ROUVA FALK.
Miksi et kirjottanut tuosta minulle?
OGOOT. Siksi, ettet sinä, täti, ole muitten ihmisten kaltainen. Jos vaan olisin maininnut hänen olevan siellä, olisit heti käskenyt minua kotiin. Ethän sinä ole muitten kaltainen.
ROUVA FALK.
Mutta millä ihmeen lailla sinä saatoit – ?
OGOOT. Armas täti, onhan se, joka sinua kiittää, kohta minun ystäväni, tiedäthän sen. Ja kun päälle päätteeksi hän sinua kiitti, hän, joka oli niin väärin sinua vastaan tehnyt, niin ymmärräthän sinä, että olin kaiken päivää riemuissani. Se oli alku —
ROUVA FALK.
Niin, kerro minulle alusta loppuun!
OGOOT.
Ei, se on ihan mahdotonta, täti! Sillä sitä kestäisi monta päivää!
Mutta sen vaan kerron, täti, ettei minua aavistanutkaan, mikä se oli, joka saattoi minut niin heikkohermoiseksi.
ROUVA FALK.
Mutta selville tultuasi siitä, miksi et paennut?
OGOOT.
Niinpähän juuri teinkin! Mutta sepä se olikin, joka on syynä kaikkiin.
ROUVA FALK. Miten? Pidä nyt vähän järjestystä, malta mieltäs vähän – ja kerro minulle!
OGOOT.
Kiitoksia, tätiseni! Kiitoksia, ettäs tahdot kuunnella minua! Oi
Jumala, kuinka minä – (Itkee.)
ROUVA FALK.
Niin – ! Niin – ! – Kerro ihan suoraan!
OGOOT. Niin … minä olin viikon päivät kuumeessa … luulin itseni sairaaksi… Muut kysyivät, mikä minua vaivasi. Sitä en todellakaan tietänyt. Tuhat asiaa olisi kerrottavaa siltä ajalta; mutta sinä et ymmärtäisi niitä.
ROUVA FALK.
Kyllä sentään.
OGOOT. Ei, mahdotonta! Enkä minä taidakaan… Kovin vaikea oli minun silloin olla … ja nyt on aivan suloinen…
ROUVA FALK.
Jätä se vielä! Mutta kuinka se selveni sinulle?
OGOOT.
Hän puhutteli minua – suorastaan!
ROUVA FALK.
Hän kosi?
OGOOT.
Niin juuri. Voi, minä tunnen punastuvani jälleen, kun ajattelen tuota.
ROUVA FALK.
Käytit itsesi tyhmästi.
OGOOT.
Voi, perin tyhmästi!
ROUVA FALK.
Mitä siis teit?
OGOOT. Minä kirkaisin, kirkaisin oikein aika lailla, ja juoksin – juoksin kotiin, sulloin kaikki arkkuuni ja sitä päätä höyrylaivaan.
ROUVA FALK.
Ja siinäkö kaikki?
OGOOT.
Kaikkiko? Se tapahtui ulkona kaikkein ihmisten nähden.
ROUVA FALK.
Mutta, Ogoot!
OGOOT. Kun se tuli noin hirveän odottamatta. En eläissäni ole peljästynyt niin. Enkä perästäpäin niin hävennyt. En tehnyt höyrylaivalla, koko matkalla muuta kuin itkin.
ROUVA FALK.
Mutta tulipa hän samalla laivalla.
OGOOT. Ajatteleppas, hän oli maitse matkustanut poikki niemekkeen ja toisella puolella noussut laivaan. Niin, sitä minä en tiennyt, ennen kuin hän istui ihan vastapäätä minua. Minä luulin vajoovani läpi kannen. Minä aioin nytkin juosta, mutta – voi, täti, en saattanut. Hän katsoi minuun kovin kummallisesti ja tarttui molempiin käsiini. Hän puhui; mutta en tiedä, mitä; päätäni oikein huimasi. Mutta nuot silmät, täti! Niin, et sinä ole nähnyt niitä – sentähden on sinun tunteminen niin – juuri niin…
ROUVA FALK.
Ei, lapsi.
OGOOT. Hänessä on jotain, kun hän noin istuu hiljaan toisen vieressä – se on aivan todellista. Ja kun hän silloin katselee minua ja sanoo … minä en tarkota juuri sanoilla, näetkö … mutta sanoo kuitenkin: kuinka rakas olet minulle! … niin, minun käy väreet, – voi, täti! – Suutele minua, täti kulta! – Noin! Jumalan kiitos! Tiedätkös, mitä hän tänään sanoi?
