NELJÄS TAPAUS
Piispan luona. Ilta, ja kynttilät sytytettyinä.
Ensimäinen kohtaus.
Piispa ja rouva Falk, jälkimäinen matkapuvussa, shaali käsivarrella, ja laukku kädessä, astuvat sisään. Piispa tahtoo päästää häntä hänen kantamastansa. Mutta hän laskee sen itse pois.
ROUVA FALK. Suokaa anteeksi, herra piispa, että vaivaan teitä, ja näin myöhään; se tapahtui eräästä syystä, johon en voi mitään. – Onko veljenne poika kotona?
PIISPA. Ei. Mutta minä odotan häntä; hän on kahdesti hakenut minua iltapuolella minua tapaamatta.
ROUVA FALK.
Soisin mielelläni asiani toimitetuksi ennen hänen tuloansa.
PIISPA.
Käskenkö siis, että meille annetaan sana, kun hän tulee kotiin?
ROUVA FALK.
Kiitoksia!
PIISPA (soittaa). Isoäiti sanoi hänen käyneen teidän luonanne tänäpänä kohta kotiin tultuansa.
ROUVA FALK.
Niin kävi. —
PIISPA (sisään tulevalle tytölle). Tee hyvin ja ota vaari, koska kandidati tulee kotiin ja anna minulle tieto siitä.
(Tyttö menee.)
ROUVA FALK.
Hän on puhutellut isoäitiä?
PIISPA.
Niin.
ROUVA FALK.
Tultuansa – ? (Keskeyttää.)
PIISPA.
Tultuansa teidän luotanne.
ROUVA FALK.
Onko hän sanonut mitään?
PIISPA. Hänen mielensä oli kovin liikutettu. Mutta minä en ole kysynyt isoäidiltä sen enempää. Minä nimittäin arvaan; – hän on puhutellut teitä?
ROUVA FALK.
Niin.
PIISPA.
Ja te, hyvä rouva?
ROUVA FALK.
Minä – ? Minä olen nyt täällä.
PIISPA.
Matkustaaksenne pois, jos oikein ymmärrän?
ROUVA FALK.
Matkustaakseni pois. Nyt käy teidän mielenne mukaan, herra piispa.
PIISPA.
Eikä hän saa tietää siitä mitään?
ROUVA FALK. Ei kukaan – paitsi se, joka seuraa minua. Minä astun illalla tuohon englantilaiseen höyrylaivaan.
PIISPA (katsoo kelloaan).
Ei teillä siis ole paljon aikaa.
ROUVA FALK. Minä tahtoisinkin vaan uskoa teidän käsiinne, herra piispa, lahjotuskirjan omaisuudestani täällä.
PIISPA.
Sisarenne tyttären hyväksi?
ROUVA FALK.
Ogootin. Hän saa kaikki.
PIISPA.
Mutta viimein sanoitte, rouva – ?
ROUVA FALK.
Matkaa varten on minulla kyllä tarpeeksi. Sen jälkeen en kaipaa mitään.
Voin elättää itseni.
PIISPA.
Mutta Ogoot, hyvä rouva? Ettekö odota, kunnes Ogoot tulee kotiin?
ROUVA FALK. Ogoot tuli kotiin tänään. Hän lepää nyt. Mutta vaununi lähetin takaisin noutamaan häntä tänne kohta. – Oletteko siis niin hyvä ja otatte vastaan häntä … en tietänyt ketään muuta … ja lohdutatte häntä – !
PIISPA.
Sen teen, hyvä rouva. – Minä arvaan, että tämä tuntuu vaikealta.
ROUVA FALK.
Ja tahdotteko koettaa … saada noitten kahden välin jälleen hyväksi?
PIISPA.
Mutta eiväthän he rakasta toisiansa.
ROUVA FALK. Ogoot rakastaa Hagbartia. Ja kun he molemmat rakastavat minua, – niin ajattelin, että kun minä vaan olen poissa, – ja he tietäisivät minun suovan sen, ajattelin, että he löytäisivät toinen toisensa yhteisessä rakkaudessansa minuhun. – Toivon niin. He ovat nuoret molemmat.
PIISPA.
Minä teen, minkä taidan, hyvä rouva.
