He veisasivat virren, ja Karl puhui kohtaamisesta. Kun kohtasi ihmisissä olevaa hyvää, silloin kohtasi Jumalan; tämä oli hänen aineensa. Se solui Toran ohitse kauniin äänen kohuna. Häntä kiusasi hänen onneton esiintymisensä ja vaikutus, jonka se oli tehnyt – ensinnäkin rouva Rendaleniin, mutta myöskin toisiin; sen hän oli kyllä huomannut. Hän ei saanut rauhaa; vääntelehti, kun joku katseli häntä; kääntyi päin ja kääntyi pois, kuin olisi tahtonut sekä näkyä että olla näkymättömissä. Jos häntä puhuteltiin, kuten tietysti vähin erin tapahtui, punehtui hän ja vastasi jotakin, jotka hän heti jälkeenpäin paranteli.
Ja näin meni ensimmäinen päivä, toinen ja kolmaskin. Hän ei osannut Norjan maantietoa eikä Norjan historiaa; niin, hän ei osannut mitään paitsi englantia ja ranskaa ja karahti tulipunaiseksi, kun tämä kävi ilmi. Mutta kun selvisi, että hän puhui näitä molempia kieliä sujuvasti, punastui hän samaten. Hän ei tahtonut millään muotoa voimistella; viimeisenä verukkeena oli se, ettei hänellä ollut pukua. Hän ompeli itselleen sitten puvun, ja siitä tuli keimailun mestariteos. Mutta hän ei myöntänyt sitä, se oli muka jokapäiväinen, oikeastaan rumakin. Hän ei jaksanut voimistella, vaikka olikin tukeva; heittäytyi kerrassaan ryhdittömäksi ja alkoi itkeä. Miss Hall, joka valvoi voimistelua ja järjesti erityisiä liikkeitä yksilöiden mukaan, otti hänet ikkunan luo ja tarkasteli häntä. Miss Hall oli osittain unohtanut norjan kielen eikä kiireessä muistanut, että Tora puhui englantia; hän hapuili jotakin sanaa, tutkiessaan tyttöä. Tora ymmärsi hänet väärin ja karkasi hänen luotansa, pukeutui, juoksi suoraa päätä kotiin eikä enää tahtonut tulla kouluun.
Oli jokseenkin työlästä taivuttaa häntä – ei ainoastaan takaisin kouluun, vaan myöskin täysihoitoon; hänen täytyi saada parempaa ravintoa kuin hän sai kotonaan, sillä hänellä oli kalvetustaudin alkua. Tämä oli se sana, jota miss Hall ei ollut muistanut. Tora tuli nyt miss Hallin huonekumppaniksi, hän oli ensimmäinen siihen asemaan joutunut; sittemmin oli melkein aina joku miss Hallin luona.
Vähin erin unohti vastatullut itsensä sikäli, että hän saattoi istua alallaan, mutta ei koskaan silloin, kun joku pitempään katseli häntä tai hänestä puhui. Hän ilmeisesti tunsi sen selässään, arvelivat toverit. He tekivät kokeita, ja heistä oli hauskaa, kun hän todellakin kävi vähitellen levottomaksi, vihdoin kääntyi ja katsoi heihin.
Nora oli asunut koulun täysihoidossa koko edellisen vuoden; sen vuoksi hän oli siellä nytkin. Hän ei puhutellut Toraa, paitsi ohimennen; mutta eräänä sunnuntaina Tora kysyi häneltä, voisiko hän saada luvan sommitella hänen hiuslaitteensa. Se herätti hoitolassa sellaista huomiota, kuin hän olisi tarjonnut Noralle uusia hiuksia. Viesti kulki huoneesta huoneeseen, kaikki riensivät koolle, vanhemmat kuten nuoremmatkin; kaikki tahtoivat nähdä Noran saavan uuden tukan. He seisoivat, he riippuivat toistensa yli tuon suuren toimituksen tapahtuessa. Mutta vähempää ei se todella ollutkaan; nauru vaihtui pian hämmästykseksi, riemuksi, kätten taputukseksi.
Eräänä päivänä Noran tukan joutuessa epäjärjestykseen oli Tora heti nähnyt, että tällainen tukkalaite soveltuisi hänelle. Se sopi noihin suuriin avoimiin silmiin, jotka olivat kokonaan hallitsevina hänen pienissä kasvoissaan. Otsaa ei ollut juuri nimeksikään, posket päättyivät ihan alkuunsa, ja suu vastasi kirsikkaa tai paria; nenä täytti osan, – oikea suvun nenä, mutta se vain ohjasi huomion silmiin, jotka siis joka tapauksessa yksinään valtasivat katsojan huomion.
Nyt oli löydettävä sellainen hiuslaite, että sekin olisi silmien apuna. Tora oli nähnyt paljon ja tottunut saamaan "valoisia aatoksia"; mutta tukkasommitelmissa ei hänellä ollut sellaista vielä ollut. Hän sai sen!
