Tomas kävi suoraa päätä vuoteeseen, vaipui heti uneen ja nukkui yhteen menoon. Hänen herätessään ja noustessaan kelloa katsomaan se kävi yhdeksää.
Heti esille pyrkinyt eilinen tuska väistyi tämän pitkän, terveen unen tietoisuuden tieltä. – Ei voi mitenkään olla niin paljoa epäkunnossa, kuin eilen luulin, koskapa en ole tämän rasittuneempi! – Hän hypähti ylös. – Minulle voi olla muu elämäntyö säästettynä kuin tämä tässä, ellei se ole tämä. – Hän pukeutui ripeästi ja sopi samalla itsekseen, että hän tekisi muutaman päivän matkan. Hän tahtoi punnita ja – punnitessaan olla yksinään. Siinä kaikki selvitys, mitä äiti sai tullessaan sisälle hänen luokseen hänen ollessaan aamiaisella. Hän pyysi sanomaan Karlille terveisiä ja matkusti kello 10.
Se ei ollut äidille pelkästään epämieluista. – Mielenmuutokset ovat hänessä niin nopeita, – ajatteli äiti; – kenties hän tulee takaisin toisena kuin lähtee. – Hänen perusheikkoutensa, mielialojen perustalla puhuminen ja toimiminen, herätti äidissä tuon katseen, tuon kysymysmerkin kaikkeen, mitä poika sanoi; Tomas sai sen nytkin.
Hän vihasi sitä.
Tällä kertaa äiti kuitenkin erehtyi: Tomas palasi ihan samana kuin lähtikin; sen vain äiti huomasi, ensi kertaa puhuessaan hänen kanssaan, että hän oli hiukan katkeroitunut opettajattaria kohtaan. Kiittämättömiksi olennoiksi hän heitä nimitti; hän oli opettanut heille enemmän kuin kukaan ihminen saattoi, joka ei ollut tehnyt hänen matkojaan, kokenut ja lueskellut kuten hän. Hän ei tahtonut joutua tekemisiin heidän kanssaan! – Tavatessaan heidät hän kiusasi heitä sirolla kohteliaisuudella. Se huvitti häntä; hän oli suorastaan säälimätön heille. Opetuksen hän otti haltuunsa kuten ennenkin, – paitsi laulua, joka siirtyi Noralle; tämä oli siis nyt sekä opettajana että oppilaana. Tomas vakuutti hänellä olevan ensiluokkaiset opettajanlahjat.
Kenties hänen harrastuksensa koulua kohtaan heräisi jälleen, ajatteli Karl, jos se saisi kauttaaltaan uudet opettajattaret! Hän puhui rouva Rendalenille tästä. Rouva Rendalenin piti ryhtyä varovasti tutkimaan asiaa, ja hän aloitti puhumalla Tomasin kanssa observatoriosta, jota he olivat vähin erin varustelleet tornissa; heidän oli täytynyt rahojen puutteessa pysähtyä. Ensi kesäksi arveli rouva Rendalen saavansa varoja jatkamiseen.
"Luoja tiesi, missä minä silloin olen!" vastasi toinen ja kiirehti pois.
Jos puhuisin suoraan opettajattarille? – ajatteli hänen väsymätön äitinsä; – jos saan heidät pyytämään häneltä anteeksi? – Hän hommasi heidät koolle eräänä päivänä juuri ennen joulua ja kertoi heille – joutuen heti liikutuksen valtaan – , että hänen poikansa oli nyt useaan kertaan päästellyt lauselmia, jotka viittailivat hänen tahtovan matkustaa muualle.
Syntyi tovin säikähdys. Vihdoin Karen Lote sai sanoiksi, kun kaikki alkoivat tuijotella häntä. Hän ei ollut tarkoittanut sitä, – hän oli vain tarkoittanut, – hän ei ollut tarkoittanut yhtään mitään, olihan vain ollut niin kamalan hermostunut. Hän oli luullut, ettei Rendalen ollut häneen tyytyväinen. Piirustuksen ja käsitöiden opettajatar, hyväpäinen, solakka, vaaleaverinen neitonen, innostui sitten. Tätä spenceriläistä piirustustapaa, jonka Rendalen oli saattanut käytäntöön, ei ollut alun pitäen oikein selvitetty, ja Rendalen oli ehtimän takaa häntä ojentamassa. Kuitenkaan ei hänen olisi pitänyt sanoa mitään; ei, ei olisi pitänyt. Hän itki.
Opettajattaret kaikin vakuuttelivat kiitollisuuttaan; Rendalenhan oli joka alalla nähnyt ja kuullut niin paljon. Mutta oli kovin ikävää, että hän kohteli heitä … kuin nollia.
Rouva Rendalen tempasi käteensä kakkulansa, puhdisti ne ja asetti nenälleen, – tempasi ne taas pois, puhdisti ja asetti nenälleen.
