Kaiken onnettomuuden lisäksi rovasti jäi tulematta. Kirkonpalvelija kävi ulos ja sisälle, sisälle ja ulos, kasvoillaan mitä tyhjänpäiväisimmän touhuilun juhlallinen ilme.
Urkuri pitkitti reimasti! Hänestä tuntui, että rovasti Greenin tuloon kestäisi jokseenkin kauan, joten hän voisi siirtyä virteen. Mahtipontisen hän oli jo aikaa sitten käyttänyt loppuun; hän oli nyt haipunut sen suoranaiseen vastakohtaan, imelään. Pelkkiä paimenpillin säveliä mitä mahdottomimpina piipityksinä. Hänen mielikuvituksensa kaiketi vaelsi kaikkien niiden pienokaisten keskuudessa, joita tästä avioliitosta koituisi; hän heristeli niille sormellaan ja pititteli niille kvintissä: "tui – tui!"
Vihdoin oli Engel tointunut sen verran, että taas tunsi hienon ja karkean, hyvinkasvatetun ja sivistymättömän eron. Viimeksimainitun laisille ihmisille oli häväistys juttu suurinta nautintoa. Mutta tämä tässä oli uusi, ihan ennen kuulumaton. Tarvittiin Kurt hautomaan sellaista, panemaan toimeen niin riivattua konnanjuonta.
Hänen nenäliinansa oli jo märkänä, hänen hansikkaansa alkoivat käydä harmaiksi. Löyhytellessään ja kuivaillessaan tuskan hikeä hän vilkui ahdistuneesti Millaan. Hänen tyttärensä vihasi nyt häntä! Hän rukoili Jumalaa, niin, sen teki konsuli Emil Engel, oikein hartaasti hän rukoili Jumalaa, etteivät heidän syntinsä tulisi tämän viattoman tyttöpoloisen päälle! He olivat valehdelleet tälle, kyllä, mutta mitä parhaassa tarkoituksessa; senhän Jumala tiesi! Mutta kuka olisikaan osannut olla valmistautunut siihen, että voitaisiin ryhtyä mihinkään niin mielettömään kuin pyhyyden häpäisemiseen! Engel ei tavallisissa oloissa sadatellut, hän oli liian hieno mies sellaiseen; mutta heti tuon hartaan jumalanpuhuttelunsa jälkeen hän toivotteli sydämensä kaikella voimalla: paholainen nuo kaikki omikseen periköön!
Märkä nenäliina sujahti jälleen esille. Samaan aikaan ajatteli Milla aivan oikein: nousenko ja lähdenkö?
Engel näki sen hänen silmistään, hänen liikkeistään. Fürst näki sen myöskin. Molemmat tunsivat sen kuin miljoonana sähköisenä pistoksena, mutta he eivät kuitenkaan voineet luopua siitä viimeisestä toivosta, että Milla oli liian hyvin kasvatettu tehdäkseen häväistysjutun suuremmaksi. Edellinen tunsi, että jos hänen tyttärensä jäisikin, olisi hän tästä hetkestä alkaen murtunut, tahrittu mies … jälkimmäinen tunsi, että jos morsian vain menisi hänen kanssaan alttarille, niin kyllä hän kaiken uhalla vielä uransa raivaisi!
Mutta Greeniä ei ikinä kuulunut! Nyt kaikkien ajatukset kohdistuivat tähän; kävi hirmuisen kiusalliseksi! Kaikkien silmät tuijottivat sakastin oveen. Oliko hän sairastunut? Vai tekeytyikö hän sairaaksi, päästäkseen eroon? Missä siis oli kappalainen? Kappalainen esille! Miks'ei Karl Vangen noussut? Kuorissa olevat naiset, jotka eivät vielä olleet tointuneet ensi säikähdyksestään – moniaiden oli täytynyt käydä käsin kiinni penkkinsä alasyrjään estääkseen vavahteluansa – , heidät saattoi tämä uusi jännitys ihan sairaiksi; useat alkoivat itkeä. – Niin, ajatteli Milla, sääli on minua, hirmuisen sääli! Hyvä Jumala, olisipa äiti elänyt! – Ja hän itki nyt mitä haikeimmin. Kaikki ihmiset olivat vannoutuneet häntä vastaan, joka ei ollut mitään tehnyt. Pitipä nyt vanhan Greeninkin antaa hänen näin julmasti istua kaikkien ilkeiden, ilkeiden ihmisten ällisteltävänä!
Ja sitten kävi niin, että hän pääsi ensimmäisestä, varsinaisesta kysymyksestä ja syöksähti hylätyn olonsa tunteeseen niin voimakkaasti, että kun Green vihdoinkin tuli, se tuntui hänestä huojennukselta, taivaan palkinnolta.