Hän aloitti tietysti päästämällä hiukset hajalleen ja suorimalla ne; sitten hän otti otsatukan ja solmi sen kahdeksi isoksi kiehkuraksi kumpaisellekin sivulle. Se oli itsessään hyvin pieni eikä ollenkaan silmiinpistävä; mutta vaikutus oli tässä hämmästyttävä. Kun silmiin tuli säihkyä, niin tukka näytti kuin nostavan siipiänsä ja kohottautuvan lentoon. Toisinaan se taas ikäänkuin sädehti; hiukset olivat myös luonnostaan hiukan aaltoilevat.
Tähän asti ei Noraa milloinkaan ollut sanottu kauniiksi; hänessä oli muuta kiintoisaa. Mutta nyt täytyi itse Rendaleninkin, jonka ei muutoin ollut tapana juuri kiinnittää huomiota yksilöihin, seuraavalla luentotunnillaan pysähtyä, sattumalta vilkaistessaan Noraan päin. Koko luokka tiesi, mitä hän ajatteli.
Se, joka kenties vähimmin välitti siitä, oli Nora itse; nyt hän oli suoriutunut tukastaan, eikä hänen tarvitsisi enää vastedes nähdä siitä vaivaa. Mutta kun Tora heidän ystävyytensä edelleen kehittyessä alkoi ihastella hänen lahjakkuuttaan ja liioittelevaan tapaansa vakuutti, että Nora oli "pelkkää henkevyyttä", että Noran soitto ja laulu "suorastaan veivät loihtumaailmaan", että hänen lentävät sanansa "kaikki iskivät naulan kantaan", – niin, se oli jotakin! Tällaista tahtoi Nora kyllääntymättä ahmia lisää, ja hän helli tätä ystävyyttä. Tora Holm teki alituiseen uusia havaintoja, ennen kaikkea sen, että Nora oli aina oikeassa; silloinkin kun hän oli muita kohtaan ollut oikullinen, kiivas, niin, vieläpä saatuaan jonkin pikku uskottomuudenpuuskiansakin oli Nora oikeassa … pohjaltaan.
Silloin Noralle selvisi, että Tora Holm oli ensimmäinen, joka konsanaan oli häntä täydellisesti ymmärtänyt. Ajatellakin, että tämän heti huomasi vieras, uusilla, puolueettomilla silmillä katseleva!
Mitä hartaammin nämä kaksi keskenään seurustelivat, sitä lahjakkaammiksi he tulivat. Toran kyky jutella tarinoita oli "verrattomin", mitä Nora tiesi. Hän keräsi kaikki puoluelaisensa häntä kuuntelemaan, – ja silloin se alkoi! Seikkailuja ja romaaneja täyttä vauhtia; mitä kaikkea olikaan Tora lukenut, millainen muisti hänellä olikaan! Tuhannen ja yhden yön tarinoista – ei nuorisonlaitoksesta, ei, vaan oikeasta kokoelmasta – saattoivat tytöt kuunnella yhä uudestaan samoja kertomuksia kuten pikku lapset. Lisäksi he rakastivat sellaisia todellisuuden kuvauksia, jotka eivät olleet sen korkeammalla, kuin että he niihin yltivät; kuitenkin piti rakastajien (ja määrätyillä ehdoilla heidän itsensäkin) mieluimmin olla jaloja ja onnettomia. Nämä 15 – 17-vuotiaat (Tora itse oli melkein seitsemäntoista täyttänyt) olivat eri syistä vain varkain lukeneet kirjallisuutta kouluaineiden ulkopuolella, joten kaikella heidän lukemallaan oli pelkän satunnaisuuden leima Ne kirjat, joita Rendalen oli nyt lueskellut heille, olivat ripeästi laajentaneet heidän näköpiiriänsä ja kaipuutaan, joten Tora oli hirveän tervetullut.
Mutta tarinoimisten lomassa Nora tahtoi saada Toran itselleen, oikein omaksensa. Nora – Tora, Tora – Nora punoutuivat toisiinsa; muita ei voinut tulla lisäksi. Nora selittikin avoimesti, että he halusivat mieluimmin olla kahden.
Toverit tunsivat Noran ja tiesivät, että puuska tasaantuisi muutamassa päivässä; he nauroivat vain. Mutta yksi ei nauranut.
Tinka Hansen ei voinut sietää uskottomuutta. Hän oli pari kertaa ottanut Noran ankaraan tilintekoon ja varoittanut häntä. Tällä kertaa hän oli vaiti ja antoi rangaistuksena olla sen, että jäi pois tarkalleen toivomuksen mukaisesti; Nora ei koskaan saanut häntä seurakseen.
Pian tuntui Norasta tyhjältä kaikissa noissa upeissa itämaisissa linnoissa. Hän ei tiennyt, ennenkuin sai kokea, ettei hänellä ilman Tinkaa ollut täyttä vapautta viehättyä Toran kertomiin; ilman häntä ei hän edes oikein rohjennut kuunnella, Toran romaanit olivat usein kovin "ranskalaisia". Hän oli nyt runsaan vuoden ajan ollut tottunut Tinkan rajoihin; hän oli epävarma siitä, oliko hän rajain sisä- vaiko ulkopuolella, – paha omatunto pyrki mukaan. Sitten se pian purkausi Toraan. Hän ei tiennyt, mihin he ryhtyisivät, hän keskeytti aloitetun puuhan omavaltaisena, käski jotakin muuta, mutta pysähdytti senkin. Lupasi eikä täyttänyt, – kyllästyi.