Ei, nytpä tahtoi miss Hall sanoa, mikä oli vikana. Se, että hän kohteli kaikkia ja kaikkea epätasaisesti. Sellainen menettely saattaa opettajattaret epävarmoiksi ja heikontaa lasten oikeudentuntoa, ja tämä on toiseksi pahin menetys, minkä lapset voivat kokea. Hän olisi niin mielellään puhutellut Rendalenia, sanoi pikku amerikatar; mutta tämä tekeytyi luoksepääsemättömäksi. – Tänään oli hänkin hermostunut.
Tämä pani myttyyn rouva Rendalenin suunnitelman; hän ei tiennyt mitä vastata. Kaikki neuvottelut pysähtyivät kuitenkin tähän; portailta kajahti suuri kuoro riemuitsevia tytönääniä, ja kaikki riensivät ikkunoihin. Siellä oli Nora oppilaiden kanssa. Näinä viimeisinä päivinä ennen joulua oli oppilailla vähän läksyjä, ja niinpä he ryhtyivät harjoittamaan muutamia kuorolauluja, mutta harjoitukset päättyivät joka kerta tuolla ulkona portailla, – se oli Noran monia päähänpistoja. Se saavutti niin myrskyisää suosiota, etteivät ainoastaan kaikki pienimmät, jotka eivät laulaneet mukana, menneet tuonne ylös odottelemaan suurta hetkeä, vaan yleisökin seisoi silloin puistokujassa. Heti kun tytöt vauhdissa ryntäsivät päällysvaatteissaan kulman takaa ja syöksähtivät ylös portaita, vetäytyivät joukot puistokujassa tiheämmin yhteen ja tulivat lähemmäksi; rouva Rendalen ja opettajattaret olivat nyt ottaneet pitkät takit ylleen ja seisoivat avoimissa ikkunoissa.
Tytöt olivat järjestyneet porrasaskelmille ylhäältä alas asti; pienokaiset, jotka eivät laulaneet, täyttivät sivut. Ihan alhaalla seisoi Nora, taaksepäin taivutettu vaalea tukka hilkan alla, joka hänellä oli aina niskassa. Hän oli omaksunut Rendalenin tavan lyödä tahtia, – ainoan, minkä tuo levoton olento teki rauhallisesti, liikuttaen vain oikeata rannettaan ja antaen merkkejä vasemmalla kädellään. Nora piti kättänsä aivan samalla paikalla rinnan edessä kuin Rendalenkin ja sai sen kyllä kuulla.
Laulu kaikui ihanana portailla; säveleet kiirivät voimakkaina kauas. Kenties antoi myöskin lisänsä heidän edessään avautuva näköala, jonka mielikuvitus muovasi soinnuiksi ja väreiksi; kenties kohotti vaikutusta myöskin eräs "vanha asiakirja" [johdannossa on siitä käytetty joitakuita kappaleita. Tekijä.], joka oli juuri, ilmestynyt jouluksi ja jonka kaupungissa joka kolmas ihminen kahdestatoista ikävuodesta ylöspäin jo tunsi. Kenties nimittäin kuultiin samaan aikaan noita pimeitä menneisyyden ääniä, jotka vastakohdan voimalla tekivät tyttöjen laulun valoisammaksi ja hetken viehkeämmäksi. He seisoivat laulamassa jouluvirttä ylhäällä Kurtien portailla.
Heidän alapuolellaan levisi kaupunki ja kahden niemekkeen kainaloon pistäytyvä satama, jonka molemmat rannat nyt talvella olivat laivoja täynnä. Sisinnä poukamassa pitkin savirinteitä kaikki touhuiset tehtaat, suuret lankkuvarastot. Täällä vasemmalla vuori talorykelmineen, venesatama allansa, ja vuoren ja kaupungin ulkopuolella saaret ja meri. Sää on rannikolla rauhatonta; useimmiten heidän siinä laulamassa seistessään ja katsellessaan yli kaupungin ja meren vaikutelmia saaden kiiti ajelehtivia pilviä tai heijastui särkynyttä valoa maiseman yli, tai jos oli rauhallista ja valoisaa täällä, ärjyi merellä. Kenties se selitti, miksi tytöt mieluimmin valitsivat kaihomielisiä lauluja.
Opettajattarille kuten oppilaillekin tuli portailta kajahteleva laulu ensi hetkestä asti koulun loistokohdaksi. Jos työ jokaiselta luokalta, koko viikon, vuoden, olisi voinut keräytyä lauluun; jos kaikki hedelmälliset aloitteet, hyvät aikomukset, hienot alut olisivat voineet saada vahvistusta kaikkien äänien sopusoinnusta, ei laulukohtaus olisi voinut tehdä heitä onnellisemmiksi, – opettajattariin nähden kenties juuri siksi, että heidän mielessään oli tällä hetkellä jotakin kirvelevää.
