Oli täytynyt tapahtua jotakin. Rouva Rendalen olikin muutamien päivien ajan kävellyt silmät punaisina, ja Rendalen itse oli ollut poissa, varmaankin Kristianiassa.
Tästä esitelmästä Anna meni häntä kiittämään omalla "koppavalla" tavallaan. Anna sanoi hänen lähdettyään, että se oli parasta, mitä hän oli kuullut. Vain yksi yhtyi tähän, ja se oli miss Hall; toiset eivät sanoneet mitään, niin, olipa kauan kiusallisen hiljaista. Vihdoin joku lausui, että esitelmä tuntui hänestä peloittavan rajulta. Siihen pikku Anna vastasi, että ihmisiä täytyi herättää; kaikki tehtiin "ajanvietteeksi", – siinä oltiin tässäkin seurassa jo pitkällä. Tämä nolostutti vielä lisää; Nora loukkaantui ja kysyi, eikö sitten Anna tahtoisi tehdä jotakin seuran hyväksi. Anna punastui, mutta kaikkien hämmästykseksi hän vastasi: kyllä, hän yrittäisi.
Sitten hän katosi koulusta useaksi päiväksi, mutta seuraavaan seuran kokoukseen – viimeiseen tällä puolella joulua – hän ilmoitti esitelmän. Hän toivoi saavansa kuulijoikseen sekä Rendalenin että rouva Rendalenin ja Karl Vangenin; sepä ei juuri ollut kynttilänsä panemista vakan alle, arvelivat ystävättäret. Kutsutut tietysti saapuivat.
Pikku Anna näytti tullessaan rasittuneelta; hänen kätensä myös vapisivat, kun ohuet, kalpeat sormet selailivat käsikirjoitusta tuolla ylhäällä katederissa ja asettivat kynttilät paikoilleen.
Ääni, sanonta olivat täsmälliset, toisinaan miltei terävät. Hänen suuret silmänsä eivät kernaasti katsoneet ylös; milloin ne sen tekivät, kuvastui niissä merkityksellisyys, joka saattoi ärsyttää. Hän luki sana sanalta. Varsinkin alku oli siten pinnistettyä.
"Nainen ei samassa määrin työskentele itsensä parantamiseksi kuin hän asettaa suuria vaatimuksia miehelle. Hän ei karsi olemuksestaan niitä vikoja, joita hän sai toisissa ja huonommissa olosuhteissa. Siten mainitsen tänä iltana yhden vian: valehtelemisen.
"Heikompana olentona hän on totuttautunut valehtelemaan. Mutta nainen ei enää ole niin epävarmalla pohjalla, että hänen tarvitsee sitä tehdä.
"Minä tarkoitan esimerkiksi sitä, että hän alituiseen tekeytyy niin leppeäksi, niin hurskaaksi, niin vaatimattomaksi, niin rakastettavaksi vieraiden edessä: kun vain vieras esiintyy, tulee hän siten valheelliseksi.
"Ja minä tarkoitan sellaista, että jos suoran tien kulkemisessa on jotakin epämiellyttävää, tekee hän heti kaarroksen; hän verukkelehtii, teeskentelee. Jos hänen pitäisi tehdä jotakin, mihin hänellä ei enää ole halua, niin hänellä on muka päänkivistys; jos tulee joku, jota hän ei mielellään tapaisi, on hän mennyt ulos, vaikka istuukin huoneessaan. Häntä ei vähimmässäkään määrin arastuta käyttää palvelijatartaan, tytärtään, ystävätärtään valehtelemaan hänen puolestaan, milloin hän itse ei voi.
"Muutamat naiset – ehkä niitä on verraten moniakin – ovat siinä määrin tottuneet mainitsemaan vääriä syitä tai unohtamaan oikeita, yleensä 'keksimään', että he tekevät sitä ilman mitään ulkonaista pakkoa; se miellyttää heitä jonkinlaisena keikailuna.
"Jospa niin olisi ainoastaan ihmisten välisissä suhteissa! Mutta samanlainen on suhde Jumalaankin. Tästä käytän erään kirjailijan sanoja. Hän lausuu: 'On työläs arvostella naisen uskonnollisuutta, niin kauan kuin uskonto on hänen ainoana henkisenä harrastuksenaan. Mutta kun näkee sata, kaksisataa, kolmesataa naista jonkun muotipapin ympärillä, silloin voidaan aavistaa pahaa. Onhan toisen sanoille antautuminen kylläkin helpoin ajattelutapa; mutta vielä helpommin pääsee hurmaantumalla saarnaajaan itseensä, ja kaikkein helpoimmin olemalla hurmaantuvinaan, koska muut hurmaantuvat…'
"'Se usko, joka on menettänyt maalliset ihanteensa ja sitten siirtää ne taivaaseen, ei suinkaan ole niin varma hyvästä vastaanotosta siellä, kuin papit lupaavat. Tavallisesti ei siitä tulekaan enempää kuin epämääräinen kaipuu…'
"'… Niin ikään on monia naisia, jotka ovat kovin huolehtivia ennakolta; parasta turvata itsensä ja omaisensa kaiken varalta. Mitähän meidän Herramme sanoo, kun he aloittavat…?'"