Ja juuri tämän ajanjakson alettua tuli Milla kouluun.
Torstai-iltana rouva Rendalenin luona – Tomasin piti juuri lukea heille ääneen erästä uutta näytelmää – Tora Holm sattumalta seisahtui Millan eteen ja katseli hänen uutta mustaa pukuaan, joka oli toinen kuin hänen koulussa käyttämänsä. Pukua lähestymättä hän piirteli sormellaan ja virkahti: "Reunusteiden olisi pitänyt kulkea näin, eikä noin, – ja mieluummin olla kapeammat." Hän ei odottanut vastausta, vaan astui edelleen ja istuutui.
Seuraavana päivänä, jo ennen aamurukouksia, tuli Milla hänen luokseen kiittämään; hän oli nyt koettanut neuvoa ja havainnut sen oikeaksi. Aikaa ei ollut enempään. Mutta ensimmäisellä välitunnilla he ehdottomasti etsivät toisensa.
"Miten saatoitte sen heti nähdä?" kysyi Milla.
"Olin sitä äskettäin koettanut nukelle", vastasi Tora.
"Nukelle?" toisti Milla hiukan punehtuen.
Silloin Tora tunsi, että sitä ei hänen kenties olisi pitänyt ilmaista; hän oli aina epävarma oikeasta. Voi hyväinen aika, kuinka hieno vaisto Milla Engelillä täytyikään olla, kun hän punehtui hänen tähtensä! —
"Te siis puuhailette nukkien kanssa?" sanoi seuraavana päivänä Milla hymyillen, soluessaan ohitse.
Tora vakuutti … niin, ei voinut käsittää, mitä hän oikeastaan vakuutteli – myönsikö hän itsellään tosiaankin olevan pari nukkea, vai hänen sisarensako ne olivat; puolustautuiko hän sillä, että naineillakin naisilla usein oli nukkia, joten siinä ei voinut olla mitään hupsua, vai huomauttiko hän varsin hyvin tietävänsä, kuinka sopimatonta se oli, koska kunkin ikäkauden tulisi pysyä omissa hommissaan… Bergeniläinen tankkaili tätä ja muuta lisäksi, ja Milla myhäili.
"Ettekö pistäytyisi minun luokseni iltapäivällä? Olemme nyt tulleet kotiin maalta."
Tora ajatteli vasta kieltäydyttyänsä. Sitten hän oli siitäkin julmasti pahoillaan.
Mutta kello 6 hän oli siellä.
Tora tahtoi eteen- ja ylöspäin. Hän ei olisi suonut itseään sitovan sellaisen kodin kuin hänellä oli, sellaisen kohtalon, joka siellä uhkasi. Hän siis noudatti kutsua, mutta oli samalla pelokas.
Konsuli Engelin talo oli kaupungissa jokseenkin ainoa, joka pidettiin lukittuna päivälläkin. Ovikelloa soitettaessa tuli milloin miespalvelija, milloin sisäkkö avaamaan. Sitten oltiin talossa, missä samat brysselinmatot kulkivat pitkin käytäviä, portaita ja huoneita ja missä ensiksikin joutui kahden seinäkuvastimen väliin, joista näki itsensä kiireestä kantapäähän.
Tora opastettiin yläkertaan; "neidin" huoneet olivat siellä. Hänet otettiin sydämellisesti vastaan. Kamarit olivat olleet rouva Engelin olopaikkana viime vuodet; hän tuli silloin harvoin alas. Täällä hän oli kuollutkin; siksi oli perhe tänä vuonna mennyt niin myöhään maalle ja vasta nyt muuttanut kaupunkiasuntoon.
Täällä oli kaikki sirous ja mukavuus, millä voi huoneen varustaa. Huonekalut kaikki kuin pieluksia sairaan ympärillä; mihin kajosi, se antoi myöten. Ne oli päällystetty sammalen vihreällä silkillä, jota myöskin ikkuna- ja oviverhot olivat. Seinien väri oli tumman epämääräinen. Vanhanaikainen, ruusupuusta valmistettu, taiteellisilla veistoksilla somistettu chiffonnier, sisälsi loppumattomasti pikku komeroita ja kätköjä. Tora ei saanut kylläänsä sen katselemisesta. Siellä oli Erard-piano veisteltyine päineen ja vertauskuvineen; kirjakaappi samaa tyyliä. Maalaukset, jotka enimmäkseen olivat maisemia, olivat erityisessä ulokkeessa, jonne tuli ilta-aurinko. Kaikkialla oli hillittyä, miltei kuin liekomättäillä metsän syvyyksissä. Tora siirtyi toisesta toiseen; hän katseli jokaista esinettä kuin yksilöä, jonka kanssa hän halusi päästä väleihin. Makuuhuoneessa hän ihaili pehmoista mattoa, johon jalka upposi, nurkassa olevaa pikku leposohvaa, upeilla uutimilla eristettyä sänkyä, peilipöydän esineiden moninaisuutta ja siroutta.
