhden kerrallaan, levittäen jälleen mullan niiden yli, – silloin ei isä joutunut ihastuksiinsa työn taidokkuudesta, ei keksinnön sukkeluutta siunaillut. Että poika oli nero, senkin hän unohti, – unohti siinä määrin, että sisällä työhuoneessaan puhutteli häntä ihan verekseltään leikattu ja hyvin oksittu koivunvarpu kourassa.
Poika ei aavistanut, ei voinut käsittää, että isä hutkisi häntä. Kun tuo kerrassaan uskomaton, tuiki mahdoton kuitenkin tapahtui, – silloin oli poika, kasvot mielipuolisen pelon vääristäminä, yhdellä hyppäyksellä ovessa. Isäkin oli notkea ja reipas ja syöksähti hänen niskaansa kuin vimmainen leopardi. Hän iski pojan permantoon, hän huiteli tosiaan villin mielihalun kannustamana. Poika kirkui, rukoili, lupasi, kerjäsi; hän oli polvillaan, kieri, sätki, hyppeli pystyyn ja heittelehti pitkäkseen. Silmät pullistuivat päästä, kirkaukset muuttuivat yksitoikkoiseksi, älyttömäksi ulinaksi, kasvot olivat ihan sinisinä. Kaikki piiat, rengit, työläiset hyökkäsivät ulkokäytävästä, riuhtaisivat ovet auki. Isä raivostui keskeytyksestä, säntäsi toiselle ovelle ja hosui siellä seisovia, sitten toiselle sivaltelemaan sieltäkin pyrkijöitä, – hän oli yhtä mieletön kuin poikakin. Mutta tämä oli sillävälin pelastautunut.
Tuntia myöhemmin hän oli ulkona puutarharenkien keskessä. Ja silloin ei ollut kiltimpää, nöyrempää, nopsempaa, reippaampaa poikaa kuin John Kurt. Hän autteli milloin toista, milloin toista suostuttelevia, näppäriä sanoja puhellen. Ja sitten hän innostui kertomaan kaikista Gibraltarin uloimman kärjen apinoista; hei, siellä ihan vilisee apinoita, ne seisoskelevat siellä tähystämässä Afrikkaa. Hän matki niitä, leiskui, oli utelias, hylätty, peloissaan, kärväs, iljettävä kuten ne. Oli selvää, että hän oli nähnyt apinoita, joskaan ei juuri Gibraltarilla.
Isä oli kävellyt lähistölle ja rattoisuuden kuullessaan kätkeytyi tavallisuuden mukaan. Siellä hän nyt seisoi kyyristellen ja ahmien, – ahmien ja kyyristellen. Illalla oli isällä ja pojalla keskustelu samassa huoneessa, Kurtien vanhassa huoneessa. Siellä molemmat viimeiset Kurtit itkivät sylitysten. Poika lupaili olla aina, aina, aina kiltti, ja isä olla koskaan, koskaan enää lyömättä häntä, koskaan!
Vähän jälkeenpäin muuan poikanen, joka juoksenteli asioilla, sai uuden, hienon pyhätakin. Pojan veli oli perämies, ja tämä oli jossain Englannin satamassa kadulla ostanut takin eräältä akalta pilahinnasta. Poika oli kuullut, ettei koko kaupungissa ollut niin hienoa, takkia, ja siinä hän oli ihmisten mielestä oikeassa. Mutta kun hänen piti seuraavana sunnuntaina vetää se yllensä, olikin se leikelty siekaleiksi, sievästi ja varmalla kädellä, siten nimittäin, että se riippui kuin eheänä, vaikka oli pelkkinä kaistoina. Tietysti kaikki ajattelivat Johnia; itse hän oli sillä hetkellä soutelemassa. Kun isä oli häntä viime kerralla niin kovakouraisesti pidellyt ja kun he pitivät Johnista, arvelutti väkeä mennä sanomaan mitään. Mutta puutarhuripojalla, Andreas Berg oli hänen nimensä, oli vain tämä takki, ja hän oli ollut siitä onnenautuas; siksi hän ei voinut hillitä itkuaan, ja vanha Kurt huomasi sen viimein. Silloin totuuden täytyi tulla esille.
