MITÄ USKOLLISUUS MERKITSEE
1
Autuaallisuutta
Rakas Nora, tiedän ennakolta, että tästä ei tule säällinen kirje; minulla ei ole aikaa. Luulen melkein, että sinä et saa tätä näyttää toisille; he tuskin tajuaisivat tunteitani. Onhan kerta kaikkiaan olemassa jotakin, mikä erottaa toiset meistä kahdesta; sen sanoo minulle jokin tunne. Kunhan nyt vain voisin saada jotakinkaan ilmaistuksi kaikesta, mitä nyt – tunnen, olin vähällä vielä kerran kirjoittaa. Tiedätkös, minä olen elänyt elämäni suurimman, kauneimman, rakkaimman päivän.
Niin, nyt sinä käyt uteliaaksi. En tahdo kiusata sinua, mutta kumminkin minun täytyy aloittaa siitä, millä tavoin ja miksi tulin sen kokeneeksi.
Kun tulimme tänne Kööpenhaminaan, niin kuka olikaan asemalla vastassa muu kuin Niels Fürst? Tietysti se oli sovittua hänen ja isän kesken, sen älysin kohta; mutta isähän osaa niin oivallisesti olla vaiti kaikesta. Tiedätkö, mistä Niels Fürst tuli?
Sofierosta.
Niin, nyt se on kirjoitettu, ja nyt ymmärrät kaiken. Niinkuin olen sinulle kertonut, osoitettiin isälle jo jonkin aikaa sitten se kunnia, että Hänen Majesteettinsa kutsui hänet katsomaan Sofierota, kun hän seuraavan kerran matkustaisi ulkomaille. Monelle norjalaiselle ei sitä liene tapahtunut, joten tämä on isälle hyvin mairittelevaa.
Hän ei ollut siitä mitään kertonut minulle; hän ei tahtonut ennenaikaisesti saattaa minua "hermostuneeksi", sanoi hän. Fürst saapui suoraan Sofierosta; ajatteles, hänestä kukaties tulee käskyläisupseeri sille prinssille, joka on merimies, nimittäin H.K.K. prinssi Oskarille. Fürst mainitsi, mihin aikaan junat seuraavana päivänä lähtisivät. Hyvä Jumala, jo seuraavana päivänä! Silloin meitä odotettiin sinne!
Minä en saanut lupaa ryhtyä minkäänlaatuisiin pukeutumishankkeisiin; minun piti vain tulla ihan matkapuvussani kuten isänikin. Häijy luutnantti Fürst – sinä tiedät, että hän on sukua meille; hän nimittää minua "serkuksi", vaikka enhän sentään ole – , hän sanoi minulle, että minä olin kyllin "soma" sellaisenanikin. Tunnetko häntä?
Pitipä siis saada nukutuksi matkan jälkeen, käsitäthän, sillä niukka nukkuminen tärvelee ulkonäköä. Enkä ole koskaan niin ponnistellut unta saadakseni; olin läpikotaisin säikähdyksissäni, sen arvaat. Ajattelin mitä maailmassa ikävintä oli, muistatko tullivahtimestari Jacobsenin nenää? Makasin tirkistellen hänen nenäänsä, kunnes todellakin huumaannuin uneen siitä. Ja niin väsynyt olin, kuulehan, että kun uneen pääsin, nukuin kuin pölkky. En Jumalan kiitos ollut kovin kehnossa kunnossa, kun nousin ylös. Mutta sittemmin kävi tukalaksi, ihan toivottoman tukalaksi. Sinä et ole koskaan ollut sellaisissa olosuhteissa, joten ehkä pidät kummallisena, että mitä enemmän muistelin tuota suurta hetkeä ja ajattelin, että minulla ei ollut tiedossani ainoatakaan naista, jolta kyselisin – miesväki ei voi vastailla sellaisiin asioihin, ja ne nauravat – , sitä pelkäilevämmäksi tulin. Tuntui hiukan aamukylmäkin, ja nämä kaksi, vilu ja säikky – Fürst nimitti sitä "kanuunakuumeeksi" – tuottivat lopulta seurauksia. Se oli hirmuisen noloa, sillä ajan mittaan en voinut sitä salata; niin, ymmärräthän. Mutta minä saan lohduttautua sillä, etten ole ensimmäinen nuori tyttö, jolle on näin käynyt silloin, kun hän joutuu hovissa esiteltäväksi.
Käännyin viimein suoraan sairaaksi, ja siitä syystä minulla on tuskin käsitystäkään matkasta tai mitä sen varrella puhelimme. Kuitenkin jouduin riitaan. Fürst sanoi, että kuningasvalta kaikissa maissa koettaa kerätä rahavaltaa ympärilleen alempia luokkia vastaan. Se minusta kuitenkin näyttää kovin nurinkuriselta. Onko kuningasvalta olemassa puolustaakseen itseänsä? Minä ajattelin, että se oli olemassa alempien luokkien puolustamiseksi. Sen sanoinkin. Silloin isä alkoi härnätä minua "seuralla" ja koululla ja Karen Loten historiantunneilla, – niin, kuulethan jo hänen äänensä? Fürst kysyi, kuka siis puolustaisi rikkaita. He, arvelin minä, puolustivat itseään. Joka tapauksessa oli ilkeätä heidän kavaltaa alempia luokkia. Eikö niin?