Milla oli iloinen, kun sai näytellä Toralle kaikkea. Tämä kävi ilmi siitä, että hän sanoi tuntuvan siltä, kuin ei hän koskaan ennen olisi saatellut ketään äitinsä huoneissa.
Yhden ainoan huonekalun Tora aina säännöllisesti sivuutti. Lopulta hän ei enää voinut lainkaan sietää sitä; sehän rikkoi koko yhtenäisyyden. "Mitä onkaan tuossa kaapissa?" hän kysyi; "miksi se on tuohon asetettu?"
Milla vastasi hymyillen, että se todella pisti räikeästi silmään; sen hän tiesi. Ei se ollut siinä ennen ollutkaan; se oli nimittäin hänen ja oli seurannut hänen mukanaan lapsuudesta asti…
"Mutta eikö sitä sitten voisi sijoittaa muuanne?"
"Ei, eipä oikein." Vastauksessa oli jotakin pidättelevää; ei sopinut kysellä enempää.
Toran lähtiessä Milla pyysi häntä taas pian poikkeamaan luoksensa.
Mutta oli parasta ilmoittaa tulonsa ennakolta, jotta he voisivat olla kahden kesken; se oli hauskinta. Tora ymmärsi tämän koskevan etenkin
Anna Rognea; mutta sehän ei ollut hänen asiansa.
Niinpä tapahtui, että kun hän seuraavalla kerralla puolipimeässä tarinoitsi erästä Tuhannen ja yhden yön seikkailua Noralle ja hänen ystävättärilleen, jotka tilaisuutta varten olivat leiriytyneet matoille ja pieluksille pitkin lattiaa, hän tokaisi: "Kaikista tuntemistani ihmisistä muistuttaa Gulnarea enimmin Milla Engel."
Tämä oli siinä ympäristössä samaa kuin sanoa kuninkaan kuullen, ettei hän ole valtakunnan viisain mies. Nora ällistyi, ystävättäret lisäksi kuohahtivat. Tora tunsi tehneensä jotakin hullua; hän yritti selviytyä antamalla Millalle sen "passiivisen" kauneuden, josta tässä oli kysymys. Sanat "aktiivinen" ja "passiivinen" olivat siihen aikaan iskusanoja ylimmällä luokalla. Oli "aktiivisia" ihmisiä samoin kuin "passiivisiakin", "aktiivisia" silmiä ja "passiivisia", "aktiivisia" värejä ja "passiivisia".
"Mutta, voi toki", virkahti eräs tytöistä, "eihän Millalla edes ole mustaa tukkaa. Hän on vaaleaverinen!"
"Niinhän Norakin on", vastasi ajattelematon bergenitär.
"Minä en ollenkaan tahdo olla mikään 'passiivinen' kaunotar, minä, – mikään itämainen prinsessa", huomautti asianomainen pahastuneena.
"Ei, enhän minä sitä lainkaan tarkoittanutkaan; minä tarkoitin vain – ", hän vaikeni, sillä hän ei tosiaankaan tiennyt, miksi oli se sanonut.
"Tämä on silkkaa lirunlarua", arvelivat toiset ja ahdistivat Toraa niin kauan, kunnes hän kyynelsilmin selitti, että Milla oli hienoin ja kunnollisin koko koulussa; hän, Tora, oli äärettömän onnellinen tuntiessaan jonkun, joka oli niin säveä, niin hienotunteinen. Semmoisia eivät totisesti kaikki olleet.
Tämä meni yli kaikkien rajojen. Yksinpä niinkään sääliväinen tyttö kuin Gina Krog ei nyt empinyt ilmaista, mitä hän oli jo kaksi päivää tiennyt tahtomatta sitä kenellekään sanoa: että Tora kulki Millan luona ja että he olivat "sinuja"!
Tuli hiljaista. Seuraavana hetkenä oli Nora poissa, seurue hajalla. Tora koetti selitellä puolestaan, mutta kukaan ei ottanut kuunnellakseen. Millan puoluetta ei ollut täysihoitolassa; kukaan sikäläisistä tytöistä ei ollut astunut jalkaansa Milla Engelin kotiin – siitä syystä, ettei heitä ollut koskaan pyydetty.
Miten Tora heittelehtikään itseään ja päänalustansa käännellen sinä iltana, – unta hän ei saanut. Häntä vaivasi, kalvoi, ettei hän voinut olla toisen ystävättärenä olematta toisen kanssa epäsovussa. Nyt piti koko täysihoitola häntä uskottomana heilakkana, – Jumala taivaassa tiesi parhaiten, ettei hän semmoinen ollut. Mutta tämän takia hän voisi joutua muiden ulkopuolelle, kenties saada itseensä häipymättömän tahran. Hänellä oli alituiseen tulevaisuus kysymyksessä. Hän oli niin ajelehtinut pitkin, että tunsi itsensä kovin turvattomaksi; hän tapaili ja hapuili tukea, ja se lipui aina hänen käsistään.
