Taivaan vallat, mitä tuo on? Kaikki tuo liikkuva musta tuolla laivasillalla? Aina rakennusten seiniin asti? Sateenvarjoja? Todellakin pelkkiä, pelkkiä sateenvarjoja! Mitä tämä merkitsi? Kaikista hänelle lähetetyistä tiedoista ja kenties vielä enemmän niistä, joita ei ollut hänelle lähetetty, hän oli saanut sen käsityksen, että joskaan kaikki ei ollut kuten hän olisi toivonut, oli täällä nyt kaikessa tapauksessa rauha vallalla eikä mitään vaaraa. Rovasti Greenin vaikutusvalta suojasi häntä, ja itse hän ei suinkaan tahtonut olla kenenkään ihmisen vastuksena. Mutta hänen nähdessään kaikki nuo ihmiset johtui hänen mieleensä muisto siitä, millä tavoin rouva Rendalen rukkaa oli tervehditty hänen palatessaan Toraa saattamasta. Ja Milla vaaleni kalmankalpeaksi, – hänet yllätti hirveä pelko.
Vaikka hän ponnisti vastaan kaikin, kaikin voimin, hänen täytyi vavahdella, – ja väristys huojutteli pian polviakin, niin että koko ruumis tärisi; hänen täytyi pidellä kiinni, istuutua. Vähäisessä neljän minuutin ajassa hän koki … oi, enemmän kuin äitinsä kuollessa, sillä silloin hänellä oli likellään leijuva lohduttaja, jälleennäkemisen lupausten valo, pimeyden kirkastus. Tämä tässä oli pohjattomaan kuiluun tempaava hirviö. Säälimättömästi nauraen se väijyi hänen ympärillään, tavoitteli hänen käsiään, … minne hän voisi ryömiä piiloon?..
Hänen isänsä oli mukana, mutta tällä haavaa alhaalla hytissä kokoamassa tavaroita Konsuli kuuli laivan käännähtävän kohti laiturin kylkeä, sitten satojen hurrausta, ja taas ja taas. Hän kannelle, – silloin hänen tyttärensä syöksähti häntä kohti, hapuili häntä, painautui hänen rintaansa vasten, suupielet värähtelevinä. Hän, joka aina oli eheätä puuta, oli tällä hetkellä pelkkinä sälöinä. "Mutta Milla – ! Nehän hurraavat morsiamelle! Milla!.."
"Pitele minua", kuiskasi tytär. "Anna minun tointua. En tiennyt; luulin – ", ja hän itki, – oi, kuinka hillittömästi hän itki!
Kaikeksi onneksi sattui laituriin laskemisessa jotakin viivytystä; meni aikaa, ennenkuin laiva oli kunnolleen kiinnitetty. Kapteeni noitui, jännitys jakautui Millan kuunnellessa, niin että hän astuessaan maihin isän käsivarren varassa, vielä vaaleana, vielä hiukan vavahdellen, kuitenkin kykeni muhkeassa matkapuvussaan hymyilemään keimailevan hattunsa alta. Häntä sievisti se, että hän oli itkenyt. Huikea hurraa morsiamelle, konsuli Engelille! Melkein pelkkää miesväkeä, eikä ketään, joita hän tunsi lähemmin; kyllä sentään, tuollapa olivat Fürstin sisar ja rouva Gröndal. Sitten Wingaard ja nyt muita, ja kukkasia ja tervehdyksiä ja tungosta, ja taas ja yhä hurraata ja uusia tervehdyksiä, pelkkää, pelkkää ystävyyden osoittelua, pelkkää, pelkkää riemukasta vastaanottoa. Vielä enemmän kukkasia! Vaunut melkein täyteen! Istuessaan niihin – samoihin, joissa hän 13 – 14 kuukautta takaperin oli ajanut tänne alas Toran kanssa – hän ei saanut aikaa muistella viimekertaista. Tämä oli suurenmoista, verratonta! —
* * * * *
Samana yönä, kellon käydessä kolmea, tulivat kyytirattaat verkalleen ylös puistokujaa kartanoon. Niillä istui tiheään hunnutettu nainen, lapsi käsivarrellaan. Häntä odotettiin, sillä Rendalen kiirehti heti alas ottamaan hänet vastaan ja viemään hänet ylös; portailla seisoi rouva Rendalen. Se oli liikuttava kohtaus.
2
Liput liehumassa yli kaupungin ja sataman
Kello kolmen ja neljän välillä porhalsi kaksi onnetonta kirjapainon juoksupoikaa kumpikin omalle kulmalleen sanomalehtitukku kainalossa. He viskoivat
Tilskuerenia
sisälle käytäviin, asettivat portaille, pujottelivat porttien alitse. Kiireesti, kiireesti. Kirkko oli 30 aikaa sitten täynnä; nyt oli torikin "sullottuna" ylhäältä alas asti.