Mutta jos hän ei siis ollutkaan edes hetkiseksi kyennyt pääsemään sen vertaa itseänsä ajattelemasta, että olisi voinut miettiä, minkä tähden tämä tehtiin … no, miettivätpä sitä ne, jotka istuivat kuorin alapuolella. Eivät ainoastaan ne, jotka olivat olleet suunnitelmassa mukana, heitähän oli vain jokunen, – ei ainoastaan puolue, ja se oli lukuisa; ei, kaikki naiset tunsivat, kuinka kuohuttavaa oli, että Milla sen jälkeen, mikä oli satuttautunut hänen tiellensä, tahtoi mennä edemmäksi! Ja jos hänet oli laahattu tuonne, niin miksei hän nyt noussut? Miksei hän poistunut heidän luotansa? He odottelivat sitä hetki hetkeltä; mutta Milla istui alallaan! Oliko se todellakin mahdollista sen jälkeen, kun oli niin järisyttävästi vedottu hänen omaantuntoonsa! —
Jokainen urhea nainen, jolla on täysi vapaus, käy ehdottomasti heikomman, vääryyttä kärsivän puolelle. Mielet aaltoilivat kirkossa kuin meri; kuohunta kävi yhä rajummaksi. Onko ajateltavissa, että hän astuu alttarille tuon roiston kumppanina? Häpeä noille piirittäjille, jotka sitä koettavat saada aikaan!
Kaikki tuijottivat alttaria kohti. Eikö vanha Green saapuisikaan? Häntä arveluttaa viime hetkessä antaa kirkon siunausta tälle avioliitolle! Karl Vangen ei olisi siihen ikinä ryhtynytkään! Hän istui vietellyn ja petetyn luona, hän. Hän oli niin yksinkertainen, että uskoi kirkon paikan olevan siinä, Karl Vangen. Kuinka monia kiitollisia katseita kohdistuikaan hänen suuriin kasvoihinsa näinä muutamina minuutteina … niillä olisi voinut kullata useita kirkonholveja ja tuhansittain virsikirjoja ja raamattuja!
Nyt nähtiin kuorissa olijain katseista, että vanha Green viimein tuli! Tosiaan siis kuitenkin? – Hitaasti ja sairaana hän tuli, hyvinkin sairaana. Hän ihan näytti kirkolliselta kompromissilta, kuiskailtiin. Tuskin hän oli päässyt alttarin eteen, kun virsi alkoi. Koko kuorin seurakunta veisasi mukana. Innoissaan, kevennyksissään, kiitollisina kaitselmukselle he veisasivat, sulhanen, Engel, kenraali ja pääkonsuli, Bernick, Dösen, Riis, porhot, maaherra, – veisasivat ensimmäisestä morsiamesta, jonka itse Jumala ohjasi ensimmäisen sulhasen luo. Yksikään heistä ei sitä uskonut, mutta he veisasivat, veisasivat, niin että oli vahinko, että urkujen pauhu hukutti heidän äänensä, sillä sellaisia veisuun ääniä olisi sietänyt kuulla. Heidän naisväkensä säesti kimakasti; he olivat niin säikähtyneitä, etteivät löytäneet virttä, mutta he osasivat suunnilleen sen ulkoa. Nopein yhtymään mukaan ja äänekkäin avioliiton ylistyksen veisaa ja oli rouva Garman.
Mutta paitsi heitä ja urkuria ei veisannut koko kirkossa yksikään ainoa. Kuohunta kävi niin rajuksi, niin yleiseksi, että monet eivät voineet istua. He nousivat seisomaan. Takana olevat tahtoivat myös nähdä ja nousivat hekin.
Mutta ennen kaikkia muita Tora. Mitä nämä täällä hänen ympärillään olivat tunteneet ja tunsivat, se oli lievää verrattuna siihen, mitä tunsi hän, joka pohjimmaltaan oli äitinsä tytär ja oli jännittynyt matkastaan ja tästä, minkä ainoastaan hänen rakenteensa saattoi ollenkaan kestää. Ellei minkään muun, niin Millan itsensä vuoksi oli tämä estettävä naimasta tuota konnaa. Tähän tarvittiin, että Tora näyttäytyisi, hän ja lapsi. Kaikki muu saattoi jäädä tehottomaksi, mutta tämä pakottaisi Millan pysähtymään; hän tunsi Millan! Oli vain kysymys siitä, olisiko Toralla tahtoa ja rohkeutta siihen. Kyllä, hänellä oli! Sillä hänen ystävättärillään oli tahtoa ja rohkeutta olla mukana. Eihän asia koskenut vain häntä itseään; se koski koulua, se koski Millaa, se koski suurta asiaa, se koski tuhansia!
