Miss Hall ei enää koskaan puhunut siitä asiasta.
Mutta rouva Rendalen puhui Karl Vangenin kanssa. Maanantain aamurukous otti tekstikseen, ettei kenenkään pitäisi koskaan menetellä muita kohtaan toisin, kuin soisi muiden menettelevän häntä itseänsä kohtaan. Tämä kärjistyi suoranaisiksi nuhteiksi nuorisolle, "jolle oli suurta riemua etsiä muiden heikkoja tai kipeitä kohtia ja oikein pistää heitä niihin".
Nuo neljä eivät rohjenneet katsoa ylös, mutta rohkenivatpa vilkua hiukan sivulle, piirustuksenopettajattareen, joka oli sinä päivänä saanut päähänpiston istua laboratoriopöydän ääreen, päin muita. Hän nojasi pitkää käsivarttansa pöytään, pää oli vaipunut käsivaraan; toinen käsi hypisteli jotakin pöydällä, johon hän herkeämättä tuijotti. Mutta kyynel toisensa jälkeen kierähti pitkin kasvoja, hänen liikahtamattansa tai niitä pyyhkimättänsä; hän oli kerrassaan unohtanut ympäristön.
Kaikki neljä näkivät sen. Ja kun päästiin kolmanteen väliaikaan ja opettajatar oli yhtä lohduton, itki yhä edelleen, – silloin ei Nora enää voinut kestää tätä. Hän veti opettajattaren mukaansa erääseen täysihoitolaisten huoneeseen ja käsivartensa hänen kaulaansa kietaisten kuiskasi häneltä anteeksi, anteeksi ja anteeksi; ei tullut sanotuksi mistä.
He painautuivat toisiansa vasten mykässä luottamuksellisuudessa; suru, myötätunto, häpeä, anteeksiantavaisuus sulautuivat yhteen. Pitkää, köyhää neitiä, jolta he olivat kavaltaneet hänen kalliin salaisuutensa, lohdutti vihdoin noin rajaton katumus, noin täydellinen ymmärtämys, noin harras, harras sydämellisyys.
Samana päivänä kuulivat Tora ja Tinka, mitä Nora oli tehnyt. He tahtoivat tehdä samaten, mutta hän kielsi; onnettoman ei millään muotoa pitänyt aavistaa, että hänen salaisuutensa tiesi useampi kuin yksi.
Karen Lote kääntyi sairaaksi. Rendalenin täytyi ottaa hänen aineensa ja siirtää muutamia omia tuntejaan miss Hallille.
Kaikki kolme tunsivat, ettei kenenkään sopinut edes lähestyä Karen
Lotea.
Kuinka kummassa he olivatkaan joutuneet mihinkään niin inhoittavaan kuin mitä olivat saaneet aikaan? Ja vieläpä parhaassa vauhdissa käsitellessään naisen asemaa, naisen kunniaa ja vastuuta?
Milla ei enää tahtonut puhua toisten kanssa; koulussa hän pysytteli itsekseen, ja jos joku tavoitteli häntä kotoa, oli siellä ovet lukittu. Heistä kaikista oli kuin myrskyn edellä.
Mutta että Milla vetäytyi pois heistä kuin he olisivat syylliset eikä hän, sitä ei Nora kärsinyt. Niinpä nuo kolme eräänä päivänä vetivätkin Millan syrjään ja vaativat hänet tilille. Milla tahtoi loukkaantuneena päästä rauhaan, mutta siinä ei auttanut mikään. Ja silloin Milla antoi kuulla, että he olivat viekoitelleet hänet sellaiseen, mikä ei ollut oikeata. Ja sellaisessa ei hän enää tahtonut olla mukana.
Hän ei saanut muuta vastausta kuin Noran suuret silmät, mutta niitä hän punastui. "Tietysti oli hänelläkin osansa tapahtuneessa; siitä hän ei tahtonut peräytyä. Mutta hän toivoi vastaisuudeksi pääsevänsä häpeämästä itseään, niinkuin hän oli nämä päivät hävennyt." Silloin toiset kysyivät, luuliko hän, että he olivat hävenneet vähemmän.
Milla uskoi nyt heille hieman ylväästi, että hän ensimmäisessä säikähdyksessään Karl Vangenin puheen jälkeen oli kysynyt isältään, pääsisikö hän mukaan isänsä kylpymatkalle Etelä-Saksaan. Tämä oli hyvin iloissaan myöntynyt; nyt ei Milla voinut enää peräytyä, he matkustaisivat muutaman päivän kuluttua.
Ensin ystävättäret tunsivat sen kylmyyden, joka ilmeni siinä, että Milla oli todellakin ajatellut kadota sanaa sanomatta. Mutta Milla tunsi sen kyllä itsekin, sillä hän teki siitä hetkestä asti käännöksen ja koetti haihduttaa sitä vaikutelmaa. Hän se nyt kaikin puolin oli herttaisin. Kun sitten piirustuksenopettajatar astui esille, yllään hyvin siro viitta ja hattu, eikä ollut mahdollista saada selville, kuka se "hyvä ystävätär" oli, jolta hän oli nämä saanut, oli noille kolmelle heti selvää, että ne olivat Millasta lähtöisin. Milla sen kyllä kielsi, mutta se oli hänen taholtaan vain yhä kunnollisempaa. Siten sulautui molemminpuolinen närkästys vielä likeisempään liittymiseen näiksi harvoiksi päiviksi, jotka hän vielä oli heidän keskessään.
