Milka oli niitä rouvia, jotka ilman syyttä ovat mustasukkaisia. Jumala tietää, että Lázár Kovács ei iki pitkinä päivinä ollut antanut aihetta siihen, mutta kuitenkin oli hänen aviokumppaninsa altisna mustasukkaisuuden basilleille. Ruttona raivosi jo tämä tauti hänen sielussaan, mutta kahden viikon aikana hänen onnistui salata se.
Lopulta se puhkesi ilmi.
Lázár toi ministeriöstä tuoreita uutisia. Huhun mukaan oli kaksi hänen virkatovereistaan jo pantu pensioonille korkean ikänsä tähden – hän oli pelastautunut, koska hän hyvin näyttelee nuoren roolia.
– Kylläksi! Älä ilveile enää kauemmin! Olen saanut tarpeekseni valheistasi – huudahti Milka raivostuneena.
Herra Kovács oli miltei muuttua kiveksi pelästyksestä, sillä hellyydenosoitusten ajanjakson loputtua olivat riidat, torat ja kiukunpurkauksetkin tauonneet ja jo pitkän ajan kuluessa oli suloinen, hiljainen "älä loukkaa, en minäkään loukkaamalla päässyt voimaan heidän kodissaan."
– Mikä nyt, Milka?
– Se vaan, ettet minua enää saa nenästä vedetyksi! Hänen ylhäisyytensä sinne, hänen eksellenssinsä tänne! Kyllä minä tunnen sen eksellenssin, joka lähettää vanhukset pensioonille, sentähden että hän etsii vain nuoria työkykyjä – se ministeri asuu tuolla – tuossa vastapäätä!
– Mi … missä? – änkkäsi Kovács.
Hänen vaimonsa tarttui häntä kädestä ja talutti ikkunalle, josta näytti vastapäätä olevaan puotiin:
– Tuossa!
– Kultaseni, minä en todellakaan käsitä sinua.
– Kylläpä vielä tulet käsittämään, mutta aluksi tahdon ja vaadin, että muutut takaisin entisellesi. Minä olen aviovaimosi ja minun ei ole tarvis semmoista houkkiota, jonka olet itsestäsi tehnyt. Partasi saat antaa jälleen kasvaa, viiksiäsi en salli maalattavan. Peruukkisi otetaan takavarikkoon. Anna hänen eksellenssinsä vain nähdä, mimmoinen kunnialla vanhentunut ja valtion palveluksessa voimansa kuluttanut neuvos hänellä on!
Lázár Kovács yritti kaikkia rauhoittaaksensa puolisoaan ja selittääksensä asian. Mutta jota enemmän hän vakuutti ja vannoi viattomuutensa todeksi, sitä uhkaavampia säkeniä iskivät Milkan silmät. Hän huomasi turhaan vetoovansa vaimonsa järkeen.
Seuraavana aamuna olivat nuorekas takki, värikäs kaulaliina, muodinmukaiset housut ja silinteri kadonneet ja ainoastaan vanha vaattehisto oli käytettävissä.
Mitähän ministeri ajattelisikaan hänestä, jos hän astuisi hänen eteensä kaljupäisenä, viikset harmaina, siistittömässä vanhassa puvussa, kun hän vielä eilen esitteli hänelle asiat hyvin säilyneenä, nuorekkaana, somana keski-ikäisenä miehenä? Semmoinen näky olisi tietysti omiaan suuressa määrässä järkähyttämään sitä luottamusta, jonka hän juuri oli saavuttanut hänen ylhäisyytensä silmissä, ja turhaan hän yrittäisi notkealla ryhdillä, vilkkailla liikkeillä korvaamaan ulkonaisesti näkyvää vanhuutta. Jota eloisampi tämä "vanha herra" olisi, sitä naurettavammalta hän näyttäisi. Ja sitte hänen virkaveljensä! Mitä muistutuksia he tekisivätkään tuosta äkkiä tapahtuneesta käänteestä taaksepäin!
