TAISTELE ITSE
1
Molemmissa leireissä
Millan kirjeen jälkeen Nora katosi muiden seurasta; eipä hän moneen päivään kyennyt toimeensakaan ryhtymään, hän oli ihan voimaton. Ensin Tora omalla tavallaan, nyt Milla omallaan … se oli liikaa hänelle, jolla oli ollut johtava asema heidän yhteiselämässään, – joka oli luottanut heidän työskentelyynsä ja ollut siitä ylpeä. Viime aikoina hän oli kärsinyt pilkkaa – ei vähimmin isältään, sitten kun ilmeni, että hänen esimiehyytensä saattoi hänet naurunalaiseksi; hän oli koettanut kestää sitä, mutta Millan kirje lannisti hänet.
Jo ennenkin hän oli, kuten olemme nähneet, silloin tällöin tuntenut elämänsä pintapuoliseksi ja ulkonaiseksi. Mutta tämän perästä! Hän muisteli yhä uudelleen mielialoja ja tapauksia toveriensa keskuudesta siitä asti, kun oli tänne tullut; hän kohtasi kaikkialla nuo suuret kaipuut ja tuon surkean raukkamaisuuden, kun tuli koetus – kohtasi omassa itsessäänkin. Helposti innostuvia, sanomattoman epävakaisia; aivot täynnä tyhjänpäiväisyyttä, turhamaisuutta, kateutta. Monessa esiintyi iljettävä himokkuus, joka petti heitä itseään sadoissa valeasuissa. Tärveltyneitä vuosituhantisesta perinnöstä, väkevämmän mairittelemisesta… Hän ei enää tahtonut olla seuran puheenjohtajana, tuskin jäsenenäkään; siitä ei ollut mitään hyötyä, ja hänellä oli enemmän kuin kylliksi kiusaa omassa itsessään. Hän näki saaneensa moninaisia irrallisia taipumuksia, "häiriöllistä henkevyyttä", kuten hänen isänsä sanoi äidistä. Juuri nyt eivät vanhempien välit olleet hyvät. Nora tarrasi kouluun, ihan kätkeytyi sinne.
Tuli joulu; hänellä oli lomaa, ja hänen piti mennä kotiin, mutta hän pyysi saada jäädä. Hän istui paljon yksinään, Tinkan anasti Frederik Tygesen, joka vietti joulua kotikaupungissa; kihlaus oli nyt jokseenkin julkinen. Anna Rogne lueskeli filosofiaa Rendalenin opastuksella ja oli niin oppinut ja onnellinen, ettei soveltunut seuraksi.
Usein, jonkun tullessa sisälle, Nora istui itkemässä. Hän osasi silloin nopeasti kuivata kyynelensä; käsi sipaili molempia silmiä niin ripeästi, kuin hän olisi kärpästä tavoittanut. Sitten hän hymyili tulijalle avomielisesti, – olipa se kuka tahansa; hänen alakuloisuutensa aihe ei siis ollut talossa.
Nora nyreissään? Nora yksinäisenä? Kaikki tiesivät, että sitä saattoi sattua. Mutta tällä kertaa sitä kesti kauan. Tietysti kyseltiin, mutta Nora kävi heti niin ylvääksi, ettei kukaan kysynyt toistamiseen…
Vihdoin joulun välipäivinä tuli kauan odotettu kirje Toralta. Sen johdosta Rendalen lyöttäytyi hänen kouluystävättäriensä seuraan. Kirjeen johdanto selitti heti, mitä tahdottiin tietääkin; se muistutti tapauksesta, jonka he olivat heti muistaneet, mutta tähän asti sitä ymmärtämättä. Se kertoi, miten oli käynyt Fürstin ja Toran ensi kertaa kohdatessa toisensa aamupäivällä voimistelusalissa, kun hän oli ollut kiihtynyt ja rasittunut harjoituksista ja Fürst oli tullut hitaasti kävellen, lävistäen hänet katseellaan ja pidättäen häntä naulittuna, kunnes oli seisonut hänen vieressään.
Kirjeen tempoileva kerronta, jota yhtä mittaa keskeyttelivät lisäykset, sivuhypyt, vakuuttelut, antoivat selkeän kuvan Torasta. Jollei hän ollut aina ollut "täsmällinen", oli hän nyt ihan liikuttavassa määrässä, – kenties juuri siitä syystä, että hän tiesi tuohon itseänsä kohdanneeseen epäluuloon olevan jotakin aihetta. Anna Rogne luki kirjeen ääneen heidän ollessaan koolla; hän osasi sen ulkoa ja esitti sen hiukan tekeytyneesti, tasaisella äänenpainolla. Siten kirje sai puhua omasta puolestaan; sen monet mutkat ja lisäykset pistäytyivät hauskasti esille, vakuutukset kohosivat ilmi kuin suihkut. Naurettiin ja oltiin liikutettuja.
Rendalen oli lukemisen aikana istunut Noraa katsellen. Hän oli juuri kuullut, ettei Nora enää tahtonut olla seuran puheenjohtajana, ja silloin Rendalenin täytyi keskeyttää se kuoreensa sulkeutuminen, jonka hän oli olokseen pakottanut.