Vanhemmat tytöt, etenkin "seuran" jäsenet, pitivät tätä hetkeä kuin kokouksena. Mitä yhdellä ja toisella, kahdella ja useammalla on erillistä hyvää, se aina yhtyy laulettaessa; kaikella ihanteellisella harrastelulla on luontaista sukulaisuutta sopusointuisten sävelten kanssa.
Mutta syvimmin se vaikutti erääseen joka kätkeytyi suljetun ikkunan taakse, koska ei tahtonut millään muotoa, että hänet nähtäisiin. Itse hän näki Noran, vaalea viitta hartioilla, pää taaksepäin ojentuneena ja tahtipuikko kädessä; mutta hän ei tahtonut tulla esiin.
Laulu yli kaupungin ja kaupungille omistettu – se, joka oli alkanut rouva Engelin haudalla, – kätki noina naisääninä kaikki, mitä Rendalen maan päällä tahtoi. Kuinka onnettomaksi ne hänet nyt tekivätkään! Hän koetti vastapainoksi muistella, mistä hän kuitenkin monin ja lujin ottein oli päässyt voitolle, sillä se oli toki jotakin!
Eikä ollutkaan joka miehen saavutettavissa se, mihin asti hän oli päässyt; – mutta tähän oli raja pantu.
Taukoaisiko nyt laulu pian … vai kajahtelisiko se vielä hänen jälkeensä? Hän ajatteli äitiään.
Hän, Tomas, se todellisuudessa seisoikin portailla. Sisään vai ulos – ?
Ja koko kulkue porhalsi pois, riemuitsevina ryhminä alas puistokujaa, yleisesikunta viimeisenä; Toralla oli nimittäin jotakin kerrottavaa tai esitettävää, he astelivat verkalleen ja useasti pysähdellen. Niin, tämäpä oli kysymyksenä: omistaa jotakin riemussa ja totisuudessa muiden kanssa jaettavaa.
AJOJAHTI
1
Hän nainen lie vai lapsi vasta?
Hän nainen lie vai lapsi vasta?
En selvää saanut ongelmasta.
Kun luulet löytäneesi naisen,
syliisi saatkin lapsukaisen.
Jos tavoittelet lasta arkaa,
näät: naisena hän luota karkaa.
Kevät tuli aikaisin; siitä nousi nuorten leirissä suurta riemua leppeätä taivasta kohti. Kevät kuohutti heidän veressään levottomuutta, mieleenjohtumia, suuria suunnitelmia, hilpeätä vallattomuutta, tohisevaa huimapäisyyttä; oli päiviä, jolloin koulukoneisto uhkasi hajota pirstaleiksi ja kaikki käskeminen joutui naurun asiaksi. Tarvittiin varoitteluja, nuhteita, osaksi läpsäyksiäkin, lisättyä silmälläpitoa, monia keinoja pikku haahden ohjaamiseksi vaarallisessa kevättulvassa ilman liian kovia yhteentörmäyksiä ja keinahduksia.
Itse "seurakin" joutui huojuvalle kannalle. Ei voinut lehtien puhjettua puutarhassa lähteä ulos ja pihan takalistolle muka osoittamaan harrastusta jonkun ystävättären sepitelmään "naisten nykyaikaisesta vaatetuksesta". Jos kokousta olisi edes pidetty metsässä, olisivat he silloin voineet antaa "nykyaikaisen vaatetuksen" kieriä kanervikossa ja vapaasti repeytyä siekaleiksi, tai he olisivat voineet ripustaa sen johonkin puunhaarukkaan. He olisivat voineet antaa lintujen viserrellä siitä. Nyt he vähät välittivät "nykyaikaisesta vaatetuksesta", joka luettaisiin ainekirjoitusvihosta; he jäivät ihan mutkattomasti, pois. Nora käytti turhaan koko suostuttelutaitoaan ja kekseliäisyyttään. Mutta sitten tuli muuan suuri tapaus – keväästä ja kevätkaipuusta kenties syntynyt sekin – ja "seura kahahti täyteen", kuten Tora bergeniläisellä puhetavallaan lausui.
Miss Hall oli ylimmillä luokilla tarmokkaasti yrittänyt luoda jonkinlaista perustusta luennoille, jotka hänen aineessaan kuuluivat näille luokille. Hänen ja täysikasvuisten oppilasten oli täytynyt oikein yhdessä käydä asioihin käsiksi. Mutta seurauksena olikin sitten se, että he olivat tässä uurastuksessaan saaneet luottamusta tätä pikku naista kohtaan; puheltiin aivan avoimesti kaikesta, mikä kuului naisen rakenteeseen, terveyteen ja lasten hoitoon. Kaupungin äidithän olivat pysytelleet mahdollisimman kauan häveliäinä lasten puolesta, kun nämä eivät itse halunneet lainkaan ujostella. Isät auttoivat aviopuolisoitansa tässä; he olivat peräti säästeliäitä selittelyissään. Mutta kun nuo häpeämättömät tyttölapset alituiseen saivat yhä julkeampaa valistusta, ei lopultakaan mikään auttanut.