Voi taivas, kuinka Juutinrauma on viehättävä! Kun läksimme ylitse (olenhan unohtanut sanoa, että me tulimme sinne, Helsingöriin nimittäin, rautateitse) – niin, siitäpä näet, millaisessa kuohunnassa olen tänään! – Ei, minä pyyhin kaiken pois. Muutoin en pääse koskaan valmiiksi. Isähän tahtoo minua mukaansa ulos aamupäivällä; saat pian kuulla miksi.
Aloitan linnasta, joka näkyy salmelle. Sen asema on eriskummainen, mutta se ei ole niin iso kuin olimme odottaneet. Ja niin tulimme Helsingborgiin. Siellä, kuulehan, – niin, nyt joudut ihmeisiisi, siellä odottivat meitä kuninkaalliset vaunut. Sekä isä että Fürst eivät muka olleet millänsäkään; mutta olen nyt varma siitä, että he olivat vähintään yhtä hämmästyneitä kuin minäkin. Vaunut muuten olivat kuten muutkin vaunut; liveri vain erottaa. Mutta minä istuin mitä kuolettavimmassa pelossa; kuinka tässä kävisikään? Vaikka ilma oli nyt tullut herttaiseksi, täytyi minun kuitenkin, ennenkuin astuimme vaunuihin, ensin olla yksikseni. Missä määrin se tärveli minulta kaiken, sen voit päättää siitä, että minä hikosin läpi hansikkaitteni; mutta minulla oli tietysti toiset ottaa käsiini, kun jouduin perille. Isä teki minut epätoivoiseksi sanoessaan: "Kuinka rasittuneelta näytätkään, tyttöseni!" Luulenpa saaneeni kyyneliä silmiini, sillä Fürst, jota vastapäätä istuin, alkoi hauskutella minua. Mutta minä en paljoakaan kuullut.
Kesken kaiken huomasin maaperän olevan hiekka-, kivi- ja kivihiilikerrostumaa ja purojen olevan vahvasti raudanpitoisia, – ja muistin Rendalenin sekä hänen karttansa ja kokoelmansa. Niin, mitä kaikkea minun mielessäni vilahteli tuskassani, sitä et voi kuvitellakaan. Jos joku olisi päästänyt minut kotiin takaisin ja vaatinut korvaukseksi siitä vaikka melkein kaiken, mitä minulla on kaunista, niin toden totta olisin hyväksynyt tarjouksen. Me ajoimme pikku metsän halki ja päädyimme suurelle avoimelle paikalle, – linnan eteen!
Nähdessäni paikan ja siinä kasvavan ruohikon, – niin, mistähän kaikkea sellaista johtuneekaan mieleen! – muistin kovin selvästi sen ajan, jolloin koulussa opin, että tuollainen paikka oli englanniksi bowling-green ja että rouva Rendalen samassa tuli luokkaan ja kysyi, minkä tähden sen nimenä oli bomling-green. Ja että Tora kuiskasi sen minulle; kuinka näppärä Tora olikaan semmoisessa! – Niin, en enää tiedä, mihin me pysähdyimme. Minä tulin ulos vaunuista siten, että hyvin ylhäinen herra otti meidät vastaan ja antoi minulle käsivartensa. Meille osoitettiin pukuhuoneet; minun kanssani tuli joku rouvashenkilö. Jumalan kiitos! Siihen silmänräpäykseen asti en ollut ihminen. Pääsin siksi vasta, kun täälläkin sain olla yksinäni; sinä ymmärrät. Ellen sitä sinulle kertoisi – vaikka se onkin minulle kiusallista – , niin koko päivä ei saisi väriänsä; sinun täytyy saada tietää se sellaisena, kuin se oli. Se oli hirveätä. Kuinka erottamatonta onkaan korkea ja alhainen!
Katselin itseäni kuvastimesta; voi, minkä näköinen olinkaan! Saatoin niin selvästi huomata sen isäni kasvoista, kun tapasimme toisemme eräässä huoneessa, – ajatteles, minä en tajunnut, mihin suuntaan kuljimme tai missä päin huone oli! Tiedätkös, minne meidän piti mennä? Puutarhaan, ja siellä olisimme lounaalla Heidän Majesteettiensa seurassa. Suurempi ei varmaankaan voi olla armollisuus pienen norjalaisen kaupungin porvarillista väkeä kohtaan. Eikö niin? Muistatko, kun silloin kerran puimme nukkejamme hovitanssiaisiin?