Saattoi näyttää käsittämättömältä, ettei John ollut ajatellut, kuinka tässä kävisi, – ettei hän ymmärtänyt kaikkien ihmisten heti arvaavan syylliseksi häntä sen jälkeen, mitä kissalle ja kasvitarhan parhaalle omenapuulle oli tapahtunut. Kenties hän mielessään arveli, ettei asia koskenut muita kuin häntä ja pikku poikaa itseänsä? tai että hänen isänsä oli hänelle luvannut, ettei hän enää koskaan saisi selkäsaunaa? – John tuli riemumielin mereltä; jo kasvitarhan portilla hän alkoi kehuskella, mitä urotöitä hän oli sinä päivänä tehnyt. Silloin isä huusi häntä tuvan avoimesta ikkunasta. Poika vastasi kajahtavalla äänellä ja harppasi isot portaat yhdessä pyörähdyksessä.
Heti kun hän näki pöydällä takin ja sen vieressä valmiina uuden, hyvin oksitun raipan, hän oli siinä silmänräpäyksessä kelmeä kuin kalkki ja joutui järjiltään. Hän kieppui paikallaan ympäri ja kiiruhti hokemaan, ei tavallisella äänellään, vaan käheästi läähättäen: "En se minä ole en se minä ole, en se minä ole!" – mutta nähdessään isänsä kohottavan raippaa hän vaihtoi hokemisensa salamannopeasti ja huusi tavallisella äänellään: "Olen! Se olen minä, se olen minä, se olen minä!"
"Pyydätkö anteeksi!"
"Pyydän! Pyydän! Pyydän! Pyydän!" ja polvillaan ja kädet pään yli ristissä: "Anteeksi, anteeksi, anteeksi, anteeksi!"
"Ja pyydätkö pojalta anteeksi?"
"Pyydän kyllä! missä poika on? Mennään pojan luo!" – hän ponnahti jaloilleen ja ovelle, pelokkaana tähyillen isäänsä. Tämä asteli perässä raippa koholla ulos, mutta hän ei raskinut lyödä.
Pikku pojan eteen John jälleen lankesi polvilleen. Ja sitten hän riisui yltään oman takkinsa ja liivinsä ja antoi pojalle. Kukaan ei ollut pyytänyt häntä niin tekemään. Liivintaskussa oli englantilainen kultaraha ja pari norjalaista hopealanttia. Ne kierähtivät maahan. Hän antoi siekailematta nekin. Nyt joutui isä liikutuksen valtaan, ja hänen täytyi poistua. Työläisten pian jälkeenpäin istuessa pöydässä John näytteli heille taas Gibraltarin apinoita. Sitten hän tuli luottavaisena isänsä luo ja kysyi, eikö hän saisi antaa päivätyöläisille kotiin vietäväksi jotakin siitä, mitä he olivat tänään korjanneet ylös maasta. Siihen suostuttiin, ja poika läksi heidän matkaansa, auttaakseen heitä kantamisessa. Isä seisoi ikkunassa. —
Johnin seuraava urotyö tapahtui merellä. Kenties hän oli nyt oppinut, että muutamat asiat olivat maalla vaarallisia. Oli siis koetettava, eikö merellä ollut vapaampaa. Hän läksi veneeseen erään pikku pojan kanssa, jonka aikoi heittää mereen, voidakseen itse pelastaa hänet. Hän oli lukenut jotakin sellaista, tai hänen teki mielensä nähdä pojan tuskaa. Ja sen hän sai nähdä. Pienokainen ei nimittäin osannut rahtuakaan uida ja luuli voivansa kauhistustansa ilmaisemalla saada toisen käsittämään sen ja luopumaan aikeestaan. Mutta turhaan. Pojan kauhistuminen yltyi; hän kirkui kaikella vähäisellä voimallaan, niin että Johninkin olisi pitänyt tuntea kauhua. Mutta ei! Sitten pienokainen tarrautui pikku sormillaan Johnin vaatteisiin; hänet kiskottiin irti, – kaappasi sitten kiinni veneestä, ja kiskottiin irti, – sitten epätoivoissaan airoista, mutta työnnettiin mereen. John suin päin perässä. Hän tavoittikin pienokaisen, juuri kun tämä oli uppoamaisillaan, ja piteli häntä ylhäällä. Mutta hänellä oli täysi työ saada lapsi takaisin veneeseen, sillä pienokainen oli saanut kouristuksen. Ihmisiä souti paikalle joka haaralta; he luulivat murhan olevan tekeillä.