Hän lueskeli otteita edelleen, ja useat niistä herättivät naurua – etenkin Karl Vangenissa, kumma kyllä. Siitä hän siirtyi naisen toimintaan hyväntekeväisyysseuroissa, jolloin hän panee toimeen iloisia tanssiaisia köyhien hädästä ("tulot köyhille", kuten sanotaan), laittaa hauskoja myyjäisiä, niin, teatteriesityksiäkin hukkuneiden tai palaneiden jälkeenjääneistä. Kuvattiin, miten hän sellaisissa seuroissa kuin tämäkin tässä huvitteli suurilla kysymyksillä, viehättyi erityisiin luennoitsijoihin; Anna oli ylen terävä – kuten yleensä nuoriso arvostelemaan antautuessaan.
Lopettaessaan ja alas tullessaan ei hän alussa käsittänyt, mitä
hänelle sanottiin; hän vastaili sattumattomasti ja kyseli uudestaan.
Mutta hän toipui vähin erin. Silloin hän etsi katseellaan Rendalenia.
Tämä oli poistunut.
Anna kummastui tavattomasti. Sitten hän sipsutti rouva Rendalenin luo kuulemaan syytä. Hänen täytyi aloittaa kysymällä, miltä
hänestä
tuntui.
"Niin, tyttöseni, sinä olet varmastikin aikalailla oikeassa; mutta minä niin pelkään, että te nyt yllytte soveltamaan kaikkeen 'totisuutta'. Teitä poloisia, silloinpa te vasta oikein valehtelemaan joudutte! Harvat naiset voivat pysyä 'totisina', tyttöseni. Mutta muovailla itseään he kyllä voivat; nyrjähdyttää he voivat itsensä myös, – Jumala paratkoon! He käyvät usein niin luonnottomiksi, että iljettää."
Vihdoin tuli Annan kysymys, hitaasti, varovasti: "Miksi herra
Rendalen lähti?"
"Luoja tiesi!" – hän huokasi, katsoi ovea kohti, josta hänen poikansa oli kadonnut, nousi ja poistui.
Karl Vangen puheli Toran kanssa. Nyt hän näki Annan seisovan jouten ja tuli sanomaan, että hän oli "kovin mielissään" muutamista otteista; hän tunsi kirjan. Karl Vangen oli ollut koitumaisillaan muotipapiksi; onneksi hän oli välttänyt vaaran, mutta säikky oli vielä veressä. Sen tiesi Anna tädeiltään, joten hänellä oli salainen avain Vangenin puheisiin; tämä pysytteli yksinomaan naisen uskonnollisessa suhteessa eikä ollut aivan yhtä mieltä esitelmän pitäjän kanssa. Silloin Anna kysyi hänen mielipidettään muusta. "Tunnen naisia niin vähän muissa suhteissa", vastasi toinen hiukan punehtuen; "en rohkene puuttua siihen".
Heti aikuisten mentyä puhkesi häly valloilleen, sillä tytöt olivat ihastuksissaan. "Pikku Anna" oli heistä vanhin, ja se unohtui helposti, kun hän oli ruumiillisesti niin jälkeen jäänyt; he eivät olleet ajatelleet hänen kykenevän mihinkään sellaiseen. "Olipa se erinomaisesti sommiteltu; kerrassaan hyvin sanottu. Ja oman jäsenemme suusta!"
Varsinkin olivat Nora ja Tora viehättyneitä. "Sellaisia me olemme! Niin epätosia me olemme – enimmäkseen pikkuasioissa, tietenkin. Ja kuinka me huvittelemmekaan vakavalla, – oih! Ei, tarvitaan tekoja lisäksi; tai ellei tekoja, niin – "
– "aivastuspulveria", virkkoi joku, ja koko parvi kikatti.
Mutta he jatkoivat taas. "Se on totta; kautta taivaan, se on totta!
Tässä täytyy tulla muutos; on häpeä, että me olemme tällaisia!"
Aloittaakseen tahtoivat kaikki saattaa Annaa kotiin, – niin, he tahtoivat! Ja sen he tekivät, niin että Annan molemmat vinovartiset tädit yömyssyissään pelästyivät, kun kello 11 ja 12 välillä yöllä kuulivat parven sorisevan ulkopuolella ja huutavan "hyvää yötä! hyvää yötä! hyvää yötä!" kahdellakymmenellä heleällä tytönäänellä. Entä pikku Anna itse? Hänenhän täytyi tulla sisälle kertomaan heille, mitä oli tekeillä; mutta hän sanoi vain, että nuo olivat saatelleet. Hän ei heti voinut selittää enempää; hän oli epävarma.
