Sitten hän kertoi, miten tämä oli tapahtunut, – Millan kamareista, miltä ne näyttivät, miten hän oli käynyt siellä monet kerrat, kuulematta sanaakaan nukeista. Mutta tänään oli Milla ne hänelle näyttänyt vain sydämensä hyvyydestä lohduttaakseen häntä. Nyt hän tahtoi ne toisillekin näyttää, jos siten kaikki voisi olla hyvin ja kunnossa ja kaikki neljä olla tästä lähtien ystävyksiä! Tora oli sitä esittänyt; Milla tali säikähtynyt, mutta sitten hän oli siirtynyt Toran kannalle ja lopulta havainnut sen kauniiksi! Milla oli hyvä, – ja niin piti heidänkin olla! Ei mitään empimisiä – heidän täytyi! Minkä tähden täällä piti olla kaksi puoluetta? Milla oli omalla tavallaan, ja Nora omallansa. Oikeastaan he eivät olleet tehneet toisilleen vähintäkään, kukaan heistä. Eivät rahtuakaan! "Siepatkaa vain yllenne! – ja aika vauhtia; puhumme siitä sitten matkalla edelleen!"
Nuo kaksi silmäilivät toisiaan, mutta Tora ei suonut heille hengähdyslomaa: "Voimme ilmoittaa kotiin, että jäämme sinne iltaan asti, sillä se on tarkoituksena! Eihän toki käy päinsä hylätä kutsua? Nimenomaista kutsua Engelille?"
Tora oli myrskytuulena, ja tempoi ruumiillisestikin mukaansa. Ja myrskyn riehuessa oli syttynyt palo silmiin, liikkeisiin; hän räiskyi kipinöitä. Hän valtasi heidät…
Tovin kuluttua he kaikki neljä seisoivat kaapin edessä. Johdanto, alku-ujoilu, kursailu ja vastakursailu saivat hädin kahta minuuttia osalleen; Tora tarttui Millaan ja työnsi hänet hiljaa kaapin ääreen: "Avaa! Avaa! Me puhumme sitten! Avaa!" Milla tunsi itse, että tässä oli toiminta parempi kuin puhuminen, – ja avasi.
Kahden vastatulleen ihasteluhuudot palkitsivat hänet täydellisesti! Tuossa pikku kokoelmassa oli talletettuna melkoinen määrä ahkeruutta, järjestyksenhalua, uskollisuutta, kauneustajua, josta hän oli itsekseen tietoinen ja joka kiinnitti siihen hänen sydämensä. Se oli hänen aarteensa, sitä eivät olleet milloinkaan nähneet monet eikä nyt pariin vuoteen kukaan muu kuin hän itse; sitä sulostutti siten erityinen salaperäisyydenkin viehätys. Siitä nautittaisiin, kun se aikanaan avattaisiin muiden hämmästyneille katseille, – ja nyt siitä nautittiin!
Kukin löysi omansa. Tinkan silmissä nuo nuket olivat lapsia; hän laverteli niille lastenkieltä: "Voi hivveän sujoista", "hellan telttu". Hän alkoi riisua erästä saadakseen iloita sen pukemisesta.
Tora riemuitsi kankaista, tunnusteli muutamia, piteli niitä päivänvaloa vasten, asetteli niitä vastakkain. Erikoisesti hurmasi häntä muuan korukudoksen kappale, jonka hän nyt vasta näki (Milla etsi sen häntä varten esille). Se herätti suunnitelman toisensa jälkeen; hän puhui herkeämättä.
Nora nautti kaapista kokonaisuutena, taidekokoelmana. Milla esiintyi hänen silmissään uudessa valossa; kaikki tunsivat, mitä Nora hänestä nyt ajatteli, – sen näki Millan keveästä punehtumisestakin. He osoittivat sitten koko illan toisiansa kohtaan arvonantoa, jonka muut katsoivat luonnolliseksi.
Pian he kaikin istuivat pöydän ympärillä nuket välissään; kankaat ja kaikki vaatetustarpeet, mitä voitiin ajatella käyttökelpoisiksi suurta päämäärää – hovitanssiaisia – varten, oli levitetty pöydälle, ja kahdeksan silmää ja neljäkymmentä sormea penkoi tuota paljoutta. Ei voitu päästä yksimielisyyteen. Tora tahtoi saada pukutanssiaiset, ja hänen taukoamaton puheensa täytti ilman kuvilla ja kirjavilla väreillä; ritarineitoja ja rococo-naisia nauhoilleen, sulkineen ja hattuineen kieppui yhtenä vilinänä. Milla pysytteli nykyajassa, muotilehdessä, erittäinkin muutamissa ihan äsken tulleissa numeroissa. Nora liehui milloin toisen, milloin toisen mukana, mikäli jokin yksityisseikka tenhosi hänen mielikuvituksensa. Tinka vastusti koko ajatusta. He voisivat kukin vaatettaa oman nukkensa miten parhaaksi katsoivat.