Sinä iltana ei John tullut kotiin. Useita päiviä haeskeltiin häntä; ensin oli siinä puuhassa kartanon väki, sitten myöskin poliisiviranomaiset, lopulta monet kaupunkilaisetkin, joiden kävi sääliksi isää. Vihdoin he löysivät pojan ylhäältä eräästä tunturin karjatalosta. Hän heittäysi pitkäkseen maahan ja kirkui täyttä kurkkua; hän ei tahtonut tulla kotiin, ennenkuin tulijat lupasivat, ettei kukaan pieksisi häntä.
Tämä viimeinen urotyö teki hänet tunnetuksi kaupungissa. Olipa se hänelle eduksi tai ei, yksimielisesti päättelivät kaikki, ettei hän ollut kuin muut lapset, ihan tolkullaan, – ja koulussakin myöhemmin oltiin häntä kohtaan suvaitsevaisia, ei tietenkään toverien taholta, ne eivät ole kenellekään suvaitsevaisia, vaan opettajien. Hän teki mitä kamalimpia kolttosia, erittäinkin kehitysiässään erään rikkomuksen, jota ei sovi tässä mainita. Mutta hänen isänsä tuli kouluun ja rukoili hänen puolestaan. Kaikkien opettajien tuli surku isää, joka ahersi niin kunnollisesti. Täytyi siis tälläkin kertaa osoittaa laupeutta.
3
"Ihmisen rinta on kuin meri"
Hän suoritti tutkintonsa hyvin. Sitten hän viehättyi rupeamaan kadetiksi, ja siihen isä heti antoi suostumuksensa, sillä sotakoulussa hän oppisi järjestystä ja kuria. Mutta jos kurilla ymmärretään käskyn tottelemista, ei hänen tarvinnut sitä oppia, ja säännötön ei hän ollut koskaan ollut. Muuta oli hänessä vikaa, ja pari kertaa hän oli joutumaisillaan karkotetuksi sotakoulustakin. Opettajia kohtaan hän oli aina mielistelevä, ja se pelasti hänet. Hyvän hän suoritti tutkinnon sielläkin ja uhkui pelkkää innostusta alaansa. Eritoten hän osoittautui oivalliseksi harjoitusmestariksi. Pirteästi, reippaasti ja kaskujen merkeissä siinä kaikki luisti, missä hän oli, ja sadatustenkin, sillä voimasanat olivat vähitellen tulleet hänen erikoistaidokseen. Kaikki prikaatin upseerit eivät yhteensä kiroilleet vuodessa puoliakaan siitä, mitä hän viikossa noitui. Hän saattoi aloittaa jonkin kirouksen komppanian toisessa päässä, miesten seistessä rivissä, ja ladella sitä jatkuvasti, kunnes ehti toiseen päähän.