Mitä seuraan tuli, tämä tietämys ja etenkin tämä miss Hallin kanssa solmiutunut tuttavallisuus vaikutti siihen, että naisasia vähitellen solui fyysilliselle tolalle ja sieltä etsi äärimmäisiä perusteitansa. Vedettiin uudestaan esille eräs teos, joka meidän kirjallisuudessamme selittelee, että se vapaus, jonka mies ottaa itselleen avioliiton edellä ja osaksi jälkeenkin, tärvelee miehen luonteen ja naisen aseman, totuttaen uskottomuuteen ja omavaltaisuuteen polvi polvelta.
Karen Lote oli sivistyshistorian opiskelussaan ottanut erityisesti huomioon avioliiton kehityshistorian. Hän osoitti nyt, että se keino, jota oli useasti ehdotettu, nimittäin saman vapauden antaminen naiselle, minkä mies itselleen otti, olisi taka-askel, tavaton katko kehityksessä; ilmeisen selvästi kävi edistys kohti loukkaamatonta yksiavioisuutta, yhtä pyhää miehelle kuin naisellekin. Nyt seuraavassa kokouksessa miss Hall otti asian käsiteltäväksi sen fyysilliseltä puolelta. Voidaanko fyysillisesti todistaa, että miehellä on suurempi kiusaus kuin naisella? Siis parempi oikeus puolustautua? Hän todisti päin vastoin, että naisella täytyy olla monin verroin suurempi. Siitä huolimatta nainen useimmiten piti avioliittoa kunniassa siveällä elämällä, kun taas täytyi vielä voida sanoa, että miehen laita oli ihan vastakkainen.
Tämä puhe herätti vilkkaan puheensorinan. Mies oli siis tässäkin ottanut väkevämmän oikeuden omaksi edukseen, – mutta todellisuudessa sekä itselleen että yhteiskunnalle turmioksi. Nainen sitä vastoin oli sivistyneissä yhteiskunnissa kautta satojen sukupolvien kuulunut vain yhdelle miehelle. Siten hänellä oli peritty kyky olla uskollinen. Siispä mieskin voisi saavuttaa tämän kyvyn.
Esitelmää seuranneen keskustelun aikana mielenkiinto asiaa kohtaan vielä kasvoi, ja viikon varrella tähän aineeseen kohdistui niin monia ajatuksia, että täytyi jouduttaa uuden kokouksen pitämistä.
Ensi kertaa yhdistyksen perustamisesta asti puuttui Tinka Hansen puheeseen. Se nainen, joka otti puolisokseen siveettömästi eläneen miehen, teki itsensä osalliseksi syyhyn. Hän hyväksyi sukupuolensa sillä tavalla kohtelemisen. Ja nainen saisi itse rangaistuksen. Kuvitteliko kukaan nainen, että moiseen elämään totuttautunut mies voisi siitä heretä?
Niin, sitä eivät missään tapauksessa voineet ne kuvitella, jotka olivat viime vuosina kuulleet esitelmistä, että tapa on hermostokysymys. Ei useampi kuin yksi sadasta voita tapaa vapaalla tahdollaan; useimmiten siihen tarvitaan kovaa välttämättömyyttä.
Tinka oli kuten aina käsitellyt kysymystä "Frederikin kanssa"; ihmekö siis, että hänessä tuossa seistessään oli uskottavuutta riittämään kahdellekin.
Huomautuksia seurasi sellainen kohu ja sorina, että seuran koko olemassaolon aikana tuskin oli moista nähty. Kahden tai kolmen muodostamissa ryhmissä puhkesi ilmoille lauselmia, jotka kuvastivat kunkin tunnelaatua, kuten: "Syleilläkin miestä, joka – !" – "Ajatelkaahan, ruumis ruumista vasten sellaisen kanssa, joka – !" Tätä supateltua suuttumusta kuuli Nora mennessään katederiin ja sanoessaan, että heidän ei pitäisi sinä iltana erota lupaamatta toisillensa: he ainakin tekevät voitavansa, jotta nainen tässä suhteessa saisi oman arvonsa ja vastuunsa tuntoa. Hän ei saanut puhutuksi loppuun, kun jo kaikki nousivat seisomaan, kuin olisi äänestys ollut tapahtumassa.
Muutamia päiviä myöhemmin heillä oli taas kokous. Oli tullut väliin jotakin, mikä hajaannutti ajatuksia, – uusi tapaus.