Hän oli kirjoittanut tuon sydänverellään. Hän oli kääntänyt katkerimman kokemuksensa hyökkäykseksi; hän oli ollut varma siitä, että hänen kimppuunsa käytäisiin tämän takia, että hänet syöstäisiin hylkiöksi, – ja hän olikin saanut siitä kiitosta ja taaskin kiitosta, riemastusta ja taaskin riemastusta, kehumista ja yhä vain kehumista… Hän makasi vuoteellaan eikä saanut unta.
Samaan aikaan makasi useampi kuin yksi pikku pää pohtimassa, mitä ihmettä he oikein keksisivätkään. Kaipuu vakavuuteen, järkkymättömään toteen tarvitsi ehdottomasti käytäntöä; muutoinhan se voisi kuoleutua. Ja se keksittiin! Millalla oli surua; Milla ei voinut mennä tanssiaisiin jouluna: kukaan ei menisi tanssiaisiin jouluna. Niin, naurakaa vain, mutta se päätettiin yksimielisesti; ystävätärtä ei hylätä surussa. Ei koko talvena tahtonut yksikään "yleisesikunnasta" mennä tanssiaisiin. Millaa imarteli niin suuri myötätunto; mutta… Ei mitään muttaa! Järkähtämätön, yksimielinen päätös. Eikä asia siihen jäisi; aprikoitiin lisää…
Kaupungin nuorisoa suretti niin monen nuoren, iloisen tanssikumppanin puuttuminen salista; mutta siinä ei mikään suru auttanut. Niin, heitä ilahdutti, että surtiin.
Kuten sanottu: se ei jäisi – siihen.
4
Portailla
Tämä yhteistunto niiden kesken, jotka kulkivat etumaisina ja antoivat suunnan, tämä vilkas tiedon, itsenäisen elämänkatsomuksen kaipuu sieti kyllä arvostelua ja kenties hiukan pilaakin, mutta se oli kuitenkin vääjäämätön todiste siitä, että koulu oli nyt hyvällä tolalla.
Kaupungissa hämmästeltiin, että havaintovälineiden, kokeiden, opetustapojen etevyys juurrutti niin selvää ja ennen kaikkea niin harrastukseen perustuvaa tietoa lapsiin asioista, joita kaikki pystyivät ymmärtämään ja jotka kuuluivat elämän läheisimpiin tarpeisiin. Kodit olivat kerrontaa ja tiedonhalua tulvillaan, pyydeltiin saada ostaa kojeita kemiallisiin ja fysikaalisiin kokeisiin, mikroskooppeja, historiallisia piirroksia, jotka valaisivat uskontoa ja elämäntapoja kautta kaikkien aikojen. Poikia ja tyttöjä ei enää voinut toisiinsa verratakaan, kun oli innosta ja opista kysymys.
Tämä saattoi opetustunnit onnekkaiksi; suuret kokoontumiset puolelta päivin pöytien ääreen "aamiaiselle" tuolla ylhäällä olivat juhlia, ja oppilaat juoksivat alas mäkeä ehtoopäivisin ilman kirjoja, ilman läksyjä, vapaina, vapaina, vapaina…!
Mutta onnellisimmat jäivät tuonne ylös; ne olivat rouva Rendalen ja Karl Vangen. Missä rouva Rendalen mennä touhotti kakkulat nenällä hiljaa hyräillen epämusikaalisella äänellä, siinä tuntui syyskesän heinäkuorma tulevan vastaan; raikas tuoksu leyhähti jo kaukaa, ja mielellään antoi tietä noin valtavalle, hyödylliselle ja kukkuroilleen sälytetylle ilmestykselle. Karl Vangen hymyili aina leveästi; hänellä ei enää ollut aikaa vetää hymyänsä takaisin. Hän säteili, kun vain joku vilkaisi ylös koulua kohti, ja saattoi loppumattomiin asti kuunnella tai itse kertoilla koulun pikku tapauksia; ne olivat kaikki merkillisiä tai hauskoja.
Vain
Tomas
ei ollut oikein mukana. Mutta yleensäkään ei Tomasia käynyt sanominen "sävyisäksi", jos sillä ymmärretään luottavaista seurustelua, tasaista hyväntuulisuutta. Joko hän käytti pitkää Karl Vangenia pukkinaan ulkona puutarhan käytävillä, vieläpä sisällä arkihuoneessa, hypellen hänen ylitseen kuten on pikku poikien tapa, tai harppoi edestakaisin, edestakaisin, tavallisesti hymisten, kädet taskuissa, kunnes pelkkä katseleminenkin huimasi sivullista. Toisin ajoin hän soitteli pianoa tuntikausia tai työskenteli koulussa ja koulun hyväksi ilman levon hetkeäkään, mutta saattoi myös syventyä johonkin uuteen kirjaan eikä silloin sietänyt minkäänlaista häiritsemistä. Niin ikään hän teki tavattoman pitkiä kävelymatkoja, luennoitsi ja huvitteli taas tyttöjen kanssa kuin toveri, mutta sitten toisin ajoin ei kärsinyt nähdäkään heitä, koulua tai mitään siihen kuuluvaa. Äidin täytyi silloin hoitaa kirjallisuustunti hänen puolestaan, miss Hall sai osalleen kemian ja fysiikan, Nora laulun; Tomas ei tahtonut, ei voinut. Sitten hän tuli taas iloisempana, reippaampana kuin koskaan, teki työtä kahden edestä. Äiti katsoi syyksi kaikki ne vuodet, jotka poika oli elänyt ilman säännöllistä tointa.