Sillä mielikuvituksella, jonka hän haaskasi sadatteluun, olisi hän maalarina voinut täyttää kokonaisen museon, runoilijana tai säveltäjänä kirjaston. Noita kiroiluja ei hevin voi painattaa; ne olivat enimmäkseen miesten kesken käytettäviä. Yleiseen, julkiseen käytäntöön oli hänellä kielen tavallinen valikoima, vaikka hän käyttelikin sitä taiturimaisesti. Vihjatakseni edellisten laatua, – omatekoisten, tarkoitan, – annan hiukan miedonnetun näytteen. Komppania oli eräänä sunnuntaina ollut asetettuna rukoukseen, ja pappi oli paukutellut heille liian pitkän saarnan, jonka John Kurt väitti päälle päätteeksi lukeneensa jostakin vanhasta postillasta, joten hän julisti pappia kohtaan seuraavan siunauksen: "Piru palavilla postilloilla sen suolet sisältä valaiskoon!"
Juttuja oli hänellä tyhjentymätön varasto. Ne tarjottiin sellaisessa kuvien ja kirousten kastikkeessa, että porisi. Jutuilla oli muuten se ominaisuus, että kaikki eivät niitä uskoneet.
John Kurt oli pitkä, laiha, luiseva, notkea kuin paju. Hän piti täyspartaa, mutta se ei oikein menestynyt; se oli takkuinen, ja siinä oli aukkoja, missä ei mitään kasvanut. Tästä tuli kasvojen näköön jotakin repeytynyttä. Tuimien silmiensä leimahtaessa hän oli peloittava. Mutta otsa oli kirkas, sen pinta omituisen valkoinen; sen yli saattoi välähdellä salamoita hänen ollessaan parhaalla tuulella, ja silloin hän ei ollut peloittavakaan. Hänellä oli suuri vaikutusvalta ihmisiin, ja hän osasi sitä käyttää.
Suurinta oli hyvärakenteiselle miehelle tietysti upseerina ja sotilaana olo. Hän pauhasi ja jyrisytti maailmalle vakuutuksiaan, ettei kenestäkään voinut tulla ihmistä, ellei hän ollut ensin käynyt läpi "äksiisiä". (Hän käytti mielellään kansanomaisia sanoja ja käänteitä; kirjakielessä ei ollut kylliksi värikkyyttä.) Äksiisiä ja kuria! Naisväen suurimpana puutteena oli, että he eivät olleet koskaan saaneet kuria ja tahtia syntiseen elämäänsä, – "ne siat". Koko maa pitäisi järjestää kuin "äksiisitaloksi". Silloin ei olisi sairaita eikä raihnaita, ja silloin olisi, perhana puhaltakoon ja pärryttäköön, järjestys ja komento. Koko suurkäräjäin pitäisi, saakeli soikoon, lähteä nummelle harjoituksiin; ennen ei koko liutaan järkeä tulisi. Kuninkaan pitäisi, jukoliut, johtaa äksiisiä; muutoin kävisi kuin sikotarhassa, missä tanakimmat kärsät tönivät pois kaukalolta toiset kärsät. Yhden pitäisi olla sauva kourassa kaitsijana.
Kuka siis voikaan kuvata hänen toveriensa, tuttaviensa, mutta ennen kaikkea hänen isänsä ihmetystä, kun eräänä päivänä annettiin tiedoksi, että yliluutnantti John Kurt oli anonut eroaan ja armossa saanut sen!
Hän riensi kotiin. Kun joku häneltä kysyi syytä, vastasi hän, että koko sotalaitos oli, hemmetissä, mitä viheliäisintä apinoimista; kenenkään kunniallisen miehen ei pitäisi siihen alentua. Upseerit olivat pyntättyjä, opetettuja apinoita; he kasvattivat terveitä, tanakoita poikia apinoiksi; kenraalit olivat töyhtöpäitä suurapinoita, ja kuningas oli yliapina.