Sama ylhäinen herra – Fürst ei muista hänen nimeään, mutta luullakseni hän oli kamariherra – vei minua ja sanoi minulle jotakin ruotsiksi, – niin, minä en sitä ymmärtänyt; olin suunniltani. Milloinkaan ei kukaan voi olla pahemmassa ahdistuksessa. Nähdessäni puutarhan ja tullessani sinne … niin, silmissäni sulautui kaikki yhteen, puut, ihmiset, pöydät, palvelijat, tuolit; kuolettava tuskani olisi voinut saada minut vaipumaan maahan. Ponnistin kaikin voimin vastaan, sen vakuutan. Se herra, joka minua vei, kaiketikin tunsi käsivarteni vapisevan tai luki surkeista kasvoistani. Hän pyysi minua rohkaistumaan, Heidän Majesteettinsa olivat kovin herttaiset; tämän puheen ymmärsin.
Voi taivasten tekijä, kuinka he olivatkin säteilevän hyviä! Erittäinkin kuningas! Oi sitä hymyä, sitä kädenpuristusta, niitä silmiä! Kokonainen hyvyyden meri läikkyi edessäni. Mutta muutakin kuin hyvyyttä, tiedä se; varsinkin silmissä on jotakin viehättävää, niin, "lumoavaa", kuten Toralla oli tapana sanoa. Tahdon näistä silmistä mieluummin käyttää taivaan kuin meren vertauskuvaa, sillä siten sinä voit paremmin ymmärtää, minkä ruotsalainen sanoo olevan "tjusande". Norjankielessä ei ole sille vastinetta. Niin, tjusande juuri! Vain etelän kansoilla on sellaisia silmiä. Kuinka me olemmekaan kylmiä ja itsekkäitä – se minun täytyy sanoa – , kun katsomme niihin. Ainakin minusta tuntuu siltä.
Nyt saat kuulla minun ihmeeni, sillä ihme se melkein on. Samasta hetkestä, – voin sanoa samasta sekunnista, kun Hänen Majesteettinsa silmät suuntautuivat minuun, minä olin terve. Mitä sanonkaan? Terve? Minä tunsin tuon katseen täyttävän ja lämmittävän koko olemukseni; minä tunsin sen – eikö olekin merkillistä, mutta kautta Luojan, se on totta! – polvissani. Niin, polvissani. Kaikista kielemme sanoista vain yksi voi täydellisesti määritellä minun tilani. Olen melkein samassa tilassa nyt jälleen, saadessani kertoa sen sinulle; toiset eivät minua ymmärtäisi: minä olin autuaallinen. Kenties on arkista, vieläpä synnillistä käyttää sitä sanaa tässä yhteydessä; mutta tosi se on. —
Tiedätkö sitten, mitä kuningas sanoi? "Tervetuloa kotiini, neiti!" kauneimmalla, parhaiten sointuvalla norjankielellä, mitä olen kuullut.
Kuningatar hymyili. Hän kysyi, mistä kaupungista olin. Kuningas vastasi minun puolestani. – "Mikä on papin nimi?" kysyi kuningatar. – "Karl Vangen", vastasin minä, mutta se oli hullusti; minunhan olisi pitänyt mainita rovastin nimi tai yleensä vanhempien pappien. Samassa kuningas tervehti isääni, joka seisoi Fürstin vieressä, ja sitten hän sanoi: "Huomaan, että luutnantilla on oivallinen maku." Ihan niin sattuivat sanat, toinen toisensa perästä. Olen niitä sittemmin useasti ajatellut, sillä nehän osoittavat, että Niels Fürst on puhunut minusta näissä korkeissa piireissä. En tiennyt, että he voisivat puhella mistään sellaisesta.
Niinpä kävimme aterialle. Sama komea herra vei minut. "No?" hän sanoi ruotsiksi, ja minä kiirehdin vastaamaan, että olin hurmaannuksissani. "Siten käy kaikkien", vakuutti hän. Me emme istuutuneet, vaan kävelimme niinkuin tahdoimme, ja nyt tuli – ajatteles! – toinen toisensa perästä esittelyttämään itsensä minulle. Yksi oli kreivi, toinen oli paroni, yksi oli kreivitär, toinen vapaaherratar, yksi oli ylitallimestari; varsinkin tämä tuli ja meni ja puheli lakkaamatta. Ei juuri siinä, mitä he sanoivat, mutta heidän koko olemuksessaan ja tavassaan oli jotakin uskomattoman henkevää ja viehättävää. Mutta vaikuttihan siihen kaiketi myös ympäristö ja paikka, sillä minä olin kuin en olisi enää maan päällä ollutkaan.
Vain palvelijat, kuulehan, saivat minut tuntemaan itseni epävarmaksi ja pieneksi; he tuntuivat minusta niin täsmällisiltä, niin huomaavaisilta, niin ylvään tietäviltä, millä tavoin kaiken pitäisi olla. Minä en suinkaan aina käyttäytynytkään oikein; me norjalaisethan emme opi mitään.
Niin, olipa siellä aateluutta ja kauneutta ja hyvyyttä, ja ikäänkuin kovin valoisaa ja korkeata. Mutta prinsseistä ei siellä ollut ketään.