Hänen isänsä tarjosi "erojaispäivälliset". Päätapauksena niillä oli kakun paljastaminen, jonka laella neljä sokerista valmistettua tyttöä piteli toisiaan sormettomin käsin, tanssien punaisen lipun ympärillä, jossa oli vaalilauseena "Emansipaatio". Jalustassa oli kirjoitus "Seura".
Mutta pilkka ei enää tehonnut. Sama seura pani seuraavana päivänä toimeen läksiäiskemut Millalle. Kaikki hyvät henget suosivat tätä heidän viimeistä yhdessäoloaan, sen monia lyhyitä puheita, sen musiikkia ja laulua, sen koko tunnelmaa. Eräs vakavamielinen tyttö muistutti mieliin, että kaikki se viehättävä, mitä heillä oli yhteisesti ollut tänä kouluvuotena, oli alkanut ylhäällä rouva Engelin hautakummulla; nyt se päättyi täällä Millan läksiäiskemuilla. Silloin tämä tuli liikutetuksi, ihan särkyneeksi. Hän selitti olevansa aivan arvoton, hän ei ansainnut heidän osoittamaansa hyvyyttä, hän ei ollut sellainen kuin he luulivat.
Tora tuli syleilemään häntä, ja se tapahtui vilpittömästä sydämestä, sen tunsivat kaikki. Tora oli kiitollinen elämänsä kauneimmista päivistä; sen hän nyt kuiskasi Millalle, ja se tuntui hyvältä. He päättivät saattaa Millan kotiin; hän pisti käsivartensa Toran kainaloon.
"Nyt minulle alkaa ikävät ajat", nyyhki Tora.
"Mutta tulenhan minä takaisin, Tora!"
Tinka torui hänen liiallista herkkyyttään. Se uhkasi nimittäin tehdä kaikesta irvikuvan, niin että se kävi muille tukalaksi. Mutta Tora ei ollut ensi kertaa sellainen.
Heidän hyvästellessään Millan oven edustalla Tora juoksi perässä portaille ja käytävään: mikään ei voinut olla kylliksi. Sisällä käytävässä hän otti esille pikku lippaan, jonka Milla heti tunsi: siinä oli hänen ainoa arvokapineensa, perintö sedältä, joka oli nuoruudessaan tuonut sen Kaliforniasta, – pienistä raakakullanrakeista pujotellut painavat ketjut, kerrassaan komea koru. Hän painoi ne Millan käteen; itse hän ei ollut niitä milloinkaan käyttänyt.
Mutta Milla ei millään muotoa tahtonut riistää niitä häneltä; hän ei edes tiennyt, millä puolustelisi sellaista tekoa isälleen. Hän torjui sen päättävästi, lopulta kylmästi, niin että Tora loukkaantui ja kapaisi pois; mutta Milla saavutti hänet, pidätti hänet, pakotti hänet sisälle luoksensa, suuteli häntä. Eikö hän uskonut Millan tajuavan, kuinka suurta hän tarjosi? Mutta Millalle oli epääminen omantunnon asia. Eiväthän he saisi erota toisistaan tuolla tavoin. Tora jäisi hänen luokseen. Hän olisi siellä yötä. Eikö niin?
Ja niin kävi. Kun nuoret tytöt oikein pitävät toisistaan, täytyy heidän nukkua yhdessä.
Ulkopuolelle jääneet odottelivat tovin. Kun Toraa ei lopultakaan kuulunut, he astelivat kappaleen matkaa loitommaksi; heidän pisti vihaksi. Kuitenkin he tulivat kaikin takaisin ja hiipivät hiljaa puutarhan veräjästä sisälle, konttorirakennuksen ohitse. Vähän myöhemmin kuulivat molemmat ystävättäret ylös makuuhuoneeseensa hillittyä naiskuoron laulua ikkunan alta. Tinkan alttosooloon he lauloivat: "Uinuos!"
Sitten kaihdin vedettiin puolittain ylös, ja vaalea ja tumma, toisiaan syleillen, kumpikin valkoisessa yöpuvussa, nyökkäili nauraen alas…
Koko koulu oli seuraavana päivänä tullivajan luona, rouva Rendalen, opettajat, opettajattaret, kaikki – paitsi Anna Rogne; hän ei ollut saapunut eilisiltaisiin läksiäisiinkään.
Yleinen itkun, suutelemisen ja Millan matkapuvun ihailun kohu. Pienokaisistakin tuntui, että heidän piti olla mukana; itkeä he eivät voineet, mutta he osasivat suudella. Ensin yksi pienempi tarjosi suukkosensa, sitten kaksi, sitten viisi. Viimein kaikkien täytyi saada suudelma matkalaiselta ja hengitystään pidättäen hypätä takaisin.
