Kun oli vain pari päivää koulun avaamiseen, olivat melkein kaikki oppilaat kaupungissa; viimeisetkin saapuivat vähitellen. Ainoakaan ei jäänyt pois.
Olipa uskomatonta, mitä Tomas Rendalen sai toimeen seitsemässä, kahdeksassa päivässä; hän tiesi, että tässä suoritettaisiin taistelu.
Tilskuerenin seuraava numero ilmoitti kuolemantapauksesta mainiten muutamia sanoja rouva Engelin suuresta hyväntekeväisyydestä ja lisäksi seuraavaa: "Vainaja kuuluu säätäneen tuntuvan rahasumman eräälle laitokselle kaupungissamme."
Mitä tämä uutinen oli selvyydessä vailla, sen korvasi lehti muutoin: sinä päivänä ei ollut riviäkään hyökkäyksiä koulua vastaan.
Näissä olosuhteissa rouva Engelin hautaustilaisuudesta tuli ainoalaatuinen. Sitä ennustivat jo ne valmistukset, joita tehtiin, ne huhut, joita oli liikkeellä. Koulut pyysivät lupapäivää ja saivat sen; päätettiin sulkea kaikki myymälät, sirotella havuilla kadut, joita myöten saattue kulkisi, asettaa väylälle lippulaiva ampumaan kunnialaukauksia. Kuultiin, että oli tilattu lähimmästä garnisonikaupungista rykmentin soittokunta ja että se oli saanut luvan saapua.
Kaupungin ja lähikaupunkien johtavien liikemiesten piti hautuumaan portilla ottaa kirstu ruumisvaunuista ja kantaa se hautaan. Useat höyrylaivat toivat molemmilta suunnilta väkeä, joka tahtoi nähdä ja kuulla. Kun kirkkojen kellot hautauspäivänä alkoivat kajahdella, olivat jo kadut tulvillaan. Hautuumaan portin sisä- ja ulkopuolella ei piankaan enää kukaan voinut saada sijaa. Ellei tätä tungosta olisi ennakolta arvattu ja järjestysvallan vahvistamiseksi hankittu miehiä, eivät naiset olisi uskaltautuneet sinne; nyt saivat hyvän paikan sekä koulu että oppilaitten äidit ja sisarukset. Kuitenkin, kun kunnialaukaukset pamahtelivat ja soitto alkoi kaikua, ja vielä enemmän, kun saattue tuli näkyviin, syntyi ahdinkoa; kuului muutamia kirkauksia, useat säikähtyivät, mutta hämminki tasaantui jälleen, – jännitys vain lisääntyi.
Soittokunta marssi portin ohitse, seisahtui sitten ja raiutteli säveliään ulkopuolella sillä aikaa, kun ruumisvaunut pysähtyivät, liikemiehet astuivat esille ja ottivat kirstun, ja se määrätön paljous kukkasia, joka ei ollut mahtunut kirstulle, koottiin ja kannettiin perässä. Rendalen oli samaan aikaan tunkeutunut esille saattueesta ja järjestänyt valkoisen parvensa portin takana. Kirstu kannettiin sisäpuolelle, mutta pysähdyttiin, kunnes vaunut olivat ajaneet ohitse ja saattue liittyi mukaan. Soitto taukosi, koululapset virittivät virren, voimakkaasti, sointuisasti, – ja tämä siirtyminen metallisoittimista naisten lauluun tenhosi mielet. Tästä juhlallisesta silmänräpäyksestä alkaen ja edelleen, kun saattue jälleen alkoi astella eteenpäin, – kukkasia sirottelevat valkopukuiset pienokaiset edellä, koulun laulukuoro perässä, ja sitten kirstu, – tästä hetkestä vaihtui hautauksen luonne.
Tänne oli tullut juhlakulkue, suru oli muunnettu kauneudeksi, häivytetty täysin käsin jaelluksi kunnianosoitukseksi; rikkauden kulkue oli pysähtynyt vainajien asuinsijan ovelle. Kaikki olivat mukana auttamassa; rouva Emilie Engel haudattiin kuin hallitseva ruhtinatar.
Mutta sillä hetkellä, kun virsi kohosi tuolla edessäpäin naisten keskestä ja kaikki nuo hennot kätöset alkoivat vasuista hapuilla kukkasia, kääntyivät kaikkien katseet sinne, kaikkien ajatukset seurasivat tuota valkoista viirua sen pujottautuessa ylös mäkeä mustan naisparven keskessä, joka kulki yhä mukana.
Se taistelu, joka oli äskettäin riehunut, muistettiin heti; se seurasi ylhäällä heidän yllään uhkailevassa ilmassa ja heidän takanaan astelevassa mustassa saattojoukossa. Nyt he yht'äkkiä näkivät rouva Engelin kalpeat kasvot veisuun takaa. Poloista, poloista Emilietä oltiin hautaamassa, satakertaisesti petettyä Emilietä, jonka kaikki hiukan vanhemmat tunsivat hänen lapsuudestaan asti ja olivat nähneet kirkossa joka sunnuntai valjuna, surumielisenä. Eikö tuntunut siltä, kuin valkoiset pikkutytöt olisivat työntyneet esille ottamaan vainajan niiltä, jotka tulivat hänen kanssaan? Lahjoitussäädöksellään hän oli antanut itsensä näille pienokaisille.