Hän vuodatti karvaita kyyneliä. Molemmista hän piti, kumpaisestakin eri tapaan. Minkä tähden se ei voinut olla hänelle sallittua, kun hän kaipasi sitä? Mitä hän tekisi? Hän ei olisi tahtonut uhrata kumpaistakaan.
Seuraava päivä oli sunnuntai; hänen täytyi mennä kirkkoon, mutta hän ei mitenkään voinut odottaa toisia, joiden myöskin piti lähteä, vaan pyyhälsi kiireesti Millan luokse.
Milla oli pukeutunut niin ikään kirkkoon mennäkseen; he tulivat käytävässä vastakkain. Mutta kun Tora pyysi saada häntä puhutella, kummastui hän, vei hänet sisälle ja kiersi oven lukkoon. Nyt Tora hyrähti itkuun ja kertoi kaiken, tarkalleen niinkuin asia oli; hän ei salaillut, että piti heistä molemmista, eikä syytä siihen; eikä myöskään, kuinka hylätty hän oli ja, mitä seurauksia tästä voisi koitua hänen koko tulevaisuudelleen. Nora oli niin mahtava siellä täysihoitolassa ja koulussa.
Kesken kertomisen, juuri kun Tora oli hiukan pysähtynyt itkeäkseen, Milla kuuli jonkun olevan ovella; siellä koputettiinkin. Hän avasi sen verran, että sai hiivityksi ulos. Tovin kuluttua hän palasi ja kertoi, että hän ja Anna Rogne olivat sopineet kirkkoon menemisestä, mutta nyt hän oli tehnyt esteeksi päänkivistyksen; tosin hän oli jo viime sunnuntaina menetellyt samaten, mutta sille ei mitään voinut. Millan kävi sääliksi Toraa; hän tunsi vilpitöntä hyväntahtoisuutta häntä kohtaan, se kävi ilmi nyt. Hän lupasi olla panematta pahakseen, mitä hyvänsä Tora keksisi ollakseen hyvissä väleissä Noran ja tämän monien ystävättärien kanssa. Milla oli todella herttainen.
Tora ehti vain syleillä ja suudella häntä siitä; hänen täytyi näyttäytyä kirkossa. Mutta eikö hän saisi tulla jälleen iltapäivällä? Kuinka lohdutettu hän nyt olikaan; mutta hän kaipasi lisää, hän oli niin peloissaan, hänen piti saada neuvotella kaikesta Millan kanssa. Tämä pyysi häntä palaamaan niin pian kuin mahdollista.
Kahvihetken jälkeen hän tuli sinne, ja Milla kuiskasi, lukittuaan oven ja laskien käsivartensa hänen kaulaansa, että nyt hän toimittaisi ystävättärelleen erään ilon; ainakin hän luuli sen häntä ilahduttavan. Kenellekään, ainoallekaan sielulle hän ei ollut näyttänyt, mitä Tora nyt saisi nähdäkseen. "Tuo kaappi tuossa – "
"Tuo kaappi tuossa – ?"
"Aikoinaan on se ollut minun nukkekaappini."
"Sinun nukkekaappisi!"
"Nyt tietävät kaikki, ettei se ole se enää", sanoi Milla. Samassa hän kiepautti sen auki: sen isot kaksoisovet käännähtivät alhaalta ja ylhäältä auki yht'aikaa, ja tyttöjen katseille ilmestyi rakennuksen neljä huonekertaa: alimmaisessa täydellinen, uskomattoman sievä keittiö, pesukomero ja ruokailuhuone; sen päällä sali, iso ja komea sali, jossa oli mitä hienoimpia silkillä päällystettyjä huonekaluja, kiilloitettu pöytä, uuni, kuvastin, kaappikello; kolmannessa huonekerrassa makuukamareita ja niissä mitä viehättävimpiä pikku sänkyjä, todellisia, täydellisiä vuoteita, sekä pesutelineitä, joista ei puuttunut mitään aina eräisiin nimittämättömiin pikku kapistuksiin asti… Neljännessä huonekerrassa oli vaatekammio, – suurenmoinen varasto nukenpukuja silkistä, sametista, moire antiquesta, eri värisistä suuri joukko vielä leikkaamattomia kankaita, kaikenlaisia jäännöspaloja, ilmeisesti ahkerasti huolella monien vuosien mittaan keräiltyjä. Ja liinavaatteita, vieläpä sukkia, muita alusvaatteita, kaikkia kaksittain, samoin kuin hattuja, päällystakkeja, koruja, vöitä…
Tora kirkaisi! Hän oli polvillaan ja kurkotteli, mutta ei ollut vielä sormellaankaan kajonnut, vain ahminut silmillään, kykenemättä ajatuksissaan kokoamaan näkemäänsä. Sillä sitä ei voinut tarkastella kokonaisuutena, siinä oli liian paljon, liian moninaista, liian odottamaton yksityispiirteiden paljous; hän ei ollut vielä edes lukenut nukkeja. "Yksi, kaksi, kolme, neljä, – viisi, – kuusi! seitsemän!! kahdeksan!!! – " Hän oli aloittanut hiljaa, mutta korotti ääntään joka numerolla, joten Milla kiirehti sanomaan: "Kaksitoista, kaksitoista! – Niitä on kaksitoista!"