Tämä herätti Noran ja Toran paheksumista; täytyihän toki olla yhtenäinen tyyli. Milla kohteli esitystä säveämmin, mutta oli vastaan hänkin. Noran taholta tuli väittelyyn pian kärsimättömyyttä, ja sellaisen taituruuden nojalla, johon ainoastaan tytöt pystyvät, sukesi tästä sitten kiista – Tomas Rendalenista ja Karl Vangenista! Ei ollenkaan Tinkan ja toisten välillä, vaan Tora Noraa ja Tinkaa vastassa. Toran herkkähermoisuus ei sietänyt tuota samaa ominaisuutta Rendalenissa; joko oli tämä syynä tai hänessä oli vastustuksen henki: toisin ei voi selittää sitä, että hän ensimmäisestä päivästä asti oli ollut epäsuopea Rendalenia kohtaan. Hypähtävä vertaus jonkin punapilkkuisen tilkun ja Rendalenin käsien välillä oli nyt sytyttänyt kinastuksen; Nora vastasi nimittäin heti, että Rendalenin kädet olivat sukkelat, oikein puhuvat kädet, kun sitä vastoin Vangenin olivat "tyhmät ja pitkät, yhtä leveät ylhäältä kuin alhaalta".
Kun tyttökoulussa on vain kaksi miespuolista opettajaa, eivät oppilaat hevin voi ylistää molempia; toista on morkattava silloin, kun toista kiitellään. Ja siinä koulussa sai säveä Karl Vangen syrjäytyä, kun haluttiin hurmaantua henkevään Rendaleniin. Mutta tässä oli Tora päinvastaisella kannalla; aina siitä asti, kun Karl Vangen oli kätkenyt hänen kätensä omaansa lämpimäksi tervetuloksi ja samalla säteillyt hänelle lempeällä silmäparillaan, niin, päälle päätteeksi tehnyt sen senpäiväisen rukouksensa tekstiksi … siitä asti Tora piti hänestä. Ja mitä kömpelömpi ja herkkäuskoisempi Karl Vangen oli, sitä enemmän Tora tappeli hänen puolestaan, joten toisten täytyi kiusoitella häntä.
Tällä kertaa se alkoi varsin vaatimattomasti; he sinkauttelivat Toralle vain Karl Vangenin "tyhjän, tyhmän" otsakuoren, hänen leveän suunsa, hänen pitkät sormensa, pitkät säärensä, isot jalkansa. Tora puolestaan Rendalenin punaisen tukan, siristelevät silmät, hänen naismaisen sievisteleväisyytensä, hänen hajuvedellä pirskoitellun nenäliinansa. Mutta sitten ottelu kävi tuimemmaksi. Toran terävä äly haki esimerkkejä Rendalenin hillittömästä kiivaudesta ja hänen silloin tekemistänsä hairahduksista; esimerkkejä hänen epätasaisesta mielialastaan: toisinaan hän harppaili neljännestunnittain edestakaisin luokkahuoneessa puhumatta, kuulematta, näkemättä, sitten hän taas oli pelkkää eloisuutta, kerrassaan remuavan hyväntuulinen, – joka suhteessa liikoihin menevä. Toiset pitivät tätä arvostelua kohtuuttomana, syystä että se noin irrallisena ei antanut vähäisintäkään käsitystä Rendalenista, joka kuitenkin kaikitenkin oli herttaisin ja kunnollisin opettaja, mitä olla saattoi. Tinkalla oli mainio matkimistaito eikä vähäisintäkään taipumusta uskonnollisuuteen, joten Karl Vangen helposti tuntui hänestä hupaiselta; hän alkoi nyt saarnata tai oikeammin määkiä papin tapaan, – silmät taivasta kohti kääntyneestä hartaudesta jäykkinä. Nora nauroi katketakseen, Tora itki.
Millakaan ei ollut voinut torjua naurunhaluaan, mutta ryhtyi nyt kuitenkin puoltamaan Karl Vangenia; hän huomautti levollisesti, että Vangen oli hänestä "viehättävä". Rendalenista hän ei puhunut.
Koska Milla oli emäntä ja Nora ja Tinka ensi kertaa hänen vierainansa, lopettivat he. Mutta Tora ei hellittänyt; nyt hän vasta oikein veisasikin Karl Vangenin ylistystä.
Vastaamista välttääkseen ja vihjatakseen, että tämä jo saisi riittää,
Nora nousi nenäänsä nyrpistäen ja katsoi ulos ikkunasta.
"Voi hyväinen aika, tuollahan menee Anna Rogne!" huudahti hän.
"Onko hän käynyt täällä?" kysyi Milla, nousi kalpeana ja astui ikkunaan päin.
"On varmastikin."
Hän näki Annan kiitävän tiehensä, hän oli ilmeisesti hyvin kiihdyksissään. Itse hän riensi soveliaan ripeästi ulos ovesta ja alas portaita. Kesti tovin, ennenkuin hän palasi.
Silloin hän oli hiljainen ja todella järkkynyt. Anna oli ollut ihan ylhäällä asti, siis heidän ovensa takana.
Yleinen ihmetys. Milla kertoi sitten, mitä oli aamupäivällä tapahtunut ja kuinka viaton hän pohjaltaan oli siinä asiassa. Tora otti sen heti itseensä ja oli hirveän onneton.
"Ei, syy on yksistään minun", arveli Milla.