Ja sikäli kuin tämä pitkä valkoinen parvi solui ylös laudoitukselle, joka oli rakennettu heitä varten haudan toiselle laidalle ja varustettu kaiteilla, tuntui vielä siltäkin, kuin heillä – yksistään heillä – olisi sananvalta hänen suhteensa.
Rendalen asteli heidän joukkoonsa hattu kädessään. Kaikki pienet kukkien sirottelijat olivat jälleen saaneet vasunsa täyteen ja järjestyivät hänen eteensä tuolla ylhäällä. Kirstu laskettiin hautaan, oli hiljaista, Rendalen antoi merkin. Alkoi hillitty soitto, ja kuorolaulu nousi ilmoille. Hän johti keveästi kättään liikuttaen, seisten muuten hievahtamatta, hetken täyttämänä ja hallitsemana. Kaikki nämä äänet antoivat vastauksen häneltä; ne lauloivat haudan yli kiitosta tulevaisuuden koululta. Naiset joutuivat liikutuksen valtaan. Karl Vangenin huolehtiva silmä etsi rouva Rendalenia; hän näki, kuinka liikutettu tämä oli, ja raivasi tiensä hänen luokseen. Mutta saatuaan hänet käsivartensa tuekseen rouva Rendalen heti tahtoi päästä laulajien lavan viereen; hänen täytyi nähdä hauta. Ja Karl vei hänet paikalle.
Mutta sitten, kun hänkin oli tullut sinne, tuntui siltä, että tunnelmaan oli tullut jotakin sellaista, mikä kuului toiseen maailmaan eikä tähän. Se kenties tajuttiin vain hämärästi, mutta ajateltiin selkeästi sitten, kun vanha Green laulun päätyttyä autettiin ylös tyttöjen luo ja puhui. Hän mainitsi vainajan eri tilaisuuksissa lausumia sanoja; yhdessä ne loivat kuvan. Kaikki tuli lausutuksi näiden sanojen välityksellä, eikä kuitenkaan mitään; kaikki ymmärsivät kenenkään loukkaantumatta. Erityisesti tuli Engel liikutetuksi, sillä vainajan suuri hellyys häntä kohtaan ilmeni parissa näistä lauselmista. Ja ennenkuin hän itse tiesikään, ja vastoin hänen tahtoaan, nämä sanat pakottivat hänet hillittömään itkuun. Hän ei voinut sitä pysähdyttää.
Silloin Green lopetti. Hän lopetti niillä vainajan sanoilla, jotka tämä oli liittänyt koululle tekemäänsä lahjoitukseen: "Tässä asiassa on kaksi puoluetta – ." Vainaja oli valinnut omansa, lisäsi puhuja.
Soittokunta esiintyi jälleen ja sitten kuoro. Vanhus autettiin alas, pienokaiset sulloutuivat kaiteita vasten sirotellakseen viimeiset kukkansa. Samassa jylisi lännessä, meren ulappa kuvastui mustana, rankka sateenpuuska oli tulossa. Ihmiset tähyilivät kaupunkiin päin, missä liput riippuivat värähtämättöminä synkkää taivasta vasten; kaikki ennusti rajuilmaa. Taas ukkosen jyrähdys, paljon voimakkaampana ja lähempänä; saattue alkoi horjua, vähitellen hajota. Muutamat riensivät pois vilkaisematta alas hautaan tai tervehtimättä perhettä. Tovin kuluttua kuvastuivat valkopukuiset tyttöset suurina parvina alhaalla tiellä ilman mustenevaa ja maan tummanvihreää taustaa vasten; jotkut heistä alkoivat juosta, – sitten yhä useammat, ja rouva Rendalenin suureksi kauhuksi he alkoivat nauraa ja huutaa.
* * * * *
Kartanossa oli parahiksi päästy ruoalta, kun rouva Rendalen sai pari pienehköä nimetöntä lahjaa "koululle", tunnuslauseena: "On kaksi puoluetta." Ehtoopäivän kuluessa he saivat useampia, kaikki nimettömiä, eikä yksikään niistä suuri. Mutta se osoitti kuitenkin, ettei koulussa ollut pelkkiä vihollisia. Heillä ei ollut aikaa puhella siitä pitkälti; illalla nimittäin vietettäisiin koulussa pieni muistojuhla, johon oli kutsuttu rouva Engelin ystävättäriä ja molemmat ylimmät luokat. Rouva Rendalen kertoilisi seurustelustaan manalle menneen kanssa; vanha Green oli niin ikään luvannut saapua ja kenties kertoisikin jotain. Sitten olisi musiikkia, virsi veisattaisiin uudestaan j.n.e. Koko päivä oli aherrettu juhlasalissa, mutta valmistuminen oli täpärää. Heidät keskeytti vielä kerran kirje, tällä kertaa tohtori Holmsenin lähettämä; hänen palvelijansa toi sen. Tohtorin nimeä ei ollut alla, mutta käsiala oli yhtä tuttu kuin palvelijakin. Ja kuka muu kuin hän olisi voinut nimensä asemesta käyttää allekirjoituksena "Vanha sika"?