Kamarineito sai kaikki kukkamaljat ja sitten useita vateja täyteen kukkasia; hän ihan laahasi niitä.
Itkettynyt Tora oli ilmestynyt sinne Millan ja Engelin seurassa saaden jälkimmäiseltä kaikkea mahdollista kohteliaisuutta osakseen; mutta nyt hän pysytteli kaikkein takimmaisena. Millan täytyi etsiä hänet käsille antaakseen hänelle viimeisen kädenpuristuksensa, viimeisen suutelonsa.
Kun höyrylaiva viimeisessä käänteessään sivuutti laivasillan ja tuo mustapukuinen solakka olento, – jonka hatunharso oli repeytynyt puolittain irti, niin että sekin liehutti, – kohotti nenäliinansa ystävättäriä kohti, tuli laivasillalla siinä silmänräpäyksessä pelkkää valkoista näkyviin; pienet edessä, isommat näiden takana, kaikki huiskuttivat nenäliinojaan. Höyrylaivasta katsoen se näytti mereen syöksyvän kosken vaahtoamiselta.
2
Kyyhkyslakassa
Keskipäivällä voimistelusalissa, missä ylimmät luokat parhaillaan harjoittelivat, hiukan laiskasti, sillä sää oli liian kaunis ja isosta vuorelle päin antavasta ikkunasta oli pari ruutua avattu, joten ulkoa tulvi sisälle puiden ja kukkasien tuoksua; keskipäivällä voimistelusalissa, juuri kun miss Hall oli saapunut paikalle ja tavallisuuden mukaan keskeyttänyt säännönmukaiset harjoitukset ottamalla muutamia yksityisiä tekemään erityisiä liikkeitä; keskipäivällä voimistelusalissa, missä sen johdosta osa tyttöjä hetkeksi vetäytyi ikkunan luo taaskin katsahtaakseen noihin satoihin kukkiviin hedelmäpuihin, jotka amfiteatterimaisesti kattoivat ison neliön heidän yläpuolellaan kohoavasta rinteestä yhtenäisellä ainoalla tiheällä kruunulla; keskipäivällä voimistelusalissa, juuri kun samaiset tytöt eivät voineet täydellisesti nauttia tästä hetkisestä, kuten olisivat tahtoneet, koska ihan ikkunan alla muutamat nenäkkäät pikkupuut tänä samaisena vuonna olivat niin satumaisesti kasvaneet pituutta, ettei piankaan enää ollut mahdollista nähdä rinteen ihanuutta muualta, kuin mistä ne sen sallivat, – niin, vielä pahempi, nämä nuoret puut houkuttelivat paikalle mehiläisiä keoistaan oikealta, ja nämä mehiläiset olivat vielä nenäkkäämpiä, sillä ne surisivat sisälle avoimista ruuduista ja säikyttivät tyttöjä, milloin nämä tahtoivat pilkistellä puiden punoutumien lomitse; keskipäivällä voimistelusalissa, kun kaikki kasvitarhan päivätyö-työläiset, ne, jotka käyttivät luisia eikä teräksisiä lapioita, kuokkia ja tadikkoja ja aloittivat työnsä joka päivä auringon noustessa, lopettaaksensa hyvissä ajoin ehtoopäivällä, ja ahersivat ilman vakinaista työsopimusta, mutta myöskin ilman valvontaa ja irtisanontaa koko kesän ja syksyn läpeensä, rouva Rendalenin ruoassa sekä vaimoineen että lapsineen, hyvinä ystävinä kaikkien paitsi kissan kanssa, parhaillaan kerrassaan satalukuisena joukkona parveilivat joka kulmalta ja suoristautuivat jälleen köyristyäkseen alas ja piiloutuakseen pensaisiin joka taholle, – seisoivat tytöt nyt sitä ihmetellen, kun samassa metsän puut taipuivat istutusmaan vasemmalla puolella syvään, ja hiekkamultaa ja siemeniä tuprusi ilmaan tehdäkseen synkän hyökkäyksen kasvismaalle, syystä että pikapäinen "maatuuli" oli syöksähtänyt harjulle, käyden suomimaan vähäisintäkään varoitusta antamatta vasemmalta oikealle, – ja tuskin se oli saavuttanut puutarhan, kun puiden kukkaset eivät enää olleet puiden, vaan ilman: jok'ainoan täysin kehittyneen umpun jok'ainoa terälehti lehahti leijailemaan, – kepeämmin, eloisammin lennellen kuin lumitähtöset voivat sinkoilla, sillä nämä tavoittelevat maata. Ilmassa liehui miljoonia kukkasiipiä pelkkänä tuikkivana valkeiden perhosten vilinänä, jonka aukoista vilahteli yhtä ja toista vihreätä kuin saarina pilvimeressä, kuin kangastuksen kareina.