Jos heillä oli vieraita, ei hän tullut näkyviin lainkaan, tai tuli ja tenhosi kaikki, taikka tuli ja istui mykkänä. Seisoi ja puheli jonkun kanssa, sanoi: "Niin, totta kyllä! Varsin oikein!" – lähti eikä enää palannut.
Nyt tuota katseltiin nerokkuuden näkökulmasta; Tomas Rendalenissa oli jotakin nerokasta.
Ennen Amerikkaan lähtöä hän oli "keksinyt" erään historianopettajattaren; "keksiminen" olikin hänen mielitekojaan. Hän oli nimeltään Karen Lote ja opetti käsitöitä, kirjoitusta ja piirustusta. Rendalen oli pannut merkille hänen tietonsa eri tyylilajien alalta ja sai selville, että tällä nuorella tytöllä oli melkoinen taidehistoriallinen sivistys. "Laajentakaa se sivistyshistorialliseksi!" Hän ei väsynyt antamaan tätä neuvoa. Täällä kotona on sivistyshistoriallinen tietämys kehno, ja ainoastaan tällä historialla on koulussa arvoa. Hän alkoi jo silloin koota sitä suurta piirustuskokoelmaa, joka koululla on, ja siten hän valtasi tytön harrastuksen.
Hän piti sitä yllä lähettelemällä matkaltaan lisää kuvia sekä kirjoja ja neuvoja, ja tuskin hän oli palannut kotiin, kun otti historiantunnit koko koulussa, näyttääkseen opettajattarelle, miten hän tarkoitti opetuksen annettavaksi. Kehitystä, yhteyttä hän etsi ripeällä, historiallisella yleissilmäyksellä, jota valaisi kartoilla ja piirustuksilla; hän teki sen lyhyeksi pienille, pitemmäksi varttuneemmille, käyttäen yksityisseikkoja vain luonteen omaisuuden selittelyyn. Hän teki sen yksipuolisesti, mutta siinä oli voimaa ja värikkyyttä, siitä sai käsityksen historiasta. Karen Lote viehättyi; Rendalenin olemuksen ja mielipiteiden uutuus, hänen ihmeellinen opetuskykynsä, sen voimakkuus, joka sai toisen uskomaan, ettei hänelle ollut maailmassa olemassa ketään muuta kuin se, jota hän juuri sillä hetkellä katseli; – hänen vaatetuksensa sorea aistikkuus, hänen hyvin hoidettu asunsa, aina siihen hienon hajuveden keveään tuntuun asti, joka häntä aina seurasi… tämä syvällisille vaikutelmille herkkä lahjakas neitonen ei kuutenakolmatta ikävuotenaan ollut kokenut mitään vähääkään tämän kaltaista, tämän jokapäiväisen virkistyksen veroista.
Rendalenia kohdannut väärinymmärrys ja vaino kärsimyksineen kohotti neiti Loten tunteet hurmaannukseksi. Mutta hän ei vaivannut sillä ketään.
Sitten Rendalen otti koulun haltuunsa johtajana. Hän tuli ja kuunteli toisen opetusta – milloin sai vapaan hetken, hän tuli, otti innokkaasti osaa tai lähti sanaakaan hiiskumatta. Pysyi poissa pitkiä aikoja, tuli taas sitten joka päivä, otti häneltä kokonaisia tunteja, – tai harppaili edestakaisin, edestakaisin, – ja jäi tykkänään pois.
Joulun edellä meni Karen Lote rouva Rendalenin luo ja vakuutti hänelle, ettei hän voinut olla koulussa päivääkään kauemmin.
Kun hän vain kuuli Tomas Rendalenin askelet käytävästä, vapisi hän; tämän läsnäollessa ei hän voinut kertoa yksinkertaisintakaan tapausta, saati selitellä mitään.
Mutta minkä tähden?
Rendalen osoitti hänelle mitä ilmeisintä vähäksymistä! – Neiti Lote itki ääneensä.
Vähäksymistä?
Niin! Rendalen tarttui yhtä mittaa hänen sanoihinsa, otti koko tunnin häneltä, – tai ei pitänyt häntä oikaisemisen arvoisena, vaan käänsi selkänsä, ei tervehtinyt, ei tullut. – Hän luetteli vastuksiaan loputtomasti.