Kirje kuului:
"Hyvä Rendalen,
'on kaksi puoluetta'; se voi kyllä olla oikein. Ja joskin olen sitä mieltä, että toinen näistä puolueista on käyttäytynyt penteleen tyhmästi enkä varmaankaan vastedeskään jaksa liittyä siihen, – niin oheistettuna on maksuosoitus kolmea 'mikroskooppia' varten, – koska kerran olet saanut takaperoiseen Kurtin-kalloosi, että se on 'mikroskoopeilla' tehtävä!
Minä en usko siihen hiventäkään, en luota enempää tiedon voimaan tässä kuin uskonnonkaan; entisellään pysyy. Mutta ilmassa vilahti tänään jotakin valkoista, niin, jotakin laulun tapaista ja sen semmoista; – voisihan sattua olemaan asiassa jotakin. Kuten sanottu, tässä on rahat." —
Jo nähtiin ylimpien luokkien vähitellen keräytyvän ylös täysihoitolaisten luo, joten he siis piankin saisivat yleisönsä paikalle. Noiden nuorten naisten tuli tavata toisensa surupukuisina – mikäli mahdollista – , ja sehän oli niin uutta ja hauskaa, etteivät he voineet olla tulematta liian aikaisin.
Juhla pidettiin "laboratoriossa", entisessä ritarisalissa. Oli tietysti ollut perin työlästä saada se järjestetyksi surujuhlaa varten, mutta ensimmäisten naisten tullessa oltiin valmiita, – vain Emilien muotokuvaa odoteltiin.
Noiden kahden tanskalaisen hevosen vetämät ja liveripukuisen ajajan ohjaamat vaunut vierivät verkalleen ylös puistokujaa. Rouva Rendalen ja Tomas menivät isojen portaiden juurelle vastaan. Tomas avasi vaunujen ovet nuorelle, syvään suruun pukeutuneelle naiselle, joka heittäysi rouva Rendalenin kaulaan; hän oli vainajan ainoa tytär. Hänkin oli nimeltään Emilie ja olisi koulussa vielä tämän vuotta.
Hän oli harvinaisen kaunis neitonen, solakkavartinen, ja hienohipiäinen mustissaan; hiuksilla, jotka olivat oikeata Engelien perintöä, eivät punaiset eivätkä keltaiset, oli musta huntu eikä mitään muuta. Hän nousi itkien ylös portaita rouva Rendalenin käsivarren varassa; Tomas toi perässä muotokuvaa, jonka yli oli heitetty peite, sillä nyt sateli. Kaikki nousivat seisomaan heidän astuessaan sisälle; nuori nainen itki silloin vielä rajummin ja etsi itselleen sopen, jonne piiloutui huntunsa ja nenäliinansa taakse. Muotokuva kiinnitettiin mustalla verhottuun laboratorion savutorveen; molemmin puolin oli järjestelty Norjan lippuja; nyt kierrettiin seppeleitä sen ympärille.
Juhla alkoi surumarssilla, jonka nelikätisesti soittivat Tomas Rendalen ja se, jolla oli ollut lyhyt alttosoolo-osa hautuumaalla tänään, Augusta Hansenin sisar, sama, joka tuona lauantaina oli piileksinyt purjeen alla. Sitten seurasivat puheet ja virsi; kaikki kävi onnellisesti, oli tunnelmallista ja toisinaan mieliala liikuttunutkin. Lopuksi veisattiin virsi johdannoksi muutamille Karl Vangenin sanoille. Hän oli hiljakkoin lukenut, ettei elämä ollut umpinainen rata, vaan avoin; tätä hän käytti aiheenaan.
Sillä välin oli kaikissa koulun juhlissa tavallinen vaatimaton illallispöytä, lisänään jälkiruokaa ja viiniä, katettu rouva Rendalenin huoneeseen. Tomas nimittäin tahtoi lopuksi saada tilaisuuden maljalla kiittää kahta ylintä luokkaa ja näiden välityksellä kaikkia siitä, että he olivat tänään auttaneet kauniin muiston viettämistä.
Kaikki, jotka lauloivat tuolla ylhäällä kuolleitten kummulla tänään, allansa kaupunki ja edessään melkoinen osa sen asukkaita, olivat kaiketikin tunteneet jotakin, joka oli koulun kanssa tehdyn liiton kaltaista; vainajan puhdas muisto oli sille hymyillyt.
"Eikö totta", hän lopetti; "sen liiton me pidämme?"