On kai huomattu, että Tora mielellään kertoili haaveellisia seikkailuja ja sille rajalle kuuluvia tapauksia, – hänen mielilukemisensa oli Bulwerin Omituinen tarina. Hänen pikku Augustuksen-päänsä, joka oli täpöisen täynnä värikkäitä korukankaita ja siroja kuoseja, vieraita kieliä ja salaisia juorujuttuja, kaikkia maallisia turhuuksia, hurmaantui kaikkeen salaperäiseen! Eräästä päivästä alkaen ei kukaan ystävättäristä kuitenkaan enää kuullut sanaakaan sellaisesta. Vain yksi ainoa, yksi ainoa saisi vastedes nähdä tämän hämyisen puolen hänen kirjavasta olemuksestaan. Siitäkö syystä, että hän tahtoi tämän yhden kanssa omistaa tämän yhden – kuten tytöt usein? Vai oliko sekin jonkinlaista mystiikkaa, että ainoastaan tuo yksi henkilö eheästi sopi siihen?.. Missä hän sitten kohtasikin Karl Vangenin, ja olivatpa he kahden kesken tai kahdenkymmenen seurassa, – Tora sai sovitetuksi niin, että he joutuivat kuiskailemaan.
Hänen ystävättärensä ihmettelivät. Mitä merkillistä supateltavaa hänellä papin kanssa oli? Juuri nyt oli Vangen antanut hänen lukea John Wesleystä. Tora ahmi kirjan kuten hän kaikki kirjat ahmi, ja sitten nämä kaksi puhelivat John Wesleyn äkillisistä herätyksistä. Ihmiset, jotka joutuivat hänen katseensa, hänen haastelunsa, hänen läheisyytensä vaikutukseen, tekivät kääntymyksen ja olivat hänen omiansa siitä hetkestä alkaen. John Wesley polveutui pitkästä pappisarjasta sekä isän että äidin taholta; tietysti tämä seikka oli suuressa määrin keskittänyt hänen uskomis- ja julistamiskykyään. Se tehosi kuin sähköinen kosketus; eräät luonteet eivät voineet sitä vastustaa.
Miten tästä siirryttiin Kurteihin, jotka tähän aikaan ylen määrin kiinnittivät Toran mieltä, niin, se on hänen arvoituksensa.. Mutta pian istui kelpo Karl Vangen innostuneesti kertoilemassa hänelle Tomas Rendalenin taistelusta, jota tämä kävi vapautuakseen Kurtien perinnöstä. Ennenkin oli suvussa ollut veren sekoitusta ja ponnisteltu sen tapoja vastaan; mutta Tomas Rendalenin kasvatus ja taistelu oli tarmokkuudessaan mallikelpoinen. Salamyhkäisesti Vangen kysyi, oliko Tora huomannut Tomasin siisteyden, huolellisen pukeutumisen. Oliko hän havainnut tuon keveän, miltei aistimattoman tuoksun, joka johtui hienosta – voi, niin kalliista! – hajuvedestä. Se seurasi häntä aina. Ehtimiseen hän peseytyi ja kylpi, lisäsi nuori pappi punehtuen. Useimmat luulivat tämän johtuvan turhamaisuudesta, ja turhamainen hän oli. Mutta eikö Tora voinut aavistaa, mitä se merkitsi?
Tomas Rendalen oli taisteluillaan lopulta saavuttanut saman puhtaudenkaipuun, saman pyhän puhtaudentunnon, joka on nuorissa tytöissä synnynnäinen. Rendalenille oli ruumiin hoito ja asu ja tuoksu jonkinlaista temppelipalvelusta, – aivan niinkuin nuorille naisille, milloin heillä on varoja ja aikaa siihen. Hän oli sen tajunnut Tomasin lausunnoista; hän oli varma siitä, että näin oli asian laita. Niin, oli merkillistä, että se kehitys omaksui juuri tämän muodon, eikö ollutkin? Mutta se johtui kenties siitä, että hänet oli kasvatettu tyttöjen joukossa. Mitä Tora arveli siitä? – Karl Vangen esitti tämän viime arvauksensa hyvin hämillään; hänelle oli syystä tai toisesta tärkeätä, että toinen selvästi ymmärtäisi miehen voivan olla nuhteeton, vaikk'ei hän juuri somistelisikaan itseään eikä hajuvedellä pirskoittelisi.
Siitä hetkestä asti oli Tora Holmilla yksi lisää haaveilukseen, – yksi lisää runsaassa ohjelmistossaan!
Nyt hän kuvitteli ymmärtävänsä Rendalenin elämänsuunnitelman ja toiminnan heidän keskuudessaan!.. Ja jollei hän ymmärtänytkään tai oikeammin ajatellut hänen mielialansa rauhattomuuden, hänen epävakaisuutensa syitä, ei se enää häirinnyt Toran tästä "tarmokkaasta" luonteesta muodostamaa kuvaa. Hän rakasti Rendalenia! Ei ollut muuta sanaa sille, että hän olisi voinut Rendalenin tähden tehdä mitä ikinä tahansa. Ja siinä muodossa hän kertoi sen, kertoi ensin läheisimmille ystävättärilleen, sitten lähinnä läheisimmille, sitten edelleen pitkin piiriä. Ehtymättömän voimakkaasti pursusi sama juttu samassa äänilajissa kahdenteenkymmenenteen kertaan koko heidän ystäväsarjansa viimeisille, ennenkuin seuraava päivä oli lopussa!