Kirjeen anastaessa muiden huomion ja saadessa kunkin haastelemaan siitä naapuriensa kanssa istuutui Rendalen Noran luo ja puheli hyvin kauan ja vilkkaasti hänen kanssaan, – kunnes yksi ja toinen huomasi, että Nora usein pyyhkäisi suuria silmiänsä kädellään. Silloin keskustelu ehtyi; alettiin katsella heitä.
Rouva Rendalen ehdotti, että saataisiin musiikkia; hän pyysi poikaansa soittamaan. "Mielelläni", vastasi tämä, mutta jäi miettiväisenä istumaan. "Mitä siitä sanotte, jos ensin koetan puhua siitä masennuksesta, joka useasti valtaa naisen, kun hänen silmänsä avautuvat näkemään hänen perimiään heikkouksia?"
He kaikki halusivat kuulla! Hän sanoi, että hänelle oli tänä iltana muistutettu, miten hän runsaasti vuosi takaperin oli eräässä seuran kokouksessa lohduttomasti puhunut perinnöstä. Tämä oli todella johtunut vain onnettomasta mielialasta. Hänen mielipiteensä perinnöllisyydestä oli juuri se, että toinen perintö joutuu toista vastaan; ei lainkaan tarvitse olla toiveeton. Aikojen kuluessa ovat suvut niin sekautuneet toisiinsa, että huonolla perintöhaaralla, joka voidaan tukahduttaa, melkein aina on vierellään hyvä, jota voidaan kehittämisellä lujittaa. On varottava, ettei sattuma saa koskaan vallita; ensin kasvattajan ja sitten itsekasvattajan on oltava ajoissa tarkkaavainen.
Hän oli niin perehtynyt aineeseensa, että pystyi paikalla esittämään sarjan historiallisia todisteita. Hän lisäsi toisia omastaan ja muiden kokemuksesta kerättyjä. Pojasta pitäen oli tämä kysymys askarruttanut hänen mieltään. Hänen suvussaan oli taipumusta mielenvikaisuuteen. Jokainen hänen keksimänsä esimerkki siitä osoitti nimenomaan, että tauti puhkesi ilmi ainoastaan siellä, missä se heikkous sai levitä, joka johti mielenvikaisuuteen. Missä heikkoutta vankasti vastustettiin veren sekoituksella, kasvatuksella ja itsekasvatuksella, siellä yksilö pelastettuna kävi elämäntyöhönsä. Perintö ei ollut mikään määrääjä, vain yksi tekijä.
Toisinaan puhuttiin, että tieto ja seurustelu eivät auttaisi mitään. Mutta mitä todisti se kirje, joka oli äsken luettu? No, se osoitti ensiksikin hyvin selkeästi Toran perityt heikkoudet ja toisekseen, että jos miss Hall olisi pitänyt luentonsa neljä kuukautta aikaisemmin, olisi Tora kuitenkin pelastunut.
Voimme siis syystä sanoa: auttakaa toisianne tiedoilla ja pelottomalla neuvolla! Nainen on ollut tuomittuna eristetyksi; mies on etsinyt yhteyttä ja tietoa.
Vasta yhteiselämässä naisetkin opettavat toisiansa taistelemaan oman asiansa puolesta.
"Sisäisellä kehityksellä" on usein käännekohtia, jolloin seurustelu on tukalaa. Siinä menetelköön kukin kykynsä mukaan; "mutta älköön kukaan epäilkö, että velvollisuutemme täyttäminen vain hyödyttää sisäistä kellitystämme".
Enempää ei puhe sisältänyt; mutta tästä illasta asti, niistä keskusteluista alkaen, jotka nyt seurasivat, johtui se voimakas liittoutuminen kaikkien niiden naisten kesken, jotka seuraavana aikana ajoivat koulun asiaa kaupungilla. Tästä illasta alkoi myöskin seuran vallitseminen koulussa. Jokainen soraääni vaimennettiin, ennenkuin se saavutti opettajista ketään. Jo ennen olivat seuran jäsenet jakautuneet kautta kaikkien luokkien auttaakseen hitaimpia läksyjen lukemisen aikana; tämä oli antanut heille vaikutusvaltaa, ja he käyttivät sitä. Tästä illasta sai myös alkunsa – ja se onkin kai ajan mittaan paras tulos – Rendalenin luennoitseminen vuorelle rakennetussa rukoushuoneessa.