"Niin, niin!" Koko parvi riensi lasit koholla häntä kohti; kaikki nuoret silmät säihkyivät. Etumaisia oli vainajan tytär; toiset tekivät hänelle tilaa. Hän punehtui liikutuksesta ja kiitollisuudesta kilauttaessaan lasinsa Tomasin lasiin.
Kello 10 oltiin kartanossa omin väin. Tomas sanoi äidilleen, aikoessaan lähteä levolle: "Ei ollut sentään kovinkaan hullua, että pidin sen puheen voimistelusalissa; mitä sinä ajattelet?"
"Niin, tiedätkös, Tomas, minäkin alan todella taas … ei, ei! Se oli hullutus! Kunhan en taaskin tulisi houkutelluksi tolalta."
Sisäkkö toi kirjeen, jonka palvelusväki oli unohtanut, sillä se oli tullut juhlan aikana. "Näetkö? Näetkö?" Tomas Rendalen nauroi ja avasi:
"Niin, nyt kai luulet voittaneesi, senkin häpäisijä! Näin tämänpäiväisen ylvästelysi, kun seisoit kaikkien pikku tyttöjen keskessä, jotka olit viekoitellut puolellesi. Itsekkyys pörhistäysi pisamaisesta, killisilmäisestä naamastasi kuin takkuinen Juudaksen-tukkasi. Hyi lempo!
Mutta sinut nujerretaan, kun sitä vähimmin odotat', senkin porsaankuono.
Veritas."
2
Yleisesikunta
"Vaalea Milla ja tumma Tora, tanakka Tinka ja kaita Nora."
Kiisteltiin, missä tämä erinomainen säepari poljentoineen ja loppusointuineen oli ensi kerran kajahdellut, ylimmällä latinanko vai reaaliosaston luokalla. Kiistaa ei voida enää ratkaista, mutta näiden neljän neitosen näyttäytyessä säkeistöä useasti kiljuttiin, laulettiin, jääryteltiin heidän takanaan – aluksi kilvan Dösenin sepityksen kanssa, joka kuului: "Tora, Nora, ora pro nobis!" vaikka tämä joutui edellisestä häviölle, koska se oli vaillinaisempi, siihen kun ei sisältynyt noita kahta muuta nimeä, Tinkaa ja Millaa. Mutta sekin sai väistyä; heistä sommitellun uuden sanan seppo oli selkeästi tiedossa: Rendalen sanoi heitä eräässä tilaisuudessa "yleisesikunnaksi", hänen jälkeensä koko koulu, sitten poikakoulu ja lopulta kaikki, jotka pääsivät suomaan heille sen kunnian.
Me tunnemme yleisesikunnasta jo kolme, nimittäin tiedämme heidät, emme tunne sen paremmin. Valoisa Milla ei ole kukaan muu kuin Emilie Engel, joka surupuvussaan näytti emaljikuvalta; tanakka Tinka on Katinka Hansen, Augustan sisar, alttoääni, ja kaita Nora on maaherran tytär, hän, joka oli purjeen alla, – jolla oli suuret silmät ja "sädehtivä" tukka. Tummaa Toraa emme sitä vastoin tunne, – ja hän saa vielä tovin häilyä salaperäisyydessä.
Vuosi sitten oli siihen osaan maata tullut uusi maaherra, Jens Tue, jolla oli lisänimenään "tyttöjen Jukka". Sen sijaan, että hän olisi astunut virkaansa, hän matkusti ulkomaille vaimonsa kanssa, jota uhkasi keuhkotauti. Rouva oli mustasukkaisuudesta ja turvattomuudentunteesta vähitellen menettänyt kokonaan tasapainonsa; hänen piti näyttää niin sanomattoman tyytyväiseltä, kaikenlaisiin henkeviin asioihin ja musiikkiin innostuneelta, mutta eräänä päivänä voimat eivät enää riittäneet, – hän sairastui. Mies otti hänet silloin hoivattavakseen ja läksi matkalle hänen kanssaan, ja kun mies sillä kierroksella oli pelkkää herttaisuutta ja hilpeyttä, ei enempää tarvittu; vaimo palasi kotiin terveenä ja iloisena. Mutta heidän ollessaan ulkomailla oli heidän tyttärensä täällä.
Olisi näyttänyt järjellisemmältä, että Nora olisi jäänyt Kristianiaan sukunsa ja ystäviensä luokse. Tosin syystä sanottiin, että rouva Rendalenin koulu ja täysihoito olivat erinomaiset, mutta siinä saattoi tuskin olla koko selitys. Oltiin uteliaita maaherran tyttärestä, kun hän astui maihin.
Nykyaikainen neitonen, pitkä, solakka; jollei juuri elegantti, niin toki sulava sekä asultaan että olemukseltaan, – oikeastaan ylemmyyttä huokuva. Ei loukkaavasti; hän oli siihen liian notkea, liian ripeä myöskin, ja hän valloitti sen, jonka puoleen kääntyi. Hän toi kaikkialle vauhtia mukanaan, ja silloin ihmiset suvaitsevat paljon.