Miksi hän siis aikoi? Maanviertäjäksi kuten isäkin! "Kamara" – se oli ainoa vankka, mitä maailmassa oli. Se oli sen vuoksi myöskin ainoa, jolla oli arvoa ja joka antoi kaikelle muulle arvoa. Kaivaa esille kamarasta hienoimmalta maistuvaa ja hienoimmalta tuoksuvaa, se oli, pentele vieköön, etevintä, mihin vapaa mies saattoi ryhtyä. Nyt hän pukeusi kuin retku kaikkien muiden sekaan kesähelteeseen tuonne kasvismaalle ja uurasti olkansa takaa.
Niin, näin oli kesällä. Mutta syksy ei ollut mennyt, ennenkuin hän, piru periköön ja keriköön, huomasi puutarhanhoidon olevan silkkaa "sontaa". Siihen kuului käyttää sitä lajia sontaa, ja niin paljon sontaa, ja sillä lailla sontaa. Hänestä tuntui viimein "koko maailma olevan iso sontakasa". Niillä kansoilla oli paras oltava, jotka omistivat isoimman. Mitä lempoa oli sota muuta kuin että ihmiset tappoivat toisiansa kukin sontakasansa takia? Runous herui paremmin keväisin, kun sonta alkoi palaa.
Hän läksi laivassa Etelämerelle. Missä hän nyt oli, ja monta vuotta, siitä ei kukaan voinut saada selvää, kunnes hän vihdoin eräänä kauniina kevätpäivänä palasi kotiin. Jos piti uskoa häntä itseään, oli hän käynyt kaikkialla maapallolla. Sillä sittemmin ei hänen läheisyydessään mainittu maata, ei kansaa, ei luonnonhistoriallista merkillisyyttä, ei satamaa, ei kuuluisaa rakennusta, jota hän ei ollut nähnyt; ei myöskään ketään mainiota miestä, jonka kanssa hän ei ollut sinä tai jota hän ei ainakin tuntenut. Kaikki ei ollut satua. Tietoja hänellä oli, niitäkin, joita saadaan paikalla. Merkillisiä tuttavuuksia oli hänellä niin ikään; sen osoitti hänen kirjeenvaihtonsa. Vielä loppukesällä tavoitti häntä eräs englantilainen lordi ystävinensä saadakseen hänet mukaansa tunturimetsästykselle.
Miksi hän oli palannut kotiin? No, sanoi hän, nähdäkseen isänsä kuolevan. Isä muuten oli mitä parhaimmassa voinnissa ja ihan yhtä pirteä sinä päivänä, jona hän läksi matkoilleen, kuin sinäkin päivänä, jona hän takaisin tuli. Mutta poika puolestaan väitti, ettei hän, herra nähköön, sietänyt kauemmin ajatella isän kenties vaipuvan kuolinvuoteelleen hänen olemattansa saapuvilla. Kotiintulostaan asti hän oli pelkkää huolenpitoa ja herttaisuutta isäänsä kohtaan. Tämä oli käynyt vanhaksi ja antoi menetellä kanssaan, niinkuin pojan päähän pisti. Osaksi nämä pälkähdykset olivat kerrassaan merkillisiä, kuten esimerkiksi hänen äkkiä tahtoessaan, että isän ei pitäisi syödä. Tai kun hänen päähänsä yhtä pikaisesti juolahti asettaa hänet lämpimään kylpyyn, jota seurasi kylmä suihku. Tai kun hän oikaisi vanhuksen paksujen haahkanuntuvapieluksien alle hikoamaan, isän tuntematta vähintäkään tarvetta siihen. Hän silmäili poikaa omituisella katseella syrjästä. Paljon sanovalla katseella. Siinä ei ollut turvallisuutta eikä pelkoa, vielä vähemmän leikillisyyttä, vaan kummallista, kylmää uteliaisuutta, kuin hän olisi kyllä halunnut tietää, mitä vielä. Toisinaan taas tuntui katse kysyvän: "Onko tämä John? Vai eikö tämä ole John?"