Mitä hän tekisi? Hän oli valjastuttanut vaunut.
Kukaan ei vastannut, mutta he katsoivat tahtomattansakin Tinkaan.
"Niin", tuumi Tinka, "mepä kaikin noudamme Annan ja selitämme hänelle, miten tämä on tapahtunut". Nora ja Tora yhtyivät ehdotukseen heti. Se oli ainoa oikea!
Millakin myönsi, että tämä kai oli paras menettelytapa. Mutta hän ei ollut milloinkaan hiiskunut nukeista sanaakaan Annalle; Annalla ei ollut luontumusta sellaiseen. Ja nyt ei tätä nukkejuttua voinut kunnolleen selittää Annalle häntä loukkaamatta.
Nora ja Tora älysivät sen; se ei käynyt päinsä.
Mutta Tinka uskoi sen käyvän. Hän oli valmis ottamaan toimen yksin suorittaakseen.
Ei, jos sen joku tekisi, piti Millan se tehdä.
Tämä johti Millan mieleen ajatuksen kirjoittaa. Sanoa yksinkertaisesti, että toiset olivat tulleet; eikö hänkin yhtyisi joukkoon? Kirjelmää viemään hän lähettäisi vaunut. – Kyllä, arvelivat toiset, se kävisi päinsä.
"Lähde itse!" neuvoi Tinka.
"Ei, niin epäkohtelias en vieraitani kohtaan ole", nauroi Milla. Hän istuutui kirjoittamaan.
Toiset istuivat sill'aikaa hiljaa. Mutta Nora keskeytti: "Tinka on totisesti oikeassa; lähde itse! Mehän voimme siksi aikaa lähteä kävelylle."
"Ei", vastasi Milla, käännähtäen kirjeestään; "eihän Annan tarvitse tietää, että me olemme hänet nähneet. Silloin on mitä luonnollisinta, että lähetän hänelle kutsun, koska te olette tulleet tänne."
Sen huomasivat toiset oivalliseksi. Hän sai kirjeensä valmiiksi ja kiiti alas. Hänen palatessaan he kuulivat vaunujen vierivän ulos talon sivuportista.
Milla myhäili: "Minä kirjoitin toisella kertaa selittäväni, minkä tähden te olitte tulleet. Hansia pyysin kiirehtimään ja tekemään pikku kaarroksen, jotta hän ei tapaisi Annaa; kenties vaunut siten ehtivät perille ennenkuin hän itse."
Hän oli silmin nähden iloissaan siitä, että oli taitavasti suoriutunut kiusallisesta tilanteesta.
Palattiin jälleen neuvotteluun nukkejuhlasta; mutta ennenkuin vaunut toisivat Annan, täytyi nuket tamineinensa asetella kaappiin.
Äkkiä Nora huudahti: "Kun emme siis kuitenkaan puhu nukeista Annalle, niin miksi ihmeessä emme voineet kaikin lähteä mukaan?"
He silmäilivät toisiaan kotvasen kummastellen; sehän oli totta! He purskahtivat nauruun: kuinka he olivatkaan saaneet sen hupsun ajatuksen, että kaikkien lähtö olisi ollut samaa kuin nukkien ilmaiseminen? He koettivat muistella sitä. Yksimielisenä päätelmänä oli, että se joka tapauksessa todisti pahaa omaatuntoa.
Tinka esitti, että nuket, puvut ja kankaat hyvissä ajoin järjestettäisiin paikoilleen Millan valvonnan alaisina, mutta Milla tarjoutui järjestelemään kaikki jälkeenpäin; heidän piti vain istua rauhassa. Sitä vastaan he nostivat kapinan, paikoilleen sovittelu ja järjestely oli niin hirveän hauskaa. Ja niin kävi.
Vaunut palasivat ilman Annaa; "hänellä oli päänkivistystä".
Tora katsoi Millaan ja Milla Toraan; tämä oli kiitoksia viimeisestä. Se nolostutti heidät kaikki tuokioksi, mutta muistaessaan, että hehän siis saattoivatkin ottaa nuket jälleen esille, olivat nuo kolme vierasta piankin lohdutettuja.
Heidän jälleen päästyään puuhiinsa johtui keskustelu tietenkin Annaan. Kukaan noista kolmesta ei pitänyt hänestä; heidän mielestään hän oli tekeytyvä, "prétentieuse", kuten Tora sanoi suipistetusti ääntäen ranskaa. Anna ponnisteli erikoisen muodon tavoittamiseksi; kaiken hänen sanomansa tai tekemänsä piti olla niin hirveän oikein. Mutta kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että hän kirjoitti hyvin; siinä tuo virheettömyys ja tarkkuus oli paikallaan. Sitten he yltyivät pilkkaamaan hänen uskonnollista haaveksintaansa. Edelliseen ei Milla ollut kajonnut; jälkimmäisestä hän tyytyi sanomaan, että hänessä ehkä oli sitä liiaksi. Nora oli ensimmäinen, joka irtausi pöydän äärestä, hän ei kestänyt pitempään, hänen täytyi saada hiukan musiikkia, sanoi hän. Koeteltiin Erard-pianoa. Milla pahoitteli, ettei se ollut oikein vireessä, eikä se ollutkaan; mutta kuinka soinnukkaat olivatkaan siinä sävelet! Nora lauloi, muiden vaaliessa nukkejansa. Sitten hän tahtoi saada Tinkankin esille, mutta Tinkan ei ensimmältä tehnyt mieli jättää sinistä nukkeansa; lopuksi Millakin pyysi häntä.