"Kaksitoista! Kerrassaan kaksitoista! Hyvä taivaan Jumala! Sinä olet säilyttänyt kaikki nuket, mitä olet eläessäsi saanut? Et hävittänyt ainoatakaan?!"
Kyllä, kyllä sentään; mutta ei enää seitsemän vuoden ikäisestä saakka.
"Odotahan!" – ja juhlallisesti kuin peläten tavoiteltavan katoavan Tora pisti varovasti kätensä sisälle ja otti mitä suloisimman ison nuken, joka oli puettu vaaleanpunaiseen silkkiin; kengät ja hattu samaa vaaleanpunaista, päivänvarjo tummanpunainen, pikku viuhka pistetty vyöhön. Alusvaatteet oli ommeltu pitsein ja kirjailuin kuten aikaihmisten, hameessa oli tasku ja siinä nenäliina sekä käsiin sopivat ranskalaiset hansikkaat; olipa vielä lemmikkien muotoinen siro, pienoinen rintasolkikin, ja samaa tyyliä olivat rannerengas ja kello. Hän mykistyi ihailuun; hänen käännellessään sitä, tutkiessaan kuosia, vaatetusta, alusvaatteita, pitäen sitä kaukana itsestään, pitäen sitä lähellä, keskeytti hiljaisuuden koputus ovelta. Joku oli tullut portaita ihan kamarin luo tyttöjen kuulematta puuhiltansa hisahdustakaan; he säikähtivät.
Milla kohotti sormensa; ei äännähdystäkään! Hän punastui ja kalpeni jälleen. Tietysti siellä oli Anna. Mutta Anna ei ollut milloinkaan nähnyt nukkeja, eikä saisi nähdä. Hän ei ymmärtäisi! Olipa täällä – selitti hän sitten – kaksi surupukuistakin nukkea, mutta Anna oli tähän aikaan ollut niin paljon Millan parissa, ettei hän ollut saanut valmiiksi useampia, vaikka hänen aikomuksenaan oli ollut nähdä ne kaikki surupukuisina; siitä olisi tietysti tullut erinomaisen somaa. Nyt koputettiin jälleen, epävarmasti, heikosti. He pidättelivät hengitystään; Milla oli siihen menehtyä. Sitten he kuulivat loittonevia askelia, ja nyt olivat korvat niin jännittyneinä, että he kuulivat hänen sipsutuksensa vielä portaistakin. Tämä onneton sattuma oli kerrassaan epätoivoon saattava. Milla oli ilmoittanut, että jos kukaan muu kuin Tora tulisi, olisi hän päänkivistyksensä tähden lähtenyt ajelulle.
Mutta palvelijatar, joka oli sen tiedon saanut, hänen oma palvelijattarensa, ei siis nähtävästi ollut pysynyt paikallaan, vaikka nyt oli hänen vuoronsa. Mitä Milla tekisi?
Mutta näistä mietteistä tempasi hänet eräs tuulispää.
* * * * *
Nora lojui Tinka Hansenin vuoteella. Huone oli pieni, siniseksi maalattu, laudoitettu komero suutari Hansenin uudessa talossa torin laidassa. Sängyn lisäksi siellä oli ruskeaksi maalattu, avonainen kirjakaappi, pari tuolia, iso kahdelle aiottu pesuteline, jolle ei ollut muutakaan paikkaa löytynyt, sekä korkea, lyhyt sohva, jossa nyt Tinka istui katsellen ystävätärtään ja nojaten oikeata käsivarttansa edessään olevaan pieneen kirjoituspöytäänsä.
Nora makasi ja nyyhkytti ääneen, ja sitä levollisesti katsellen istui Tinka. Nyt oli Norakin kokenut, miltä uskottomuus tuntui; nyt hän tiesi, miltä maistui tulla toisen takia hylätyksi.
Mutta suruna oli muutakin kuin hylätyksi joutuminen. Hänet oli syösty alas, tuhottu. Tora oli ensin kohottanut hänet korkealle; hänhän oli pelkkää henkevyyttä, erehtymätön. Nyt oli sama Tora antanut hänen kukistua – Milla Engelin tähden!
Maailma oli pelkkää valhetta ja petosta.
"Hyvä Jumala, minkä tähden et voi pitää minusta, Tinka? Sinä et tiedä, kuinka onneton olen."
Mutta Tinka oli vaiti.
"Minä en voi elää ilman sinua, Tinka; ei, minä en voi! Tästä aamusta asti olen huomannut, että olen aina väärässä. Minussa ei ole vähääkään ryhtiä; ei, ei ole."
"Eipä kyllä", lohdutti häntä Tinka.
"Ei, ei ole. Voi taivas, mitä tekisin? Etkö voi puhua minulle?" Hän itki nyt ihan hirveästi.
"Sinä tahdot itseäsi vain palvottavan, Nora."
"En 'vain', Tinka; älä sano 'vain'!"