Hän palasi puolitiestä, ilmoitti virastoonsa sairauden kohtauksen ja pani kotona maata. Kuume valtasi hänet paljaasta kiukusta.
Mutta yön hiljaisuudessa syntyi pelastava aate.
Seuraavana päivänä aamulla hän tavattoman aikaisin ja tavattomalla kiireellä poistui kotoa ja kävi, ennenkuin meni virastoon, parturin luona, poikkesi suureen makasiiniin, jossa myydään valmiita herrain vaatteita, sekä pistäytyi erääsen hajukauppiaan puotiin, josta sai ostaa ihomaalia ja kaunistavia aineita … ja kun ministeri kello puoli yksitoista kutsutti hänet luoksensa esittelemään, riensi nuorekas, mustaviiksinen, vaaleatukkainen, somasti puettu neuvos kansliastaan esimiehen osastoon.
Siitä alkaen Lázár Kovács ilmestyi maan päällä kaksinkertaisessa muodossa: toisessa kotona, toisessa ministeriössä. Kotoinen Kovács on jokapäiväinen poroporvari, joka jo on luopunut maailman turhamaisuuksista ja löytää ainoan, puhtaan ja hämmentymättömän ilonsa hyvästä atriasta ja levollisesta yöunesta. Hänen kasvonsa ovat ryppyiset, silmänsä raukeat, ryhtinsä veltto, askeleensa hitaat, pukunsa vanhanaikainen.
Mutta jos joku salapoliisi pitäisi herra neuvosta silmällä, huomaisi hän että Kovács muuttuu sellaiseksi rahjukseksi vasta siitä kulmasta, josta hän kääntyy kadullensa. Sen kulman toiselta puolelta hän nuorukaisen keveydellä rientää ministeriöön, jossa – pukeutuu toisiin vaatteisin. Näitä naamiaisia helpoittaa se seikka, että hän voi päästä kansliaansa takaportista erään pimeän käytävän kautta. Nyttemmin hän säännöllisesti käyttää tätä tietä.
Kauaksi aikaa ei edes suurin taitavuus ja viekkaus voi jatkaa sellaista peliä ilman ikävyyksiä ja ne Kovácsin virkaveljet, jotka iltapäivällä tapasivat hänet, kun hän oli kävelemässä Milka rouvan kanssa, huomasivat jonkinmoisella hämmästyksellä, kuinka suuri eroitus on aamupäivän ja iltapäivän neuvoksen välillä.
Kamariherra-koncipisti sanoikin suoraan:
– Lazikani, tiedätkö etten ole nähnyt ketäkään, joka niin lyhyen ajan kuluessa osaa vanhentua kuin sinä. On kyllä totta, että sitte taas pian nuorennutkin?
Kovács yritti kääntää asian leikiksi, mutta vähitellen hänen täytyi käsittää, että näitä naamiaisia ei käy kauan jatkaminen. Ministeri ei muutenkaan pidä häntä vanhana, hän siis saattaa heittää nuoruuden naamarinsa. Asteettain hän tahtoo vanhentua, ensiksi luopuu ihomaalista, sitte jättää viiksien mustaamisen, sen jälkeen poskiparran maalaamisen (sillä siitä asti kuin hänen täytyi antaa partansa kasvaa, hän virastossa maalaa senkin mustaksi) ja niin edespäin, jottei hän yhtäkkiä hämmästyttäisi ministeriä. Noin kuusi viikkoa hänen vielä täytyy esiintyä kaksimuotoisena, sillä välin ratkaistaan hänen asiansa ja hän, ollen vanhin vuorossa, nimitetään ministerineuvokseksi, joka merkitsee hänen virkauransa huippua.
Ihminen päättää, kohtalo säätää!
Paljon on katuja Budapestissä ja niillä saattaa kaksi ihmistä vuosikausia kävellä toisiaan kohtaamatta. Mutta se on tieteellisesti todeksi näytetty ilmiö, että jos joku ihminen joko pääkaupungissamme taikka missä hyvänsä muualla maan päällä tahtoo karttaa jotakuta, hän välttämättömästi on sattuva yhteen juuri sen kanssa.