He olivat laulaneet pari numeroa, kun ovelle koputettiin; Millan kamarineito ilmoitti, että konsuli oli tullut. Suuri yllätys, häntä ei ollut odotettu; Milla riensi alas. Toiset sopivat keskenään, että heidän siis oli lähteminen; olisi tukalaa syödä illallista konsulin seurassa. Varsinkin Tora vaikerteli; hänen kalvosimensa olivat käyneet epäilyttäviksi, voisikohan pyytää Millalta paria lainaksi? Neuvottelun kestäessä avautui ovi, sisälle tuli Milla nopeammin kuin kukaan olisi uskonut hänelle mahdolliseksi. "Isä tulee!" hän kuiskasi, riensi pöydän luo ja kaikki perässä; sieltä kaapille, kaapilta pöydän luo, pöydän luota kaapille … otsat kalahtelivat yhteen, hartiat tuuppailivat toisiaan, varpaille tallattiin, hillittyä kirahtelua, hillittyä naurua, hillittyä torumista… Kaikki oli poissa pöydältä, lukon takana, kun konsuli koputti ovelle.
Nora oli työntäissyt Tinkaa, niin että tämä oli kuukertunut sohvalle; itse hän istui nyt totisena tuolilla, Milla ja Tora seisoivat kaapin luona.
Konsuli astui sisälle hienona, hymyilevänä kuten aina. Hän näki nuo neljä tulipunaisina pidätetystä naurusta tai mistä lieneekään ollut, hämillisinä, tekeytyneinä. Hän ajatteli: mikä hitto noiden on? – ja astui Noran, maaherran tyttären, luo, tervehti kohteliaasti, toivotti hänet tervetulleeksi ja kysyi hänen vanhempiensa vointia; siirtyi sitten toisiin, jotka Milla esitteli, sitten takaisin Noraan ja kysyi hilpeästi, suotaisiinko hänelle huvi viedä neiti alas ruokapöytään. Hän tuli höyrylaivalta ja oli merimatkan jälkeen niin nälkiintynyt kuin ikinä mahdollista.
Nora antoi hänelle käsivartensa, mutta hän tahtoi toiset käymään edellä, ja nämä empivät; näytti siltä, kuin toinen odottelisi toista. Tinka ei lopulta voinut ymmärtää, miksi Tora ei hievahtanut, ja kun konsuli uudestaan vetosi häneen, läksi hän, vaikka se oli kiusallista. Minkä tähden ei Milla auttanut häntä? Hänkin nimittäin seisoi kuin kiinni naulittuna. Konsuli työnsi keveästi Millaa: "avancez, mesdemoiselles!" Milla horjahti keskilattialle, – ja näkyviin tuli nuken alaosa! Se makasi siinä "paljain pyllyin", kuten laulussa sanotaan. Tora yritti sitä peittää, mutta konsuli oli huomannut sen ja "Anteeksi, neiti!" kumartunut ottamaan sen ylös.
Tora juoksi, Tinka juoksi, Milla juoksi, Nora hellitti ja juoksi, ja konsuli nukke kainalossaan perässä. "Mitä tämä on? Mitä ihmettä tämä on?" Kaikki ryntäsivät ruokailuhuoneeseen ja seisoivat siellä yhtenä rykelmänä, nauruun pakahtumaisillaan, kun konsuli tuli nukke korkealle kohotettuna kuin lippu. Se oli sininen nukke, jonka Tinka oli riisunut kolmanteen kertaan ja aikoi panna makuulle silloin, kun konsuli tuli ja kaikki meni mullin mallin. Se oli nähtävästi luistanut tyttöjen kantamuksista lattialle ja häijysti asettunut jonkun liepeen suojaan silloin, kun kaappi lukittiin. Milla ja Tora olivat havainneet sen yht'aikaa, yht'aikaa asettuneet pitämään sitä piilossa.
Konsuli kävi pöytään nuken keralla. Ensin hän istui nukke käsivarrellaan, sitten asetti sen ruokaliinaansa ja sitä pariin kertaan hyssyteltyään laski sen pöydälle makaamaan teevati päänalusena; siitä sieppasi sen Milla talteensa.
Leikkivätkö he siis tosiaankin nukeilla?
Kaukana siitä! He olivat kokoontuneet joululahjoja valmistamaan. —
Milla antoi tämän vastauksen.
"Miksi salata niin viatonta?" kysyi konsuli.
"Tietysti siksi, ettei nukke ollut puettu", vastasi tytär. Saattoi kuulla, että he olivat tottuneita miekkailijoita. Pian tuli Nora lisäksi; hänelläkin oli tottumusta, sillä hänelläkin oli isä, joka kiusaili nuoria tyttöjä.