Tytöt riemuitsivat, kirkuivat, taputtivat käsiään, kaikki hyökkäsivät ryhmäksi, kaikki huusivat, ihmeen lipuessa loistavana kasvitarhan ylitse. Metsästä tohahtanut synkkä vainolainen ehätti kasvismaalle, seurasi perässä samaan suuntaan. Pian se oli siinä, missä äsken oli kukkasade ollut; sen ura oli soukempi, mutta vauhti vinhempi.
Tytöt syöksähtivät isoa ovea kohti, joka oli puolittain auki; he tahtoivat seurata valkoista vaeltajaparvea, hedelmäpuiden karkulaisia. He unohtivat olevansa voimistelupuvussa, täällä rakennusten takanahan ei sillä ollut väliä; he kirkuivat, he hyppelivät, – kun ovi ulkoa päin työnnettiin ihan auki ja portailla seisoi nuori mies, yllään valkoiset housut, meri väen upseerin takki ja samoin lakki. Hän nauroi, ja hän tervehti. Hän tervehti, ja hän nauroi. Tulija oli Niels Fürst.
Hänen takanaan seisoi alhaalla pihalla Kaja Gröndal vaalean hatun ja sinipunaisen päivänvarjon suojassa. Hän näytti muhkealta. Hänkin nauroi.
"Eikö Elisa ole täällä?" kysyi Niels Fürst. Kumpaisellakaan ylimmällä luokalla ei kukaan ollut nimeltään Elisa; kukaan ei tuntenut koulussa ketään Elisaa.
"Ei, ei Elisa", sanoi Fürst. "Olava?"
Ei ketään Olavaakaan kahdella ylimmällä luokalla. Olava? Kukaan ei tuntenut ketään Olavaa koko koulussa. Hän ei vähääkään välittänyt siitä, että kaikki ymmärsivät sen olevan leikin tekoa. Hän silmäili heitä voimistelupukuisina, – toista toisensa jälkeen… Molemmat kädet olivat kukkasia täynnä; hänen täytyi tervehtiessään asettaa oikeassa kädessään olevat rintaansa vasten ja painaa niitä vasemmalla käsivarrellaan. Myöskin rouva Gröndalilla oli kukkasia. He olivat ilmeisesti juuri ostaneet ne kartanosta, ja samassa oli hän kuullut, että molemmat ylimmät luokat parhaillaan voimistelivat, ja sitä hän oli halunnut nähdä.
"Suokaa anteeksi", hän puheli, "kenties hänen nimensä oli Petra? Tai kenties hän ei ollenkaan ollut täällä?"
Hän kohotti lakkiaan, hänen tukkansa kaikki vaaleat kiharat tuntuivat niin ikään nauravan, ja kaikki tytöt nauroivat niin, että voimistelusalin seinät kajahtelivat. Niels Fürst hyppäsi alas, rouva Gröndal kääntyi ja läksi hänen kerallaan; heidän kiertäessään sivurakennuksen kulman Fürst vielä nyökkäsi taaksensa.
Tyttöjen nauru kiiri korkeassa hallissa. Omituinen kiihtymys oli vallannut heistä useimmat. He juoksivat toistensa ympärillä, viskelivät kysymyksiä, odottamatta vastauksia; missä kolme seisoi ryhmänä, siihen täytyi useampia rynnätä lisäksi. Jos joku nauroi enemmän kuin toiset, säntäsivät kaikki sinne.
Kaksi joutui kinaan, ja suukopu yltyi. Pari kiirehti paikalle, sitten useampia, viimein kaikki. Kinakin koski ovelle ilmestynyttä suurta kyyhkyssieppoa.
Tinka oli kinastelijoista toinen; hän oli vain kuohuksissaan tunkeilijan häpeämättömyydestä ja etsi itselleen puoluetta. Silloin hän sai näkyviinsä Toran, joka oli istuutunut rahille oven suuhun ja oli kalmankalpea. Miss Hall parhaillaan hoivaili häntä.
Tinka juoksi heidän luokseen, ja jo kaukaa hän kysyi: "Mikä on hätänä? Mitä on tapahtunut?"
Tora oli seisonut voimistelemassa erikseen; hänestä oli nimittäin tullut kiihkeä voimistelija, ja hän noudatti omaa järjestelmää. Parhaillaan harjoitellessaan hän näki puoliavoimesta ovesta pienen lintuparin, joka liehui edestakaisin erään pensaan ympärillä. Oliko pensaan alla joku? Oliko niillä siinä pesä? Oliko se pelkkää kisailua?
Silloin hän näkee Kaja Gröndalin punaisen hameen peittävän pensaan, ison kukkavihon ja päivänvarjon lintujen sijalla, meriväen upseerin puvussa nuoren miehen, kädet täynnä kukkia. Tora ei tuntenut häntä. Nyt Kaja keksi hänet, ja joko Tora kuvitteli sen tai Kaja todellakin sanoi: "Tuossa hän on!" Meriväen upseeri katsoi nyt Toraan, sitten hän piti silmänsä herkeämättä tähdättyinä häneen, ja nämä silmät nauroivat ja pistivät. Kaja Gröndal tahtoi pidätellä häntä ja vetäytyi taaksepäin, mutta toinen eteni vakaasti, ei pysähtynyt portaidenkaan juurella, vaan nousi niitä ylös ja edelleen, silmänräpäykseksikään päästämättä Toran katsetta irti omastaan. Tora ei voinut jäsentäkään liikuttaa. Ikkunan ääressä remahtaneen suuren pauhun, tuulispään, joka kohotti rouva Gröndalin harson ja uhkasi kääntää hänen päivän varjonsa nurin, pensaitten taipumisen, puiden kohinan … kaiken hän näki, kuuli, mutta etäisesti. Hän ei voinut oikein käsittää sitä, koota aistimuksiaan yhteen, – kummallinen raukeus yllätti hänet, etenkin herpaannuttaen polvet, ne eivät olleet kannattaa.