Rouva Rendalen kutsui opettajattaret koolle ja esitti heille neiti Loten valituksen, varmana siitä, että tämä oli mitä kummallisin väärinymmärrys.
Mutta se opettajatar, joka oli tullut neiti Loten sijalle piirustuksessa, vakuutti, että ellei hänellä olisi äitiä elätettävänään, olisi hänkin jo aikaa sitten lähtenyt; hän ei sietänyt Rendalenin herkeämättömiä muistutuksia lasten kuullen. Rendalen oli tuskastuttava tyranni; juuri sillä tavoin eikä toisin täytyi kaiken olla pienintäkin piirrettä myöten. Hän oli tehnyt opettajattaren niin hermostuneeksi, että hän vapisi, kun vain kuuli hänen tulonsa käytävästä. Hänkin itki.
Säikähtynyt rouva Rendalen kääntyi nopeasti toisiin; mitä tämä olikaan? Puhukoot kielten opettajattaret, hänen pienestä pitäen kasvattamansa oppilaat, hänen hyvät ystävättärensä, jotka olivat hänen avullaan kehittäneet itseänsä edelleen ulkomailla. Niin, he arvelivat kyllä, ettei Rendalen itse ollenkaan aavistanut "muistuttelevansa", yhtä vähän kuin loukkaavansakaan ketään sekaantuessaan opetukseen siten, että lapset huomasivat hänen etevämmyytensä, – mutta tuskastuttavaa se varmasti useinkin oli. Hän oli niin epätasainen, sekä opettajattaria että lapsia kohtaan; hän ei menetellyt samanlaisissa tilaisuuksissa samalla tavalla, vaan aina mielialansa mukaan. Heidän mielipiteensä oli, ja siihen yhtyivät kaikki, ettei häntä voinut sanoa sopivaksi johtamaan koulua. Samaa mieltä oli itse miss Hall, jolla ei muutoin ollut mitään valittamista.
Rouva Rendalen pyysi heitä kaiken hyvän nimessä ajattelemaan syvästi; eiväthän he toki tahtoneet syöstä koulua nurin? Hän oli kovin kuohuksissaan ja sanoi, että hän toistaiseksi ottaisi haltuunsa johdon. Mutta he eivät saisi antaa sen tulla muiden tietoon! Hän antautui luonteenomaisen rajusti järkkymyksensä valtaan. Silloin toiset pelästyivät, syntyi liikuttavia kohtauksia, he ylistelivät hänen poikaansa, toinen toistansa uutterammin; niin, jos ei olisi äskeistä kuullut, olisi uskonut heidän kaikkien olevan hehkuvaa ihailua tulvillaan.
Loppujen lopuksi: laatia erinomainen opetussuunnitelma nykyajan parhaitten esikuvien mukaan ja itse olla verraton opettaja, – se on aivan toista ja paljon enemmän kuin olla kelvollinen koulunjohtaja. Siitä olivat he ja äiti pian yhtä mieltä; tällä he lohduttelivat toisiaan niin hyvin kuin kävi päinsä.
* * * * *
Mutta Rendalenille se oli hänen elämäntehtävänsä; jos hän sen menetti, ei hänellä ollut mitään.
Siitä asti, kun Augusta vaipui hautaan ja hän sai tietää, ettei hänen myöskään kannattanut luoda itselleen perhettä, oli se – äidin koulun ottaminen haltuunsa ja tekeminen siksi, mitä äiti oli uneksinut eikä saavuttanut – ollut hänen kihlauksensa, hänen avioliittonsa, hänen sukunsa jatkuminen. Hän oli ylpeä siitä. Tätä oli hänen ensimmäisessä nuoruudessaan, hänen työssään, hänen urheudessaan ilmennyt harras tarmo; tämä oli niin ikään Karl Vangenin horjumattoman ihailun lähde, rouva Rendalenin keskustelujen ja kirjeiden salainen teksti.
Kuitenkin tulivat taistelut, eikä Rendalenin hillitön luonne kestänyt niitä kaikkia onnellisesti. Mutta joka kerta valtasi hänet häpeän tunne ihanteensa edessä, ja se koitui peloksi, – tuoksi lannistavaksi peloksi, jota äiti oli tuntenut kantaessaan häntä sydämensä alla. Äiti oli usein kuvannut sitä voimakkain värein: mutta se ei ollut mitään verrattuna siihen, mitä poika koki; se oli hirvittävää. Se ajoi hänet takaisin avomielisyyteen äitinsä kanssa; se sai aikaan, että hän ehdottomasti säilytti tämän luottavaisen suhteen. Se oli heille välttämätön, sillä heillä oli yhteinen elämäntehtävä.
Kenties hän olisi syössyt nurin äidin, elämäntehtävän ja pelonkin, jos hänen aistilliset rakastumisensa olisivat keskittyneet johonkin yksityiseen ihmiseen, sillä hänessä oli hurjaa tarmoa, joka silloin olisi tarrautunut toisen tarmoon. Mutta hänen luonteensa perinnäinen levottomuus antoi toisen vaikutelman häivyttää toisen; pelko sai aikaa tulla väliin aina voimakkaammin – ja jäi lopulta voimakkaimmaksi. Elämäntehtävä oli pelastettu.