Kun kunnon porvarit tulivat takaisin kotiinsa ja löysivät sanomalehtensä, lukivat he siitä seuraavaa:
"Tänä hetkenä, jolloin lehtemme painaminen alkaa, tarjoaa kaupunkimme juhlallisen näyn. Hra meriväenluutnantti Niels Fürst ja neiti Emilia Engel, molemmat kaupunkimme vanhimpiin ja kunnioitetuimpiin sukuihin kuuluvia, vihitään avioliittoon tänään kello 4 Ristikirkossa kunnianarvoisan rovastimme edessä. Maalta, missä kaikki perheet, joilla on siihen varoja, nauttivat kesälepoaan, on tulvimalla tultu tähän juhlatilaisuuteen. Huomattava määrä vieraitakin täyttää katumme. Kerrotaan, että hra konsuli Engel on Norjan hovin hra ylikamariherran kautta vastaanottanut Hänen Majesteettinsa kuninkaan onnittelun. Hra konsuli Engel on tehnyt onnellisen perhetapahtuman johdosta Yhdistykselle köyhien synnyttäjien avustamiseksi 10,000 kruunun suuruisen lahjoituksen, josta yhdistys saa käyttää korot. Kaikille kaupungin köyhille kustantaa konsuli tänään päivällisen kaupungin vaivaistalossa. Edelleen saimme tietää juuri viime hetkessä, että hän erityisestä anomuksesta on antanut 2,000 kruunua Ristikirkon oivallisten urkujen korjaamiseksi ajanmukaisiksi.
"Liput ovat liehumassa yli kaupungin ja sataman."
Keskipäivällä oli raikas tuulahdus virvoitellut hehkuvan kuumia katuja; nyt leyhähdytteli vain jokin oikukas henkäys lippuja, ja jokakerta, kun ne kohoutuivat, kattoi värikäs harso koko kaupunkia ja pitkää satamaa; useat laivat olivat liputettuja mastonhuipusta kannelle asti. Muuan parkkilaiva on hinattu ulommaksi, upeimmin koristeltu kaikista, ampumaan kunnialaukauksia siitä hetkestä asti, kun pariskunta on vihitty, siihen saakka, kun morsiusvaunut pysähtyvät Engelin talon edustalle; sitten ammutaan tervehdyslaukauksia päivällisten aikana.
Lenseä taivaan leppoisuus yli vuorten ja metsien ja meren ja kaupungin! Kuinka kodikas olikaan kaupunki päivänpaisteessa! Sen korttelit seisoivat kapearäystäisinä ja maalaisen prameina mukulakiveysten välissä, jotka auringon lämmittäminä hohtelivat lakaisusta tyytyväisinä. Kuvajaiset olivat hyvin voimakkaat; kun rauhallinen ihminen tuli varjosta kadun harmaanvalkoiseen kimmellykseen, tuntui hänestä samalta kuin vanhoina aikoina talikynttilän sydämestä sen päästessä kynttiläsaksista vapaaksi. Kissa aivasteli auringon paahteessa, mutta uskaltautui kuitenkin kadun yli, sillä tänään olivat koirat kuuroja. Katuoja – muulloin monien pikku jalkineiden riemu ja tärviö – haukotteli toivottomana; sanomalehdenkantajat hyppelivät tasajalkaa sen yli tyhjistä taloista kadun toiselta puolelta tyhjiin taloihin kadun toiselle puolelle.
Kaikkialla näytti ylen puhtaalta ja viehättävältä ja hiljaiselta. Vain laiturikadulla tuntui lahonneen puun, suolatun sillin, merirasvan ja muun lemua. Siellä työskenneltiinkin; juhla mastoissa, uurastus kannella ja kannen alla. Muualla kaupungissa työt enimmäkseen lopetettiin kello kolmelta.
"Vuorelta" nähtiin lapsiparvien hyppelevän torille päin, ja hiukan myöhemmin sieltä asteli joukoittain naisväkeä, vanhaa ja nuorta. Tunsivathan vuorelaisetkin hiukan niitä sukuja, jotka nyt yhdistyisivät.
Olipa kerrassaan ihana päivä! Lyhyet maatuulen puuskaukset huokuivat merelle; levottomina, tummina kärkinä ne tohahtivat esille, mutta hävisivät sinisenharmaaseen veteen saarten luo. Ulkopuolella levisi valtavan rauhallisena avara ulappa ja katseli maihin. Kyllä olivatkin metsän peittämät vuoret ja mäet viehkeitä hongan ja lehtipuiden kylläisissä väreissä, reunustanaan niitetyt nurmikot eri vivahduksineen.
Hautuumaan viereisellä tiellä oli pitkä viiru jalankulkijoita; lähiseudun talonpoikaisväestö ponnisteli mukaan viime hetkessä saadakseen vilahduksen komeudesta, miehet edellä, naisväki perässäpäin. Saarten lomasta sukelsi pieni myöhästynyt höyryalus, hohisten ja puhkuen. Se oli täydessä lastissa tuoden lähikaupungin väkeä, pikku torvisoittokunta mukanaan.