Joka lauantai-ilta hän esitti luonnonhistoriallisia lakeja piirustusten ja kokeiden valaisemina ja joka sunnuntai-ilta sivistyshistoriallisia kuvauksia niin ikään kuvilla valaistuina. Nils Hansen maksoi, mitä edelliset tuottivat kuluja Rendalenille; itse hän oli joka ainoa kerta kuulemassa. Rendalen oli aloittanut tämän myös ajoissa hankkiakseen itselleen puoluelaisia; "hän ei tahtonut leijua ilmassa". Mutta heti hänen siellä seistessään valtasi hänen mielensä tässä avautuva tehtävä, ja hän sai miss Hallinkin sinne puhumaan naisille joka sunnuntai kello kolmen ja neljän välillä. Miss Hall otti luennoidakseen vuorotellen lastentaudeista ja naistentaudeista. Hän sai tavattoman runsaan kuulijakunnan. Siihen ei suinkaan ollut vähäisimpänä vaikuttimena se, että taisteluvalmis miss heti selitti kummankinlaisilla taudeilla osaltaan olevan saman aiheen: miesten siveettömän elämän…
Mutta takaisin tuohon iltaan!
On hetkiä, jolloin ihmisten tahdot ja se, mitä ne ovat ennakolta valmistelleet, kerääntyvät halukkaasti, kuin eivät olisi koskaan olleet epäluuloisia toisiaan kohtaan, koskaan hajallaan; ne ovat uuden kylvön suuria korjuuhetkiä. "Kartanossa" oli sellainen hetki joulukuun 29 p: n iltana; päivä pantiin muistiin ja sitä mainittiin sittemmin usein. Erottiin vasta puolenyön seuduissa; pois lähtevät lauloivat astellessaan alas puistokujaa.
Alettuaan riisuutua rouva Rendalen kuuli ihmeekseen, että Tomas meni jälleen ulos. Hän avasi puolittain oven: "Rakkaani, minne vielä?"
"Voi, on niin tähtikirkasta."
Rouva Rendalen ei ollut "runollinen". Hän astui ikkunan luo ja kurkisti kaihtimen taakse; olipa tosiaan tähtikirkasta. Piste. Koulumummolla onkin niin paljon ajateltavaa; ei liikene yhtään aikaa tähdille. Mutta sävy, jolla Tomas tuon mainitsi?.. Oikeastaan ei Tomas viime aikoina ollut koskaan ollut iloisempi kuin tänä iltana. Eikä hän ollutkaan koskaan ennen malttanut pysyä heidän seurassaan koko iltaa, yli puolenyönkin! Tomas alkoi varmasti nyt vakiintua. Vai oliko se erityisesti taistelunhalua? Hän oli hirmuisesti Kurtien kaltainen…
"Rouva Rendalen?"
"Hyväinen aika!"
"Minä se vain olen – "
"Mutta, rakas Nora, etkö ole mennyt makuulle? Nyt minä lukitsen oveni… Mitä näenkään? Sinä olet vielä täysissä pukeissa?"
"Niin, oli niin tähtikirkasta."
"Tomas meni ulos."
"Sen kuulin. Voi hyväinen aika, rouva Rendalen!"
"Mikä on mielessäsi, tyttöseni? Niin, suohan anteeksi, nyt minä laskeudun vuoteelleni! – Kas niin!"
"Minä olen niin onnellinen."
"Oletko? Sepä hyvä, se, sillä sinä olit kauan niin onneton."
"Kaikki, mitä Rendalen sanoi – "
"Niin, tänä iltana hän oli hyvä!"
"Rouva Rendalen, käykö päinsä kiittää häntä siitä? Luuletteko?"
"Luulenko, että se käy päinsä – ? Mitä tarkoitat, tyttöseni?"
"En saanut rauhaa, ennenkuin sain sen kirjoitetuksi."
"Kirjoitetuksi? Kun asutte samassa talossa?"
"Ajattelin saada sen lähetetyksi hänelle tänä iltana."
"Tänä yönä, tarkoittanet? Voitpa yhtä hyvin odottaa aamuun, tyttöseni, ja silloin voit sanoa hänelle sen. Tiedäthän, että Tomas on närkäs."
"Mutta tänä iltana hän on hyvällä tuulella? – ?"
"Tahdot siis asettaa kirjeen hänen huoneeseensa?"
"Hyväinen aika, enhän minä! Ajatelkaa, jos pastori Vangen tulisi, tai
Rendalen itse!"
"Tahdotko sitten, että minä – ?"
"Rakas rouva Rendalen!"
"Otahan minun kakkulani tuosta, niin katson!"
"Olkaa hyvä!"
Rouva Rendalen luki:
"Herra Rendalen!
En voi mennä levolle, ennenkuin olen lausunut teille kiitokseni tämäniltaisesta; tahdon niin välttämättömästi vakuuttaa, etten omasta kohdastani tarvinnut sitä. Mutta minä en saanut siellä tilaisuutta. Kiitos!
Syvimmästi kunnioittaen
Nora Tue."
Rouva Rendalenin makuusija narisi, hän kohottautui. "Sen minä asetan hänen pöydälleen kynttilän viereen; onhan sinulla kirjeenkuori? No, siinä se on. – Oletko kirjoittanut päälle osoitteen?"
"Olen."
"Vain hame ja tohvelit, noin – . Tässä sinä teit sievästi, Nora. Niin, hän oli tänä iltana hyvä. Kas niin." Hän köpitti poikansa huoneeseen.
Jälleen päästyään vuoteeseensa: "Mutta, Nora, minkä tähden et heti paikalla lausunut hänelle kiitoksiasi?"