Toiset kaksi joutuivat ikään kuin hiukan ulkopuolelle. Mutta korvaukseksi konsulin katse viipyi heissä melkein koko ajan. Tinka saattoi kyllä ymmärtää, että Toran täytyi herättää hänen huomiotansa; mutta miksi katseli konsuli häntäkin? Vähitellen hän kävi epävarmaksi; hihasta oli kai jostakin kohti sauma ratkennut, sellaista sattui hänelle toisinaan. Hän tähysteli vikaa niin hyvin kuin taisi, mutta ei pystynyt havaitsemaan mitään. Hänestä tuntui, kuin hän olisi alasti.
Konsuli oli hyvin hilpeä; äkkiä hänen koko huomaavaisuutensa kohdistui Toraan. Ei ollut pitkälle päästy ateriassa, ja Tora oli jo lopettanut!
Nuo onnettomat kalvosimet hermostuttivat nimittäin Toraa aivan hirvittävästi. Konsulihan tuijotti häneen lakkaamatta. Luomea hän ei katsellut, sillä sen sivun hän oli saanut käännetyksi Millaan; ei yleensä kasvojakaan, – hän katseli alemmaksi. Hän työnsi lautasen edestään ja pisti kätensä pöydän alle piiloon.
"Hyvä neiti Holm, ettekö syö? – Ettekö voi hyvin, pikku neiti Holm? – Mikä on vikana? Vai haluatteko jotakin? Sanokaahan vain! – Milla, annahan neiti Holmille uusi kupillinen teetä, – niin! – Eikö teetäkään? – Lasi viiniä? Hoo, lasillinen viiniäpä tietenkin! – Maljanne, neiti! – Mutta tehän ette maistakaan? – Pidättekö enemmin madeirasta? – Mutta, hyvä neiti, punastutteko siitä? – Päänkipua? Ai, hm! – Kenties tahdotte – ? … Tulisiko Millan auttaa teitä? Ei sitäkään. Sanokaahan toki, mitä haluaisitte, neitiseni!.. Onko teillä useinkin päänkipua, neiti Holm? – No, siis sitä ei teillä toki ole. Minä tunsin erään nuoren tytön, jolla oli päänkipua milloin vain hänen kalvosimissaan oli jotakin vikaa. – Mutta, rakkahin Milla, eihän se mitään neiti Holmin kiusaamista ole. – Eihän, neiti Holm?.."
Toran oli vallannut turvattomuuden tunne, joka syntyi vähemmästäkin aiheesta kuin tällaisesta, ja joka kerta se sai hänet itkemään. Hänen täytyi poistua pöydästä ja kiitää yläkertaan.
Millakin nousi, sävyssään arvokkuus, jota ystävättäret ihailivat; hän meni perässä. —
Kun toisetkin tulivat kamariin, oli Tora mennyt, Milla kalpea, mutta ehdottomasti vaiti tapahtuneesta. Myöskin Tinka ja Nora pukivat ylleen; Milla antoi heidän tehdä sen. Hän suuteli heitä ja pyysi pian tulemaan uudestaan; samaa hän pyysi alhaalla käytävässä. Vasta takaisin yläkertaan tultuaan ja yksikseen sulkeuduttuaan hän puhkesi itkuun. Mitään sellaista ei olisi koskaan tapahtunut, jos hänen äitinsä olisi istunut pöydässä; itse ei hän kyennyt täyttämään sijaa, häntä olikin isä erityisesti loukannut. Hänen äitinsä oli muuttanut niin kovin liian aikaisin pois. Oi, äiti, äiti, äiti, äiti!
Ovelle koputettiin. Hän kysyi, kuka siellä. Hänen isänsä. Hänen tietysti täytyi avata, mutta hän palasi sohvan luo ja heittäytyi itkien sen takakulman yli.
Konsuli istuutui hiljaa, ja tovin kuluttua hän sanoi varovasti, melkein kuiskaten: "Kuulehan, Milla, minä pahoittelen äskeistä, – enpä enää totisesti tiedä, miten se sattui. Mutta se on kiusallista – tietysti enimmin sinun vuoksesi. Enhän arvannut, että hän ottaisi sen niin sydämelleen. Minä pidän kovin paljon siitä, että ystävättäriäsi poikkeaa tänne luoksesi, ja erittäinkin näistä nuorista tytöistä. Kuitenkin … ja kenties juuri se tunne ajoi minua … oletko ollut kyllin varovainen tuon yhden valinnassa, Milla?"
"Mitä sillä tarkoitat?"
"En mitään määrättyä. – Rakkahin, älä siitä niin kiivastu! Sinä et varmastikaan ymmärrä minua. Tyttö, joka siinä määrin on epävarma itsestään, näetkös, ja – niin – jota niin helposti voidaan hämmennyttää…; voisi tulla päivä, jona katuisit seurustelleesi hänen kanssaan."
Milla nousi ihan liidunvalkeana; hänestä aivan tuntui, kuin olisi isä sanonut sen hänestä itsestään. Tuskinpa moni tyttö hänen iässään olisikaan toisin tuntenut. Mutta hän ei hiiskunut sanaakaan. Hän hyrähti ankaraan itkuun ja meni makuuhuoneeseen, lukiten oven perästään.