Silloin tytöt päästivät huikean kirkunan ja ryntäsivät yhtenä parvena ovelle päin; samassa upseeri työnsi oven kokonaan auki jalallaan. Tämä tuntui Torasta kuin raikkaalta ilmalta, kuin joku olisi käynyt häneen kiinni ja tukenut häntä. Mutta niin kauan kuin upseeri seisoi tuossa, ei hän päässyt pois, vaikka halusi; hänen täytyi seistä.
Vasta tunkeilijan mentyä hän koetti tajuta, missä rahi oli, ja sille istuutuessaan – vasta silloin – hän tunsi voivansa pahoin. Hän jäi taistelemaan kohtauksensa kanssa. Miss Hall tuli avuksi, ja nyt myöskin Tinka, ja kun Tinka kysyi päättävästi ja voimakkaasta niin se auttoi; hän sai itketyksi.
Toiset parveilivat paikalle, mutta näiden kalmankalpeiden kasvojen edessä he kävivät hiljaisiksi, hiiskumattoman hiljaisiksi. He eivät edes kyselleet.
"Hän on voimistellut liian rajusti", kuiskasi miss Hall.
"Hän tekee kaikki niin rajusti", lisäsi Nora hellästi istuutuen hänen viereensä ja painoi hänen päänsä rintaansa vasten.
Toiset läksivät, miss Hallin pyynnöstä. Heidän kuultiin sitten pikku eteisessä pukua muuttaessaan saavan takaisin koko entisen hilpeytensä; sen jälkeen heidän kuultiin ryhmittäin poistuvan.
Vielä puoliselle soitettaessa Tora istui siinä Tinka toisella puolellaan ja Nora toisella sekä miss Hall edessään. Tora oli puhunut useita kertoja ja vakuuttanut, että nyt hän jaksoi hyvin. Kaikki kolme luulivat, että hän oli voimistellut liian lujasti. Hän luuli niin itsekin, mutta hän huoahti: "Hyvä Jumala, kuinka ilkeä ja paha ihminen!"
Muut katselivat toisiaan. "Tarkoitatko Niels Fürstiä?"
Hän ei vastannut heti. "Se siis oli Niels Fürst?" Vähän myöhemmin häntä puistatti kuin vilusta. Mutta hän ei selittänyt sen enempää. Hän ymmärsi tapahtuman siten, että voimistelu oli sen aiheuttanut, – että tunkeilijalla oli ollut omituinen vaikutus häneen, kun hän oli tullut heikoksi voinniltaan. Hän oli mieluummin puhumatta asiasta.
Myöhemmin miss Hall poistui. Toiset kaksi istuutuivat jälleen, Tora pyysi sitä. Oli niin viihdyttävää pidellä heidän käsiään.
3
Toisista erotettuna
Jo seuraavana päivänä Tora kuuli Niels Fürstin sanoneen, että hän oli "viehkein kaunokainen", minkä Fürst oli Norjassa nähnyt. Tora ei tahtonut ensin uskoa sitä, mutta hän sai sen lähipäivinä kuulla joka taholta. Hänen seuraavana kertana kohdatessaan Kaja Gröndalin kertoi tämäkin sen; Tora oli rouvaan tutustunut Millan kautta ja oli hänen kanssaan tervehtimisväleissä. Nyt oli Tora toipunut sen verran reipasluontoiseksi jälleen, että vastasi bergeniläisellä murteellaan: "Ellei luutnantti Fürstillä olisi niin huono maku, niin olisipa se arvostelu ollut norjalaisille tytöille ikävää."
Kesä tuli hyvin lämmin. Kaikki, jotka kykenivät, olivat muuttaneet maalle rannikolle tai korkealle tunturiseutuun. Heti koulun päätyttyä sen asujaimet hävisivät, vain muutamia köyhiä jäi jäljelle, ja Tora niiden joukossa. Nora pääsi äitinsä seurassa kylpylaitokseen; Tinkan vanhemmat olivat vauraudessaan hankkineet maatalon. Anna Rogne oli kaupungissa: Rendalenin avulla hän valmistautui historianopettajattareksi Karen Loten jälkeen, joka oli jättänyt koulun. Mutta Anna ei halunnut seurustella etenkään Toran kanssa niiden välien takia, joita tällä oli Millaan. Ja kun Tora silti tahtoi yrittää, hän huomasi Annan siinä määrin syventyneeksi hommiinsa ja tuskaiseksi – hänen kun piti jo kesäloman päättyessä ottaa alemmat luokat haltuunsa – , että Tora kyllästyi häneen.