Mitä me söimme – minä en maistanut juuri mitään – , sen kuitenkin osaan ulkoa; olen päättänyt kirjoittaa sen kaiken päiväkirjaani ja jäljentää sen Toralle, sekä sen että linnan sisustuksen ja tuhansia muita seikkoja, joista sinä et välitä. Ethän sinä ymmärrä edes ruoan hyvyyttä. Mutta minä teenkin niin, että lähetän sinulle henkisemmän, etkä sinä näytä sitä ainoallekaan ihmiselle. Voi taivas, jos sen tekisit! Nora, sinä et tiedä, mutta minulla täytyy olla joku, jolle sen sanon; muutoin onni on taakkana. En ole milloinkaan ollut kuten eilen ja tänään; olen kuin hajoillut.
Toralle kuvailen pukuni; minullahan on tietysti nyt uusi, jolla aion yllättää teidät kaikki, vaikk'ei mustasta saakaan paljoa tehdyksi. Kuitenkin luulen sen somistavan minua. Enkä minä enää näyttänyt sairaalta; sain useista kuvastimista nähdä linnassa vilahduksen itsestäni, sillä tiedäkin, että meitä opasteltiin katselemassa huoneita.
Aluksi silmäilimme huoneita sillä sivulla, mistä ensin tulimme; sieltä siirryimme vasemmalle suureen saliin, jossa kuninkaallisia vieraspitoja vietetään kaikessa komeudessaan. Saisipa kerran olla mukana! Vierassali on verhottu valkoisella ja siniselle pohjalle sommitelluilla arabeskeilla, seinillä suuren suuria tauluja; yksi on Markus Larssonin, se on niin kummallinen. Ja sinisellä silkillä päällystettyjä leposohvia ja tuoleja, suunnattoman iso, monivärisestä lasista valmistettu kattokruunu, uhkea! Seinävierellä kaksi punaiseen puettua ja runsaasti kullattua neekerityttöä kannattaa lamppuja; oikeita taideteoksia! Suunnattoman iso marmoriuuni – muodoltaan semmoinen, mitä me sanomme liedeksi; mutta sana on niin ruma – ja uhkeasti koristeltuja seinäkelloja ja posliinimaljakoita. Peräti omituinen kukkapöytä japanilaista posliinia; voi, kuinka se oli siro. Samoin japanilainen tai kiinalainen kirjoituspöytä, mustaa puuta ja kultahelainen; mutta se oli kabinetissa.
Tässähän minä olen jo keskellä kuvausta! Se ei ole tarkoituksena; minun siis täytyy sivuuttaa kabinetti. Sen kaiken saat lukea Toran kirjeestä. Sinulle kerron vain sen verran, että kun näköala on isolta ulokkeelta yli salmen ja kaikkien purjelaivojen ja höyrylaivojen ja Helsingborgin ja Kronborgin, on tuskin ollenkaan näköalaa pohjoiseen päin.
Etkö usko, että olimme makuuhuoneissakin? En tiedä, oliko se oikein; mutta siellä olimme. Väen väkiseltä pidätyn kuvailemasta niitä sinulle nyt heti, niitä ja Heidän Majesteettiensa arkihuoneita. Hyvä Jumala, sinun olisi pitänyt nähdä valkoinen silkkipäällys vaaleanpunaisine reunuksineen kuningattaren kamarin sekä seinissä että katossa, ja siellä oleva kirjoituspöytä! Kuinka olivatkaan kuninkaan huoneet ylevät ja vaatimattomasti sisustetut! Kuninkaan makuuhuoneessa näin päänalusella kaksi hiuskarvaa, niin, sinä tiedät, kuinka hyvät silmät minulla on; silloin jättäydyn hiukan jälkeen ja otin ne kenenkään huomaamatta, talletin ne kellokotelooni.
Mutta tämä muistuttaa minulle suuresta tapauksestani. Kun palasimme puutarhaan, sattui valo juuri hyvin kirkkaasti veräjään; silloin näin jotakin kirjoitettuna, nimittäin aitaan. Minä sinne. Se oli ranskaa ja epäilemättä naisen käsialaa. – Niin, sinä näet, että olen sen tästäkin pyyhkinyt jälleen pois, sillä kun on itselleen luvannut olevansa koskaan kertomatta, mitä siinä oli, niin ei saa kertoa. Se oli inhoittavaa. Minä laapiskelin sitä pois sormillani, mutta minun täytyi kiirehtiä, ja siinä tulin puun sälöön repäisseeksi sekä hansikkaani että sormeni kelpo tavalla, niin että vuoti verta, ja sitten pyyhinkin sen näkymättömiin verelläni. Kellekään kuolevaiselle en ole hiiskunut sanaakaan siitä ennenkuin nyt tässä. Et sinäkään saa kertoa sitä kellekään; isälle sanoin piikin pistäneen minua sormeen, kun olin aikonut poimia ruusun. Ihme ettei kukaan minua nähnyt, Nora? Mutta he seisoivat katsellen jotakin puutarhassa. Ja että kukaan muu ei ollut nähnyt sitä kirjoitusta, ennenkuin minä sen näin? Eikö se ollut ihmeellistä?