Siitä asti, kun hän oli kokonaan päässyt voitolle, oli häneen kehittynyt jotakin reutovaa. Se oli aina piillyt hänessä; se muistutti hänen isänsä kuvainkaipuuta, hänen haluansa ottaa asiat suurelliselta kannalta.
Hänen opintonsa pinnistyivät – ei koskaan yhtä asiaa kerrallaan, vaan rauhattomasti toisesta toiseen. Elleivät tutkintoaineet olisi niin erikoisessa määrässä soveltuneet hänen taipumuksilleen, ei hän olisi koskaan saanut tutkintoaan suoritetuksi; hän oli valmis siitä aikaa ennen määräpäivää ja jo pitkälle ehtinyt muuhun. Hän oli aina edellä siitä, mitä hänellä oli parhaillaan tekeillä; se tuli määrätyn tai ajatellun kokonaisuuden niveleksi. Karl Vangenista, joka näki hänen lueskeluaan, oli usein uskomatonta, mitä kaikkea hän silti ehti. Aivan samoin hän seurusteli ihmisten kanssa; usein ei hän tuntunut olevan saapuvillakaan ja sai kuitenkin aivan selviä vaikutelmia.
Mutta nämä kaikki olivat samaa laatua. Hän näki kuvia ja todistuksia jostakin, mitä parhaillaan tutkiskeli; ei ihmisiä, vaan ilmiöitä; ei esineitä, vaan käsitteitä.
Niin kauan, kuin Karen Loten piti syventyä hänen historialliseen menetelmäänsä, herätti hän tavattomassa määrässä hänen kiinnostustaan, sitten ei vähääkään. Muiden kävi jokseenkin samoin – poikkeuksena miss Hall. Tämän opetus oli uutta; hän oli jännittynyt näkemään sen seurauksia, ensin älyllisiä, sitten siveellisiä.
Entä hänen
oma
työnsä? – sitten kun vuosikausia kestänyt, herkeämätön aineksien ja menetelmien etsintä kautta koko maailman oli päättynyt, – sitten kun takavuosina aloitettu ja korjailtu ja loppumattomasti pohdittu opetussuunnitelma oli pantu käytäntöön, – erittäinkin sitten kun raaka, ulkoa päin noussut vastarinta oli nujerrettu … niin, mikä lipuikaan sitten sekaan ja tuli tielle – ? Eikö hän
voinut
enempää – ? Eikö hän
tahtonut
enempää – ? Eikö se ollut hänelle enää kylliksi?..
Kaikki ihmiset hänen ympärillään olivat iloissaan siitä; varsinkin hänen äitinsä ilo oli liikuttavaa. "Tämä on se koulu, jota olen uneksinut, poikani! Minun rakas Tomasini!" – Hän kuuli tuon melkein joka päivä; hän kiitti ja suuteli äitiänsä siitä, hän kaipasi sitä. Mutta kuitenkin! … opetus, hänen pääaineensa, – niin, häntä voi jännittää jonkin asian saattaminen vakuuttavan selkeäksi, jonkin johtavan aatteen tekeminen muistettavaksi, vaikeimman kuvaaminen helppotajuisesti; häntä saattoi viehättää uuden käsityksen juurruttaminen vanhempiin kuulijoihin tai heidän huomionsa kohdistaminen johonkin nykyajan kysymykseen. Kaikessa, mikä tarjosi ratkaistavaksi jonkin ongelman, oli hän kekseliään kärsivällisesti mukana; sen ulkopuolella ei hänellä ollut maltin ja harrastuksen rahtuakaan.
Hän tiesi monet puutteensa, ja ne kiusasivat häntä yhä ahdistavammin, hän kun kiihkeästi tutkisteli itseään. Oli hetkiä, jolloin hän ei sietänyt koulua.
Silloin hän tunsi menettäneensä elämänhalunsa, kannustajansa … hän olisi sanonut rakkautensakin, ellei äitiä olisi ollut, ja Karlia lisäksi; hän piti sydämellisesti Karlista. Vaimon ja perheen kaipuuta se ei ollut, välitöntä ainakaan; eihän kukaan erityisesti vetänyt häntä puoleensa?
Tämäkö se oli onnettomuutena? Ettei hän voinut solmia mitään suhdetta
– ? Lapsena hän oli voinut…
Kun mies näissä mietteissään siirtyy päivästä toiseen ja jonakin iltana kohtaa äitinsä itkun ja valittelun siitä, että opettajattaret eivät enää tahdo sietää häntä johtajana, ei hän hätkähdä, kuin kuulisi jotakin odottamatonta. Tomas pysyi pianon ääressä, missä oli istunut äidin tullessa; hän näppäsi kosketinta silloin tällöin äitinsä pitkän ja usein keskeytyneen puhelun aikana: hän näki äitinsä epätoivon, kätki omansa. Hänestä tuntui, ettei hänellä nyt enää ollut täällä tehtävää.