Kukaan, kaikkein vähimmin Tora itse, ei ollut voinut epäillä, etteikö morsiamelle riittäisi hänen näyttäytymisensä lapsi käsivarrellaan. Siitä asti, kun Milla oli alkanut itkeä kuorissa ja kuitenkin jäänyt istumaan … ja tähän saakka, jolloin Green saapui, oli Toran kiihtymys yltynyt siinä määrin, että läheisimmät alkoivat pelätä. Vastapäiselle penkkiriville nähtiin se myös. Silloin he tiesivät, että nyt tulisi jotakin, jota eivät he eikä hänkään olleet ajatelleet, ennenkuin se tapahtuisi. Tora oli Tora. Ja aivan oikein…
Fürst oli jo alttarilla, konsuli Wingaardin viemänä; Engel tuli varovasti astellen matolla viedäkseen tyttärensä hänen vierelleen. Milla nousi ja antoi morsiustyttöjen järjestellä laahuksensa ja huntunsa, – kun Tora syöksähti ulos penkkirivistä ja eteenpäin.
Kaikki tuonne kuoriin keräytyneet katselivat morsianta, joka ojensi kätensä isälleen ja hänen kanssaan kääntyi alttaria kohden. He eivät nähneet Toraa hänen tullessaan alttarin portaille. He kuulivat takanaan kuin meren kohahduksen, ja samassa pyyhälsi jotakin mustaa ohitse. Naiset kirkuivat, herrat jäykkenivät. Alttarilla olijat kääntyivät päin, Engel horjahti taaksepäin, Tora hänen ja tyttären väliin.
"Tahdotko, että asetan lapsen eteesi, Milla? Polvistutko sen päälle?"
"En, en!" huusi Milla kauhistuneena. Hän väistyi, ja kädet eteen kohotettuina hän läksi pakoon kuorista; huntu hulmusi pitkällä takana.
Kaikki olivat nousseet seisomaan, Tora oli heti kiitänyt edelleen sakastiin. Hän tunsi voimiensa nyt ehtyvän. Miss Hall meni perässä.
Mutta kun Milla ehti alas kuorista, ei hän tiennyt minne kääntyä. Jonkunhan täytyi toki tulla, jonkunhan toki täytyi saattaa häntä; hänen naisellinen vaistonsa sanoi hänelle sen. Hän kääntyi epätoivoisena katsomaan taakseen. Sakastin ovi tuolla ylhäällä avautui, vihlova kouristusitku kuului sisältä, vain sen aikaa kuin oven avaamiseen ja sulkemiseen tarvitaan; mutta se riitti. Millakin alkoi itkeä. Silloin kiertyi käsivarsi hänen uumilleen ja veti häntä päättävästi mukanaan ulos; se oli Noran.
Samassa hetkessä, kun Milla oli antautunut, oli kaikki loppunut. Kaikki viha oli puhallettu pois. Ja useimpien mielistä. Rendalen ehti viereen heti jälkeenpäin ja astui nyt edellä raivaamassa tietä.
Urkuri, joka ei ollut nähnyt alkua, vaan odotteli ensimmäisen virren värsyn jälkeen vihkimäpuhetta, nousi seisoalleen kohun käydessä hillittömäksi; mitä tämä oli? Hän näki morsiamen kirkon keskilattialla, toiset kuorissa ja koko seurakunnan jalkeilla… "Aber das war kurios! Wird's nichts daraus? Ho – ho! Ich hab' meine zweitausend!" [Jopa on kumma! Eikö siitä tulekaan mitään? Ho-hoo! Minulla on kaksituhattani! Suom. huom.] – Ja hän paiskautui soittamaan urkuja. Jotkut tahtoivat pysähdyttää hänet; mutta hän kysyi, "mitä he olivat morshiamelle tehnet. Hänele voi soito tehde hyve."
Niin pian kuin kellonsoittaja kuuli urkujen pauhun, hän ajatteli: "Kas niin, nyt he ovat vihityt!" – ja puuttui mukaan molemmilla kelloillaan. Ja niin pian kuin tervehdyslaivalle kuultiin kirkonkellojen kumahtelu, alkoivat kanuunat jyristä. Heidän oli määrä ampua siihen asti, kunnes morsian astuisi ulos, ja kun tätä ei voitu nähdä laivalle, mutta siitä piti saada merkki, niin he tämän merkin unohtuessa kesken hälinää ammuskelivat yhä edelleen, jyrisyttivät, jyrisyttivät, jyrisyttivät. Heistä itsestäänkin lopulta tuntui laukauksia tulevan kovin paljon, mutta se oli muiden asia, – niin kauan kuin heillä riitti ruutia, he täräyttelivät kaupunkia. Sillä sielläkin oli juotu kelpo tavalla.