Mutta kukaan ei tahtonut suvaita hänen kirjeittenkyhäilyään eikä sitä uskomatonta kirjeiden paljoutta, jonka hän viikoittain sai! Eivät opettajattaret, sillä hän löi koulutyönsä laimin; eivät toverit, sillä hän löi laimin heidät. Niin, hän oli heitä tuskin vielä nähnytkään! Hän vaipui joka yö uneen sormet musteessa ja kasa kirjeitä vuoteensa edessä. Hän joko kirjoitti kirjeitä, luki kirjeitä tai itki kirjeiden sisältöä. Jokaisella välitunnilla hän juoksi lisäämään joitakin rivejä johonkin sepitelmäänsä tai lukemaan uudestaan viimeksi saamaansa postia. Kun häntä kiusasivat muiden vainoamiset, hän katosi joka aterian perästä. Missä hän oli? Pantiin toimeen ajometsästys, ja hänet löydettiin ylisiltä, tietysti kirjoittamasta, tällä kertaa suurta tynnyriä pöytänä käyttäen; hän oli sinisenä vilusta. Häneltä oli jäänyt vähintään kaksikymmentä "parasta ystävätärtä" Kristianiaan; kaikki nämä kaksikymmentä kirjoittelivat, ja kaikki kaksikymmentä saivat vastauksia, pitkiä vastauksia; toisen ei nimittäin koskaan saanut olla lyhyempi kuin toisenkaan.
Onneksi hänellä oli toinenkin intohimo, ja usein käy niin, että toinen pelastaa meidät toisesta. Häntä hurmasi soitto ja laulu. Hän lauloi paikoitellen hämmästyttävän runollisesti; vaikka toisaalta hänen laulunsa ei tietenkään ollut teknillisesti viimeisteltyä. Mutta näinkin ihailivat häntä toverit – eikä kukaan niin suuresti kuin Tinka Hansen, sillä Tinka oli itsekin musikaalinen, mutta toiseen ja säyseämpään tapaan. Kuten Augusta-sisarensa oli hänkin aikaisin kehittynyt, eritoten johdonmukaisuuden puolesta. Katinka oli tasainen, selkeä, varma; hän osasi ulkoa kaiken soittamansa, ja hän soitti paljon. Hänestä tuli siten se, joka kunnioittavasti säesti Noran laulua pianon ääressä. Mutta hänen suorituksensa ei ollut paljon arvoista; Nora kävi sitä heti muokkaamaan eikä herennyt, ennenkuin sai esille, mitä tahtoi. Tinka oli tästä hyvin kiitollinen.
Sitten Nora eräänä päivänä huomasi Tinkan soinnukkaan alttoäänen, ja siitä päivästä asti viriteltiin duettoja, duettoja! Ikä kehoitti kuitenkin varovaisuuteen, ja jollei Nora tahtonut pitää rajaa, tahtoi ja piti Tinka. Nora oli tottunut käskemään, joten syntyi taistelu, mutta Tinka oli siinä määrin tottunut voittamaan, milloin hänen omatuntonsa sanoi hänen olevan oikeassa, että Nora piankin hävisi. Tämä oli heidän ystävyytensä perustana. Noralle oli sanomattoman viihdyttävää ja turvallista saada seurakseen toveri, joka häntä ihaili ja samalla hillitsi. Mutta Tinkaan tehosi Nora jokseenkin kuin sarja taidevaikutelmia sellaiseen, joka ei ennen ole mitään nähnyt. Kun Nora lisäksi osoitti ehdotonta luottamusta, tuntui tunnollisesta Tinkasta, että siihen oli vastattava.
Kaikki tiesivät sen, mutta Tinka ei ollut sitä kenellekään kuolevaiselle tunnustanut: Tinka oli kihloissa. "Hän" – miehenpuoli – tuli juuri niinä päivinä ylioppilaaksi; Tinka sai häneltä kirjeen kerran viikossa, hän ei useastakaan syystä halunnut niitä useammin. Frederik oli hänen nimensä, Frederik Tygesen; hänen isänsä oli käräjäkirjuri Tygesen samasta kaupungista. Nora oli "ensimmäinen maailmassa", jolle hän sen ilmaisi.
Voi taivas, kuinka Nora riemuitsi! Tosiaankin oikeissa kihloissa, vanhempien vaiteliaalla suostumuksella, ja saaden kirjeen joka viikko! Miten se oli tapahtunut? Niin, siinä oli se merkillistä, ettei sitä tiennyt heistä kumpainenkaan. He olivat kerran, Tinkan ollessa yhdeksännellä, kuulleet avoimesta ovesta rouva Rendalenin ja hänen äitinsä puhelevan Augustasta ja Tomas Rendalenista, nimittäin mitä toinen oli sanonut äidilleen Augustasta ja mitä toinen oli omalleen Tomasista puhunut. Ja sitten nämä kaksi lasta olivat pysyneet yhdessä kuten nuokin kaksi olivat tehneet, mutta eivät olleet koskaan puhelleet, että he niin tekisivät. Eivät koskaan.