Tätä luonnonlakia saa Lázár Kovácskin kiittää siitä yhtymyksestä, mikä eräänä iltapäivänä kello 6 Vácz-kadulla Krisztóf Nagyin apteekin edustalla tapahtui hänen ja ministerin välillä. Kovács talutti Milkaansa käsivarresta, astuen kaupungintalon puolelta Gizella-toria päin: hänen ylhäisyytensä tuli vastaista suuntaa – molemmat sattuvat yhteen – tervehtivät toisiaan – ministeri luopi terävän katseen neuvokseen, ikäänkuin ei heti tuntisi häntä – sitte hän yhtäkkiä tuntee hänet, kasvoillaan jonkinlaisen kummastuksen ilme – neuvos punastuu ja katukohtaus on ohitse.
Lázár Kovács nukkui yönsä levottomasti ja hänen vaimonsa herätti häntä kaksi kertaa, kysyen mitähän inuu. Hän vastasi näkevänsä pahoja unia, sudet vainoovat häntä ja ministerihuoneiston laki putosi hänen päällensä. Hän ei puhunut totta … hän näki unta siitä, että hänen on mentävä ministerin eteen eikä osaa päättää, missä muodossa hänen tulee esiintyä. Hän seisoo yhä peilin edessä, milloin maalaten viiksiään, milloin pesten maalin niistä pois, milloin sovittaen peruukkia päähänsä, milloin taas temmaten sen siitä alas. Ministeri lähetti jo kolmannen vahtimestarin häntä hakemaan…
Ja tämä uni toteutui. Seuraavana päivänä hän todellakin joutui siihen tilaan, josta koko yön oli nähnyt unta. Hän ei voinut päättää, olisiko vanha vai nuori. Kummassakin tapauksessa hän saattaa tulla naurettavaksi. Kello kahdeksitoista ministeri oli kutsuttanut hänet luokseen esittelemään erästä monimutkaista asiaa. Hän ei vielä ollut ehtinyt ottaa selkoa uudemmista siihen kuuluvista asiakirjoista, vaikka kello jo oli lyönyt kymmenen. Mutta mitä hän voi siihen, että hänen oli saatava selville toinen tärkeä kysymys, se, onko hänen esiteltävä peruukissa vai peruukitta, harmaa- vai mustapartaisena. Hän oli jo suorittanut kolminkertaisen muutoksen… Milloin hän istuu asiakirjain, milloin peilin ääressä, milloin tutkii esiteltävää asiaa, milloin käyttää ihomaalia.
Ei kumpikaan toimi suju, ja mikä on pahinta, hän joutuu niin sekaisin päästään, että pian unhoittaa koko asian, vieläpä senkin, mitä jo ennen on tarkoin tietänyt.
Jo on yhdestoista tuntikin kulunut.
Vihdoin hänen kuitenkin täytyy tehdä päätös.
Se tapahtuu…
"Nuori" Lázár Kovács on esittelevä. Pian peilin eteen … riennä, maalaa pian viikset ja parta, sillä heti sinua kutsutaan. Hän ei vielä ollut puoleksikaan valmis, kun jo kaksi vahtimestaria koputti ovella: "Hänen ylhäisyytensä kutsuu, tulkaa pian!" Kohta, kohta! Kolmas koputus, kolmas vahtimestari! "No, ettekö jo tule?" Heti paikalla! Hän vain etsii peruukkia – mutta turhaan! Piru tietäköön, mihin sen on pannut? Neljäs koputus, joka jo kuuluu kolkutukselta. Se ei olekaan enää vahtimestari, vaan esimiehen koncipisti, joka oven takaa huutaa hoputtaen:
– Ministeri tulee kärsimättömäksi, hänen täytyy mennä valtiopäiville, tehkää hyvin ja joutukaa!