Noin suuri innostus tarttuu; jollei Tomas Rendaleniin entuudestaan oltu hurmaantuneita, niin nyt oltiin. Punaisen tukan, kesakkoisen ihon, leveän nenän, siristelevien killisilmien, kulmakarvattomien, levottomien kasvojen uhalla hän oli miehen ihannekuva! Hän jäähdytti sitä hiukan itse, kun tuli luokkaan ja alkoi harppailla pitkin penkkirivejä vilkaisematta ainoaankaan heistä. Tai kun hän kiivaasti, – niin tulistuneen kiivaasti, – että he hypähtelivät istuallaan, – tarttui johonkin, mikä häiritsi opetusta, sillä hänen kanssaan ei käynyt leikitteleminen! Mutta he saivat hurmiokuvansa jälleen koolle hänen lähdettyään, tai erittäinkin milloin hän sinä päivänä sattui oikealle tuulelleen ja kävi tarmokkaaseen tapaansa suurpiirteisesti ja selkeästi selittelemään, – silloin ei ollut hänen vertaistaan.
Mutta juuri siitä syystä, että oli vain yksi Tomas Rendalen, oli luonnollista, että muutamat heikommat luonteet alkoivat kysellä itseltään: "Mutta hyvä Jumala, kun on vain yksi, ja meitä on niin monta?" – Niin, sitä he kyselivät.
En tahdo sanoa, kutka tai edes kuinka monet joutuivat tähän epäilykseen. Kysymys on asiassa vähimmin tärkeätä; vastaus se merkitsee. Vastaus! Sillä me voimme aivan hyvin jo nytkin tunnustaa, että muutamat näistä tytöistä olivat ponnistaneet hiukan liikaa sinä iltana, jolloin he olivat niin yksimielisesti myöntyneet Tinka Hansenin ylevään esitykseen ja Noran jyrkkään lupauksen vaadintaan. Sellainen tajutaan jälkeenpäin, kun rauhassa ajatellaan sitä yhtä, jota hieman rakastetaan tai jolta kernaasti suodaan saatavan rakkautta … ja josta tiedetään, että hän jo… Niin, sillä vanha Kurtien kaupunki oli hirmuinen juorupesä.
Silloin alkaa hiukan epäillä noita lujia lauselmia Eikö asianomainen nuori mies, siitä huolimatta mitä oli tehnyt, kuitenkin ansainnut luottamusta, kun lupasi hänelle, tytölle jotakin? Ja kun hän puolestaan lupasi tuolle nuorelle miehelle jotakin? Oi, varmastikin! Hänestä kyllä koituisi kiltti poika, koituisi toden totta, kun vain pääsisi hyvään hoivaan. Suurilla teorioilla ei kukaan elä.
Joku sitten huomasi tämän olevan kavallusta, ja niin he joutuivat vihoihin keskenään, ja niinpä pidettiin uusi kokous. Siellä haastettiin ne puhumaan, jotka olivat viime kerran jälkeen rohjenneet muuttaa mielipiteitään. Pitkään aikaan ei kukaan tahtonut esiintyä, mutta sitten tosiaan sanoi kuitenkin eräs urhea tummaverinen suoraan, että he hänestä tuntuivat viimeksi menneen liian pitkälle. Jos kaikki miehet olisivat olleet kuin … kuin viimeksi oli toivoteltu heidän olevan, niin silloin – ! Mutta sellaisia he eivät nyt ole, – ja mitä siis? – Niin, siinä nyt seisomme!
"Ja siinä saamme seistä!" oli vastaus. Tämä sankarillinen vastaus sai myöskin vastauksen, – ja siten syntyi kaksi puoluetta sekä välittävä ryhmä; viimeksimainitusta ei kuitenkaan oltu oikein selvillä, kuten keskipuolueiden laita useasti on. Tinka Hansen (ja "Frederik") ja kaikki, jotka olivat yhtä mieltä näiden kahden kanssa ("frederikiläiset" siis), taistelivat sukupuolten ehdottoman tasa-arvoisuuden puolesta. Rikkomukset siveyttä vastaan tuli tästä lähtien tuomita yhtä ankarasti, olipa rikkojana mies tai nainen. Miss Hall oli opettajattarista ainoa kokoukseen saapunut, ja hän oli hyvin innokas "frederikiläinen". Sikäli kuin tietämyksemme avartuu, virkkoi hän, ei edes siveettömyyden seurausten tarvitse olla sukupuolille erilaiset. Ei siis tätäkään voitaisi enää esittää erikoisena syytöksenä naista vastaan. Ne, jotka määrittelivät erotuksen siksi seikaksi, että naisen rikkomus loukkasi kotia, kun taas miehen … loukkasi toista kotia, loukkasi toisen vaimoa tai tytärtä, ne saisivat hävetä ja vaieta.