ROUVA FALK. Kiitoksia! Vielä pyytäisin, että ystävällisesti sallisitte isoäidin muuttaa maalle Ogootin luoksi, – taikka Ogootin tänne, kuinka kumpikin parhain tahtoo, jotta Ogoot saisi huvin hoitaa isoäitiä; sillä hän pitää isoäitiä hyvänä.
PIISPA.
Ja isoäiti häntä.
ROUVA FALK. Ja missä isoäiti olisi, sinne kai tulisi Hagbartkin. Vanhus ehkä sitte auttaisi heitä.
PIISPA. Minusta on ehdotuksenne oivallinen, ja minä ihmettelen vaan, että teillä on aikaa ja voimaa ajatella näitä kaikkia.
ROUVA FALK.
Onko isoäiti ylhäällä vielä?
PIISPA. On; minä tulen juuri nyt hänen luotansa. Hagbart on saattanut hänet levottomaksi. Hän ei kestä paljon.
ROUVA FALK. Ehkä on siis paras, etten sano hänelle jäähyväisiä. Olisin muuten mielelläni sanonut.
PIISPA.
En uskalla myöntyä siihen.
ROUVA FALK.
Oletteko niin hyvä ja sanotte terveisiä minulta – ja kiitoksia!
PIISPA.
Sen teen.
ROUVA FALK.
Ja pyydätte, että hän – auttaa – !
PIISPA.
Kovin minun käy sääliksi teitä, hyvä rouva!
ROUVA FALK. Suokaa minulle anteeksi, teidän korkea-arvoisuutenne, se rauhanhäiriö, jonka saatin tänne. Se tapahtui vasten tahtoani.
PIISPA.
Minua pahottaa, hyvä rouva, etten ole ennen oppinut tuntemaan teitä.
Niin olisi paljon nyt saattanut olla toisin.
ROUVA FALK.
Älkäämme nyt siitä puhuko.
TYTTÖ (tulee sisään).
Minun käskettiin antaa tämä kortti rouvalle.
ROUVA FALK.
Kiitoksia! – Kenraali on siis etuhuoneessa?
TYTTÖ.
Niin.
PIISPA.
Onko kenraali Rosen täällä?
ROUVA FALK. Olen rohjennut pyytää häntä täältä noutamaan itseäni, kun höyrylaiva viheltää.
PIISPA.
Pyydä kenraalia tulemaan sisään! (Tyttö menee.) Se on siis kenraali Rosen, joka – (Keskeyttää.)
ROUVA FALK (etsii jotakin laukustaan). – seuraa minua. Hän on minun mieheni.
PIISPA.
Teidän erotettu miehenne?
ROUVA FALK.
Niin.
PIISPA. Siinä tapauksessa olen minä tehnyt kovin väärin teitä kohtaan, hyvä rouva.
ROUVA FALK.
Niinpä kyllä.
KENRAALI (tulee. Hän on soreassa matkapuvussa ja näyttää erittäin kauniilta).
Pyydän anteeksi, teidän korkea-arvoisuutenne, mutta aika on käsissä. —
Hyvä rouva, tämä on teidän?
ROUVA FALK.
Niin. – Antaisitteko, herra piispa, tämän Ogootille, kun hän tulee? —
Ja autatteko häntä?
PIISPA.
Kyllä, hyvä rouva. Jumala olkoon kanssanne!
TYTTÖ (tulee).
Kandidati on tullut.
ROUVA FALK.
Hyvästi! – Terveisiä! —
PIISPA.
Teette varmaan enemmän, kuin kukaan meistä olisi tehnyt.
ROUVA FALK.
Se riippuu vaan siitä, kuinka suuresti kukin rakastaa. – Kiitoksia!
Hyvästi!
PIISPA.
Hyvästi!
(Kenraali tarjoo kunnioituksella käsivartensa rouvalle;
tämä tarttuu siihen; he menevät. Piispa saattaa heitä.)
Toinen kohtaus.
HAGBART (tulee oikealta puolelta, katsoo ympärillensä, kummastuu, menee peräpuoleen, mutta piispa tulee ovessa häntä vastaan).
PIISPA.
Siinäkö olet – ?