Tora asui jälleen hiekkaniemekkeellä äitinsä luona (isästä ei puhuttu), – asui ullakkokamarissa kahden sisarensa kanssa sekamelskassa ja mylläkässä tuntien häpeää ja haluttomuutta, jonka hän ravisti pois joka kerta, kun lauttautti itsensä salmen yli, juostakseen kartanon yläpuolella olevaan metsään tai maantietä myöten torilta oikealle ulos "lehtoihin". Nämä olivat maantien vierellä metsässä huvipaikka, avara aukea, jossa oli useita siistittyjä "pikkulehtoja" ja näihin aseteltuina penkkejä ja pöytiä. Niiden välitse kierteli haarova polkujen verkko..
Eräänä lauantai-ehtoopäivänä hän taaskin aikoi lähteä sinne kuulemaan soittoa, mutta ensin pistäytyä Jensenin neitien luo hakemaan itselleen seuraa. Kaupungilla hän tapasi Kaja Gröndalin, joka oli saapunut miestään vastaan, mutta tätä ei ollutkaan kuulunut. Eikö nyt Tora sen sijaan tulisi mukaan? Höyrylaiva lähtisi tunnin kuluttua.
Tora oli hyvin heikko kutsuille. Vajaan tunnin kuluttua hän palasi mukanaan iso hattulipas, jossa hänellä oli yökapistuksensa ja valkoinen puku.
Seuraavana aamuna – sunnuntaina – hän seisoi ulkona kuistilla rouva Gröndalin pikku maatalossa. Hänen oikealle puolelleen oli kaikki talon kukkaset juuri nosteltu sadetta saamaan. Ilma oli vielä usvana, märkänä, sankkana usvana; puutarhan takana oikealla se kääri hongiston vaippaansa. Hän näki etumaiset puut ja osan alastonta kalliota alempana merellä päin, näkyipä merestäkin himmeästi häämöttävä juova. Usva leijui hyvin matalalla, ilmassa ei tuntunut värähdystäkään.
Hän kuuli höyrylaivan puhkumisen. Äsken se oli viheltänyt tuolla vasemmalla, missä oli silta; nyt se kiiti edelleen ohitse. Hän erotti epäselvinä hahmopiirteinä vaaleassa usvassa tiheämmän, tummemman, kohisevan sumun. Hän ei ajatellut sitä sen enempää, vaan katseli polkua, joka johti laiturilta tämän puutarhan ja toisen välitse, matalaa, keltaista aitaa, joka oli vastapäätä korkeata, upeata, valurautaista, tämän takana olevia vanhoja suuren puiston puita; siellä hän tiesi olevan useita rakennuksia, joita ei nähnyt tänne. Siellä nimittäin asui Wingaardin väki, ja siellä vietettäisiin nuorison karkeloita tänään. Keitä hän tapaisi siellä? Sitä hän mietiskeli siinä seistessään. Rouva oli omaa sukuaan Fürst; olisiko Niels Fürst siellä? Sitä hän mietiskeli siinä seistessään… Fürst oli laivassaan purjehdusväylällä.
Miksi hän ei tulisi? Olihan sunnuntai. Miksi hän ei ottaisi moniaita upseereja mukaansa?
Jos Tora olisi tiennyt tämän, ennenkuin tuli höyrylaivalle eilen, niin olisiko hän lähtenytkään? Sitä hän tänään kyseli itseltään. Hän oli heti sen kuullessaan tuntenut jotakin ahdistavaa; toisin ajoin palasi sama tunne tänäänkin. Mutta tuo epämiellyttävä aistimus oli nyt häipynyt – merkillistä kyllä, ajatteli hän. Toivoiko hän todellakin kohtaavansa Fürstin? Hän ei toivonut toisen koskettavan häntä; ei, ei! Eikä katselevankaan, kuten viimeksi. Mutta näkevänsä hänet? Ja myöskin tulevansa nähdyksi, – kun se saattoi tapahtua sattumoisin…? Kyllä, sitä hänen teki mieli; hänen teki sitä kovasti mieli.
Kuistilla astuessaan suoraan kohti portaita, jotka johtivat ylös vasemmalta, hän saattoi nähdä sisälle arkihuoneeseen; hän saattoi myöskin tähytä eräästä kuvastimesta, oliko rouva Gröndalin makuukamarinaan käyttämän sisähuoneen ovi auki. Ei, se oli edelleen kiinni. Silloin hän palasi entiselle seisontasijalleen.
Vielä hän kykeni erottamaan höyrylaivan – liikkuvan, tumman usvaryhmän vaaleassa huurupaljoudessa; se vetäytyi edemmäksi ja ulommaksi. Kuistin kaide oli kostea; hän kuivasi kätensä, unohti sen, ja laski ne taas kaiteelle. Valkoisen pukunsa hän olisi voinut jättää kotiin: tämä oli hienoa tihkusadetta. Linnut viihtyivät märässä ilmassa; ne visertelivät hänen ympärillään. Myöskin kukkaset, puut ja ruoho viihtyivät; hän tunnusteli eri tuoksuvirtauksia.