Tälle yhdelle, perustana olevalle luottamukselle he rakensivat lujan ystävyyden, ja Tinkan ystävyys toi muita samanlaisia suhteita mukanaan. Osia Noran sielusta suvaitsi muuttaa tänne Kristianiasta ja vähitellen sijoittua uuteen ihailijatarliutaan. Pian hän kirjoitti parhaille kristianialaisille ystävättärilleen vain tuolloin tällöin, ja kirjeet alkoivat: "On hirmuisen kauan siitä, kun – " tai "Olenpa ihan heittiö, kun – " taikka "Toistaiseksi lykkääminen on pahinta, mitä on olemassa".
Mutta oli määrätty raja sillä, keitä hän täällä ylimmällä luokalla saattoi valloittaa, ja siihen hän ei ollut tyytyväinen; hän olisi oikeastaan mieluimmin halunnut ne, jotka kieltäytyivät. Kuitenkaan ei hän tämän rajan yli päässyt, sillä seikka oli se, että täällä oli ollut kuningatar ennenkin, niin, oli vieläkin. Hänen mahtikeinonsa olivat toiset; mutta olivatko ne vähäisemmät, se riippui kunkin mausta.
Ensiksikin hän oli kaupungin rikkain perijätär, toisekseen palvelija ajoi ylös koululle noutamaan häntä, milloin vähänkin oli odotettavissa sadetta, lunta tai viimaa, ja pari likeistä kumppania sai kyydin samalla. Jotakin hyvää oli hänellä miltei aina mukanaan: hänen taskurahansa olivat sitä laatua, että mitä enemmän hän pani liikkeelle, sitä enemmän hänellä oli; tuo pikku kukkaro tuntui pohjattomalta. Hän sai äidiltä, hän sai isältä, hän sai kahdelta naimattomalta sedältä. Lisäksi hän oli kelpo tyttö, hienotunteinen, herttainen. Kukaan ei ollut kuullut hänen käyttävän kiivasta sanaa tai tekevän rajua liikettä edes voimistelussakaan; hän esiintyi pehmeästi, hiukan hillitysti. Hänen silmissään oli malttinsa menettäminen ilkeintä, mitä saattoi kenellekään sattua. Hän eli kuin untuvissa, ja hänen seurapiiriinsä pääseminen oli myöskin untuviin joutumista. Me tunnemme hänet jo; hän oli Emilie Engel.
Aivan erityisen lahjakas hän ei ollut, mutta ahkera; hän ihan ponnisteli, kun jokin teki kiusaa. Kaikki pitivät hänestä, jotkut liehittelivät, pari suorastaan palvoi häntä. Mihinkään näistä ryhmistä ei Tinka Hansen kuulunut; jos Tinka jollekulle antautui, täytyi tämän olla hänen vastakohtansa, – levollinen, velvollisuuksistaan huolehtiva Milla oli liiaksi hänen itsensä kaltainen.
Kun nyt Nora tuli ja ensiksi liittyi Tinkaan ja Tinkan kautta muihin, loukkasi tämä Millaa. Kun sitten Nora lähestyi häntä, oli se myöhäistä. Paljon kohteliaisuutta, jopa avuliaisuutta, – mutta ei koskaan sanaakaan hänen laulunsa kiittelyksi, ei ainoatakaan hymyä hänen Kristianian-huomautuksilleen, ei ainoatakaan katsetta ylös, kun koko luokka hänen vilkkaita esityksiään kuunnellessaan ihaillen tähysteli hänen kasvojaan. Nora ei kestänyt tätä välinpitämättömyyttä; hän alentui liehakoimaan, ja kaikilla niillä tavoilla, joita ainoastaan nuori tyttö taitaa, – turhaan.
Niin jouduttiin puolueiksi. Nora havaitsi Millan tyhjäksi, itsekkääksi, kylmäksi, vaateliaaksi, neitimäiseksi. Milla havaitsi Noran – ei, Milla ei havainnut Norasta mitään; Milla antoi ystävättäriensä puhua ja kuunteli itse. Noran rento kristianialainen puheenlaatu ja olemus oli sopimaton; hänen oikullista seurusteluaan ei voinut sietää kukaan, joka piti itseään arvossa; hänen lahjansa olivat kaikki pintapuolisia, hän oli luonteeton. Edelleen luultiin voitavan muutamista lauselmista päättää, että hän oli vailla uskontoa, ja Millan puolue oli uskonnollinen. Hän pääsi itse ripille pääsiäisenä, ja hänen harrasmielinen äitinsä oli yhä vain kivulloisempi, mikä sai hänen ajatuksensa ja katsantokantansa verhoutumaan haaveellisuuden huntuun; hän viihtyi hyvin sen takana, hänen kaipuunsa haki sitä. Ja tuohon hengelliseen unelmoimiseen hän koetti saada mukaansa tyttärenkin.