Vuori kohosi merestä päivänpaisteeseen kuin muurahaiskeko niiden silmissä, jotka tulivat aavalta päin. Mutta kuva särkyi lähemmäksi päästyä; silloin sen pikku talot kauan muistuttivat kuivamaan ripustettuja sukkia ja liinavaatteita. Ihan lähellä siitä sitten muodostui mitä huvittavin merilinnun sukuun kuuluvien ihmislasten pesien sija. Alhaalla kaupungissa kaikki hienot pienokaiset tähystelivät sitä pelonsekaisen kateellisina – erittäinkin tällaisena päivänä, sillä liput liehuttelivat mielikuvituksen hereille.
Tuon tuostakin ihmiset käänsivät päänsä kartanoa kohti. Mahtava punainen muurirakennus kimmelteli kaikista ikkunoistaan aurinkoa heijastellen, mutta lippu ei ollut ylhäällä.
Vielä niin myöhään kuin runsaasti puoli neljältä konsuli Engel nousi sikari hampaissaan ylisille katsomaan, oliko lippu ilmestynyt. Emilie pyrki juuri ylisten portaita alas; hän oli mennyt tuonne ylös muuten jo valmiiksi pukeutuneena, paitsi että hänellä vielä oli
peignoir
yllään. Isänsä kohdatessaan hän punastui.
"Mitä sinä täällä ylhäällä teet, tyttöseni?"
"Minä haen – ", hän solui ohitse, sanomatta mitä. Ei ollut lippua kartanon tornissa.
Konsuli pölläytteli paksuja savupilviä. Jos siellä olisi ollut lippu vaikkapa ilman unionimerkkiäkin, olisi se kuitenkin tänään tuntunut uskomattoman hyvältä.
Siitä asti, kun oli alettu huhuta, että Tora Holm oli kartanossa lapsensa kanssa – ja sitä kerrottiin heti lauantaiaamuna, – riippui tuolla ylhäällä vuorella vieremä valmiina syöksähtämään heidän päällensä. Se oli likistänyt konsulista kaikki hänen lahjoituksensa; jos vain joku olisi vielä anonut, olisi hän antanut lisää. Hänellä oli ollut kaksi unetonta yötä! Olikohan totta, että Rendalen oli vanhalle rovastille lähettänyt kunnioitusta uhkuvan kirjeen, jossa hän sanoi, että jos tämän piti olla "rauhaa", ilmeni tässä jälleenkin, että rauha kuuluu pahallehengelle, mutta taistelu on Jumalan!
Mitä he ajattelivatkaan? Häväistysjuttua?.. Koko kaupunki kyseli.
Toran ilmestyminen lapsen kanssa juuri nyt oli tuomion julistamista.
Toralla oli siis peloton omatunto; tapahtuisi siis jotakin.
Mikään puolustus ei pätenyt tähän ainoaan tosiseikkaan: Tora Holm uskaltaa tulla esille; Rendalen, rouva Rendalen uskoivat häntä,
kaikki
hänen ystävättärensä uskoivat häntä.
Se sai eloa kaikkiin Fürstin nuorenmiehenjuttuihin, nimittäin
sillä
maankulmalla tapahtuneihin. Arkioloissa ne saattoivat osoittaa, mikä lemmon veitikka Niels Fürst oli ja kääntyä roimaksi nauruksi. Nyt nauru pysähtyi. Jutut eivät sietäneet Toran läsnäoloa; ne muuttivat väriään, jotkut kuulostivat ihan roskaisilta.
Ja appi-isän suhteet! Nekin vedettiin jälleen esille. Yksikään niistä ei sisältänyt rivakkaa viettelyä, odottamatonta, suurenmoista valloitusta; ei mitään häväistysjuttua – Jumala varjelkoon! Mutta tiedettiin eräitä hiljaisia suhteita, joita oli usein kaksikin yht'aikaa. Kalliita lahjoja ja pikku elinkorko ja niin ikään tiedettiin. Tiedettiin lapsia, jotka kävivät hänen lapsistaan; jotkut olivat häpeämättömästi hänen näköisiään. Nyt heräsi kaikki; "varomattomuuksiakin", kaksikymmentä vuotta vanhoja ja vanhempia, nousi jälleen unheesta. Tuollaisella pikku maalaiskaupungilla on armoton muisti.
Äskettäin olivat ihmiset riemuinneet siitä, että rouva Engelin lahjoitus oli saanut vastalahjoituksen, jotta tuolla ylhäällä valtaan päässyt "siivottomuus" voitaisiin lopettaa. Nyt, kun naisväkeä tulvi kaupunkiin jo sunnuntaina ja nuoremmat heti kiirehtivät kartanoon tai keräytyivät ryhmiksi kaduille, lipui muisto rouva Engelin kauniista hautauspäivästä yli kaupungin. Mitä hänen tyttärensä nyt saattoi täytäntöön, se ei pohjaltaan ollut oikein äidin muistoa kohtaan.