Vastauksen asemesta Nora laski päänsä rouva Rendalenin pään lähelle, suuteli hyvää yötä ja astua sipsutteli pois. Hän kääntyi ovessa: "Sammutanko kynttilän?"
"Älä. Hyvää yötä, tyttöseni!"
* * * * *
Talvi vieri ohi; alettiin toivoa, että "sotakin" soluisi loppuun, – tällä kertaa kuten viimeksikin.
Mutta kun mielet ovat pingoittuneita, tarvitaan lisäksi vain vähän. Valtiollinen taistelu riehui parhaillaan mitä tuimimmin. Niin sanottu "kansanpuolue" oli saanut itselleen sanomalehden; Tilskueren tuntui heistä painuneen matalimmalle vääryyden tasolle. Tämän ja uuden lehden välillä puhkesi mitä ankarin kiista; se repeli hermoja pahasti.
Keväämmällä, Rendalenin syntymäpäiväksi, sai sitten "seura" sen onnettoman ajatuksen, että toimitti suuren lipputangon pystytetyksi torniin; siitä liehui merkkipäivänä suunnattoman iso Norjan lippu ilman unionimerkkiä.
Tytöt eivät varmaankaan tulleet ajatelleeksi vanhaa lippuriitaa, mutta Rendalen oli näyttänyt koko koululle piirroksia maapallon kaikista valtakunnanlipuista ja silloin selittänyt, että unionimerkkiä käyttivät vanhastaan vain ne valtiot, jotka olivat sulautuneet toisiinsa, kuten Skotlanti, Irlanti ja Englanti sekä amerikkalaiset vapaavaltiot. Tämä oli maailman käsitys unionimerkistä, lippujen eri väreistä huolimatta. Unionimerkki antoi siis Norjalle, pienemmälle valtiolle, sen leiman, kuin se olisi sulautunut Ruotsiin.
Mutta loppu tulkittiin "mielenosoitukseksi"; se oli "politiikan harrastusta koulussa". Rendalen ei sitten enää antanutkaan vetää sitä ylös, hän tahtoi karttaa uutta kiistaa.
Mutta se ei auttanut. Vihaiset henget olivat heränneet; kaikki vanhat syytökset ilmestyivät jälleen Tilskuerenin palstoille, ja kerhossa tiedoitti äkkiä pormestari 5,000 kruunun lahjoituksen "koulun perustamiseksi ilman politiikkaa, ilman yksipuolisesti pinnistettyä opetustapaa, ilman siveydenvastaista järjestelmää". Lahjoittaja halusi pysyä salassa. Siten oli päästy ratkaisevaan alkuun.
Pormestari ja hänen puolisonsa panivat kumpainenkin lisäksi 1,000 kruunua. Hän edelliselläkin kerralla oli uuden koulun perustamista ehdottanut; nyt hän astui julkisesti esille, hän oli niin "sydäntynyt". Nimettömästi annettu lahja oli tarkalleen yhtä suuri kuin rouva Engelin aikoinaan tekemä lahjoitus; oliko konsuli Engel antajana? Heti merkittiin useita kannatuseriä, mutta ne eivät olleet suuria.
Herkeämättä pyrki Rendalen kerhon jäseneksi ja yht'aikaa hänen kanssaan useita hänen ystäviään, näiden joukossa Karl Vangen ja Nils Hansen. Kaikki nämä päästettiin eräässä suuressa kokouksessa kerhoon, Nils Hansen kuitenkin niukalla enemmistöllä; kerho oli osaksi hänen maallaan, mitä seikkaa hän sai kiittää läpäisemisestään. Rendalenin anomus sitä vastoin "pantiin pöydälle". Säännöissä kyllä määrättiin, että jokainen jäseneksi pyrkiminen oli ratkaistava ensimmäisessä kokouksessa, mutta onneksi oli niin monta lakimiestä paikalla, että määräys voitiin tulkita, ja silloin osoittautui, että "ensimmäinen" oikeastaan merkitsi "seuraavaa".
Tähän seuraavaan kokoukseen keräännyttiinkin mieslukuisasti. Pormestari avasi kokouksen antamalla sen hämmästyttävän selityksen, että Rendalen olisi pidettävä loitolla "rauhan" vuoksi.
Mutta kokoukseen oli joukko miehiä lähetetty asianomaisten vaimojensa toimesta äänestämään Rendalenin hyväksi, ja muuan näistä siivoista vaimojensa miehistä teki sen sävyisän huomautuksen, että pormestarin ehdotus jo oli häirinnyt "rauhaa". Tästä toinen niin kiivastui, ettei saanut sanaakaan suustansa pitkään toviin, joten konsuli Engelin asianajaja, kaupungin paras puhuja, huomasi välttämättömäksi tulla apuun. Hänen nimensä oli Bugge, ja hän oli rehevän kaunopuheinen. Useat asianajajat seurasivat hänen jälkiään, ja kaikki he enemmän tai vähemmän haastoivat rauhasta, moraalista ja kristillisyydestä, – joita aineita he toki tunsivat von hörensagen [Saksaa, = kuulopuheelta. Suom.].