ROUVA FALK.
En.
OGOOT. Se, joka on holhonut – hän käytti tuota, noin juhlallista sanaa; mutta hän onkin teologi – se, joka on holhonut tuommoista tyttöä … tämä olen muka minä, tää, huomaappas; minä muistelin kaikkia virheitäni; hän saa kyllä aikanansa tuntea ne —
ROUVA FALK.
No; se, joka on holhonut semmoista tyttöä, kuin sinä —
OGOOT. – kuin minä, lienee verraton!
ROUVA FALK.
Sinä olet kai oikein kehumalla kehunut minua?
OGOOT. Päinvastoin! Se oli silloin, kuin hän kaiken mokomin tahtoi tulla tänne ensin – ennen minua; hän oli velvollinen, sanoi hän, ottamaan vastaan ensi törmäyksen. Älä Jumalan tähden, minä sanoin; et sinä tunne häntä; hän murskaa sinut!
ROUVA FALK.
Mutta, Ogoot!
OGOOT. Silloin se oli, kuin hän sanoi: ei, se, joka on holhonut semmoista jne., jne. – Haa, nyt huomaan, ettäs olet ollut ilkeä.
ROUVA FALK.
Minulla oli aamupuolella ollut harmia – ja minä erhetyin —
OGOOT. Tästälähin et saa koskaan enää harmia, sillä tiedäppäs, ihmiset ovat hyvin hyviä, ja nyt sinun pitää tulla heidän seuraansa jälleen. Sinä, joka itse olet niin hyvä —
ROUVA FALK.
Ei, en ole suinkaan hyvä.
OGOOT. Sinäkö? Sinun mieltäsi vaan on kovin vaikea arvata, täti! – Hei, mikähän nyt taas on?
ROUVA FALK.
Minä olen onneton, Ogoot!
OGOOT.
Mistä syystä, täti? Minunko tähteni?
ROUVA FALK. Sinä olet elämäni päivänsäde; sinä kaunistat, lämmität, pyyhit pois – ; mutta juuri sentähden – !
OGOOT.
Juuri sentähden! Täti, en minä tajua sinua?
ROUVA FALK. Minä olen törkeä, olen kova, epäluuloinen, paha. Olen tuima, maltiton kuin ennen – kuten ainakin. Minkämoinen lienenkään hänen silmissään – ja sinun? Sanoppas! Enkö ole törkeä, paha, – mitä?
OGOOT. Sinä olet ihanin koko maailmassa! Olet vaan hillitsemätön voimasi, urheutesi tähden, nuoruutesi…
ROUVA FALK. Ei, ei, ei, totuutta! Sitä ansaitsen! Sillä sinunpa tähtesi toki olen kahdeksan vuotta ollut ainoasti työväen parissa. Kaikki minun omani on tuleva sinun omaksesi. Ogoot, pidä siis minua arvossa! Sano minulle totuus! Enkö minä ole … miksi sitä sanoisin – ? sano se suoraan, sinä?
OGOOT.
Kaunis!
ROUVA FALK. Ei, ei! En milloinkaan ole tuntenut niinkuin nyt, että olen nämät kahdeksan vuotta ollut vuoristossa. Kaikki kirjat maailman suurista liikkeistä tuolla ulkona eivät ole tuottaneet kylliksi valoa. Ne himmenevät ihmishyörinän ensimmäisestä elonsäteen vilkauksesta. Ja sinun uusi pukusi, muotikas hattusikin … nuot värit, niitten yhdistykset osottavat kehittynyttä kauneuden aistia, jota ei minulla enää ole; niissä ilakoi tuhansittain mielijohteita, joita en minä ole pitänyt silmällä. Sinun olentosi levittää tänne tuoksun jostakin ikiraikkaasta, joka ei enää ole olemassa minua varten. Sinä olet ihan kevyt, vilkas, mielittelevä ympärilläni; kaikki täällä muuttuu vanhaksi, katkonaiseksi, … mutta minä kaikkein enimmän!
OGOOT. Ei, nyt minun täytyy puhua sinulle, mitä hän sanoi, koska et tahdo uskoa minua itseä.
ROUVA FALK.
Eipä hän tuntenutkaan minua?