Milla itse oli ainoa, joka ei tiennyt Toran olevan tuolla. Fürst oli tullut lauantaina aamupäivällä, ja hän kuuli sen heti. Sekä hän että isä ajattelivat, että Tora oli tullut tunkeutuakseen Millan puheille. Peräti huolellisesti järjestettiin niin, ettei Tora itse, ei viestin tuoja Toralta, ei kirje, ei merkki voisi saapua taloon tarkastettavaksi joutumatta. Ympäristöt olivat saaneet tarkat ohjeet; ne olivatkin yksinomaan molempien sukujen jäseniä. Morsiustytöt tulivat kaupunkiin sunnuntaina; hekin olivat sukulaisia ja – yhtä ainoata poikkeusta lukuun ottamatta – kaikki ulkopuolelta kaupungin.
Milla ei tiennyt mitään, paitsi että toinen puolue oli hävinnyt ja kukistunut; se ei mitään niin hartaasti halunnut kuin rauhaa. Hänen isällään oli vakaana aikomuksena auttaa koulua; saattoihan se vaikuttaa paljon hyvää, luovuttuaan hankalimmista haaveellisuuksistansa. Erittäinkin tästä isän lupauksesta Milla oli kiitollinen. Hyväinen aika, miksi ei elettäisi sovussa? Elämme varmastikin, vakuutti Fürst. Koulupuolue on tehnyt rauhan; onhan vanha rovasti Green päässyt selvyyteen. Se on totta, vanha rovasti Green on päässyt selvyyteen, toisti Milla itsekseen, kun epäilys ahdisteli.
Sunnuntaina hän oli kirkossa kuulemassa ukkoa. Se teki niin hyvää. Ja ehtoopäivällä hän kävi isänsä kanssa rovastin luona vieraisilla. Rovasti oli erinomaisen herttainen. Hän kehoitti Millaa kärsivällisyyteen; me emme muuta maailmaa, mutta me voimme antaa sille hyvän esimerkin, – sen oli hänen äitinsä tehnyt. Milla tuli kovin liikutetuksi. Oi, jospa kaikki ihmiset olisivat hyviä!
Hänen isänsä ei ollut milloinkaan esiintynyt niin sydämellisesti häntä kohtaan kuin nyt. Hänen herkeämätön ystävällisyytensä muistutti sitä aikaa, jolloin hänen äitinsä makasi sairaana. Ja tuo suurenmoinen hyväntekeväisyys … hienommalla, kauniimmalla tavalla hän ei olisi voinut osoittaa tyttärelleen kunniaa.
Fürst oli loppumattoman hyvällä tuulella, ja hän ilmaisi sitä ylimielisesti. Hän kertoili hovista, hirmuisen häijysti muuten; Fürstin seurassa oli kovin miellyttävää ja henkevää. Milla tunsi itsensä todella onnelliseksi, – joskin ohella tuntui heikkoa kaipuun sivumakua, pientä levottomuuden häiriötä. Sen verran, että hänen täytyi viime silmänräpäyksessä kiitää ylisille katsomaan, eikö tornissa ollut lippua. Mutta ei ollut. Kenties siellä ei ollut ketään kotona? Se olisikin molemmille puolueille parasta. Joskus muulloin he voisivat sitten tavata toisensa. —
Nyt morsiuspuku ylle!..
Olisipa Tora nähnyt sen!.. Tora parka! Mutta siten käy, kun ei ole varovainen. Milla pyysi kamarineitsyttä ystävällisesti tarkkaamaan, että poimut painuisivat sileinä yli turnyyrin. Samassa rouva Wingaard tuli sisälle tuoden morsiusseppeleen.
* * * * *
Kaikki, jotka lähikaduilla tungeksivat torille, näkivät jotakin punaista kirkon avattua tammista ulko-ovea vasten vasemmalla. Se oli punainen mekko, ja mekko oli pitkän matruusin yllä. Kirkonpalvelija oli tahtonut häntä laskeutumaan alas, mutta se oli turhaa. Ylt'ympäri seisoi naisia, jotka olisivat mielellään ottaneet parhaan sijan; hän oli vastannut, että hänellä oli yhtä hyvä oikeus seistä siinä kuin kenellä muulla tahansa. Ja se hänellä kieltämättä oli. Hän ei ollut kaupungista; kukaan ei häntä tuntenut. Käteen tatuoitu merkki osoitti hänen palvelevan sotalaivassa, ja sen hän sanoikin; nyt hän purjehti puutavara-aluksessa. Hän oli kookas mies.
Muuten portailla ja niiden juurella sekä kauas siitä eteenpäin seisoi naisia, pelkkiä naisia, vanhempia ja nuorempia, kaikki, jotka eivät olleet päässeet kirkkoon. Joka kerta, kun sisäovi avautui ja nähtiin sisälle kirkkoon, oli sielläkin molemmilla puolilla aina kuoriin asti pelkkiä naisia, pelkkiä hattuja kukkasineen, sulkineen, harsoineen. Yksinäinen, paljas miehen päälaki eräässä penkkirivissä näytti yksinäiseltä jälkeenpäin kypsyneeltä karviaismarjalta syksyisellä oksalla. Jos herra Max vainaja olisi voinut katsella kuorista, missä hän lepäsi, olisi se varmaankin ollut eloisa näky hänen naisrakkaille silmilleen, olletikin kun nuorimmat kaikkialla istuivat etumaisina. He olivat olleet kiihkeimmät hankkimaan itselleen sijan.