"En – en. Mutta sinä et ole koskaan onnellinen, paitsi milloin sinua palvotaan, ja siihen ihmiset kyllästyvät."
"Mitä tekisinkään, Tinka? Kautta taivaan, olen siitä itsekin kylläännyksissäni. Niin, sinä et sitä usko? Mutta se on totta. Erittäinkin nyt, kun Millaakin palvotaan, – uh, iljettää katsella sitä!"
"Kaiketi vain siitä syystä, että sinä et itse ole Millan sijalla?"
"Ei, kautta taivaan, Tinka!" – hän kohottautui kyynärpäänsä varaan.
"Tora on tehnyt sitä niin liian paljon, että olen nyt kyllästynyt.
Niin, olen ihan! Ja ajatteles, että nyt hän on Millan luona!" Hän heittäytyi taas pitkäkseen ja itki suuttumustaan ja häpeäänsä.
Hän nousi äkkiä: "Mutta minun täytyy päästä; erilleen tästä. Se on inhoittavaa; minä halveksin itseäni! Sinä et tiedä, mitä olen aamusta asti ajatellut. Auta minua, Tinka! Sinä olet niistä kaikista ihan ainoa, joka puhuu minulle totta."
Tinka istui liikkumattomana. Nora heittäytyi taas pitkäkseen, kääntyi pois ja itki.
"Minä en voi käsittää", aloitti vihdoin Tinka, "että sinä, joka niin haaveksit – "
"Älä käytä sitä sanaa!" keskeytti Nora kädellään torjuen; "se on käynyt niin ellottavaksi, nyt kun Millakin sitä käyttää. Milla 'haaveksii' myöskin! Voitko ajatella mitään niin…"
"Kyllä, kyllä; minä en sano 'haaveksit'…"
"Ei, älä totisesti sitä tee – !"
"Sanonpa siis: harrastat; sinä, joka niin harrastat kaikkea, mikä on oikeata ja suurta, ja joka olet niin urheakin – sillä urhea sinä olet: sinä voit auliisti mennä kuolemaan sen puolesta, minkä uskot oikeaksi – "
"Niin, niin voin, Tinka! Minä uskon voivani!" hän nousi puolittain; "voi, kuinka viehättävää on kuulla jälleen jotakin hyvää, – ja erittäinkin sinun suustasi! Olin ihan kuin kappaleiksi raadeltu!"
"Niin, mutta nyt tulee se, mitä aion sanoa, näetkös. Eikö ole häpeä, että niin kelpo tyttö kuitenkin on moinen riikinkukko…"
"Riikinkukko, Tinka?"
"Riikinkukko juuri; sinä näytät riikinkukolta."
"Minäkö? Oletkohan sinä – ?"
"Niin, en sitä minä ole sanonut…"
"Ethän tietysti, sen saatoin arvatakin – !"
"Tora sen on sanonut…"
"Onko Tora – ? Sitä petollis – "
"Mutta Tora on oikeassa! Sinä olet peloittavasti riikinkukon kaltainen, Nora … ohuet pikku kasvosi, – ja sinä olet niin hentoinen…"
"Ei, mutta Tinka!"
"Totta se on. Kaikki me ystävättäret olemme yhtä mieltä siitä. Meidän pitäisi olla silminä sinun laahuksessasi, – niin, juuri niin."
Nora viskautui vuoteelle ja voivotti pää ja kädet pielukseen painettuina.
"Olet tietysti loukannut Toraa, sinä olet loukannut kaikkia. Sinähän olet niin oikullinen, olet niin hemmoteltu…"
"Niin, niin minä olen", kuului pieluksesta.
"Niin olet. Samaa sanoo myös Frederik."
"Mitä Frederik sanoo?" Hän käänsi punaiset kasvonsa heti ylös pieluksesta; Frederikin sana painoi.
"Minä luen sen sinulle", vastasi toinen, avasi kirjoituspöydän ja otti esille vähintään viisiarkkisen kirjeen. "Hän kirjoittaa tässä", puheli hän, etsien käsille neljännen arkin neljännen sivun yhtä vitkallisen varmasti kuin oli avannut kirjoituspöydän, hakenut kirjeen, lukinnut kirjoituspöydän ja nyt luki:
"Sinun ei myöskään sovi olla hänelle liian ankara; sillä jos hän olisi sellainen luonnostaan, niin hän käyttäytyisi toisin ja osaisi toisella tavoin pitää ihailijansa kiinni. Nyt hän on vain hemmoteltu lapsi, joka ei ole milloinkaan tehnyt mitään siitä ylistelyä saamatta ja on lisäksi käynyt niin oikulliseksi, että tänään kyllästyy eiliseen kehujaansa."
"Hyvä Jumala, kuinka totta se on, Tinka!"