Karl Vangen kysyi, mitä ihmettä näillä suurilla asioilla oli tekemistä sen seikan kanssa, että Rendalen halusi päästä seurustelukerhon jäseneksi. Mutta tuskin oli Vangen noussut puhumaan, kun pormestari veti pitkän luettelon taskustaan. Hän kysyi, saisiko hän esittää pastori Vangenille moniaita kysymyksiä. "Kernaasti."
"Ensimmäinen kysymys: Onko totta, että herra Rendalen on sanonut, ettei historianopetusta voida kunnolleen juurruttaa ihmisiin, jotka uskovat maallisen elämän alkaneen paratiisissa ja maapallon asukkaiden aloittaneen täydellisinä?"
Hiiskumaton hiljaisuus; sitten Karl Vangen hiukan vavahdellen:
"Kyllä, se on totta. Mutta – "
"Suokaa anteeksi, minulla on puheenvuoro", keskeytti pormestari.
"Ei", arveli muuan noista siivoista vaimojen miehistä, "pastorille kuuluu puheenvuoro, sillä häneltähän kysyttiin".
Tästä syntyi suurta kohua. Todelliset miehet olivat onneksi enemmistönä; siivoilla vaimojensa miehillä ei edes ollut niin voimakkaita kurkkujakaan. – "Toinen kysymys: Onko totta, että Rendalen on sanonut – "
"Mutta, hyvät herrat", huusi Nils Hansen, "ripillepääsemistäkö varten
Rendalen kerhoon pyrkii?"
Naurun pauhina oli vastauksena. Koko salista ilman puolue-erotusta kajahteli suunnaton iloisuus. Pormestari odotti; heti hiljaisuuden palattua hän aloitti: "Toinen kysymys: Onko totta – ", ja nauru räjähti taas ilmoille äskeistä huumaavampana. Pormestari käänsi luettelonsa kokoon ja läksi.
Nyt Karl Vangen sai suunvuoron. Hänen ystävänsä Rendalen oli sitä mieltä, että historianopetuksen piti tunnollisesti esittää kaikki liikkeet sellaisinaan, siis myöskin kristinopin kehitys, mutta että ihmiselämän kuvaaminen Jumalan opastuksen alaisena kuuluu kirkkohistoriaan.
"Eikö hän siis ole kristitty?" kysyi Bugge.
"Se ei kuulu meihin täällä", huusi Nils Hansen.
"Eikö hän siis ole kristitty?" toisti Bugge.
"Ei, kristitty ei hän ole", vastasi Karl Vangen punaisena kuin pikku poika.
"Sitä taulapäätä", kuultiin Nils Hansenin sanovan puoliääneen; nyt lähti hänkin.
"Silloin hän on pettänyt meitä!" huusi Bugge.
"Se hänen olisi pitänyt heti alussa sanoa", arveli joku toinen, Useat huusivat yht'aikaa, vallitsi levottomuus, häly, ilo. Kaikki siivot vaimojensa miehet vaikenivat säikähtäneinä.
Muuan rauhallinen, arvossa pidetty mies nousi puhumaan: "Niin, minä melkein saatoin älytäkin, ettei Rendalen ollut kristitty. Naisen tasa-arvoisuus miehen rinnalla on vastoin kristinoppia."
Silloin pastori Vangen taas nousi korokkeelle, ja nyt hän puhui lämpimästi. Rendalen oli toiminut täysin rehellisesti. Niin kauan kuin kristinoppi kannattaa ihmisten siveellistä tietoisuutta, tulee jokaisen koulunjohtajan sovittaa, että sitä opetetaan lapsille niin välittömästi ja hartaasti kuin mahdollista. Ja siten oli Rendalen menetellyt. Oli vain valitettavaa, että hänen työkalunsa oli niin kehno, nimittäin puhuja itse. Mutta hän takasi läsnäolijoille, että hänellä oli täysi tilaisuus antaa, mitä hän antamaan kykeni.
Tämä teki hyvän vaikutuksen, ja hetkisen näytti siltä, että jupakka päättyisikin siihen. Mutta edellä mainittu kansalainen nousi puhumaan; oli ilmeistä, että hän oli tosissaan. "Jos Tomas Rendalen olisi sanonut tämän, kun hän kaksi vuotta takaperin puhui tuolla voimistelusalissa, jos hän olisi sanonut: 'Minä en ole kristitty', ei koulusta olisi tullut mitään." – Siihen ei Karl Vangen kiireessä tiennyt mitä sanoa; se näytti hänestä jokseenkin todenmukaiselta. Heti jälkeenpäin toimitettiin äänestys, ja suuren suurella enemmistöllä evättiin Rendalenin pääsy. "Ei siitä syystä", kuten Bugge virkkoi, "ettei Rendalen ole uskovainen, sillä täällä ollaan suvaitsevaisia, vaan syystä, että hän ei ole ollut rehellinen".