Kuninkaalliset ja heidän seurueensa eivät enää olleet puutarhassa. Mutta se herra, joka oli ottanut meidät vastaan, ilmestyi nyt. Kun hän ei näyttänyt aikovat viedä meitä toisten luo, pyysi isä häntä esittämään H. Majesteeteillensa meidän alamaiset tervehdyksemme, ja niin läksimme puutarhasta. Vaunut vierivät taas esille, ja hieno seuralaiseni ojensi minulle viehättävän kukkavihkon "kuninkaallisesta puutarhasta"; miltä kuuluu sinusta? Se on kirjoittaessani tässä edessäni. Se on sommiteltu Ruotsin ja Norjan väreistä. Fürst kyllä huomauttaa, että useimmissa kukissa on niitä värejä, mutta minä luulin, että siinä oli syvempi merkitys.
Ihailen erittäinkin erästä liljaa ja ruusua. Muutamia lemmikkejä liitän tähän kirjeeseen.
Sillä sinun tulee tietää, rakas Nora, että nyt en minä tulekaan kotiin. Toivoakseni se on sinulle melkein yhtä suuri hämmästys kuin oli minullekin isän sanoessa sen minulle tänä aamuna. Minä lähden Pariisiin oppimaan täydellisesti ranskaa.
Onko hän äskettäin tehnyt sen päätöksen, vai minkä tähden hän ei ole sanonut sitä minulle aikaisemmin? kysyt sinä tietysti. Tiedätkös, me matkustamme jo huomenna; mitä siitä arvelet? Isällä ei ole aikaa viipyä kauemmin poissa; meidän täytyy kiirehtiä. Mutta miksi emme sitten matkustaneet suoraan? kysyt jälleen! Niin. Sitä kysyin minäkin, – vaikka toden totta en olisikaan mistään hinnasta eilispäivääni vailla.
Isä vastasi, että hän teki päätöksensä vasta eilen. Luutnantti Fürst oli hänelle huomauttanut, että jokainen hienosti sivistynyt ruotsalainen nainen puhuu yhtä hyvin ranskaa kuin ruotsia, ja samoin jokainen saksalainen ja venäläinen, yleensä tulee jokaisen hienosti sivistyneen naisen puhua ranskaa kuin äidinkieltänsä.
Matkustaminen ei ole minulle epämieluista. Siihen kyllä menee kokonainen vuosi. Minun siis täytyy erota teistä; mutta sitä enemmän on meillä toisillemme kerrottavaa, kun taas osumme yhteen.
Erästä seikkaa minun täytyy sinulta kysyä. Luutnantti Fürst sanoo, että…
Näin pitkälle olin päässyt, kun isä tuli aamupäivällä ja minun täytyi kätkeä kirje. Hän otti minut ulos eikä antanut minulle aikaa. Vasta nyt illalla olemme jälleen kotona, ja tiedätkö, minkä tähden? Sulloaksemme kapistuksemme ja matkustaaksemme. Heti. Uusi päätös. Luutnantti Fürst suo isälle sen huvin, että lähtee mukaan. Heitänpä siis kirjeen sellaisenaan rautatien postilaatikkoon. Aavistan, että jos lukisin sen, et sitä saisi.
Sinun Millasi.
Nora oli äitinsä kanssa lähtenyt kylpylaitoksesta, kun kirje tuli sinne. Se lähetettiin heidän perässään Kristianiaan, missä he oleskelivat. Kotiin tullessaan hän löysi seuraavan, Hampurista lähetetyn sähkösanoman: "Älä lue kirjettä, joka tulee; lähetä se minulle Pariisiin, Hótel Continental."
Mutta silloin oli kirje luettu.
2
Onneton
Vähän jälkeen lukuvuoden alkamisen miss Hall pani toimeen luentokurssit kaupungin naisille. Oli tullut muotiin kuulla hiukan kaikkea sitä sopimatonta, mitä heidän tyttärensä ja nuoremmat sisarensa olivat edellisenä vuonna kuulleet.
Luentoja pidettiin kahdesti viikossa laboratorion isossa salissa, ja se oli tavallisesti täynnä. Useimmat niistä, jotka olivat tänä vuonna päässeet ylimmältä luokalta, kävivät näillä luennoilla myöskin.
Kerran lokakuussa luentosaliin kokoonnuttaessa tuli Tora sisälle ystävättäriensä seurassa. Yleistä ihmetystä ja tervehtelyä. Missä hän oli ollut? Minkä tähden hän oli niin kalpea? ja voi hyväinen aika, kuinka laihtunut hän oli! Oli siis totta, että hän oli ollut sairaana? Vestlandetissako [rannikkoalue Stavangerista pohjoiseen. Suom.] hän oli oleskellut? Milloin hän oli saapunut kaupunkiin? Asuiko hän nyt täällä kartanossa?