Onneksi Kovács löytää asiakirjain sekaan joutuneen peruukkinsa, panee sen päähänsä ja, ehtimättä enää hätäisestikään luoda peiliin viimeistä silmäystä, sieppaa käteensä asiakirjat, aukaisee oven ja rientää yhdessä koncipistinsa kanssa ministerin luokse.
Hänen ylhäisyytensä ottaa hänet vastaan näillä sanoilla:
– Te olette antanut odottaa itseänne, mutta minulla on paljon työtä…
– Anteeksi, teidän ylhäisyytenne! … mutta…
– Pian nyt! Tehkää hyvin, istukaa!
Istuttiin ja Kovács ryhtyi suurimmalla kiireellä asian esittämiseen. Siinä häneltä ei voi jäädä huomaamatta tavaton ilme ministerin kasvoissa. Ikäänkuin hän vain sangen vaikeasti voisi tukehuttaa esiin tunkevaa naurua.
Tämä saattaa neuvoksen johonkin määrin hämille. Mikä lienee syynä siihen? Kenties hän on pannut peruukkinsa huonosti päähän?
Ministeri kääntää kasvonsa pois hänestä. On selvää, että hän vain siten saattaa pysyä vakavana.
– Herran tähden! Mikähän minua vaivannee? – ajattelee onneton referentti, jolta tällä välin mielenmaltti alkaa loppua.
Hän kadottaa asian juonen, takertuu ja kääntelee vapisevin käsin hermostuneesti papereita, joiden avulla tahtoo taas päästä oikealle tolalle.
Vihdoin hän löysi juonen ja jatkaa esittelyä.
Silloin hän huomaa sivuseinällä peilin. Hän katsahtaa siihen ja – on sortua maahan. Nyt hän tietää, mitä ministeri oli löytänyt hänessä naurettavaa – hänen toinen viiksensä oli musta, toinen harmaa!
Tästä kamalasta keksinnöstä sana jähmettyy hänen huulilleen … hänen kasvonsa lentävät tulipunaisiksi … asiakirjat luiskahtavat hänen käsistään ja putoovat lattialle.
– Herra neuvos ei jaksa hyvin? – lausui ministeri, jonka kävi esittelijä parkaa sääli.
– Jo eilisestä saakka olen kipeä, – ähkyi neuvos.
– No, menkää kotia ja pankaa maata! Asiakirjat voitte jättää minulle, otan niistä selon.
Pääsikö Kovács kansliaansa omin jaloin vai jonkun avustamana, sitä hän ei itsekään tiennyt. Vahtimestari saattoi hänet ulos, auttoi vaunuihin ja toimitti kotia.
Milka pelästyi kovin, nähdessään miehensä riutunein kasvoin, kalpeana, vahtimestariin nojautuneena astuvan sisään.
– Mitä hänelle on tapahtunut?
– Herra neuvos rupesi voimaan pahoin hänen ylhäisyytensä luona – ilmoitti vahtimestari.
Lopuksi jäivät mies ja vaimo kahden kesken. Neuvos laskeutui sohvalle, hänen vainionsa teki vuoteen.
– Pian sänkyyn, sitte lähetän lääkäriä hakemaan.
Siihen Kovács lausui:
– Minä viis lääkäristä. Voin minä mennä pensioonille ilman lääkäriäkin.
Vähitellen rouva sai tietää kaikki. Kovácsin alkoi kieli sujua ja hän työnsi kaiken vastuunalaisuuden pensioonille joutumisesta vaimonsa niskoille. Hän on syynä kaikkeen – hänen aiheeton mustasukkaisuutensa. Olkoon nyt valmis muuttamaan Budaan.
Milka, joka nyt käsitti, että Lázár ei ollut tehnyt itseään nuoreksi minkään naisen, vaan ministerin tähden, oli suuresti liikutettu. Hän koitti kaikin tavoin tyynnyttää miestään eikä lakannut häntä lohduttamasta. Asiahan on kovin vähäpätöinen, eihän semmoisen takia pensioonille panna.