Niin pian kuin kykeni, Rendalen keräsi ystävänsä ja kutka kuulijoiksi halusivat päästä, kokoukseen voimistelusaliin. Ja siellä oli salin täysi yleisöä. Tämä oli taistelua, jota kaikki tajusivat, ja useimmilla oli siihen harrastusta. Varsinainen naiskysymyskin oli nyt paremmin selvillä kuin kaksi vuotta takaperin; Rendalen sai puhua vapaasti. Hän aloitti selittämällä, että tässä oli uskontoa, käytetty "viimeisenä pontena". Hän oli sitä kauan odottanut. Kuulijakunta sai hauskan kuvauksen kerhon siveellisestä ja kristillisestä vastuuntunnosta, jota se osoitti tupakansavupilvissä korttipöytien ja punssin ympärillä; samaten siitä miesväen hyveestä, jona oli ankarat vaatimukset – naisen hyveestä.
Työskentelyä naisen ja miehen tasa-arvoisuuden hyväksi ei voitu sanoa "vihamieliseksi kristillisyydelle", ellei hyväksyttäisi juutalaisuuden tunkeutumista kristinoppiin. Jos niin tehtäisiin ja siis hyväksyttäisiin kaksituhatta vuotta takaperin juutalaisten maassa naisten oloista vallinnut käsityskanta, niin hän voisi taata kristityille, että he eivät sillä tuhoaisi nykyajan vaatimuksia, vaan itsensä. Hän ei kenenkään apua niin kiihkeästi kaivannut kuin totisten kristittyjen. Hän arvelikin, että sen kristityn, jolla ei ollut taantumuksellisia tarkoitusperiä, täytyi tässä kohden asettua samalle kannalle kuin suuri ranskalainen pappi Pressensé.
Itse hän oli historian opettajana koettanut luotettavasti osoittaa kristinopin vaikutusta. Luonnontieteiden opettajana hän ei sitä vastoin voinut estää, että monetkin tiedot kääntyivät juutalaisia perielmiä vastaan; kristillisimmässäkin koulussa täytyi kunnollisen opettajan joutua luonnontieteissä samaan asemaan. Mutta pääopit, usko Jumalaan ja Jeesuksen kautta tapahtuvaan vapahdukseen, pysyivät kajoamattomina.
Kristinopin julistaminen tässä koulussa oli vapaa, kaikkien kunnioittaman papin johtama. Tietysti hänellä oli täysi oikeus vaatia, että hänen oma uskonsa saisi jäädä ulkopuolelle. Niin, hänen velvollisuutensa oli vaatia sitä, kun kysymys tiettävästi vedettiin esille pelkästään häiriön aikaansaamiseksi.
Tällä kertaa halkoi koulua vastaan tähdättyä virtausta hyvin voimakas vastavirtaus. Ja oli hyvänä merkkinä, että miss Hallin julkiset luennot koululla edelleen saivat runsaasti kuulijoita.
Mutta mitä olisivat Rendalen tai hänen innokkaat taistelukumppaninsa sanoneet, jos olisivat tienneet, että koko liikettä heti lipun nostamisesta asti johdettiin ulkoapäin? Että Tilskuerenin parhaita kyhäyksiä ei edes ollut omassa kaupungissa kirjoitettu. Että pormestari oli pelinappulana keveässä, mutta voimakkaassa kädessä. Että ne 5,000 kruunua, jotka olivat kannustaneet hänen kykyjään ja siveysharrastustansa – samoin kuin hänen puolisonsakin – eivät olleetkaan konsuli Engelistä lähtöisin.
Mitä olisi pormestari, mitä olisi asianajaja Bugge virkaveljineen sanonut, jos he olisivat tienneet, että se suuri nimetön, joka oli haastanut heidän kaunopuheisuutensa liikkeelle, oli heittiö, joka oli tarkoin laskenut, että niin ne miehet käyttäytyisivät, kun uskoisivat lahjoittajaksi konsuli Engelin? Mitä olisivat kaikki ne kunnioitettavat miehet ja naiset, jotka taistelivat moraalin ja kristillisyyden puolesta, – mitä he olisivat sanoneet, jos olisivat tienneet, että Tukholmassa istui mies, joka punnitsi heidän intonsa ja ennakkoluuloisuutensa samoin kuin toisien matelevaisuuden ja hännystelyn niin ylemmyydentuntoisesti, kuin raakojen luonnonvoimien teho otetaan meidän tarkoitustemme palvelukseen?
Poissaoleva ei kuitenkaan saattanut ihan täsmälleen osua viholliseen; missä naisia on mukana, ei aina ole helppo tehdäkään laskelmia. Suurista ponnistuksista huolimatta olivat rahalahjat harvat, – kovin kovin harvat.
Pitääpä siis virittää miina ja räjäyttää pois osa tästä vastarinnasta! Ja niin hän teki. Huhu Niels Fürstin kihlautumisesta Milla Engelin kanssa oli häipynyt; nyt se elpyi uudelleen ja sen mukana koko naispuolueen katkeroituminen! Rendalenin ympäristöstä viskeltiin suuttuneita, pilkallisia sanoja yli kaupungin; ne satuttivat ja loukkasivat molempia sukuja, sekä Fürstin että Engelin. Varsinkin pisti konsuli Engeliä se, että Rendalenin kerrottiin sanoneen: "Konsulin kaikkien jalkavaimojen pitäisi sinä päivänä lähteä morsiussaatoksi."