"Mutta kenties hän kerran kyllästyy siihenkin. Sillä tahtoohan hän jotakin parempaa kuin tätä; sen vaikutelman sain kesällä. Mutta auta häntä sinä, Tinka!" —
"Niin, tee se!" Nora oli kohottautunut ja istui nyt sängyn reunalla; hän oli laskenut kätensä ristiin ja katseli Tinkaa. "Sinun pitää alituiseen olla minun parissani, Tinka. Minä en tyydy itseeni muulloin kuin silloin, kun sinä olet tyytyväinen. Voi, Tinka! – Minä en koskaan, koskaan, koskaan, koskaan enää ole sellainen! Jos vain näet merkkejä siitä, niin ota minut siitä kiinni! Minullahan on halua olla jotakin parempaa, tiedäthän. – Minulla on halua tulla kuuluksi, – niin, älä nyt naura! Minulla ei pohjaltaan ole halua laulaa ja näytellä ilvenäytelmää noille toisille ja saada kehuja ja kehuja; mutta on vain niin käynyt, minä en sitä ymmärrä! – Minulla ei ole halua; minä tahdon taitaa jotakin, minä tahdon olla mukana jossakin tenhoavassa! Niin, sitä minä haluan! Luulen toisinaan, että lähden sotaan, tai kuolen nihilistien riveissä Venäjällä … niin, luulen! Tai matkustelen ympäri ja puhun, joudun alashuudetuksi ja häväistyksi. Niin, minä voisin… En tiedä, mitä varten se tapahtuisi; mutta minua haluttaa. – En sano sitä kerskatakseni, Tinka; sanon sen vain siksi, että tunnen niin, – kautta taivaan, tunnen niin!.. Jos erehdyn, niin se johtuu siitä, että se on pelkkää kaipuuta. Kenties olen epäkelpo. No niin, silloin se on pelkkää kaipuuta, kuulehan! Silloin se ei ole muuta. Mutta kaipuu minussa on! Minulla ei ole halua siihen, mistä nyt pöyhistelen ja kehumisia saan. Minussa on sellainen sanomattoman suuri, suuri, suuri kaipuu! – "
Hän oli noussut seisomaan, silmät säihkyivät läpi kyynelten, tukka kuohuili; hän oli ojentanut pitkät käsivartensa, mutta samassa yllätti itku, – nyt hän kiemurteli vuoteella. Tinka ei kyennyt vastustamaan kaikkia niitä hyviä muistoja, joita Nora nyt oli herättänyt. Hän huojui kaikessa leveydessään ja täyteläisyydessään vuoteen vierelle ja kumartui hänen ylitseen.
Ja niin he sitten istuivat tuokion yhdessä vaipuneina siihen supatteluun, joka on sovinnon onnekkuudelle ominaista. Tinkan mielestä ei häipynyt pois, mitä hän näinä päivinä oli muistiinsa piirtänyt Noralle lausuttavaksi, mutta kaikki ponsi puuttui siitä; Noran sukkelat vastaukset tekivät sen melkein äiteläksi. Hänen täytyi lopulta nauraa sitä, mikä oli hänestä äsken näyttänyt hyvin vakavalta, tavattoman arveluttavalta.
Ja kesken kaiken joku hyökkäsi ylös portaita, askelma askelmalta ensimmäiset portaat kuin rumpukapuloilla, sitten toiset, nyt kolmannet tänne ylös ja eteenpäin ylisten poikki samana riehuvana, heikentymättömänä tuulispäänä… Oli vain yksi, joka toisinaan tuli sillä tavalla; mutta hänhän ei siellä toki voinut olla…?
Täällä ylhäällä ei ovi ollut lukossa. Täällä ylhäällä ei koputettu, täällä ylhäällä vain tempaistiin auki. Niin, Tora se oli. – Hyvä Jumala!
Noiden kahden tytön hämmästystä, loukkaannusta, arvokkuutta ei kyettäisi hovissa osoittamaan paremmin. Tinkan pimeä tietämättömyys siitä, että maapallolla saattoi olla mitään Tora Holmia, tai Noran ylhäinen, sanaton "älä-koske-minuun!" … oivalliset!
Milloinkaan ei ole niin hyvä näytös surkeammin jäänyt tehoansa vaille.
Tora säihkyi iloa, voittoa, riemujuhlaa, puhui kahdestatoista nukesta, joista useat olivat tavallisten lasten kokoisia, ja – hän uskoi itse – puolestasadasta nukenpuvusta, monenlaisesta moiré antiquesta, silkistä, sametista, aamupuvuista; kirjailluista paidoista, ja housuista, silkkisukista, hansikkaista ja päivän varjoista ynnä muusta; kaihtimilla eristetyistä sängyistä, pesutelineistä kaikkinensa, mitä siinä oli, nimittämätöntä kapistusta myöten, joka nimitettiin; kaikesta keittiöpuolesta saliin ja salin kalustoon asti; suurenmoisesta suunnitelmasta, että kaikkien nukkien piti joutua hovitanssiaisiin kuninkaan syntymäpäiväksi; Millasta, joka oli satatuhatta kertaa parempi kuin he saattoivat uneksiakaan ja jolla ei ollut mitään vastaan, ei, joka toivoi, että he molemmat saapuisivat hänen mukanaan katsomaan sitä heti paikalla ja olisivat saapuvilla noissa hovitanssiaispuuhissa… tietysti mitä hirmuisimman vaitiolon säilyttäen. Niin, se oli totta! Se oli "kautta taivaan" totta!