OGOOT. Ei, se onkin vaan välillisesti sinusta; sillä hän sanoi, ettei hän milloinkaan ollut niin halannut tuntea ketäkään ihmistä, kuin hän nyt halasi tuntea sinua. Sillä minun kanssani seurustellen oli hän saanut ilmi sinut – hän käytti aina tuota lausetta! – ja se on välttämättömästi oleva —
ROUVA FALK. Ei, ei enempää! Minä en kestä sitä! – Että se juuri oli hän, jota me —
OGOOT.
– Olemme niin vihanneet! – niin, eikö se ole kummallista?
ROUVA FALK.
Ensi kerralla, kun lennät ulos —
OGOOT.
Niin, eiköhän? —
ROUVA FALK.
Tuot sinä helman täyden sovitusta ja rakkautta!
OGOOT. Mutta kenelle tulee siitä kunnia, täti, jos ei sinulle, sinulle, joka olet "holhonut" minua – puhuaksemme teologein tapaan. Ja sinä vaikeroitset, ettäs täällä kotona istuessas olet muuttunut törkeäksi ja pahaksi – ja tiesi mitä kaikkia, sinä, joka tehtaastasi saatat laskea ulos semmoisen voitonjumalattaren.
ROUVA FALK. Ei, en vaikeroitse, kun minä näen, kuulen – kun omaan sinut! Semmoisesta hyvästä joutaa jotain maksaakin. Olenhan ollut itsekäs, kun olen luullut siinä olleen liiaksi! – Tämä on kevät sinulle – ! Ja minulle – ?
OGOOT.
Sinulle? Hei, mikä sinun nyt jälleen on?
ROUVA FALK.
Tulin ajatelleeksi, että tehtäväni nyt on tehty.
OGOOT. Sinunko – ? Sinä, joka – ? Hei, nyt sinä huolestutat minua tuommoisella.
ROUVA FALK. Se olisi suurin synti! Minä olen iloinen, – iloinen! Sen vakuutan; mutta sinä tunnet —
OGOOT. – vallattomat, käsittämättömät mielenvaihtosi, niin!
ROUVA FALK.
Mene nyt, lapsi, – ja tuo hän tänne!
OGOOT. Oi taivas, kuinka se soi: tuo hän tänne! (Menee, seisahtuu.) Kiitoksia, hyvä, kaunis, herttainen täti!
ROUVA FALK (heittäytyy pöydän ääreen pää käsivarsilleen).
OGOOT (kuullaan ulkoa).
Jo, tule!
HAGBART (kaukaa).
Todellako?
OGOOT.
Tule pian!
HAGBART (ulkopuolella, lähempänä).
Onkohan se totta?
OGOOT.
Saat itse nähdä!
ROUVA FALK (nousee ylös, pyyhkii silmiänsä ja menee hymyillen heitä vastaan).
OGOOT.
Täti, tässä hän on!
HAGBART.
Hyvä rouva!
ROUVA FALK.
Suokaa anteeksi!
HAGBART. Mitähän? – Ei, antakaa te minulle anteeksi, hyvä rouva! En minä saanut sitä sanoneeksi. Minä —
OGOOT.
Siitä saamme puhua toisten. Anna nyt tädin katsoa sinua!
ROUVA FALK. Te ette suinkaan petä toisianne. Sen näen.
OGOOT.
Kummastipahan nyt puhuit, täti!
ROUVA FALK. Niin, rakastakaa toisianne! Saattakaa ihanuutta, lämmintä, vilkkautta näihin kylmiin suojuksiin.
OGOOT.
No, mutta täti – !
ROUVA FALK.
Oletteko syleilleet toisianne?
OGOOT (poistuu vähän Hagbartista).
ROUVA FALK.
Syleilkäätte siis! (He syleilevät.)
OGOOT (juoksee Hagbartin luota tädin luokse).
Oi Jumala, itketkö sinä, täti – ?
ROUVA FALK. Älä minusta huoli! – Oletteko puhunut tästä kasvatus-isällenne, piispalle?
HAGBART.
En vielä.
ROUVA FALK.
Vai ei vielä? – On siis vaikein asia jälellä, pelkään minä.
HAGBART.
Ei; kun olen näin kauas päässyt, ei mikään enää voi minua estää!
OGOOT.
Kuuletko, täti?
Esirippu lankee.