Hän huomautti hiljaisesti, että äidin kenties pitäisi toistaiseksi ottaa koulu johtaakseen; hän tokaisi sen, ikäänkuin se ei olisi merkinnyt mitään enempää. Toinen vastasi, että samaa oli hänkin opettajattarille sanonut. Tomas kävi kalman kalpeaksi. Äiti kiiruhti lisäämään, että tietysti ainoastaan Tomas kykeni valvomaan omaa suunnitelmaansa. Hän pyysi poikaansa heti puhumaan opettajattarien kanssa. Eikähän hän koskaan kenenkään kanssa puhellutkaan. Hehän ymmärsivät häntä kerrassaan väärin; hän loukkasi heitä, kun ei osoittanut heille mitään luottavaisuutta, ei edes aina hienotunteisuuttakaan. Eikö hän sitten pitänyt heistä?
Tämä oli Tomasille liikaa; hän heittäytyi pianon yli ja itki, mutta nousi heti, otti hattunsa ja takkinsa ja läksi ulos, vaikka äiti häntä rukoili jäämään ja puhelemaan edelleen hänen kanssaan kuten entisaikoina. Tomas ei voinut.
Sillä äidinkin suhteessa häneen oli jotakin, mikä nyt tuotti hänelle tuskaa. Hän oli poikansa tullessa kotiin vastaanottanut hänet mitä ihailevimmin; kaikki, mitä hän oli sanonut ja tahtonut, oli oikein. Mutta hänen ohjelmapuheensa jälkeen oli äiti alkanut epäillä. Vähitellen tämä oli yltynyt siinä määrin, että äiti nyt liitti kysymysmerkin kaikkeen, mitä poika sanoi; opettajattarien ensimmäisen valituksen perusteella äiti nyt otti koulun pois häneltä! Tämän saattoi äiti oivallisesti yhdistää, ylpeyteensä poikansa koulujärjestelmästä ja myhäilevään, hiljaiseen riemuunsa sen hyvästä menestyksestä.
Hänen epäilynsä ei silti ollut enempää kuin mihin kenties oli oikeus sellaisella käytännöllisellä järjellä kuin hänen. Hän ei syyttänyt äitiä siitä; hän ei vain voinut sietää sitä.
Tuo opettajattarien jupakka oli kamala. Hänen mielipiteensä heistä oli se, että he olivat erinomaisia; ei kukaan siinä määrin kuin Karen Lote, – muutoin ei hän olisi tästä koskaan välittänyt.
Hänen suhteessaan ihmisiin täytyi sisinnä olla jotakin toivottoman nurinkurista, kun häntä voitiin siinä määrin ymmärtää väärin. Hänen oma tyhjyyden- ja haluttomuudentunteensa ehkä johtui samasta – ?
Nämä naisethan olivat olleet häneen hurmaantuneita. He, ja ylin luokka myös… Oliko sekin hairahdusta? Vai oliko se nyt häipynyttä?
"Hurmaantua", mitä oli "hurmaantua?" Hän työnsi sen halveksien luotansa … ja kuitenkin se oli ilahduttanut häntä ja eksyttänyt hänet. Hän oli pitänyt sitä kiinteänä lähtökohtanaan.
Ei, sen, joka tahtoi saada, on annettava. Sen, josta pidetään, on pitäminen. Ja hän ei sitä voinut … siten … kuin hän näki muiden voivan.
Eikä se kai ihmeellistä ollutkaan. Hänen sukunsa oli kenties tyhjentänyt kykynsä rakastaa ihmisiä. Mitä se oli tehnyt muuta kuin sitä, polvi polvelta rikkoessaan ihmisten uskollisuussääntöjä, heittäytyessään paatuneeksi ihmisten tuomiolle, haaskatessaan vertansa oman itsensä ja jälkeläistensä hävittämisellä, – ja muiden ja näiden jälkeläisten myöskin?
* * * * *
Hän asteli maalle päin vasempaan – samaa tietä kuin sinä kevätiltana, jona oli pitänyt esitelmänsä. Hän muisti, kuinka riemuissaan hän oli tullut kotiin Amerikasta, kuinka hän oli unelmoinut antavansa maanmiehilleen esimerkin, joka valaisisi, jos he sitä seuraisivat. Mikä oli pienen kansan ihanampaa kuin koota suurin voimansa lastensa opetukseen,
siihen
tallettaa säästörahansa? Suuret kansat tuhlatkoot rahansa armeijoihin!