Engel toimitti Rendalenille sellaiset terveiset, että tähän asti hän oli pysytellyt ulkopuolella.
Mutta jos tulisi häät, varustettaisiin uusi koulu sekä rakennuksella että rahoilla.
Se, joka välitti tämän tiedon Rendalenille, sai heti paikalla
vastauksen: "Niin, on parasta, että konsulilla on varauksena 'jos'.
Sillä missään tämän kaupungin kirkossa ei Milla Engel saa itseään
Niels Fürstin kanssa vihityksi."
Tämä meni toki yli kaikkien rajojen; sitä mieltä olivat muutkin kuin konsuli. Nyt hän tunsi pakoksi toimia.
Milla ei nimittäin ollut uudestaan kihloissa Niels Fürstin kanssa; huhu oli väärä, se oli juoni. Tähän asti ei konsuli ollut huolinut puuttua asiaan; sellaisissa hommissa on käytettävä sopuisuutta. Hän oli tyytynyt lähettelemään leikkeitä Tilskuerenista, pikku kertomuksia, kaskuja jne. Hän oli myös saanut toisia kirjoittelemaan; Millahan ei enää ollut kirjeenvaihdossa kenenkään kartanolaisen kanssa. Mutta nyt konsuli kirjoitti suoraan hänelle. Hänellä oli onneksi lähetettävänä leike eräästä luterilaisesta viikkolehdestä, jossa muuan suuressa arvossa pidetty pappi parhaillaan tutkisteli sitä väitettä, että naisella oli sama oikeus vaatia puhtautta mieheltä kuin miehellä naiselta; tutkistelemuksen ankarasti johdettuna tuloksena oli, että sellainen väite oli epäkristillinen.
"Siinä näet!" kirjoitti isä. "Mitä muuta on tiellä? Sinähän rakastat Niels Fürstiä? Jos sinulla on mitään ehtoa asetettavana avioliitollesi hänen kanssaan, niin mainitse se, lapseni! Sinun ja minun arvoni vaatii, että sinut vihitään meidän olosuhteittemme mukaisesti, syntymäkaupungissasi." Ja Milla mainitsi sen. Jos hänen rakkaan äitinsä pappi, vanha rovasti Green, joka oli toimittanut hänen äitinsä testamenttisäädöksen koululle, vihkisi hänet, hän omakohtaisesti, saisi isä heti määrätä hääpäivän.
Siis vanhan Greenin, kaupungin enimmin kunnioitetun miehen, piti mennä takuuseen puolueesta? Tämän katsoi konsuli jokseenkin mahdottomaksi. Hän kirjoitti Niels Fürstille, että nyt hänellä oli niukat toiveet.
Sitä mieltä ei ollut Fürst. Useimmat vanhukset ovat taipuvaisia sovitteluun. Hän ohjasi lankonsa rovastin puheille, ja tämän käytyä siellä vastasi Fürst konsulille, että asema oli kenties parempi kuin hän luuli. Konsuli matkaan. Ehkä hän kummastui, kun vanhus päättävästi sanoi, että samalla piti koulua vastaan tähdättyjen hyökkäysten päättyä. Omituinen hymy vilahti konsulin kasvoilla, kun hän pahoitteli, että hänellä ei ollut niin suurta vaikutusvaltaa. Vanhus kohtasi hymyn hymyllä; hän uskoi, että vaikutusvallasta ei ollut puutetta. Ja niin sovittiin.
Eräänä perjantaiaamuna kutsuivat painetut kirjeet oman ja naapurikaupunkien ystäviä kunnioittamaan läsnäolollaan konsulin tyttären ja meriväenluutnantti Niels Fürstin vihkiäisiä.
Jo seuraavan viikon maanantaina kello 4 ehtoopäivällä ne tapahtuisivat Ristikirkossa; kiirehdittiin. Muutamien vanhimpien ystäviensä kutsukirjeisiin konsuli lisäsi omakätisesti, että perheen vanha sielunpaimen, hänen unohtumattoman vaimonsa ystävä, vanha rovasti Green, osoittaisi rakastavaisille sen kunnian, että vihkisi heidät.
Samana päivänä puolenpäivän aikaan konsuli asteli pitkin laitureita, juuri kun liikemaailman edustajia tuli sieltä tai hyöri siellä. Häntä kohtasi yleinen tervehtely säihkyvin kasvoin ja innokkain hatunheilautuksin, ja ne, joilla oli siihen lupa, hymyillen puristivat onnellista kättä.
Ihmisiä oli suututtanut, että Rendalen tahtoi määrätä, kuka saisi naida ja kuka ei, – aivan kuin menneinä aikoina Max Kurt. Hän, velkaantunut miespoloinen, niskassaan suuri koulu, joka minä päivänä hyvänsä saattoi romahtaa hänen päälleen!