Melkein kaikki päivänvarjot, mitä torilla nähtiin, olivat portailla tai näiden ympärillä tai siinä päässä toria, monivärisenä, liikehtivänä kilpikatoksena, jonka alla tarinoitiin juttuja ja naurettiin loppumattomasti. Tuota "köyhien synnyttäjien" lahjoitusta pitivät kaikki hyvin hupaisena. Että Engel, jolla oli aistia, saattoikaan… No, se johtui tietenkin siitä, että rouva Wingaard oli yhdistyksen puheenjohtajana; se veitikka oli konsulin siihen houkutellut. Kumpainenkin omalla puolellaan portaita ja kumpainenkin oman ryhmänsä keskessä seisoivat ne kaksi köyhää sisarusta, joilla oli ollut kerhon ja hotellin emännyys, kunnes heidän molempien täytyi syrjäytyä – Engelin taloudenhoitajattaren tieltä. Heillä ei ollut vähäisintäkään syytä säästää Engeliä tai hänen tämänpäiväisiä vieraitaan, rannikon pomoja.
Lähinnä tätä parvea oli toinen liuta naisia, joilta ei ollut aivan niin hyvin liiennyt aikaa paikan hankkimiseen. Siellä oli harvassa päivänvarjoja, mutta runsaasti hattuja, huiveja ja päähineetöntä nuorisoa. Hihitystä ja kuiskinaa ja supattelua!.. Ei mitään hartautta, juhlallisuutta, arvonantoa, – ei ollenkaan sellaista oloa kuin maalaiskaupungissa muutoin. Sielläkään, missä miesten tummempi parvi oli vastassa, ei vallinnut totisuus eli "siivollisuus", kuten pormestari olisi sanonut ja kuten hän todella sanoikin viedessään komeassa virkapuvussaan puolisoansa kutsuvieraiden joukossa sisälle kirkkoon kello neljännestä vailla neljä. Siellä lasketeltiin sukkeluuksia ja naureskeltiin, tarkasteltiin juhlallisia kutsuvieraita, jotka eivät olleet siitä tietääkseenkään; heitä tähysteltiin hilpein katsein, ikäänkuin tovereita! Kaupunkia oli työläs enää tunteakaan. Kun kaksi pojan vekaraa oli kavunnut erään lähitalon savutorven huipulle, niin heille taputeltiin käsiä ja huudeltiin! Tämä tapahtui juuri pormestarin saapuessa.
Keskellä kutsuvieraita, pormestarin kintereillä, hoiperteli kaupungin urkuri täydessä humalassa. Hän oli pitkä- ja vaaleatukkainen nuori mies, Schwabenista kolme, neljä vuotta takaperin tänne konserttimatkalla saapunut soittotaiteilija, joka olikin jäänyt kaupunkiin. Urkuri oli silloin juuri kuollut, urut olivat erinomaiset, ja täällähän sai niin voimistuttavia merikylpyjä. Pehmeäluontoinen, haaveellinen, aito musikaalinen ihminen, joka oli arkipäivinä kaikkien suosikki ja sai enemmän työtä kuin suorittamaan kykeni, ja joka juhlapäivinä, nimittäin "
wenn Konstantinopel erobert worden ischt
" [Saksaa, = kun Konstantinopoli on valloitettu.
Suom.
], kuten hän sanoi, joi itsensä humalaankin. Se sattui hyvin harvoin; mutta silloin hän teki, mitä ikinä päähän pisti. Huippukohdan hän oli saavuttanut kerran, kun muuan sisälähetyksen saarnamies puhui kuorin ovella synneistämme; urkuri näki kaikkien ihmisten haukottelevan – ja intoutui soittamaan urkuja, niin että seinät tärisivät! Se selitettiin siten, että saarnaaja piti liian pitkiä pysähdyksiä; urkuri oli pisimmän käsittänyt väärin.
Tänään oli hänen päähänsä pälkähtänyt sellainen hyvä ajatus, että oli reippaasti pistäytynyt konsuli Engelin konttoriin ja pyytänyt rahaa urkuihin. Ja sen hän sai maksuosoituksena kouraansa! Siispä oli taaskin
"Konstantinopel erobert worden"
, – ja samppanjakorkit paukahtelivat! Kuka hyvänsä sai juoda mukana. Hän tuli autuaallinen paiste kasvoillaan, suurellisesti heilutellen käsivarsiaan. Kaikki nauroivat, ja hän nauroi. Ihan pormestarin ja hänen puolisonsa kintereillä hän purjehti! He jäykistyivät niin kankeiksi, niin kankeiksi, kuin urkuri olisi saanut heidät valjaisiin ja nyt ajanut heillä kirkkoon.