Keskustelu taukosi rouva Rendalenin ja miss Hallin tullessa sisälle; ne, jotka eivät istuneet, riensivät hakemaan paikkaa. Mutta näytti olevan tilan ahtautta; tungos ei ollut koskaan ollut näin suuri. Miss Hall nimittäin selitteli eräänlaisia hermoilmiöitä, joita ei ollut ennen tarkattu tai joita oli suorastaan väitetty olemattomiksikin, ja tämä aine kävi tunti tunnilta kiintoisammaksi. Tilan saamiseksi avattiin tänään ulkokäytävään johtava suuri kaksoisovi ja suljettiin samalla käytävä. Tänne sijoitettiin nyt tuoleja; niin ikään asetettiin pari tuoliriviä salin etualalle laboratoriopöydän sivuille. Rouva Rendalenin käskevä ääni kajahteli, kunnes oltiin levollisina. Toralle ja hänen ystävättärilleen osoitettiin paikat näille etualalla oleville tuoleille.
Miss Hall aloitti siitä, mihin oli edellisellä kerralla lopettanut; "ihmiskunnan moraali ja terveys vaativat, että naisen hermoja vahvistetaan". Siihen ei riittänyt, että nainen aineellisesti vaurastui; hänen tahtoaan oli kypsytettävä tietämyksellä, hänellä piti olla elämässä päämäärä, joka ei hevin sallinut hänen joutua toisen ihmisen pesurievuksi.
Professorimaiseen tapaan hän sitten lyhyesti selitteli niille, jotka eivät olleet viime kerralla olleet saapuvilla, mitä hän oli silloin puhunut.
Heikkohermoisia ja erittäinkin hysteerisiä luonteita voitiin muutamin koneellisin tavoin saattaa "hypnoottiseen", "somnambuliseen", "magneettiseen" tilaan. Se tila oli tajunnan taintumusta; ihminen teki taintumuksensa aikana, mitä se halusi, joka oli hänet siihen tilaan saattanut. Hän oli toisen uhrina. Eikä ainoastaan nukkuessaan; myöskin jälkeenpäin, herättyään, hän ehdottomasti totteli niitä käskyjä, joita oli tuossa tilassa ollessaan saanut. Miss Hall johdatti kuulijain mieliin pari esimerkkiä.
Tässä tilassa saattoivat joidenkuiden mielteet käydä muissa paikoissa, vieläpä muiden ajatuksissakin, saapuvilla olevien ja etäistenkin. Muutamat harvat saattoivat myöskin nähdä tulevaisuuteen.
Tätä tosiseikkaa ei enää käynyt kieltäminen, mutta selittää sitä ei voitu. Ennen otaksuttiin, että tämä ominaisuus johtui uskosta; nyt tiedetään, ettei se ole sen kanssa missään yhteydessä. Mutta tuohon poikkeustilaan kykenivät jotkut saattamaan itsensä, toiset kovin ponnistuksin, toiset pelkästään tahtomalla. Kaikki tekivät sen – mitä sitten muuta lisäksi käyttivätkään – herkeämättömästi tuijottamalla johonkin joko ajatuksissaan kuvastuvaan tahi ulkonaisesti näkyvään esineeseen.
Useimmat meistä tuntevat tuollaisen tuijotuksen vaikutusta hiukan, mutta ainoastaan heikkohermoiset voivat erityisissä olosuhteissa siten saattaa itsensä kiihtymykseen ja horrosnäkyihin. Monia kääntymyksiä tapahtuu sillä tavalla, erittäinkin naisten keskuudessa.
"Tänään joudumme sitten siihen, mikä on naiselle vaarallisinta. Muutamilla ihmisillä on kyky vaivuttaa toisia, etenkin naisia, tähän tilaan ilman tavallista mekaanista välinettä, olematta ihan lähellä, ilman mitään kosketusta, pelkällä katseellaan. He voivat pakottaa asianomaisen katsomaan heitä ja katseensa hänen katseeseensa kiinnittäen hallita hänen tahtoaan. Miss Hall kertoi, mitä oli kuullut eräältä maailman suurimpia laulajattaria. Tämä oli kerran seisoessaan rautatievaunussa, – juna oli juuri pysähtynyt ja hän katseli ulos ikkunasta, joka oli aseman vastakkaisella puolella – , tuntenut itsensä huonovointiseksi. Hän tunsi että hänen oli pakko katsoa taakseen ja kohtasi silloin pistävän silmäparin, joka heti tuijotti hänen silmiinsä. Hän riensi joutuin ulos ja muutti vaunua. Mutta mies perässä; tämä nähtävästi tunsi voimansa ja tahtoi sitä käyttää. Laulajatar sai käsiinsä impressarionsa ja pyysi tätä vapauttamaan hänet 'noista vihreistä silmistä'. Se tapahtui. Mutta hän vakuutti itse, että ilman apua hän olisi ollut hukassa.
"Laulajatar sattui olemaan selvillä heikkoudestaan. Kuinka monet ovat? Etenkin kun kosketus tulee lisäksi, ovat he heti suunniltaan. Mies, joka ei tiedä, mitä tämä on, otaksuu sen tietysti tahdoksi saada lisää ja toimii sen mukaisesti.