Vähintään kahdesti miss Hall kertasi tämän, kun siihen ei vastattu mitään. Vastapuolue sivuutti sen kokonaan; se hoki ja hoki, että mies saattoi olla erinomaisen kunnollinen, jos olikin rikkonut tätä vaatimusta meidän nykyisissä olosuhteissamme. Ainoastaan yleisesti tiedetty siveettömyys teki avioliiton mahdottomaksi.
"Frederikiläisiä" suututti sellainen "kevyt" puhe. Se oli oven avaamista leveälle jatkolle. He käyttivät niin voimallisia sanoja, että toisetkin kivahtivat. Syntyi sekamelska; kaikki puhuivat, kukaan ei tahtonut kuunnella.
Tämä sattui torstaina. Seuraavana iltana istui "yleisesikunta" Millan luona koolla. He olivat aloittaneet samasta aiheesta, mutta vähitellen palanneet Rendaleniin, mikä aihe siis osoittautui vielä kulumattomammaksi kuin tuo toinen.
Tinka piirteli isolle puoliarkille Rendalenin käsialan jäljittelyä. Toiset tarkkailivat kokeita, Rendalenin järeä käsiala oli hänen siistin asunsa vastakohta, nimittäin huolimattomasti kokoon solmiutunutta, kirjaimet toistensa niskassa ja sanat samoin. Tinkan liioitellut näytteet muistuttivat korukirjailukaavauksia.
Tinka kirjoitti: "Minä en kestä tätä; tulkaa tapaamaan minua tänään torille kello 9!" Tuon hän kirjoitti ikäänkuin pilkalliseksi reunahuomautukseksi siihen, mistä he puhelivat, he näet parhaillaan juttelivat niistä, jotka olisivat onnellisia moisen kirjeen saadessaan. Hän kirjoitti sen poikittain, suurena punoksena yli koko sivun; lehden toisensa perästä hän töherteli.
Kuka ensimmäisenä esitti, mitä nyt seurasi? Siitä he eivät jälkeenpäin päässeet yksimielisyyteen. Vain se seikka on varma, että ainoastaan Milla vastusteli, mutta siinä määrin heikosti ja naurunhaluisesti, että muistutusten varsin oikein tulkittiin merkitsevän päinvastaista. Kukin heistä otti toimittaakseen yhden kirjeen perille lauantaina aamupäivällä; yksi pistettiin Karen Loten päällystakin taskuun, yksi piirustuksenopettajattaren pitkän, kauhtuneen, sinisen viitan taskuun; kolmas ja neljäs livahti miss Hallin ja erään kieltenopettajattaren kauhtanoihin.
Kirjeet olivat allekirjoitusta vailla, kuoret avoimet ja ilman osoitetta, – kutsu oli kyhätty niin keveästi, että koko juttu saattoi käydä pilasta. Mutta se siinä juuri olikin houkuttelevaa.
Toiselta puolen ei nimittäin voitu kieltää, että juuri huolettomasti sohaistua voitiin ajatella Rendalenille luonteenomaiseksi, silloin kun hän tuskaantuneena tahtoi tehdä pikaisen lopun.
Kello 9 lauantai-iltana, niin rauhaisena ja leppoisan lauhana, ettei kissakaan olisi osannut ajatella petosta, palasivat viimeiset urheat kävelijät maaseudulle suuntaamaltaan runolliselta iltataivallukselta; enin osa vetäytyi hartaina torin yli kaupunkiin. Samaten pyörsivät siihen aikaan ne täysihoitolaiset, jotka olivat olleet ulkona huvittelemassa, pitkin puistokujaa koululle. Siten oli laskettu yleisesikunnan voivan liittyä jompaankumpaan näistä ryhmistä, kun se epäluuloja karttaen halusi kokea pyydyksiään.
Tietysti he olivat paikalla kaikki neljä; he tapasivat muutamia pahantuulisia ystävättäriä täysihoitolasta kappaleen matkaa alempana ja lyöttäytyivät heidän seuraansa. He sovittivat niin, etteivät menneet torin yli ennenkuin täsmälleen määrähetkenä. Ja aivan oikein, laupias taivas: torin yläpäässä, juuri oikealle johtavan puistokujan syrjässä, asteli samana hetkenä Karen Lote; kukaan ei voinut erehtyä, hänen hoikasta vartalostaan, harmaasta päällystakistaan ja hattutöyhdöstään. Siinä määrin oli noille kaikille neljälle odottamatonta kohdata hänet, että jos nämä täysihoitolaiset eivät olisi olleet niin yrmeitä ja väsyneitä, he olisivat huomanneet salaliittolaisten hämmennyksen. – Saattoiko siellä todellakin olla Karen Lote?
Tuolla hän taas kääntyi vasemmalle; kaiken maailman nähden hän siis käveli täällä jotakuta odotellen.
He tuijottivat hänestä toisiinsa. He eivät nauraneet, he eivät tehneet mitään merkkiä; he olivat säikähdyksissään.