Rippikouluaikana Milla sai uskotun itselleen Jensenin neitien sisarentyttärestä, pikku Anna Rognesta, joka silloin oli voimakkaan uskonnollisen herätyksen valtaama. Hän oli pari vuotta vanhempi, mutta pieni kasvultaan ja heikko terveydeltään; olipa hän paria kertaa ollut lähellä kuolemaakin. Annalla oli uskonnollista tietoa enemmän kuin useimmilla aikaihmisilläkään, ja hän ihastutti rippikouluaikanaan Karl Vangenia. Hän sai haaveellisuuttaan siirtymään Millaan, jolla ei ollut mitään pikku haaveksimista vastaan. Heti, kun pikku Anna näki tuon heijastuksen, ilahdutti se hänen sydäntään, ja hän selitti Millan "henkeväksi". Hän piti merkillisenä, että he kaksi eivät olleet ennemmin löytäneet toisiaan.
Sitten tuli se hetki, jolloin lääkärit menettivät toivonsa Millan äidistä. Silloin kävivät pikku Annan voimat yliluonnollisiksi; hän valvoi sairaan luona yhdessä ystävättärensä kanssa, luki, lauloi, rukoili, sillä rouva Engel täytyi pelastaa ja pelastettaisiin! Tohtori ei voinut häntä pelastaa, mutta sen voisi rukous, – kuinka varma hän olikaan, kuinka innostunut!
Ja kun sitten rouva Engel kuitenkin kuoli, olisi Anna kirjaimellisesti antanut mielellään henkensä tyttären edestä. Hänestä oli itsestään ylen kaunista nähdä rikkaan perijättären, jota kaikki elämän mukavuudet ympäröitsivät, vaipuvan polvilleen Jeesuksen edessä. Ja nyt, kun rukoukset eivät olleet päteneet ja hän kuitenkin uskoi, niin, haikeimmassa lohduttomuudessaankin sentään hänen kanssaan kiitti Jumalaa ihan alamaisesti, – silloin solmi pikku Anna sielussaan hänen kanssaan liiton, jota ei kuolemakaan katkaisisi.
Milla aloitti koulutyönsä nyt kolme viikkoa myöhemmin kuin toiset. Hän asettui Anna Rognen vieruskumppaniksi; tämän kanssa ajaen hän myös melkein joka päivä saapui kouluun, ja hänet jälleen vei luoksensa vaunuissaan, – hän asui nimittäin vielä maalla, ja Anna oli enimmäkseen hänen luonansa.
Millan tulo herätti huomiota, Hänen surupukunsa teki hänet tenhoavaksi; hänen kalpea katsantonsa ja hillitty olemuksensa soveltuivat siihen kuin himmeät hopeahelat mustapuiseen huiluun. Se hiljainen leppeys, jolla hän kohteli kaikkia, Noran palavimpia ihailijoitakin saavutti hienotunteista ystävyyttä; tuntui puolentoista päivän ajan siltä, kuin olisi kaikki vain ollut hiljaista surujuhlaa Millalle.
Mutta ihan hänen edessään olevalle penkille oli tullut uusi silmäpari katseltavaksi, uusi selkä, uusi kaula, uudet käsivarret. Uusi ääni, uudet liikkeet ja – Millalla ei se havainto ollut viimeisenä – uusi puku. Varsinkin kun siihen tulivat lisäksi uusi hattu ja uusi takki, oli tässä värivalinta rohkeampi, kuosi hienompi, yksityispiirteisyys runsaampi, kuin hän vielä oli kenelläkään nähnyt.
Hän tiesi, kuka tämä tulokas oli, – isä oli tullipäällysmies Holm Bergenistä, tuo ruskeakasvoinen, suuri- ja tummasilmäinen, valkeakiharainen, ihmeellisen arka mies, joka joi, joi, niin että hän vain armosta sai pysyä virassaan; hänellä oli kymmenen lasta!
Tora oli vanhin ja kaksitoistavuotiaasta saanut kasvatuksensa osaksi Englannissa, osaksi Ranskassa, sedän luona, joka oli ensin toisessa, sitten toisessa maassa laivanvälittäjänä. Nyt hän oli kuollut ja jättänyt kasvatilleen pienen elinkoron. Kaiken tämän tiesi Milla. Ja Anna oli myös tullut maininneeksi, että Tora Holm oli sievä.
Mutta tämä ei ollut oikea sana. Millä silmällä olikaan Anna katsonut? Tora oli kaunotar, erikoinen, "ulkomaalainen". Anna oli kuullut yhtä vähän kuin nähnytkin, sillä kaikki olivat tästä yhtä mieltä.
Milla ei ensi päivänä muuta tehnyt kuin katseli Toraa, ja vaikka tämä käänsi selkänsä, ei hän mitenkään voinut kestää sitä alallaan, vaan vääntelehti ja kyyristely kuin olisi tuntenut toisen katseet niskassaan. Mitä rauhattomammaksi Tora kävi, sitä rauhallisemmin Milla tutkisteli häntä. Kotona oli arkihuoneessa marmoriin veistetty nuori Augustuksen pää; sitä oli Milla pienestä pitäen ihaillut. Tässä se oli nyt penkillä hänen edessään naisruumiiseen juuttuneena ja kääntelehti hohteessa ja väreissä!