Suurta kohua syntyi, kun eräät vaunut tahtoivat raivata itselleen tien; tähän asti olivat kaikki tulleet kävellen. Täällä ei ollut tilaa vaunuille, väitettiin, ja asetuttiin eteen; järjestysvallan täytyi ehättää avuksi. Vaunuissa istui epämääräisen ikäinen sievä, hienostunut nainen hiukan pöhöttyneen herrasmiehen vieressä, jolla oli hyvin kaunismuotoinen pää ja ylhäinen ryhti. Vastapäätä naista istui punakka, vanhahko herrasmies, jolla oli isot everstin viikset, pujoparta ja joukko ritarimerkkejä rinnassa; hän puheli koko ajan siihen sävyyn kuin he kolme olisivat istuneet suljetussa kamarissa, missä kukaan ei voinut heitä nähdä.
He eivät olleet tästä kaupungista; kukaan ei tuntenut heitä, ennenkuin he olivat astuneet ulos ja ritarimerkkinen mies vei naisen kirkkoon. Silloin kertoivat hotellin siivoojattaret, että hän oli eräs pääkonsuli Kristianiasta; rouva ei ollut hänen, vaan sen herran, joka käveli vieressä. Tämä oli konsuli Garman, Garman & Worsen kauppahuoneesta. Heti heidän jäljessään tuli kaksi muuta vierasta, konsulit Bernick ja Riis. Edellinen meni maahanpaniaisiin keppi kädessä, jälkimmäinen tanssiaisiin Olavin ritarimerkki rinnassa. Useita porhoja saapui peräkkäin puolisoiden kanssa tai ilman, silli- ja puutavaramiljoonamiehiä. Heidän mustan yksitoikkoisuutensa katkaisi maaherra uhkeassa virkapuvussaan ja ilman puolisoa, vierellään vanha luuvaloinen kenraali, joka oli sukua Fürsteille. Sitten seurasi virkamiehiä ja kauppiaita sekaisin, useimmat vaimoineen. Nämä riippuivat miestensä käsivarressa kuin täyteen sullottu ja hyvin kallisarvoinen vasu, jota vailla mies ei voinut täällä näyttäytyä.
Hisahtamaton hiljaisuus levisi torin alimmasta päästä ja eteni ylöspäin kuin verkkainen öljy virta yli kohisevan meren. Sulhanen astui ulos vaunuista tuolla alhaalla, seuralaisenaan lankonsa, konsuli Wingaard. Toisista vaunuista astui ulos pari meriväen upseeria ja kaksi siviilimiestä; toinen näistä oli Anton Dösen. Kaikki neljä liittyivät sulhasen saattueeksi.
Kaikki ne taitavat kenttäliikkeet, jotka olivat saaneet aikaan, että Fürst tänään saattoi purjehtia väkijoukon läpi Ristikirkkoa kohti, ihailtuna tai kadehdittuna, saateltuna tai inhottuna, hän oli itse suorittanut; sikäli hän saattoi voitonsankarina kunniakkaasti kulkea kirkkoon. Mutta hän ei astellut kuin voitonsankari; sen näki lapsikin heti ensi silmäyksellä.
Hän nimittäin oli mitä kuolettavimmassa tuskassa. Tora ei ollut näyttäytynyt, ei lähettänyt ketään puolestaan, ei kirjoittanut. Ei hän eikä kukaan hänen ystävättäristään ollut edes käynyt Engelin talon lähistöllä. Ei siis suostuttelemaan eikä säikyttämään Emilietä hän ollut tullut. Miksi hän siis oli tullut? Mihin tähtäsi Rendalenin uhkaus?
Kirkkoon asti riitti vaaraa. Tuolla sisällä suojasi kirkon oma, pyhyys heitä ja kunnianarvoisaa pappia. Mutta täällä – ! Hänen silmänsä tähyilivät ylös rinnettä kartanoon… Se tapahtui vaistomaisesti. Ei tuolla, vaan täällä voisi Tora astua esille. Tai toisia astua esille – ! Tora ei ollut ainoa.
Hänen puoliksi ummistuneet silmänsä vaaniskelivat, hänen ahavoituneet kasvonsa olivat liikkumattomat hänen suupieltensä joustimet olivat katkenneet; ei mitään hymyilyä. Hänen vaaleat viiksensä riippuivat venyttäen kasvoja. Muhkean miehen käynti oli tullut pingoittuneen varovaksi… jokainen askel voisi tuottaa onnettomuuden. Ellei se kohtaisi häntä, niin se odotteli perässätulijaa, morsianta. Kaikkialla kiilui silmiä, osaksi teräväkatseisia, mutta ei ollenkaan niitä, joita hän pelkäsi. Hän oli pitempi kuin naiset; hän saattoi katsella kauas, ja hän katseli, – molemmille sivuille. Ei mitään.
Hän oli juuri laskenut jalkansa ensimmäiselle porrasaskelmalle, kun pitkä matruusi astahti askelen eteenpäin: "Anna-Maija käski sanoa terveisiä!"