"Mutta sitä sen ei tarvitse olla. Minä rohkenen vakuuttaa, että moni lankeemukseen suistunut nainen on yhtä viaton siihen kuin tietämätön lapsi.
"Sen tähden…"
Tuoli kolahti nurin, jotakin pehmeätä, raskasta putosi; heti raapivat useat läheiset tuolit lattiaa, kuului ympärillä seisomaan nousseiden kirkaisuja ja huudahduksia. Silloin nousivat kaikki, takimmaiset kapusivat penkeille. Kaiken hälyn läpi kuuluivat sanat: "Astukaa syrjään!" Se oli rouva Rendalenin ääni. Penkeillä seisojat eivät kuitenkaan nähneet mitään ja tekivät kuiskivia kysymyksiä etualalle päin. Mutta vain kaikkein läheisimmät näkivät, mikä oli hätänä, eivätkä he vastanneet, mutta eivät siirtyneetkään, ennenkuin rouva Rendalen ja pari muuta nousivat nostaen elotonta ruumista, jonka rouva Rendalen kantoi pois käsivarsillaan; se oli Tora. "Astukaa syrjään", kuului uudestaan.
Miss Hall seurasi kintereillä, sitten Nora, sitten Tinka ja Anna
Rogne. Lopuksi useita ystävättäriä.
Miss Hall riensi edelle heti heidän ulos käytävään tultuansa ja avasi oven rouva Rendalenin arkihuoneeseen; hän kiiti sisälle ja asetti sohvalle pieluksen. Rouva Rendalenin laskiessa alas kantamuksensa ja Noran ollessa apuna kääntyi miss Hall moniin ympärillä olijoihin ja pyysi heitä poistumaan. Heti kun rouva Rendalen pääsi suoristautumaan, uudisti hän karskisti pyynnön. He läksivätkin kaikki. Ulkona isossa käytävässä he kohtasivat laboratoriosta tunkeutuvan tulvan; oli käyty uteliaiksi. Samoin saapui tulijoita kouluhuoneista, jotka vähitellen avautuivat.
Vain Nora, kalpeana kuin ruumis, piti oikeampana jäädä. Mutta kun ystävätärparka alkoi osoittaa elonmerkkejä, valtasi hänet kamala aavistus. Hän juoksi sulkemaan molempiin käytäviin johtavat ovet. Tuskin se oli tehty, kun hän kuuli Toran huutavan: "Niin, niin, näin on minun käynyt! Niin, niin!" Ja sitten epätoivon itkua. Se kajahteli käytäviin.
Jos joku ulkopuolella kuulisi sen? Nora kiiti sisempään käytävään väentulvaa vastaan; hän ei selvästi tiennyt, millä aikoi estää heitä tulemasta ovien lähelle. Hän ei itsekään käsittänyt, miten sai tunkeutuneeksi täysikasvuisten ja lasten ahdingon läpi, miten sai ääntä ja rohkeutta huutaa, että he eivät saisi mennä pitemmälle, että heidän pitäisi tulla sisälle takaisin.
Hän nousi ylös katederiin, otti viivoittimen ja löi sillä voimiensa takaa huomiota saavuttaakseen; molemmilta tahoilta keräännyttiinkin sisälle. Sitten hän takoi jälleen, ja tuli hiljaista. Hän sanoi:
"Tora Holm on maannut hermokuumeessa. Ilma kävi täällä liian painostavaksi, ja luento pelästytti häntä. Ja – ja – ja… Niin, nyt kyllä tulee miss Hall."
Hän sanoi viimeisen lauseensa, kun ei tiennyt mitään muuta sanottavaa; hän syöksyi pois, jottei olisi jo täällä sisällä puhjennut itkuun.
Mutta miss Hall ei voinut tulla, ja lopuksi rouva Rendalenin täytyi mennä luentosaliin ja nousta katederiin:
"Teidän tulee suoda anteeksi; miss Hallin on oltava sairaan luona. Minun on otettava osalta syykseni se, mitä on tapahtunut. Neiti Holm ei olisi niin huonovointisena saanut istua tässä tungoksessa. Enkä minä myöskään kyllin ajoissa tarkannut häntä; luento vei kaiken huomioni. Onkin aika, että kaikki me, joilla on tekemistä kasvatuksen kanssa, kerran heräämme huomaamaan luentosarjan aiheen tärkeyden."
Hänen äänensä värähteli, hän oli niin valkea kuin hilkka hänen päässänsä; hän lähti välittämättä niistä, jotka tahtoivat puhutella häntä.
Mutta sisällä rouva Rendalenin makuuhuoneessa seisoi Nora painautuen Tinkaan ja vapisten itkunsa vallassa. Tinka oli neuvoton. Joku kurkisti käytävän ovesta. Kun ei kukaan kieltänyt, astui hän hiljaisesti sisälle; hän katseli heitä suurin, tutkivin silmin. Siinä oli Anna Rogne.