(Molemmat astuvat ääneti esiin.)
HAGBART (kovassa mielenliikutuksessa, mutta pidättäen itseänsä).
Minä kuulen äänestäsi, – ja näen päältäsi, – että tiedät siitä.
PIISPA.
Sinä luulet minun puhutelleen isoäitiä?
HAGBART.
Niin.
PIISPA.
Niin olenkin. Hän ei ole sanonut juuri mitään. Mutta näenhän minä sen.
Sinä tiedät, että näin sen ennemmin kuin sinä itse.
HAGBART.
Se on totta. Minä olen taistellut taisteluni loppuun.
PIISPA.
Tuskinpa, Hagbart.
HAGBART. Niin, sinä et luule niin; sen tiedän. Mutta minä sanon sitä elämäni ratkaisevaksi voitoksi. Minä rakastan rouva Falkia. Ja hän rakastaa minua.
PIISPA.
Jollet olisi tuommoisessa mielenvimmassa —
HAGBART. Se ei ole vimmaa, se on onnea. Mutta täällä, sinun luonasi, – niin, en ole tullut pyytämään sinun siunaustasi; menköön menoansa ilman sitä! Mutta minä olen tullut sanomaan sitä sinulle; sillä se on velvollisuuteni. – Onko se sinusta paha?
PIISPA.
On.
HAGBART.
Setä, se loukkaa minua.
PIISPA.
Poikani!
HAGBART. Se loukkaa minua hänen tähtensä ja itseni tähden. Sinä et tunne meitä kumpaakaan.
PIISPA.
Istummeko puhumaan keskenämme, Hagbart?
HAGBART.
Minä pyydän, ettet yritä mitään taivutusta.
PIISPA. Ole huoleti! Minä pidän tunteesi arvossa. Ja minä tiedän nyt, että hän on sen ansainnut.
HAGBART.
Mitä sanoit?
(He istuutuvat.)
PIISPA. Hyvä Hagbartini, suo minun kohta tunnustaa, että minäkin olen kokenut jotain viime tapausten jälkeen. Ja siitä olen oppinut tietämään, etten ollut oikeassa rouva Falkin suhteen.
HAGBART.
Toden tottako?
PIISPA. Minä olen päättänyt hänestä sekä liian aikaisin, että liian ankarasti. Se on yksi helmasyntejämme. Ja olen liian paljon noudattanut ihmisten mieliä, liian vähän tuntenut sitä rakkautta, joka antaisi rohkeutta tehdä hyvää. Hänestä, jota katsoin vähemmän-arvoiseksi, olen oppinut tietämään sen.
HAGBART. Sinä et tiedä, kuinka kiitolliseksi teet minut noilla sanoilla – ja onnelliseksi!
PIISPA. Minä sanon vielä. Sen kautta, että teimme väärin häntä vastaan, viettelimme sinutkin, joka silloin vielä uskoit meitä, tekemään väärin häntä vastaan, ja nuorison tapaan vielä ankarammin, kuin me itse. Tämä synnytti sinussa vasta-vaikutuksen, joka johdatti rakkauteen. Jos rakkaus oli synti, olimme me syypäät siihen.
HAGBART.
Mutta se ei ole mikään synti.
PIISPA. Ei. Mutta sinun tietosi siitä, että me katsoisimme sitä synniksi, kiivastutti sinun oikeuden tuntoasi ja enensi rakkauttasi. Sinä olet jaloluontoinen.
HAGBART.
Oi Jumala, kuinka olen sinua tästälähin rakastava, setä!
PIISPA. Sentähden olen istahtanut kanssasi, Hagbart, pyytääkseni anteeksi sinulta. Ja häneltä! Ja siltä kansaltakin, jota minun tulee johdattaa, mutta johon en tarpeeksi luottanut. Sillä siinäkin ovat useimmat hyviä; he olisivat seuranneet, jos minulla olisi ollut miehuutta mennä edellä.
HAGBART (polvillaan). Minä kunnioitan sinua enemmän, kuin milloinkaan, ja enemmän, kuin kukaan sinua koskaan on kunnioittanut!
PIISPA (on noussut seisoalle).
Tule, Hagbart!