Lähellä seisovat kuulivat sen; etäämpänä olijat näkivät liikehtimisen: "Sanoiko hän jotakin? Mitä hän sanoi?" S-äänteet suhahtelivat pitkin. Niille, jotka seisoivat etäällä kirkosta, kuului suhina kuin kirkon ympärillä olisi varoiteltu "hyssssssssss".
Fürst seisahtui, silmät painuivat syvälle, ihan kuin olisi hienoa tomua puhallettu hänen kasvoihinsa. Hansikoitu käsi kouraisi nenäliinaa; sen mukana levisi hienoa tuoksua. Hän niisti – ja astui edelleen. Saattue perässä.
Sisällä oli hämy vastassa, päivänpaisteesta tultaessa; mutta hämyssä tuikki silmiä, naisten silmiä, silmiä!
Täällä istuivat Toran ystävättäret! Fürst tunsi koko kaupungin; hän tarkkaili heitä yksitellen. Etumaisina he istuivat, jännittyneinä, levottomina, uhkaavina. Täytyi lopultakin olla tekeillä jotakin! Samassa kuultiin suurten kirkonkellojen alkavan kumahdella; nyt siis nähtiin morsiamen vaunut torin alapäässä. Mitä nyt tapahtuisi?
Nora, Tinka, Anna Rogne istuivat aivan hänen vasemmallaan hänen astellessaan kuoriin. Hän loi väkisinkin katseensa toiselle puolelle; siellä oli ensimmäinen tuolirivi tyhjänä. Kuorissa noustiin seisten vastaanottamaan sulhasta.
Ulkona alkoi kuhina. Nyt morsiusvaunut ja niiden takana morsiustyttöjen ja rouva Wingaardin vaunut eivät ainoastaan tulleet, vaan harmaaliverinen ajaja tahtoi lisäksi päästä ihan kirkon edustalle, ja sepä ei käynyt laatuun. Lähimmät painautuivat taaksepäin, tehdäkseen tilaa, mutta takana olijat eivät antaneet itseään työnnellä ja asettuivat hanakasti vastaan, joten monet horjahtivat vaununikkunoihin. Kirahduksia, vihaisia sanoja, käskyjä ja vaunuissa pelkoa. Engel pisti päänsä ulos, mutta hänen ääntänsä ei kuultu; sitten hän astui esiin. Järjestysvalta oli paikalla ja teki innokkaasti tilaa raharuhtinaalle, morsian seurasi kintereillä, ja pian olivat morsiustytötkin päässeet alas. He järjestyivät, ja niin läksi kulkue liikkeelle. He eivät tulleet samaa uraa kuin toiset olivat saapuneet, mutta kaikkialla väistyttiin.
Myrtti kellanpunaiseen tukkaansa pujotettuna morsian näytti englantilaisen akateemikon moitteettomalta teokselta. Kasvojen piirteet olivat säännölliset ja aito englantilaiset, hipiä hieno ja hyvin valkea, hartianviiva hiukan notkolla, tavattoman sievä käsivarsi, ryhti kainon, hienon neitsyen. Hän astui etukumarassa kehenkään katsomatta. Käsi lepäsi keveästi isän käsivarrella; hiukan alapuolella isän ritarimerkin näkyi vilahdukselta tyttären timanttikoriste, mutta ainoastaan niille, jotka seisoivat heidän edessään tai korkeammalla. Vanhanaikainen solki, kallisarvoinen koru, jota hänen äitinsä tiedettiin mielellään käyttäneen, kiinnitti kukkavihon hänen povelleen. Tuulenpuuska kohotti hänen huntuaan heidän tullessaan portaille; se tavoitti matruusin kasvoja, mutta ei yltänyt. Tuuli leyhytteli hienoa tuoksuvirtausta kauas.
Kuinka keventyneeksi tunsikaan mielensä Engel seisoessaan ohella! Tämä oli ollut tukalin taival, minkä hän oli eläessään kulkenut! Eikä hän kuitenkaan ollut kiirehtinyt. Ei. Sävyisänä, hiljaisena, leppeänä, hurskaana hän oli edennyt; katseensa hän piti kiinnitettynä yhteen pisteeseen, – siihen neulansilmäänkö, josta oli päästävä läpi? Hänen säännölliset, kauniit kasvonsa näyttivät siltä, kuin ei niitä olisi ikinä liikuttanut sellainen mielle, joka ei ollut sopusoinnussa kunniallisen käyttäytymisen, vanhempien ja esimiesten hyvien neuvojen kanssa. Niin, kuin hän ei olisi elämältäkään saanut tietoa siitä, mitä sellainen oli. Aina oli hänen huonekuntansa ollut jumalaapelkäävä huonekunta; kolmessa sukupolvessa oli perustettu lahjoitusrahastoja. Sikäli olisi se tuoksu, jota nyt levisi ympärille, voinut tulla Palestiinasta. Mutta hyväinen aika, ei siis mitään vaaraa ollutkaan? Nythän olemmekin jo kirkossa!