Seuraavana päivänä, heti kun soitettiin välitunnille, oli Millalla Tora käsikynkässään, ja sitten jokaisella seuraavalla välitunnilla; he olivat molemmat mitä loistavimmalla tuulella. Nora ja Tinka suorastaan ihastuivat Millaan tästä. He eivät olleet ajatelleet, että hänessä olisi niin paljon sydämellisyyttä ja rohkeutta, – ja paremmin kuin mikään muu oli tuo pikku tapaus heidän ystävyytensä pohjana.
"Yleisesikunta" oli muodostunut.
3
Seura
Huomattiin pian, että koko ylin luokka ja sen mukana ylintä lähin olivat joutuneet yhtenäisen johdon alaisiksi.
Rendalen tuli niin ihmeisiinsä muutoksesta, jonka aihetta hän ei käsittänyt, että hän viimein kysyi, ja se kerrottiin hänelle. Tämä huvitti häntä erinomaisesti; hän antoi noille neljälle heidän kuulun nimensä ja teki lisäksi sen ehdotuksen, että he perustaisivat nyt "seuran". Tosin heillä oli viikoittain kokoontumisilta hänen äitinsä luona, ja sitähän he voisivat jatkaa; mutta parempi oli, että he ottaisivat asian kokonaan omiin käsiinsä, määräisivät, mitä haluaisivat luettavaksi ääneen tai mistä esitelmän kuulla tai mitä itse toimisivat. Varsinkin viimeksimainittua. Nuorilla tytöillä oli niin monia "hepeniä" mielessään, että heidän pitäisi aikaisin uurastaa muodostaakseen jonkin aatteen valmiiksi, seuratakseen jotakuta nimenomaista harrastusta.
Seura! Ylin luokka perustaa seuran! Ystävättäriä voidaan äänestää jäseniksi kaupungilta, niin ikään sopii äänestää vanhempia oppilaita lähimmältä luokalta, ja seurassaan he saavat puhella, mistä itse tahtovat, kutsua kenet itse tahtovat pitämään esitelmiä, esittämään musiikkia … itse ovat he herroina, – he, eikä kukaan muu. He saavat laatia lakeja, valita puheenjohtajan, kirjurin, säätää sakkoja!.. Mitä kaikkia kuvitelmia tämä elähdyttikään liikkeelle – ei ainoastaan ylimmillä luokilla, vaan kaikkialla aina alinta myöten, missä pienimmät istuivat tavailemassa ja laulelemassa kissasta; millaista eloisuutta syntyikään pöytien alitse ja päällitse, kuiskimisia tunneilla, hälinää väliajoilla!
Kun koulun anastaa kysymys, josta ei saa tunneilla puhua ääneen, saattaa se opettajat epätoivoon. Kukaan ei lue, kukaan ei kuule, kukaan ei pysy järjestyksessä eikä muista. Jos tahtoo saada oikeata hupia luokalla vallitsevasta kiihkosta, niin ei saa asettua eteen, sillä silloin he talttuvat; – ei, tulee asettua taakse ja pitää silmällä palmikkoja. Voisi luulla niiden saaneen itsenäisesti toimivan elämän. Ne hyppivät, ne tanssivat, ne kiertyvät ja ne kiehittyvät hajalle; värieroavaisuudet käyvät tässä ylettömässä rauhattomuudessa varsin hauskaksi. Kaikki nuo tulipunaiset, vaaleanpunaiset, ruskeanpunaiset vastakohtina tummille, jotka näyttävät ikään kuin vedessä kostutetuilta tai öljyä tiukkuvilta taikka ovat himmeän tummia kuin kahvinsakka; niille, jotka ovat ulkoa mustia ja sisältä ruskeita, ja ihan korpinsinimustille; vaaleille, joissa on kaikenlaisia harmaita, keltaisia ja harmaankeltaisia vivahduksia vihreässä pohjavärissä; yleensä kaikki nuo mahdottomat siirtymisvärit, jotka ovat kehitysiälle ominaisia. Palmikot ovat innokkaita kuin rupattelisivat keskenään, tekisivät temppuja toisilleen, hypähtelisivät toisiansa vastaan; seläntakainen elämä on uskollinen heijastus siitä, mitä edessä tapahtuu.
"Seuran" ensimmäisessä "perustavassa" kokouksessa valittiin Nora puheenjohtajaksi. Tinka oli tottunut siihen, että kaikki työ sälytettiin hänelle, joten hän jo ennakolta tiesi joutuvansa kirjuriksi, ja siksi hän tulikin – yksimielisesti. Siitä oli se etu, arveli Nora, että hän siten voisi jäljentää keskustelupöytäkirjat Frederikille. Ensimmäisenä säädöksenä oli kylläkin, että kaikki oli salaista; mutta Tinkahan oli kihloissa.
Muuten he aloittivat ilman kirjoitettuja sääntöjä; mutta Frederik vaati Kristianiasta käsin mitä tiukimmin lakeja. Hän lähetti luonnoksen, joka sääsi sakkoa poissaolosta, sakkoa määrätyn toimitettavan laiminlyömisestä, sakkoa toiskertaisesta vallattomuudesta, sakkoa äänestämättä jättämisestä. Mutta tytöt ottivat asian käytännöllisemmältä kannalta kuin hän – "pökkelö", kuten Tinka häntä tässä tilaisuudessa nimitti. Kaikessa hiljaisuudessa laativat Nora ja hän uuden lakiehdotuksen. Se käsiteltiin seuraavassa kokouksessa vilkkaalla pauhulla; lakeihin ei heillä näkynyt olevan luontumusta.