– Onneton vaimo! Kaikkiin sinä sekaannut etkä mitään ymmärrä. Jos olisit ollut siellä ja kuullut millä äänellä ministeri sanoi: "menkää kotia ja pankaa maata", niin et hetkeksikään epäilisi. Sitte hän piti asiakirjatkin luonaan. Hän ei tahdo minua enää esittelemään. Ministerineuvoksen viran sijasta pensiooni! Mene ja etsi asuntoa linnasta!
Päivät kuluivat, mutta Kovácsia ei voitu saada virastoonsa menemään.
Mitä hän sieltä etsisi? Kyllä hän menee silloin kun täytyy mennä viimeinen kerta: sanomaan jäähyväiset virkaveljilleen, järjestämään kirjoituspöytänsä, tyhjentämään laatikkonsa; eihän pensioonille paneminen enää kauan voi viipyä. Siitä vaan on kysymys, missä muodossa hän saa sen. Otetaanko laskuun hänen valtion palveluksessa monien vuosien kuluessa hankkimansa ansiot ja lievennetään katkeruutta ainakin pienellä ritaritähdellä vai eikö lievennetä milläkään, eipä edes parilla tunnustavalla sanalla erokirjassa ("uutterasti ja menestyksellä"), vaan annetaan matkapassi muitta mutkitta?
Kaksi viikkoa kului tällä tavoin.
Eräänä "kauniina" päivänä … se on: päivä ei suinkaan ollut kaunis … sade valui virtana ulkona ja Kovácsinkin mieliala oli synkkä. Siis eräänä synkkänä ja sateisena päivänä tulee palvelija sisään ilmoittamaan että viraston vahtimestari on täällä.
– Tulkoon sisään! – sanoo pahalla tuulella Lázár Kovács, ajatellen itsekseen: varmaan se nyt tuo erokirjan.
Vahtimestarilla olikin muassaan kuittikirja ja siinä saattoi selvästi nähdä ison sinetillä suljetun kirjeen, No Lázár, nyt on hetkesi lyönyt.
Mutta hillitse itseäsi, älköön vahtimestari saako huomata mielenkuohuasi!
– No Balga, mitä hyvää tuotte?
– Kirjeen, armollinen rouva – vastasi vahtimestari ja kurotti kuittikirjaa herra neuvokselle, jotta hän nimikirjoituksellaan todistaisi saaneensa lähetteen.
Kovács kirjoitti nimensä ja murahti, vahtimestarin mentyä, purevalla, katkeralla äänellä:
– Aukase, neuvoksetar!
– Se tahtoo sanoa: ministerineuvoksetar! – oikaisi Milka ja levitti voitonriemulla paperin miehensä eteen.
Kovács jäi silmät, suu auki töllistelemään.
– Eihän tämä olekaan pensionille-panon määräys, vaan nimitys! Niin, nimitys … ministerineuvokseksi! – huudahti Lázár Kovács sohvalta ylös hypäten. – Tuossa viisi floriinia, anna vahtimestarille!
Mennessään ministerin luo kiittämään nimityksestä, hän esiintyi alkuperäisessä luonnollisessa muodossaan. Hänen ylhäisyytensä otti hänet vastaan sangen kohteliaasti ja sanoi nauraen:
– Minä en ulkonäöstä etsi nuorta työvoimaa, vaan henkisestä joustavuudesta. Teistä valtio vielä kauan aikaa voi hyötyä.
Siitä saattoi huomata, että ministeri tiesi kaikki.
– Mutta keneltä hän on saanut tietää sen? – kysyi Kovács kotona vaimoltaan. – Mitä arvelet?
Milka rouva hymyili salaperäisesti ja vastasi vain:
– Tyydy siihen, ettei meidän tarvitse muuttaa linnaan.
MITÄ KAUNIS NAINEN MAKSAA?
(Erään naistenihailijan muistoonpanoista).