HAGBART (nousee ylös ja heittäytyy hänen puoleensa).
Setä!
PIISPA.
Onko sinulla kyllin luja rakkaus kestää —
HAGBART.
Oi, kaikkia!
PIISPA.
Sillä välisti saamme rakkauden, että se opettaisi meitä uhraamaan.
ISOÄITI (tulee).
Kuulin Hagbartin äänen!
HAGBART.
Mummu! (Sekä hän että piispa menevät häntä vastaan.) Mummu! Oi taivaan Jumala, kuinka olen onnellinen!
(Tarttuu hänen toiseen käsivarteensa.)
ISOÄITI.
Onko se totta?
PIISPA (joka tarttuu hänen toiseen käsivarteensa).
Ällös käykö yksin.
ISOÄITI. Kuulin Hagbartin äänen; – se oli ihan luja, ja niinpä arvelin: nyt on jotakin tekeillä.
HAGBART. Eikäpä olekaan mitään muuta kuin hyvää! Setä suostuu, setä on jalo, setä tekee kaikki, kaikki hyväksi jälleen – ja enemmänkin! Oi Jumala – mummu, ettäs olet noin vanha! Mieleni tekisi kantaa sinua käsivarsillani ja juosta ympäri.
ISOÄITI.
Ei, sitä saat olla tekemättä. (Talutetaan paikallensa.) – No – ?
Mitähän muuta?
HAGBART.
Mitä muuta? En tiedä mistään muusta! Ei ole mitään muuta.
PIISPA.
On, Hagbart, on muutakin.
HAGBART. Sanot sitä kovin totisesti? Sinä olet aivan totinen – jopa liikutettukin – ? Setä!
(Vaunut kuuluu tulevan.)
PIISPA.
Varros vähän, poikani! Varros vähän!
(Menee ulos pääovesta.)
HAGBART.
Mummu kulta, mikä nyt lienee?
ISOÄITI.
En tiedä. – Mutta onni on usein hyvän lyhyt.
HAGBART.
Onni on lyhyt? Mitä se on? Oi taivas, mummu, – älä kiusaa minua!
ISOÄITI.
Todellakin, minä en tiedä mitään. – Vaan sen —
HAGBART.
– Vaan – Mitä? —
ISOÄITI.
Että setäsi oli minun luonani, kun rouva Falk ilmotettiin tulleeksi.
HAGBART.
Rouva Falk? Onko rouva Falk käynyt täällä? Nyt?
ISOÄITI.
Juuri vastikään.
HAGBART. On siis jotain tekeillä! Kenties se oli hän, jota setä. – (Syöksee ylöspäin; ovi avataan; piispa astuu sisään Ogootia taluttaen.) Ogoot!
OGOOT.
Hagbart! – (Levotonna.) Eikö täti ole täällä?
CORNELIA (joka on seurannut piispan ja Ogootin jälessä).
Kah, isoäiti!
(Menee hänen luoksensa.)
PIISPA. Ogoot kulta! Kasvatus-äitisi pyysi minut antamaan tämän kirjeen sinulle.
HAGBART.
Kirjeen – ?
ISOÄITI.
Mitä tämä on? Annas minun katsoa!
(Cornelia kääntää hänen tuolinsa puolittain toisia kohden.)
HAGBART.
Lue ääneen, Ogoot!
OGOOT (lukee).
"Armaisin!
Kun saat tämän kirjeen olen minä – lähtenyt pois. Minä rakastan sitä, jota sinä – "
(Huudahtaa kovasti ja kaatuu. Piispa ottaa vastaan hänet.)
ISOÄITI.
Hän on lähtenyt?
CORNELIA.
Hän rakastaa sitä, – jota – ? – Oi Jumala, katsokaa Hagbartia!
PIISPA.
Cornelia! (Tämä rientää piispan luoksi; he laskevat alas Ogootin.
Cornelia seisoo hänen vieressänsä. Piispa kääntyy.) Hagbart! (Tämä syöksee hänen syliinsä.) Miehuutta, poikani! miehuutta!
(Äänettömyyttä.)
ISOÄITI (nousee seisoalle).
On siis taas noitten suurten tunteiden aika palannut!
Esirippu lankee vitkaan.