Kaupungilla tehtiin pilaa "seurasta"; jotkut katsoivat sen sopimattomaksi, jopa muutamat kerrassaan vaaralliseksikin. Mutta kun kaupunkiin samaan aikaan saapui näyttelijäseurue ja sen paras näytäntö sattui "seuran" kokousillaksi eikä tämän jäseniä paria poikkeusta lukuun ottamatta voitu saada uhraamaan illanviettoaan, pidettiin tätä "seuran" innostuksen kenraaliharjoitusnäytteenä; ei katsottu kannattavan houkutella esiin ensi-iltaa, he saivat olla rauhassa.
Pian ilmeni vaarallinen puute "seuran" säännöissä. Jokainen sai nimettömänä lähettää puheenjohtajalle keskustelukysymysehdotuksia; sitten äänestettiin, otettaisiinko ne päiväjärjestykseen vai ei. Siten esitettiin nimettömästi, että keskusteltaisiin "kuolemattomuudesta"; äänestyksessä ei esitys saanut ainoatakaan ääntä. Esityksen tekijä ei siis ollut "seuran" jäsen. Eräs toinen esitys kuului: "Missä määrin on miesväen sallittava viljellä huulipartaa?" – ja se oli kirjoitettu samalla käsialalla. Nyt ehdotettiin, ettei otettaisi lukuun mitään kirjelmää, jota ei ollut kokousten aikana asetettu kirjurin pöydälle. Muistutettiin tätä vastaan, että esitykset eivät siten enää pysyisi nimettöminä; mutta nähtävästi luotettiin omaan kätevyyteen, sillä esitys hyväksyttiin.
Vaikka keskustelut olivat ehdottomasti salaisia, kerrottiin kaupungilla jonkun nuoren neitosen tuolla ylhäällä pitämässään esitelmässä katsoneen surkean raukkamaiseksi miehissä sen, etteivät he voineet pitää siveydenlupaustaan yhtä hyvin kuin nainenkin. Silloin Dösen tekaisi kuuluisan lauselmansa:
Nora, Tora, ora pro nobis. [Latinaa = Nora, Tora, rukoile puolestamme. Suom.]
Ei muuten koskaan päästy varmuuteen siitä, mitä tytöt olivat kokouksissaan käsitelleet. He olivat sopineet, että antaisivat kaiken heistä sanotun käydä todesta; tuo veitikkamainen salaseura hyväksyi tämän pilan.
Pahimpia heidän härnääjiään oli konsuli Engel. Hän oli pian päässyt sovintoon yleisesikunnan kanssa esittämällä tyttärensä kautta anteeksipyytelyn. Edelleen hän lahjoitti Toralle japanilaisen lippaan, jossa oli monia pienempiä sisällä, ja sisimmässä oli uhkea rintaneula. Ja oikein saadakseen kaikki jälleen hyväksi hän pani toimeen sopijaispäivälliset, joille Milla sai kutsua useita ystävättäriään. Konsuli oli ripeästi hankkinut suunnattoman ison nuken, jonka oli asettanut pöydälle ja juhlallisesti ojensi noille neljälle; se vasta oli muhkea.
Tinka oli ottanut ylleen tukevimman pukunsa. Tora oli yltiöpäisellä tuulella alapäässä Millan luona, jonka vieressä hän istui; hän pakisi herkeämättä, niin että Milla tyrkkäsi häntä pöydän alla saadakseen ystävättärensä vaikenemaan. Silloin Tora nauroi kuin hullu. Nora juoksi pianon ääreen kesken jälkiruoan esittämään laulun, jota konsuli ei ollut kuullut. Tämä vakuutti sitten, ettei hän ollut milloinkaan huvitellut viattomammin. Hänellä ei ollut mitään muuta muotoa keskustelulle heidän kanssaan kuin kiusoittelu; yleensä se kohdistui "seuraan". He nauroivat hänen naljailulleen, he johtivat sitä pitemmälle; mutta he eivät ilmaisseet mitään, sillä nainen on perin tottunut kärsimään pilkkaa, kun on kysymyksessä jotakin, mistä hän pitää.
"Seura" oli heidän elämässään suuri uutuus; ja pian se tuli merkitsemään heille muutakin. Mutta sen osoittamiseksi kääntykäämme takaisin erääseen, joka odottelee meitä.
Anna Rogne ei tullut kouluun sinä maanantaina, jona Milla oli vastassa sydän itsesoimauksia tulvillaan. Heti kouluajan päätyttyä Milla tavoitti häntä vaunuineen, mutta Anna oli sairaana; tädit tulivat myhäillen vastaan ja vakuuttivat, ettei häntä saisi häiritä. Seuraavana päivänä Milla saapui uudestaan; hän kysyi, eikö hän saisi vilahdukseltakaan nähdä potilasta. Anna ja hän olivat yhdessä alkaneet lukea Fabiolaa; eiköhän hän nyt voisi lukea ääneen Annalle? Pikku Anna teki esteitä; myhäilijät myhäilivät, – ja Milla lähti.