Hän muisti, kuinka häntä sinä iltana ilahdutti se ajatus, että siten sovitetaan isäin pahat teot. Siten on maan päällä kaikki kehittynyt. Herätys on tullut voimakkaimpiin sukuihin; vaistomaisesti ne ovat tunteneet puutteensa ja etsineet veren sekoitusta niiden parantamiseksi. Sen vuoksi on kaikella suurella ja hyvällä suku esi-isänään, sen kärsimys perustuksena kaipuulleen, sen kaipuu perustuksena työllensä.
Kun koulussa sadat nuoret innokkaasti pyrkivät eteenpäin, kun he silmät loistaen pyrkivät hänen asettamiaan päämääriä kohti ja kun vanhimmat hänen vaikutuksestaan johtivat asiain kulkua, kohottivat lippuja – , olivat he ensi sijassa
yhden suvun
talossa ja pääsivät osallisiksi sen suvun kehityksestä.
Hänen
sukunsa kehitys oli johtanut tähän kouluun.
Mutta sisimpänä se kuitenkin toi heikkoutensa mukanaan. Hänessä, joka oli rakentanut, oli myöskin häviön itu; hän ei siis voinut päästä pitemmälle siinä. Hänellä ei ollut kantavaa rakkautta; – hänellä oli kyllä näkemystä, yritystä, kunnianhimoa, mutta… Sodan lahjoja, miks'ei; ei rauhan.
Niinkuin hän mitteli maantietä tuona iltana esitelmän pidettyään, sydämeltään sairaana, tuskaisena, oi, niin tuskaisena, sillä hänen monivuotista varmuuttaan oli horjutettu, – Karl oli harppaillut hänen vierellään kuin pitkä, korkeakoipinen koira, säyseäkatseinen, mykkä … samoin asteli hän nyt jälleen, mutta nyt oli vain talvi ja hän oli yksin; häntä hävetti ottaa ketään mukaansa. Se epävarma uumoilu, joka oli häntä silloin ensi kerran puistattanut, oli nyt varmuutta. Hän ei voinut päästä pitemmälle. Hyvä Jumala, hän ei voinut. Hän oli koulun sairaus.
Lumi kajasteli tuolla päivinä, pelloilta se nimittäin oli sulanut; kuutamossa maisema näytti aaveelliselta. Metsässä oli honkien juurella lumi kiinteätä, osaksi myöskin poluilla, mutta tässä oli ajotie jäätynyt syväuurtoiseksi, täynnä teräviä pikku kiviä, hevosten kokkareita; missä oli paljasta tai puolittain paljasta, siinä oli työläs kävellä. Hän palasi ruumiillisesti ja sielullisesti niin uupuneena, ettei muistanut milloinkaan tunteneensa herpaannuttavampaa väsymystä. Uuden hautuumaan kohdalla, missä hänen isänsä ja isoisänsä lepäsivät ja missä meri aaltoilevana ja mustana vetäytyi lähelle tien toisella puolella, tunsi hän jotakin, mikä saattoi toimittaa hänet tuonne ylös tai tuonne alas, tai molempiin – sekin oli mahdollista.
Kello oli jo kaksitoista; kuten esitelmänkin jälkeisenä yönä ei hän nytkään tahtonut tulla kotiin ennenkuin oli varma siitä, että äiti oli lakannut häntä odottamasta; tavallisesti äiti kävi levolle yhdeksän ja kymmenen välillä. Mutta ylös puistokujaa ponnistellessaan hän pian näki valoa arkihuoneesta ja vähän jälkeenpäin myöskin Karlin kamarista. Jollei hän olisi ollut niin surkeasti menehdyksissä, olisi hän pyörtänyt takaisin. Nyt ei auttanut.
Äiti oli käytävässä vastassa kynttilä kädessään. "Hyvä Jumala, Tomas, kuinka sinä olet säikyttänyt minua!" hän kuiskasi.
Mitä hän sillä tarkoitti? Tomas katseli häntä; poloinen, vähintään kymmenen vuotta vanhemmalta hän näytti – niin itkettyneeltä, niin kiihtyneeltä, niin surkean hylätyltä. Hän aloitti: "Tomas, koettakaamme toki…" "Ei, äiti", – hän torjui kädellään; "minä olen niin kovin, oi, niin kovin väsynyt". Hän astui hitaasti äidin kamarin poikki sisäkäytävään, hyvää yötä sanomatta, taaksensa katsahtamatta; äiti kuuli hänen askelensa käytävästä, kuuli hänen avaavan huoneensa oven, vetävän sen kiinni ja … kiertävän sen lukkoon sisäpuolelta! Se herätti aina vanhan muiston, tuo hirveä ääni. Ja miksi hän teki sen? Sehän oli, kuin hän olisi lukinnut heidät eroon.
Tulta sytyttäessään Tomas kuuli Karlin tarttuvan heidän väliovensa säppiin. Hän jätti kynttilän pöydälle, astui verhon luo ja näki Karlin kalpeiden, huolestuneiden kasvojen tähystelevän ovelta. Miksi olivat hän ja äiti asettuneet kumpainenkin omaan huoneeseensa? Tietysti, jotta äiti saisi yksinää