Urut alkoivat pauhata päihtyneen schwabenilaisen kaikella kiihkolla; niiden täyteläiset soinnut tulvivat konsuli Engelin mieleen ja täyttivät hänet hänen oikealla olemuksellaan. Mitään onnea ei voi verrata tasaluontoisen miehen onneen, kun hän on tuntenut olevansa vaarassa ja sitten huomaakin, ettei mitään vaaraa ollutkaan! Se ei hypähtele, se onnekkuuden tunne, eikä myöskään pursuile, vaan jakautuu hiljakseen kaikkiin elimiin kuin kylläinen, jalo itsestään nauttiminen. Se muistuttaa riemua jälleen kuntoon saadusta ruoansulatuksesta, myhäilevää näkyä, miellyttävää tuoksua siitä, mitä siis taas edelleen rohjetaan tavoitella. Hän kohotti herttaisimman katsantonsa saarnastuolia kohti antaen kaikkien näkevien silmien kannatella häntä. Hän aavisteli kateutta, ja se kutkutti häntä mieluisasti. Mikä tulevaisuus hänellä olikaan kainalossaan!
Silloin morsiamen käsi värähti. Hätäisesti aleni konsulin katse saarnatuolista; kalmankalpea oli morsian, hän tuijotti, hänen oli työlästä tulla mukana tai hän oli vastahakoinen tulemaan. Mikä nyt? Nora, Tinka, Anna Rogne ja useita muita oli ihan vastapäätä sitä kohtaa, joka heidän piti sivuuttaa; – no, entä sitten, oliko se niin vaarallista?
Outo kiihtymys, vahingonilon ja säikyn sekainen, kuvastui kaikkien kasvoilla, kaikkien, minne konsuli katselikaan … ja se tarttui häneen! Mitä se merkitsi? Ehdottomasti hänen silmänsä tapailivat kuoria; jospa he jo olisivat siellä! Siellähän toki täytyi saada rauha. Mutta kuorissa olivat kaikki nousseet seisomaan! He seisoivat kauhistuneina ja katselivat tänne alas, – ei morsiamen puolelle, vaan vastakkaiselle. Vieläpä hänen tyttärensäkin kirahtaen ponnahti taaksepäin, vetäen konsulin mukanaan.
Tuonne etumaiselle penkille, oikealle heidän eteensä, oli juuri nyt tullut… siis sakaristosta, siis kuorin läpi … pastori Vangen, hänen perässään Tora Holm kantaen jotakin sylissään, sitten miss Hall, sitten Rendalen. Siinä järjestyksessä he juuri olivat istuutumassa, kun morsiuspari saapui. Toralla oli kaksinkertainen musta huntu kasvoillaan ja kantamuksensa ympärillä, ja se oli tarttunut johonkin, niin että hän nyt vasta pääsi miss Hallin avulla vapaaksi ja kääntyi avokatseisena ja lapsi käsivarrellaan morsianta kohti. Suuttumus, kielto, jylisevä uhkaus, jännitys saivat yletöntä tehoa urkujen pauhusta.
Sitten Milla laahattiin eteenpäin. Hän tuli kuoriin kuin valkoinen silkkipuku useiden muiden naistenpukujen keskeen. Rahinaa ja kahinaa; päitä ja käsiä ja kukkavihkoja ja silmiä yhtenä vilinänä, niin että Milla ei saanut selvää itsestään, omasta istuimestaan, omasta kukkavihostaan, omasta nenäliinastaan. Viimeiseltä olivat kaikki tarjoamassa apua, hajuvettä, häiritsevänä mylläkkänä. Pahimmin oli tiellä tuo punainen isoviiksinen kummitus, jolla oli rintamus ritarimerkkejä täynnä; hän tahtoi kaikin mokomin tyrkyttää Millalle tämän omaa kukkavihkoa, ja Milla ei sietänyt sen tuoksua. Vihdoinkin päästessään vapaaksi ja saadessaan hengähtää, oi, vielä kerran, – oi, ja vielä kerran … hän puhkesi itkuun. Hän veti huntunsa kasvoilleen. Hänen tuli niin itseänsä sääli, Millan; nehän olivat tehneet kauheata. Ja sitten hän joutui raivoon. Voi, kuinka tuliseen raivoon hän yltyi!
Konsuli Engel sai siitä ensimmäisen katseen, – ja kaiken muun lisänä, mitä hän oli saanut, se vaikutti kuin viimeinen pisara, joka tekee tajuttomaksi; konsuli istui hourien, että hänen lahkeensa tutisivat tyhjinä. Mitä merkitsikään tämä?..
Hieno Fürst istui hänen vieressään siirrellen hattuansa kädestä toiseen ja jalkojaan vuorotellen päällekkäin.
Häntä
tämä kaikki tarkoitti, eikä tuleva valtiomies ollut vielä päässyt niin pitkälle, että olisi voinut istua alallaan silloin, kun häntä nyljettiin, leikeltiin ja palasina heiteltiin pataan. Dösen, joka oli ihan hänen takanaan, siveli valkealla hansikkaallaan vaaleitten viiksiensä kärkiä, nyt oikeata, nyt vasenta, nyt vasenta,