"Mikä on tullut?" hän kuiskasi. Nora kohotti kasvonsa, molemmat tuijottivat häneen. Anna oli kesästä asti säilyttänyt muutamia Toran lauselmia mielessään; näihin hän nyt nojautui kuiskatessaan: "Minä aavistan pahinta!" Hän liitti kätensä ristiin, kyynelet tulvivat esille. Nora laski päänsä jälleen alas Tinkan olalle ja itki ääneen.
Samaan aikaan he kuulivat Toran äänen arkihuoneesta. He eivät voineet erottaa sanoja; ne lausuttiin katkonaisesti, toivottomuutta täynnä, itkuisina, hurjina. Sitten tuli ihan hiljaista.
Hiljaisuus oli melkein pahempi. Täällä makuuhuoneessakin syntyi haudan hiljaisuus. Viimein sitä oli mahdoton sietää. Mitä se merkitsi? He vaihtoivat silmäyksiä keskenään ja aikoivat juuri työntyä sisälle, kun kuulivat raskaita, rivakoita askelia ovi lennähti auki, ja rouva Rendalen riensi sisälle ja heidän ohitseen kädet pään yli kohotettuina. Mikä oli hätänä? Jumalan nimessä, mikä? He menivät arkihuoneeseen. Tora makasi nyt lattialla; miss Hall seisoi hänen ylitseen kumartuneena, pöydällä oli vadissa vettä.
Missä Hall katsahti ylös. "Auttakaa minua, että saamme hänet jälleen ylös!" He tekivät niin. Tora ei ollut tainnuksissa, sen he huomasivat; mutta hän ei tahtonut tai voinut ollenkaan toimia. Hänen taas maatessaan sohvalla, ihan kuin kuollut, sinertävänä, laihana, särkyneenä, kääntyi miss Hall omituinen ilme silmissään toisiin. He katselivat häntä kammostuneina. Miss Hall vastasi heille myöntävästi kahdella vakavalla pään nyökkäyksellä…
Kaikki kolme peräytyivät pari askelta.
Tovin kuluttua hiipi ensin yksi lattian poikki rouva Rendalenin luokse hänen huoneeseensa, sitten toinen ja kolmaskin. Rouva Rendalen istui isossa nojatuolissa, liikkumattomana. Nora tuli ja laski päänsä hänen helmaansa.
Ei puhuttu mitään.
Mutta sitten he taas kuulivat Toran äänen arkihuoneesta, kuulivat hänen selittelevän, itkevän, vaikertavan. Ja hetken kuluttua miss Hall tuli heidän luokseen.
"Mitä nyt taas?" kysyi rouva Rendalen voipuneesti, melkein ynseästi.
"Tiedättekö", sanoi miss Hall, "mies tuli hänen luokseen vielä kerran". He tuijottivat häneen. "Hän oli siirtynyt pienelle saarelle erään luotsin perheeseen. Sen sai mies vainutuksi tietoonsa ja vaani hänet käsille sieltäkin! Senkin roisto! Silloin hän pakeni Vestlandetiin, ja siellä hän sairastui."
"Lapsiraukka", huudahti rouva Rendalen. Hänen saalinsa heräsi jälleen, hän nousi ripeästi ja kiirehti taas Toran luo; hänen ei olisi koskaan pitänyt jättää tyttöparkaa. "Rakas, rakas lapseni – !" puheli hän tullessaan. Mutta tuskin oli Tora hänet nähnyt, kun kääntyi pois, nosti molemmat kätensä häntä kohti ja huusi: "Ei, ei, ei! Älkää tulko! Älkää sanoko mitään! Ei, ei, ei! – Minä en voi sille mitään, minä en voi sille mitään! – Kyllä, hyvä Jumala, minä voinkin!" – ja hän ratkesi mitä rajuimpaan itkuun.
Rouva Rendalen tuli kuitenkin. Niin pian kuin toinen saattoi kuulla, sanoi hän: "Älä ota asiaa siten sydämellesi, lapseni! Me emme sinua silti hylkää." Tämä tuntui häntä tyynnyttävän; mutta kun rouva Rendalen virkkoi, että asiassa oli viipymättä tehtävä jotakin ja että hänen täytyi puhua poikansa kanssa siitäs niin puhkesi kiihtymys taaskin valloilleen.
"Ei, ei, ei! Voi, Jumalan nimessä, ei, ei!" Hän joutui ihan raivoon.
"Mutta rakas Tora? Tiedät itse, millä kannalla asia on. Tässä täytyy toimia, sillä tämä kohdistaa moitteet…"
"Minä tiedän sen, minä tiedän sen! Mutta ei mitään hänelle! Ei vielä! Ei! Tahdon ensin päästä pois tieltä! Älkää sanoko mitään! Sitä ei tarvita!" Hän riehui, ja hänen äänensä oli niin sydäntä särkevä, että kaikki muut riensivät paikalle. He yrittivät saada hänet olemaan hiljaa pitelemällä häntä käsin, mutta hän ei kaiketikaan nähnyt heitä. Hän vapautti joka kerta kätensä ja päänsä ja kiemurteli ja itki ja rukoili, että he olisivat vaiti, vaiti! Tällä välin tuli Rendalen.