Kolme viikkoa oli Anna koulusta poissa; Milla tavoitteli häntä vielä pari kertaa, mutta ei päässyt sisälle asti. Sitten hän heitti silleen.
Anna ei ollut sairas; hän uskoi tädeille peittelemättä, mikä oli vikana. Hänet oli petetty ja poljettu, niin, vieläpä ryöstettykin. Mitä hän tällä viimeisellä tarkoitti, sitä hän ei pitkään aikaan tahtonut selittää; hän ei voinut. Hänen täytyi saada olla ihan, ihan, ihan yksikseen. He kuulivat hänen päivät pitkät käyskentelevän tuolla ylisillä – toisinaan öisinkin; heitä ahdisti mitä suurin pelko, mutta he tekivät hänen toivomuksensa mukaisesti.
Joka kerta, kun he pitivät hartaushetken, antoivat he hänelle tiedon, mutta hän ei saapunut koskaan. Hänen nähdessään heidän yltyvän kummastuksensa ja huolestuksensa puhkesi viimeinkin ilmoille, että juuri tässä hän oli kärsinyt pahimman häviönsä, sillä kaikki, mitä hänellä oli ollut rakkainta, oli hän jakanut Millan kanssa. Puhumattakaan synnintunnustuksesta ei edes ollut ainoatakaan rukousta, ei virttä, ei rakasta raamatunkohtaa sellaista, mitä hän ei olisi käyttänyt kuten käytetään kihlasormuksia, vaihdetaan lahjoja, suudellaan toistensa valokuvia … hän ei enää sietänyt nähdä sitä tai kuulla sitä, ei ajatellakaan sitä!
Hän ei itkenyt, muiden nähden ainakaan; pikku Annalla oli tahtoa. Hän katseli tapahtunutta kuin toinen vihollinen katselee toista; se ei tuottanut tuskaa vaan suuttumusta. Hän vihasi toista, halveksi itseään. Hänen erehdyksensä – viimeisen päivän viimeiseen hetkeen asti, jolloin hän seisoi Millan oven edessä ja kuuli toisten nauravan sisäpuolella – … voitiinko ajatella mitään naurettavampaa? Mitä hän juhlallisen totisena oli toiminut yhdessä mokomankin kanssa, – ja se sisäinen voima, jota hän oli uskonut siinä olevaksi … ei ollut rajaa hänen häpeämiselleen, kun hän sitä ajatteli. Ja kuitenkin sitä oli ajateltava. Hän pakotti itsensä tunnustamaan sen tädeille; hän pakotti itsensä tutkistelemaan sitä sen syvimpiä syitä myöten. Siitä koitui työ, ja se toi muuta mukanaan.
Mutta hän kohottautui siitä, – alkoi liikkua ulkona, tehdä pitkiä yksinäisiä kävelyjä ja vihdoin lukea. Kolmen viikon kuluttua hän saapui kouluun, hiukan kalpeampana kuin tavallista ja vielä laihempana, mutta kaikessa muussa näköjään entisellään.
Hän ei istunut vanhalle paikalleen, mutta oli ystävällinen kaikille, – Millallekin. Tämä ei enää yrittänyt antaa mitään selitystä; mutta ei kenties tapahtunut hänen tietämättään se, että Tora yritti. Anna kuunteli häntä – ja pyysi hiukan keltaista lankaa; hän toimittaisi huomenna takaisin.
Kaikissa seuran kokouksissa hän kävi ahkerasti: tämä ilmeisesti herätti hänen harrastustaan, mutta hän ei ottanut mitään toimivaa osaa.
Sitten lähempänä joulua oli Rendalenia – Noran ehdotuksesta – kutsuttu puhumaan heille Henrik Ibsenin Kummittelijoista; hän kieltäytyi, mutta pyysi saada puhua muutamia sanoja sukuvastuusta. Hän arveli nimittäin, että siinä, jos se kehitettäisiin ja omaksuttaisiin, oli useita uusia siveellisyyssääntöjä, vieläpä että siitä puhkeaisi paljossakin mullistus. Tultiin jännittyneiksi; ilomielin ajateltiin saatavan kiintoisa, hiljainen esitys – ja saatiin katkonainen, mutta karmiva saarna. Tytöt istuivat säikähtyneinä sekä Rendalenin omasta liikutuksesta että hänen sanoistaan. Hän huudahti lopuksi, että ne, jotka päästivät periytyviä tauteja lapsiinsa, – ne, joilla esimerkiksi oli tiheään mielisairautta suvussa ja jotka silti menivät naimisiin, – ne, jotka irstailujen heikontamina toimittivat lapsia maailmaan, – ne, jotka rahojen takia menivät naimisiin vaivaisten tai terveytensä menettäneiden kanssa ja siittivät lapsia heidän kanssaan, olivat pahempia kuin suurimmat roistot, pahempia kuin varkaat, väärentäjät, rosvot, murhaajat … sellaista hän syyti…