Eräänä päivänä näen kadulla kaksi pienen pientä jalkaa. Koska pidän itseäni etevänä esteetikkona, koska edelleen kahdessa tuommoisessa pikkuruisessa jalassa on enemmän estetiikkaa kuin monessa foliantissa ja koska lopuksi minä mieluisimmin opiskelen estetiikkaa sillä tavalla – syöksen noiden kahden pikku jalkasen jälkeen. Ne pakenevat kerkeästi.
Minä perässä!
Kiireessäni työnnän kumoon ruukkuja kaupittelevan akan tahi ehkä vain hänen ruukkunsa.
Akka alkaa pahasti huutaa ja viihdyttääkseni hänen vihaansa heitän hänelle setelin … luulen että se oli 10 floriinia. – Otaksukaamme siis – 10 floriinia.
Laastari auttoi, asianomainen lakkasi voivottamasta ja minä huolestuneena tähystelin mihin jalkani – tahdoin sanoa: hänen jalkansa, joutuivat. Pian keksin ne. Samassa hetkessä jalkojen omistaja kääntyy, huomaa minut. Hän suuntaa kulkunsa vuokravaunujen seisontapaikkaa kohti, jalat astuvat vaunuihin, minun jalkani niinikään, hän ajaa pois, minä hänen jälkeensä.
Vaunujen hinta juomarahain kanssa nopeasta ajosta – 5 floriinia.
Sillä minun täytyi ajaa nopeasti.
Kuskimme ajoivat näet kilpaa.
Hänen vaununsa pysähtyivät komean myymälän eteen – minun myöskin. Hän astuu alas vaunuista ja menee sisään – minä teen samoin.
Yhtä haavaa astuimme vaunuista, yhtä haavaa menimme sisään.
Hän katsoo minuun hämmästyneenä, silmäilee minua kiireestä kantapäähän ja minä huomaan, että hänen kasvonsa ovat kauniimmat kuin jalat, silmät kauniimmat kuin kasvot ja vartalo vielä silmiäkin kauniimpi.
Kauppias katsoo kysyväisesti minuun, sanoo sitte: "Mitä suvaitsette?"
Vieressäni kuulen sointuvan äänen: "Näyttäkää silkkikankaita!"
Tämä taivaallinen ääni saattaa koko olentoni väräjämään.
Mikä oli luonnollisempaa kuin että minäkin hänen jälkeensä kuiskaan:
– Näyttäkää silkkikankaita!
– Minkä värisiä?
Hänen hiuksensa, silmänsä olivat mustat.
Siis: Mustia!
Tuntematon nainen katsahti minuun päin. Joku ilme kuvautui hänen kasvoilleen, mutta mikä se oli ja mistä syystä, sitä en tosiaankaan voinut tutkia, sillä olin kokonaan sen hurmaavan lumouksen vallassa, johon silkkikangasten valikoitsija oli minut saattanut.
Kauppias … oi, tuo kauppias, tuo inhottava kauppias, kuinka hän vaivaa kysymyksillään! Aikooko hän kuulustaa minua? Antakoon niin paljon kuin tahtoo ja mitä tahtoo, mitatkoon kyynärpuullaan ja pankoon pakettiin, ottakoon maksun ja jättäköön minut rauhaan … katselemaan tuota viehättävää kaunotarta. Enhän minä teidän kangastenne takia, herra kauppias, tänne tullut, vaan hänen tähtensä! .l. huomatkaa se … ainoastaan hänen tähtensä…
Olin päättänyt kauppani, mutta hän ei vielä lähde.
Hän tinkii.
Tuo sydämetön kauppias, sen sijaan että lankeisi polvilleen tämän jumalattaren eteen, huudahtaen: "Koko puotini sisällyksen lasken ilmaiseksi jalkainne juureen, kun vain sallitte minun rakastaa teitä" – niin, tämmöisen järkevän ja asianhaarain täysin oikeuttaman selityksen sijasta hän hymyilee, yhä hymyilee eikä anna tinkiä penniäkään, vetoo siihen, että heillä muka on määrätyt hinnat ja ottaa, rohkenee todellakin ottaa koko hinnan.