Yksi näistä vei hänen ajatuksensa kauas, kauas sieltä erääseen Havren lähistön maataloon meren rannalle. Sininen, kirpeä ilma, purjealuksia, höyrylaivoja, pitkä hiekkakaistale, aaltojen kumea huokailu sen yli. Ihan rannassa maatalo, jyhkeä ja harmaa; siellä he asuivat. Puutarhan puolinen kapea veräjä oli avoinna. Hän seisoi puutarhassa kivipenkillä lyhyt hame yllään ja käsivarret paljaina; hän näki itsensä pitkissä raitaisissa sukissaan, joita hän ihaili saadessaan ne ensi kertaa jalkaansa. Hän kurkisteli aidan yli, ja samaa tuoksua lemahteli kuin nyt jälleen ajoittain täällä.
Oli iltapuoli; setä oli tulossa kaupungista. Hämärän omenapuutarhan halki vievä polku oli soralla peitetty, hän kuuli sedän askelten narskuvan…
Täällä hän näkee vasemmallaan sateentuhutuksessa suunnattoman ison sateenvarjon ja sen alla parin valkoisia lahkeita. Sateenvarjo ei kohoa niin korkealle, että hän voisi nähdä, kuka tulija on. Nytkään, kun on puutarhan veräjä avattava, se ei kohoa; se vain lipuu matalammalle eteenpäin. Mutta hän tietää nyt, että tuo hiekan narskuminen ei tullut Havren maataloon päin, vaan tänne. Tulija ei ollut hänen setänsä, vaan…
Sateenvarjo kohoaa; sen kantaja seisoo puutarhan aidan sisäpuolella. Näkyy tumma takki, olkihattu ja hyvin kummastuneet kasvot. Tora tuntee hiukan sitä ahdistusta, josta luuli jo päässeensä. Mutta samassa kun tulija katsoi häneen, häipyi se – ihan päin vastoin kuin viimeksi. Hän ei ilmeisesti ollut odottanut näkevänsä tummaa naista kuistilla; kenties ei ketään näin aikaisin. Mutta se ei ollut hänelle suinkaan vastenmielistä; hän hymyili ja tervehti, tänään ei silmissä, ollut mitään pistävää. Hän pysähtyi portaiden juurelle.
Sateenvarjo lepäsi oikealla olalla hänen laskiessaan vasemman käsivartensa kaiteelle ja nojatessaan siihen. Tuo sinettisormuksinen käsi oli siromuotoinen. Hän oli solakka ja notkea. Päässä oli kolme huomattavaa piirrettä. Herkkätuntoinen, aistillinen suun seutu oli lakkaamattomassa liikkeessä, kun huulet ikäänkuin joustimilla vetäytyivät edestakaisin, kokoon ja ulos; itse huulet olivat lyhyet ja täyteläiset. Iso silmäpari oli veitikkamainen, naurava, mutta kun hän kohotti päänsä hieman taaksepäin ja puolittain sulki silmänsä, ne pistivät. Runsas ja ihan kiharainen tukka oli vaalean kellertävä; viikset pitkät, punertavat.
Siinä nojatessaan kaiteen yli hän oli pelkkää lepoa, nautintoa ja tyytyväisyyttä uhkuva. Mutta kenenkään ei sopinut luottaa siihen, eikä sitä kukaan hevin tullut tehneeksikään. Sillä päässä, ruumiissa, kädessä oli nauravan, velton, pehmeän takana jotakin kissasta muistuttavaa. Tora sekä näki että tunsi sen, mutta tänään enemmän uteliaana kuin peloissaan.
"Varsin odottamatonta tavata teidät. Oletteko ollut täällä kauan?"
"Tulin eilen illalla rouva Gröndalin kanssa; hän oli kaupungissa."
"Oliko hän siellä?"
Ja nyt nämä kaksi johtuivat keskustelemaan matkasta tänne, ilmasta, paikasta, olematta esiteltyjä toisilleen, – haasteluun, jolla ei ollut mitään muuta silmämäärää kuin saada aihetta katsella toisiaan. Jokainen lausuma oli puolinainen tai kokonainen lause, joskus kaksi, ilman väriä, ilman harkintaa, jotta vain viimeksi sanottu ei pysyisi viimeisenä. Fürst seisoi tuolla alhaalla ja tarkasteli häntä yhä mieltyneemmin, – pään muotoa ja kasvonpiirteitä ilmeinensä. Silmät ihan hohtelivat tiheiden, pitkien ripsien alta; mikä oli tuo väri? Ne näyttivät mustilta, mutta…? Ja povi! vartalo! Kaula, käsivarret, ihon väri, mustan tumma tukka, hänen pukunsa… Fürst siirsi itsensä kokonaan syrjään, ottaen vain vaikutelmia vastaan.