Viesti vihkiäisistä ja että rovasti Green toimittaisi vihkimisen, kiersi lauantaina höyrylaivojen mukana pitkin rannikkoa molemmin puolin, hyppäsi maihin saarilla, kylpi pitkin rantaa, hiipi halki metsien kauas sisämahaan. Kaikkialla se sai aikaan eloa; toisen puolueen kesävieraat riemuitsivat, toisen suuttumus oli suuri. Mutta kumpaisessakaan puolueessa ei yksikään nainen ollut selittämättä, että sinä päivänäpä hän lähtisi katselijaksi kaupunkiin! Lapset mankuivat mukaan; vihkiäisiä toimiteltiin jo lehdoissa ja kareilla, vanha rovasti Green seisoi lyhyessä mekossa ja paljain käsivarsin messuamassa morsiusparille vapisevalla äänellä.
Hiukan myöhemmin tulla köntysteli se huhu perässä, että se, joka oli antanut 5,000 kruunua uuden koulun perustamiseksi, – oli ottanut rahat takaisin! että konsuli Engel oli moittinut koko koulua vastaan nostettua "rähäkkää"! Jos sitä ajettaisiin pitemmälle, täytyisi hänen tehokkaasti tukea vaimonsa testamenttilahjoitusta; hänen vaimonsa muisto vaati sitä häneltä.
Oliko ryhdytty sovitteluihin? Palaisiko Milla rauhan enkelinä kotiin?
Entä kristillisyys ja siveellisyys?
Jouduttiin kiihdyksiin, toisaalta naurettiin. Jotkut eivät tahtoneet antautua, niiden joukossa pormestari. Mutta miten saadakaan uutta koulua ilman Engeliä? Ja kuka ei olisi lopulta halunnut rauhaa, kun päästiin tyynemmin harkitsemaan sen etuja? Lahjoittajattaren tytär vihittynä avioliittoon Niels Fürstin kanssa … sepä sellainen voitto, että kelpasi! Pari moista naimaliittoa lisää – mieluimmin koulun etevimpien oppilaitten keskuudesta – , ja silloin seisoisi horjumattomana hyvä vanha perustus, hyvä vanha hyveen- ja vallanjako sukupuolten kesken. Silloin jatkakoot kernaasti puuhiaan Rendalen ja seura ja miss Hall. Torasta ei enää puhuttu.
Maanantaina Milla vihittäisiin, ja saman päivän iltana hän lähtisi matkalle. Perjantai-iltana hän saapuisi; ei kolmeakaan päivää kaupungissa! – se ei osoittanut suurta uljuutta, arvelivat hänen entiset ystävättärensä.
Eikä yksikään heistä ollut mennyt laivasillalle häntä vastaan. Mutta sitä ei tarvittukaan; rankasta sateesta huolimatta oli siellä täysi tungos. Ne häät, joita varten hän palasi kotiin, olisivat ilman alkuhistoriaansakin olleet merkillisimmät miesmuistiin. Sulhanen voisi nyt haltuunsa joutuvan suunnattoman omaisuuden tukemana aloittaa hovista uran, joka veisi maan korkeimpiin asemiin. Kaikki, jotka hänet tunsivat, sanoivat häntä "synnynnäiseksi valtiomieheksi" – ei kovinkaan mairittelevaa tälle kaupungille, mutta sitä en minä voi auttaa.
Morsian oli kaunotar, jolla oli täydellisen maailmannaisen edellytykset; ja hän olisi nyt niin lyhyen tovin kotona, että hänet oli vilahdukselta saatava näkyviin.
Lippuja oli kohotettu kaikkialle, mutta ne riippuivat häpeissään pitkin tankojaan kuin raaviskellut värilaikut. Kaupungin ympäristön kauniita vihreäpukuisia vuoria verhosi sumu; talot, puutarhat, satama häämöttivät tuhkanharmaasta hunnusta. Katot eivät olleet punaisenruskeita, vaan mustia, talot eivät valkoisia, vaan savenkarvaisia, eivät keltaisia, vaan nokeentuneita; kaikki värit olivat vaimentuneita, niin että rakennukset kyyristyivät kiinteämmin yhteen ja näyttivät ihmeellisen pieniltä ja köyryisiltä sen silmissä, joka tuli Pariisista ja seisoi sateessa höyrylaivan kannella sen lipuessa satamaan saarten lomitse.
Ainoastaan kartanon pitkä päärakennus ja jäykät kiviaidat puistokujien reunoilla kyräilivät puiden ja vehmauden kehässä. Tiilikiven väri oli uhkaavan tumma, ikkunat ammottivat pikimustina; tylppä, yrmeä torni vaaniskeli. Hänen tullessaan lähemmäksi näkyi tornin huipussa suunnattoman iso valkoinen lipputanko ilman lippua… Kartano oli sulkeutuneena, leveänä ja uhkaavana. Hän tahtoi kääntää huomionsa pois siitä ja alensi katseensa Ristikirkkoa ja sen hoikkaa huippua kohti. Sen huipun alla hänet uhallakin…