Voidakseni odottaa tämän tuskallisen kohtauksen loppua, minun vielä täytyi ostaa kaikenlaisia kankaita ja kapineita, ajan kuluttamiseksi. Pakettieni luku kasvoi ja kun ne vietiin vaunuihini, hymyili tuo kaunis nainen kovin veitikkamaisesti.
Maksoin kauppiaalle yhteensä 252 floriinia 52 kreutzeriä.
Astuimme vaunuihimme, ajoimme eteen päin.
Yht'äkkiä pysähtyvät vaununi. Mikä on? Jonkun vanhan rouvan pieni sylikoira oli joutunut hevosten jalkojen alle. Rouva nosti aika mellakan, seisautti vaunut, kirosi kuskia ja hevosia, huusi verikostoa, vaati verenhintaa viattomasti murhatusta lemmitystään. Sill'aikaa kokoontui väkeä, minä pelästyneenä katsahdin ulos, huomasin että kaunottareni vaunut ovat katoomaisillaan näkyvistäni.
Pistän käteni taskuuni, heitän rouvalle kourallisen kahden ja yhden floriinin sekä kahdenkymmenen kreutzerin kappaleita, huudan kuskilleni, lähdemme taas eteenpäin.
Paljonko heitin ikkunasta?
Taskussani saattoi olla pientä rahaa – 8 floriinia.
Onnellisesti saavutamme hänen vaununsa.
Ne pysähtyvät erään talon eteen; hän astuu ulos ja menee portista sisään.
Minäkin pysäytän vaununi ja odotan.
Kuluu neljännestunti, puoli tuntia, kolme tuntia. Hän ei tule, mutta ei kukaan tule hänen ostoksiaankaan noutamaan; on siis selvää, että hän on vieraisilla. Mutta sill'aikaa kuin hänellä oli hauskaa, oli minun ikävä, vieläpä vilukin, sillä oli talvi, kylmä tuulinen ilma. Sen vuoksi menin lämmittelemään erääsen konditoriaan, joka oli vastapäätä sitä onnellista porttia, josta hän oli mennyt sisään.
Konditorianeidet huomasivat pakettiläjän vaunuissani ja minä käytin tilaisuutta vapautuakseni niistä. Lahjoitin ne heille. Toinen neiti juoksikin heti ulos ja toi paketit sisään juuri kuin, – oi onnettomuutta! – kaunis nainen tuli ulos talosta.
Silmämme kohtasivat toisensa. Huomasin hänen katseessaan pilkkaa ja ylenkatsetta.
Seuraavana päivänä tapahtui erinomainen käänne asiassa.
Tuli ilmi, että palvelijani ihailee tuntemattoman kaunottareni kamarineitsyttä. Hän voipi antaa minulle mitä tarkimpia tietoja.
Kauniin naisen nimi on rouva Szánfalvay ja hän on leski.
"Leski" sanasta palvelijani heti sai eri palkinnon – 10 floriinia.
Olin pian selvillä asiasta palvelijani kanssa.
Korotin hänen kuukauspalkkansa 5 floriinilla, mikä vuodessa tekee – 60 floriinia.
Kamarineitsyelle johdannoksi – 10 floriinia.
Rouva Szánfalvayn tuttavapiiristäkin sain tarkat tiedot. Jonkun yhteisen tuttavamme luona esitytän itseni hänelle.
Merkillistä kyllä kului kaksi viikkoa, ilman että tämä harras haluni meni täytäntöön.
Sill'aikaa kulutin ainakin 200 floriinia enemmän kuin muuten, vain suruani lievittääkseni.
Liikamenoja siis – 200 floriinia.
Tilani alkoi minua kiukustuttaa! Kärsivällisyyteni oli lopussa.
Jancsi huomasi sen.
– Armollista herraa suuresti vaivaa se, ettei voi tutustua armolliseen rouvaan. Mitä annatte minulle, jos laitan niin, että hän ottaa teidät vastaan?
– Jancsi, kuules, hävyttömyydelläkin on rajansa. Julkeita palvelijoita minun on tapa ajaa pois.