TOINEN TAPAUS
Huone piispan luona. Perällä ovi, josta mennään toiseen suureen huoneesen; paitsi sitä ovi oikealla puolella katsojista päin. Akkunoita vasemmalla puolella. Eteisimmän akkunan kohdalla nojatuoli. Sen takana kirjotuspöytä tuolinensa. Oikealla puolella oven vieressä sohva, ja tuoleja asetettu sen eteen ja sivuille sekä peräpuolelle.
Ensimäinen kohtaus.
PIISPA (sohvassa). Sanot aina, ettäs olet tehnyt vakuutuksesi mukaan, Hagbartini! No niin; kiellätkö minua tekemästä samoin?
HAGBART. Pyydänhän vaan, setä, ettäs tahtoisit ensin nähdä häntä, puhutella häntä.
PIISPA. Mutta, kunhan en tahdo? Se jo on ikävää, ettäs olet valinnut elämän seuratoverin itsellesi meidän keskuutemme ulkopuolelta; – kuitenkin on hän päivästä päivään tullut meille rakkaammaksi. Hänen hyväksensä teemme kaikki. Mutta sen enempää ei. – Tahdotko lukea kirjettä?
HAGBART.
En.
PIISPA.
Se sinun toki tarvitsisi lukea. Ei se ole epäkohtelias.
HAGBART. Tunnenhan minä sinun lempeän tapasi. Mutta asian tähden, setä, – asian!
PIISPA.
Niin, – sitä en saata muuttaa.
HAGBART.
Etkö kuitenkaan saattaisi lykätä kirjeen lähettämistä toistaiseksi?
PIISPA.
Se on jo lähetetty.
HAGBART.
Se on jo lähetetty!
PIISPA.
Aamulla. – Niin! – Siihen ei mitään enää voi.
HAGBART.
Setä, sinä olet kova!
PIISPA. Kuinka saatat sanoa niin, Hagbart? En puhu siitä mitään, ettäs heität teologisen tien. Yksi sen tietää, kuinka sitä suren. (Nousee ylös.) Mutta siitä en ole puhumatta, ettäs minun keskuuteeni vedät semmoisen ihmisen, joka ei kanna edes miehensä nimeä. Tiedämmekö, ken hänen miehensä oli? Hän sekä joutui naimisiin, että erosi ulkomailla. Emmekä tunne hänen myöhäisempääkään elämäänsä; se on tuskin ollut moitteetonta. Tänne muutettuansa ei hän ole kertaakaan käynyt kirkossa. Hän on elänyt kovin kummallisella tavalla, ja viime aikoina sallinut erään miehen, jolla on huono maine, käyskellä luonansa.
HAGBART.
Kenraali Rosen'in?
PIISPA. Niin, kenraali Rosen'in; joka on melkein juomari. Irstainenkin on hän varmaan.
HAGBART.
Hän käy muuten joka paikassa. Hän käy täälläkin.
PIISPA. Kenraali tuli sotatanterella mainioksi; hänellä on monta seuruuselämän lahjaa, arvokkaita tuttavia. Semmoistapahan elämä on.
HAGBART.
Mutta rouva Falk kielletään tulemasta?
PIISPA.
Hän on nainen.
HAGBART.
Kauanko kärsittänee, että tuommoista erotusta tehdään?
PIISPA. Kas, kas; jouduttiinko siihenkin? – Monta tietoa oletkin hankkinut itsellesi viime aikoina?
HAGBART.
Jos olisit edes kerran puhutellut rouva Falkia, sinäkin!
PIISPA. Kuules, minä puhun sinulle jotain, Hagbart! Asessori Röst, joka asuu siellä maalla, on usein nähnyt kenraalin tulevan rouva Falkin luota perin sopimattomalla ajalla. – Sen laatuisia naisia minä en puhuttele.
HAGBART.
Mutta sen laatuisia miehiä.
PIISPA.
Niinkuin sanoin, sen on toinen laita.
HAGBART. Vai niin. – Rouva Falkin kohta kenraalin suhteen ei ole mikään muu kuin säälin.
PIISPA.
Onko kenraali siis tuntenut hänet ennen?
HAGBART.
Arvattavasti. Oli kuinka oli, pitää hän totista huolta kenraalista.
Sitä ei tee kukaan muu.
PIISPA.
Hänellä on kai erinäinen syy.
HAGBART. Sanonko minä syyn? Hänellä on enemmän sydäntä, kuin meillä muilla; enemmän voimaa altistua, kuin meillä. Hän on paljon jaloluontoisempi, on edistynyt perinpohjaisemmaksi, tiedollisesti niinkuin siveellisestikin, kuin kukaan meistä.