Mutta mieliala muuttui, kun he näkivät pitkän piirustuksenopettajattaren heilahtavan puistokujaan ylhäältä päin! Hän asteli ripeästi alas heitä kohti; hänelle oli nimittäin samaksi hetkeksi asetettu kohtaus puistokujaan! Milla kyyristäytyi Toran taakse, Tora olisi myöskin mielellään lymynnyt jonkun suojaan; heidän täytyi keksiä koirankuria saadakseen tekosyytä nauramiseen. Piirustuksenopettajattaren pyyhältäessä ohitse kuumeessa ja kiireessä he olivat juuri saaneet Tinka Hansenin syöstyksi erääseen kuoppaan, joka kaikeksi onneksi oli kuiva.
Nyt he innostuivat kokemaan noita kahta muutakin sadinta! He läksivät yhdessä täysihoitolan huoneisiin, mistä saattoivat nähdä pihan yli. Miss Hallille he olivat sovittaneet kohtauksen voimistelusalin taakse, mutta ellei hän värjötellyt siellä aivan liikahtamattomana, ei hän siellä ollut. Paljoa paremmin ei myöskään onnistunut heidän retkeilynsä puutarhan poikki oikealle, missä kieltenopettajattarella olisi pitänyt olla kohtauksensa. Tämä kyllä aivan oikein tuli alas polkua, mutta hän tuli useampien seurassa, hypellen täyttä vauhtia ylhäältä metsästä. Hän ei edes vilkaissut ympärilleen. Jos hän oli kirjettä lukenutkaan, niin oli hän pitänyt sitä pilana. Itse livahtivat nuo neljä puutarhan halki ulos samaa tietä; he eivät tahtoneet toistamiseen tavata Karen Lotea.
Mutta muutamia tunteja aikaisemmin oli tapahtunut jotakin, mikä olisi saattanut kaiken ilmi, ellei sitä olisi pysähdytetty; silloinpa eivät nuo neljä olisi enää jalkaansa kouluun astuneet.
Miss Hall oli kello kuuden tienoissa kävelyltä palatessaan hyvin hermostuneesti, hyvin tiukasti vaatinut saada puhutella herra Rendalenia. Hän ojensi Rendalenille kirjeen heti tämän tullessa. Toinen otti sen, luki, piteli sitä jonkin matkan päässä ja ratkesi nauramaan, ja kun miss Hall otti asian vakavalta kannalta, nauroi hän vielä enemmän, lopulta ihan hillittömästi.
Kymmenen minuuttia myöhemmin hän sai miss Hallilta kirjeen, jossa tämä ilmoitti matkustavansa ensimmäisellä höyrylaivalla. Rendalen tulisessa kiireessä etsimään äitiä, jonka vihdoin löysi navetasta. Pilkallisesti hän selitti tälle koko jutun ja vakuutti, että miss Hall oli epäilemättä menettänyt järkensä. Rouva Rendalen kiiti sitten miss Hallin luo. Tämä oli rajusti kuohuksissaan, itki ja antoi kummallisia, kiivaita selityksiä, rouva Rendalenin ottaessa kakkulat nenältään ja puhdistellessa ja puhdistellessa niitä; hän ei ymmärtänyt rahtuakaan. Kenties selviää englanniksi paremmin, ajatteli rouva Rendalen; mutta yhtä pimeänä asia sittenkin pysyi.
Lyhyimmin sanoen: mistä hän oli suutuksissaan? Miksi hän tahtoi matkustaa? Mitä pitäisi tehdä? Mitä hyvitystä hän vaati?
Hän vaati, että syyllistä rangaistaisiin!
Eikö muuta! – He riensivät molemmin täysihoitolaisten huoneisiin, jotka olivat nyt tyhjillään. Siellä he ryhtyivät tutkimaan kirjoitusvihkoja, kirjesalkkuja, kirjankansia; he halusivat saada selville, kuka ylimmillä luokilla oli niin konnamainen, että harjoitteli Rendalenin käsialan jäljentämistä. Sieltä lähdettiin alas luokkahuoneisiin. Ylimmät luokat olivat ihan siinä kunnossa, mihin olivat jääneetkin, sillä näiden luokkien pesupäivä oli keskiviikko, eikä iltasiivous ollut vielä ehtinyt sinne. Sieltä he huolellisesti poimivat kaikki sinne tänne viskellyt paperitukot, kiehittivät ne sileiksi ja tutkivat ne; he pilkistelivät ainekirjoitusvihkoihin, koulukirjoihin, pulpetteihin. He tahtoivat saada selville, kuka se onneton oli, joka harjoitteli Rendalenin käsialaa.
Kaikki tekivät sitä!…
Sikäli kuin tämä tosiasia valkeni, että siis kaikilla koulun täysikasvuisilla tytöillä pyöri mielessä Rendalen ja Rendalen ja yhä Rendalen, lauhtui miss Hall. Viimein he molemmat poistuivat luokkahuoneista; ei hiiskunut sanaakaan toinen eikä toinenkaan.