Otsa ihan sama, koko pään muoto, leveys yläosassa, poskien kaari, silmäkulmien kaari, leuan kaari – samat, samat! Silmät olivat toisenlaiset ja vilkkaammat; Augustuksen-pään silmät olivat tuntuneet hiukan kuolleilta tai ainakin hidasilmeisiltä; nämä elehtivät herkeämättä harmaansinisinä vivahduksina pitkien, tiheitten, tummien ripsien alta. Suu oli täyteläinen ja kaareva. Tukka mustanruskea, ruskeanmusta, aina sen mukaan kuin valo heijastui. Ihon väri oli jotakin vaaleanruskean tapaista, Milla ei keksinyt sille määritelmää; siinä oli sekoitus, jollaista hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Ja iso, liian iso luomi vasemmassa poskessa; se nähtävästi kiusasi Toraa, sillä hän ei koskaan kääntänyt sitä poskeansa päin, milloin kääntyi katsomaan Millaa. Vartalo oli kehittynyt, aika voimakas ja ihan kuin taltalla veistetty. Arvattavasti hän oli yli kuudentoista ikäinen. Tällä haavaa hän ei näyttänyt oikein terveeltä, hänellä oli kepeitä sinisiä piirtoja silmien alla, ja hän hikoili. Koko hänen olentonsa oli huomiota herättävä; Milla silmäili häntä ilman kateuden häivettäkään. Uuden neitosen aisti voitti kaikki, mitä hän oli tähän asti tavannut; kuinka paljon hän varmaan tiesikään!
Milla silmäili silloin tällöin vierustoveriaan. Anna istui siinä terävänenäisenä ja laihana; varsinkin pistivät Millan silmiin tänään hänen suhteettoman pitkät, ohuet, sinertävän valjut sormensa. Tuo oli niin kokonaan toista!
Puhuttelisiko hän tulokasta, olisi huomaavainen? Kenties se olisi hiukan tunkeilevaa; sitten se aikomus jäi itsestään sikseen, kun hän toisella välitunnilla näki hänen kävelevän käsikkäin Noran kanssa.
Noina kolmena viikkona ennen Millan tuloa olikin tapahtunut jotakin, kaikessa hiljaisuudessa mullistus, joka ei ollut vielä päättynyt.
Tora Holm oli eräänä aamuna ilmestynyt kouluun – ja onnettomalla tavalla. Hän oli tullut liian myöhään, ei tavannut isossa käytävässä ketään eikä tiennyt minne mennä. Kaikki olivat kokoontuneina aamurukouksiin "laboratorioon". Silloin tuli Karl Vangen, jota eräs sairaskäynti oli viivyttänyt. Hän oli vähällä tölmätä Toran kumoon ja joutui niin hämilleen, kuin vain nuori pappi voi joutua. Hän otaksui tytön uudeksi opettajattareksi, hämmennytti hänet ja itsensä kömpelyydellään. Kesti sen vuoksi tovin, ennenkuin tyttö bergeniläismurteellaan sai tolkutetuksi, kuka hän oli; ja kun toinen tämän kuuli ja hänen mieleensä välähti, että tytöllä oli ollut tukalaa sedän kuoltua ja nyt surulliseen kotiin tultuansa, huudahti hän: "Täällä me kaikki olemme teille hyvin, hyvin ystävällisiä – !" ja tarttui hänen käteensä: "tervetuloa, tervetuloa!" Eikä enempää tarvittu, kun tulokas jo itki. Hän oli hermostunut ja peloissaan; kaikki oli uutta ja tuntematonta. Mutta silloin ei Vangen tiennyt muuta tehdä kuin avata oven ja kutsua: "Äiti!" ja ulos tuli rouva Rendalen kakkulat viistossa ja kysäisi hiukan lyhyeen (sillä rouva Rendalen oli täsmällinen, ja niin piti muidenkin olla): "Mitä nyt, Karl?"
"Täällä on neiti Holm, tullipäällysmies Holmin tytär, äiti!"
"No niin, anna hänen tulla sisälle", vastasi rouva Rendalen, avaten oven kokonaan. "Tervetuloa!" toivotti hän seisten ovessa ja ojentaen kätensä hiukan hämärässä käytävässä seisovalle oppilaalle. Siinä oli liian paljon käskyä, jotta Tora olisi voinut olla tulematta. Silloin näki rouva Rendalen, että hän tuli kouluun itkien – ihan kuin viisivuotiaat pikku tyttöset; hän joutui ihmetyksiinsä. Hän osoitti Toralle paikan, jolle tämä ujona asettui, ja pyysi sitten erästä opettajatarta auttamaan häneltä pois hattua ja päällystakkia, – jotka uusi hupakko oli istuutuessaankin jättänyt ylleen, ajatteli hän itsekseen.