Tämä herätti yleistä hupaisuutta. Kaikki keikahti vakavuudesta nauruksi – ensin siinä joukossa, joka tulvi ulos kirkosta urkujen pauhinassa ja kirkonkellojen kajahdellessa ja kanuunain jyrähdellessä; sitten nauru levisi yltyvänä torilla odottaneihin, jotka ulottivat sen yli koko kaupungin. Ei ollut milloinkaan miesmuistiin naurettu niin paljon jokitörmiltä vuoren ja hiekkaniemen uloimpiin asumuksiin asti. Maalaisetkin matkasivat naurellen jyrinässä kotiin, ja minne he tulivat, siellä nauru remahteli.
Liput olivat liehumassa yli kaupungin ja sataman.
Kumahteli ja liehui, liehui ja kumahteli. Ja naurettiin!
Häävieraat aluksi silmäilivät toisiaan pelokkaasti. Hajallisina ryhminä ja alla päin he sulloutuivat ulos kirkosta. Mutta ulkona valtaan päässyt nauru oli tarttuvaa; tullessaan kotiin ja lukiessaan Tilskuerenia nauroivat hekin. Itse pormestarikin nauroi!
Ylös puistokujaa astelivat Nora ja Rendalen. Kanuunat jyrähtelivät, ja he kääntyivät katselemaan yli kaupungin ja sataman liehuvia lippuja – ja nauroivat. Karl Vangen harppaili pitkillä säärillään ohitse; Tora oli jälleen Nils Hansenin luona. Tora oli äärettömän heikkona, mutta tyytyväinen.
Vangenin piti hakea vaunut, – ja hän kiiti pois.
Ei vähempää kuin viisitoista nuorta tyttöä kiirehti yht'aikaa rouva Rendalenin luo; toinen suuri saattue oli tulossa heidän takanaan. He eivät kävelleet, he tohahtivat pyrynä ja sivuuttivat heidät vilahduksena. Rouva Rendalen tuli sittemmin ulos portaille poikaansa ja Noraa vastaan; mutta nämäpä käyttäytyivät kokonaan toisin kuin kaikki muut, pysähtelivät joka hetki. Nyt, kun rouva Rendalen niin suunnattomasti ikävöitsi heitä! Että saattoivatkin unohtaa hänet!
Yht'äkkiä hän tempasi kakkulat nenältään ja puhdisti ne. Sitten hän asetti ne hitaasti nenälleen…
Ja Rendalen sanoi tuolla alhaalla puistokujassa astellessaan, että hänen ensimmäisessä esitelmässään oli varmaan paljon yksipuolista ja epäselvää, paljon mieleenlyöttymiä. Ja paljon muuten hänen kehityksessäänkin sellaista, mikä ei läheskään ollut edes puolivalmista. Mutta "elämä on koulu", ja se koskee ensi kädessä koulumestaria.
Tai oikeastaan hän ei virkkanut sanaakaan kaikesta tästä. Hänellä ei ollut vähintäkään tilaisuutta mihinkään niin jäykkään ja kylmäkiskoiseen. Suoraan sanoen, sill'aikaa kun kaupunki ja satama vasten tahtoaankin liputti hänen elämäntyöllensä, asteli hän täällä kosimassa. Hän kosi sitä, jonka hiukset "sädehtivät". Tämä ei tuntenut itseään sen arvoiseksi ja karkotti joukon kärpäsiä silmiltään. Mutta oli niin mahdotonta tehdä muuta kuin suostua, ja kuitenkin…
Sitten he sopivat monista, monista, monista asioista. Ensimmäinen oli, että kun ihminen seisoo turvallisena toiminnassaan, silloin voi kehityksestä tulla jotakin; ja toinen oli, että kun siihen käydään kaksin, edistyy se kaksin verroin nopeammin. Tai kenties oli jälkimmäinen edellinen, ja edellinen jälkimmäinen; he eivät olleet syyntakeisia…
'Mutta viisitoista tyttöä oli yht'aikaa ylhäällä tornissa; heidän teki tänään mieli vetää ylös lippu, jossa ei ollut valhetta. Ja sellaisen asian puolesta, jossa ei ollut valheetta. He luikkasivat alas pyytäen lupaa. Rendalen seisoi portaiden juurella; hän nauroi heille. Nora oli juossut hänen luotansa – ylös portaita rouva Rendalenin syliin. Hän painautui nyt kiihkeän kiinteästi hänen poveaan vasten odotellen, kunnes toinen saisi kakkulansa paremmin paikoilleen.
"Eipä sentään", huusi Rendalen tornissa olijoille, "ei tänään – Millan vuoksi. Mutta pian me aloitamme."