– Minä en tee sitä julkeudesta, vaan säälistä. Armollinen herrahan laihtuu laihtumistaan.
Jancsin äänessä oli todellista, vilpitöntä osanottoa.
Minä lepyin. Entä jos tuo veitikka todellakin voisi keksiä keinon tahi ainakin opastaa oikealle tielle?
– No Jancsi! Sinä päivänä, jolloin armollinen rouva kutsuu minut luoksensa, on sadan floriinin seteli kourassasi.
Kolmantena päivänä antaa Jancsi minulle pienen kirjeen:
"Kunnioitettu herra!
Olen iloitseva, jos tänään kello 1/2 1 päivällä käytte luonani.
Leskirouva Szánfalvay".
Riemuiten kavahdin ylös paikaltani; olin melkein langeta Jancsin kaulaan. Tuo veitikka on tosiaankin silmänkääntäjä.
– Mitenkä olet tämän saanut aikaan?
– Älkää huoliko siitä, armollinen herra, suvaitkaa vain mennä määrähetkellä.
Riemuissani annoin Jancsille – 100 floriinia.
Jancsi huomautti auttaessaan minua pukeutuessani, ettei koskaan ollut nähnyt minua näin kiihoittuneena.
Senpä kyllä uskon.
Vihdoin valmistuin.
Täsmälleen kello 1/2 1 soi sähkökilistin rouva Szánfalvayn asunnon ovella.
Juczi avasi oven.
Hän punastui ja otti vastaan ilmeisellä ilolla.
– Suvaitkaa vain astua sisään, armollinen rouva odottaa!
Palkinto – 10 floriinia!
Tuskin olin ehtinyt katsahtaa ympärilleni salissa, kun hän astui sisään, tuo enkeli … jumalatar!
Olisin tahtonut vaipua hänen jalkainsa juureen.
Aloitan pyytämällä anteeksi…
Hän keskeyttää hymyillen. Sanoo suuresti iloitsevansa, että minä olen ottanut ensi askelen, muuten hänen olisi täytynyt tehdä se.
Hyvä Jumala … taivas! mitä kuulen?
– Koskeehan asia meitä molempia … meidän molempien yhteinen etu…
"Asia!"… Hän sanoo sitä asiaksi…
– Te tiedätte siis asian? – änkytin vavisten.
– Tiedän… Jancsi on sanonut sen Juczille, Juczi minulle…
– Ja teillä ei ole mitään sitä vastaan? – änkkäsin kuin äsken.
– Kuka ottaisi vastustaaksensa rakkautta?.. Minä puolestani en vastusta, suostunpa vielä avioliittoonkin!
Olin vähällä keikahtaa alas tuoliltani.
– Avio … liittoon?
– Tuohon käteen!
Ja hän ojensi minulle pehmeän kätösen, johon tarttuen lankesin polvilleni ja huusin melkein tajutonna: "Kiitoksia! – Kiitoksia!"
Rouva Szánfalvay vetäytyi pelästyen takaisin.
– Minä pyydän … mitä tämä merkitsee?
– Kiitoksia! oi kiitoksia!
– Mistä kiitätte? En ymmärrä!
– Siitä, että annoitte kätenne ja suostuitte avioliittoomme…
– Avioliittoomme? Eihän tässä ole puhe meistä!
– No kenestä siis?
– Jancsista ja Juczista! Teidän suosikeistanne. He tahtovat mennä naimisiin ja Juczi sanoi, että te Jancsin puolesta pyydätte häntä minulta, koska Juczi on orpotyttö ja minä olen hänen kumminsa.
– Ja sen tähden Te kutsuitte minut?
– Tietysti. Ikävä kyllä minulle ei enää tule onni tavata Teitä, sillä, ensi viikolla menen miehelään ja muutan pois Budapestista.
Kuka oli ilvehtinyt? Jancsi vai tämä rouva? Vaiko molemmat hiukan?
Tämä huvitus maksoi minulle summa summarum…
Äh, laskekoon sen joku muu!