Kuinka kauan tätä kesti, sitä ei kai kumpainenkaan tiennyt. Fürst ei tahtonut häiritä itseään, eikä toinen tahtonut häiritä häntä. Tora näki itsensä elävässä kuvastimessa, mutta viatonta ei huvitus ollut, sillä vähitellen se alkoi häntä huimata.
Tora kokosi ajatuksensa ja keskeytti puhelun, astui kuistin poikki muutamien kukkasien luo ja alkoi hypistellä niiden lehtiä, joita hän varmasti piteli pahoin.
Sitten Fürst tuli hitaasti ylös sateenvarjo olallaan, vasen käsi kaidetta sivellen. "Te kai lähdette mukaan sisareni luo iltapäivällä?"
"Rouva Gröndal sanoo hankkivansa minulle kutsun."
"Tietysti. Me tanssimme. Annatteko minulle ensimmäisen valssin?" Tora ei katsahtanut ylös. "Ettekö tahdo tanssia ensimmäistä valssia minun kanssani?" Tora tunsi koko olemuksessaan, että siihen ei hänen sopinut vastata. "Anteeksi, vasta muistankin, etten ole esitelty; mutta kun tiedätte, kuka sisareni on, niin tiedätte kai myös suunnilleen, kuka minä olen?" Hän hymyili ja tuli lähemmäksi, yhä ison sateenvarjonsa alla ja vasen käsi kaiteella lipuen. Tora suoristausi, mutta ei vastannut. "On siis sovittu ensimmäisestä valssista?" Hän virkkoi sen hiukan huolimattomasti, hiukan ylimielisesti, miltei kuin loukkaantuneena.
Hän näpsäytti sateenvarjonsa kasaan ja kääntyi käytävää kohti: "Rouva Gröndal on kai kotona?" hän astui sisälle. Tora aikoi kiirehtiä sanomaan: "Mutta hän ei ole jalkeilla." Se tuntui kuitenkin samalta kuin pyytää häntä jäämään tänne. Sitä paitsi: nyt oli kai rouva Gröndal sikäli jalkeilla, että saattoi itse varoittaa kuullessaan tulijan askelet arkihuoneesta.
Fürst astui arkihuoneeseen, mutta hän ei palannut ulos. Oliko rouva
Gröndal tullut sisälle? Ei, sieltä ei kuulunut puhetta.
Tora astui portaiden luo ja katsoi kuvastimeen: kamarin ovi oli selki selällään.
Alas portaita ja puutarhan poikki kiiti hän, ulos puutarhasta ja pois metsään, sitten takaisin sieltä, sillä siellä oli aivan liian märkää, ja ulos merelle päin kalliolle metsän suojaan; siellä hän istuutui isolle kivelle. Hän vavahteli; povi kohoili kuin halkeamaisillaan.
"Neiti Holm?" huusi rouva Gröndal. "Neiti Holm?"
Hän olikin siis pukeutunut! Tuon huudon täytyi tulla kuistilta tai puutarhasta. Rouva Gröndal oli kenties ollut ulkona vieraansa tullessa arkihuoneeseen. Siksi ei ollut syntynyt keskustelua.
Mutta Tora ei voinut heti toipua vastaamaan rouva Gröndalille. Ja kun hän ei ensimmäisellä kerralla vastannut, tuntui hänestä, että piti pysyä vaiti myöhemminkin. Pian huudot lakkasivat kuulumasta.
Mitähän kello oli? Saattoiko Fürst tulla vierailulle naisen luo niin aikaisin? Suoraan laiturilta – ei sisarensa, vaan rouva Gröndalin luo? Mitähän kello on?
Mutta hänellä ei ollut kelloa mukanaan; hän oli unohtanut sen.
Tuollahan valkoiset lahkeet tulevat ulos kalliolle häntä kohti ja sateenvarjo myös! Hänet oli siis löydetty. "Mutta, hyvä neiti, ettekö kuule rouva Gröndalin huutavan teitä?" Tora ei vastannut. "Ja kuinka märkä olettekaan! Ilman sateenvarjoa! – Tehkää hyvin! – Miksi juoksitte?" Ei vastausta. "Rouva Gröndal on vatkannut munakokkelia meille koko aamupuhteen."
"Niinkö?"
"Niin. Hänen miehensä piti olla täällä tänään, hän on minulle velkaa munakokkelin. Mutta hän ei tullutkaan."
"Mitä nyt kello sitten on?"
"Kelloko? Mitä ihmettä sillä tiedolla teette? – Kohta yksitoista."
"Kohta yksitoista?"
"Niin, katsokaa itse!" Hän ojensi Toran nähtäväksi jykevän, amerikkalaisen kultakellon, ponnahduttaen kuoren auki.
Tora seurasi häntä ääneti.
Heidän jälleen saapuessaan puutarhaan Tora tahtoi tietää, miten Fürst oli voinut niin joutuin löytää hänet. Niin, hän oli nähnyt Toran askelten jäljet tässä hiekassa, ja loput hän oli päätellyt, sillä eihän kukaan ollut voinut näin märällä säällä mennä metsään, joten hänen täytyi olla kalliolla.