PIISPA.
Minä kuuntelen sinua mitä suurimmalla kummastuksella!
HAGBART.
Vaan älä käsitä minua väärin! Hänelläkin on vikansa.
PIISPA.
Vai on hänellä sentään niitä! – Minulla on eräs vakava pyyntö sinulle, Hagbart. Matkusta pois ajaksi.
HAGBART.
Matkustaa pois!
PIISPA.
Setäsi, professorin luoksi, esimerkiksi. Viikoksi tai pariksi vaan.
Sinun tarvitsee päästä selville – sekä yhdessä että toisessa asiassa.
Sinä olet kovasti kiihdyksissä.
HAGBART.
Niin olen; mutta —
PIISPA.
Sano!
HAGBART. Olen ollut kiihdyksissä kauemmin kuin luuletkaan. Nimittäin siitä päivästä asti talvella, jolloin puhuin niin väärin rouva Falkista.
PIISPA.
Ei juuri väärin; mutta —
HAGBART. Väärin aivan! Se oli elämäni kohtalon käännin. Tuommoiseen vimmaan oli minun joutuminen. Nyt vihdoin kauhistuin itseäni, – niin, en tahdo vaivata sinua kaikella pitkällä taistelullani; sitä et nähnyt; sillä minä en ollut täällä. Mutta kun lopulta sairastuin ja oli tuohon kylpypaikkaan lähteminen ja siellä sain nähdä Ogootin, – siinä oli enemmän kuin ikinä olin aavistanutkaan, oli terveys itse, oli uudenmoinen ihminen, oli elon oma ääni ja liikunto ylen viehättävässä ihanuudessa! Et taida arvatakaan, kuinka jo kohta silloin halasin saada nähdä sitäkin henkilöä, joka oli kasvattanut hänet. Sen sydämessä asui varmaan jotain semmoista, jota minä olin kaivannut, – aina kaivannut! Sillä kaikki täällä – nyt sen sanon! – oli tosiaankin ollut minusta luonnotonta; ja tukehuttaakseni tuota kaipausta itsessäni, sen vuoksi rupesin noin vimmatun ankaraksi muita kohtaan. – Nöyryttävä on tunnustaa tuommoista. Mutta se on totta. Olen aina ollut kömpelö ja tuima. – Mutta mitäpä aioin sanoa?
PIISPA.
Aioit tietysti puhua rouva Falkista.
HAGBART. Niin. – Setä armas, älä nyt ajattele pahaa. Mutta en ole voinut olla yhtäkään näistä päivistä erinänsä hänestä.
PIISPA.
Se on siis hän, jonka kanssa olet puhunut.
HAGBART. Totta kai! – Niin, niin, myös Ogootin kanssa. Sinä kehotat minua lähtemään pois. En saata! Jos taitaisin tehdä itseni taikka ajan kaksinkertaiseksi, – tuolla, hänen luonansa, se ei riittäisi. Ei, nyt olen osannut perille! Nyt en saata lähteä minnekään.
PIISPA.
Ja tuosta sanot sinä: osannut perille! Poika parka!
HAGBART. Niin, en minä osaa puhua kanssasi. Sinä et ymmärrä minua paremmin, kuin silloin, kuin panit isoäidin kirjaston ylös ullakkoon.
PIISPA. Niin, minä näen, ettäs olet vetänyt sen esille jälleen. No; sinulla on oma ehtosi yhdessä niinkuin toisessakin. Et saata sanoa minun käyttäneen väkivaltaa.
HAGBART.
En, setä, sinä olet hyvä – minua kohtaan.
PIISPA. Mutta tässä on jotain uutta tullut lisää. Olen huomannut sen jo ennen tätä päivää.
HAGBART.
Mitä tarkotat?
PIISPA.
Sinä olet tässä keskustelussa maininnut korkeintaan kaksi kertaa Ogootin nimeä.
HAGBART.
Emmepähän nyt puhukaan Ogootista.
PIISPA.
Etkö rakasta häntä enää?
HAGBART. Josko rakastan Ogootia? (Hymyilee.) Saatatko kysyä? – Sinä tarkotat – ?
PIISPA.
Niin, tarkotan —
HAGBART (hymyilee jälleen).
Ei, se on väärä käsitys, setä kulta!
PIISPA. Minä sanon vielä: lähde pois viikoksi tai pariksi, Hagbart! Katsele kaukaa – itseäsi ja muita!