– Älköön kumpikaan meistä hallitko, jakakaamme valta.
Oi Leo!
Budapest, toukok. 30.
Minka kävi tänään ensi kerran, matkalta palattuamme, miehensä seurassa meitä tervehtimässä.
Astuttuaan sisään hän syleilee minua ja jää sitten kummastuneen näköisenä Leon eteen seisomaan, katsoen häneen ikäänkuin ei tuutisi häntä.
– Eihän se vain ole miehesi?
– On se!
– En tuntenut Teitä noin partaisena – lausuu ystävättäreni. Sitten hän jatkaa verkkaisella, pisteliäällä äänellä:
– Teillä on siis taas parta?
– Niin on – vastasi Leo; – matkalla sain kovan hammassäryn … ja Viki pyysi, että antaisin partani kasvaa, ehkä se auttaa. Ja sen jälkeen hampaani ei enää särjekään.
Loin kiitollisen silmäyksen Leoon – kuinka hyvä, kelpo mies minulla on!
Kävimme istumaan… Arthur alkaa liikuttaa jalkaansa.
Minka heittää häneen terävän silmäyksen.
Arthur ei huomaa sitä, jatkaa vaan jalanliikutusta.
Minka puree huultaan – kalpenee.
Arthur ei katso häneen ja heiluttaa yhä vaan säärtään.
– Arthur, sinä hermostutat minua tuolla jalanliikunnollasi! – puhkee vihdoin Minka puhumaan.
– Anteeksi! – sanoo Arthur ja pysyy hetken alallaan; sitte hän – alkaa taas liikuttaa jalkaansa!
PIIPPU
Adam setä on muutamia päiviä ollut kovin suruissaan. Ja hän osasi surra kauhealla tavalla. Hänen surressaan suri hänen kanssaan koko talo ja mahdotonta oli kenenkään sitä vastustaa. Sillä hän suri todellisesti, sydämestään, syvästi. Hänen lihavista, leveistä kasvoistaan loisti säännöllisesti hyvyys ja tyytyväisyys, mutta kun setä antautui surun valtaan, muuttuivat nuot kasvot pimeiksi ja synkiksi. Äänetönnä, jolloinkulloin vaan huoahtaen hän astuskeli huoneesta huoneesen, milloin istuutuen milloin nousten ylös, löytämättä lepoa mistään. Ja kun tämä tunnelma oli todellinen, vilpitön, tarttui se jokaiseen koko talossa, palkollisiin, lintuihin, koiraan. Kaikki vaikenivat alakuloisuuden ominaispainon alla, joka hyvälle isännälle kävi yhä raskaammaksi; palkolliset eivät rupattaneet, linnut eivät visertäneet ja vanha Bundás hiipi, pää kumarassa, unisena kynnykseltä kynnykselle.
Mistä tämä musta pilvi muuten hiljaisessa, herttaisessa talossa?
Sen sai aikaan semmoinen vähäpätöinen, mitätön asia, jota osa ihmiskuntaa – varsinkin naispuolinen osa – ei voi ansion mukaan arvostella, sentähden että se ei kykene käsittämään sen tärkeyttä, painoa, merkitystä. Mutta minä vetoon teihin, Nikotinin palvelijoihin, tupakanlehden lemun ihailijoihin, jotka tunnette piipun ja sikarin roolin tupakoivan ihmiskunnan elämässä, ja kysyn keneltä hyvänsä, eikö Ádám sedän ylenpaltinen suru ole käsitettävissä, kun armoton lääkäri on riistänyt häneltä hänen ainoan ilonsa, huvituksensa, ajanvietteensä?
Sillä Ádám setä rakasti piippuansa ylitse kaikkien. Rikkaana miehenä hän pysyi tavoissaan yksinkertaisena ja luonnollisena, ei ikävöinyt ulkomaisia kalliita viinejä eikä Havannan väkeviä sikareja, mutta ilman mainion viinitarhansa puhdasta, hyvää tuotetta ja omaa tupakkaansa – tietysti siihen aikaan kun valtiolla ei vielä ollut tupakkamonopoolia – elämä hänestä ei ollut minkään arvoinen. Sillä hän oli vetäynyt pois asioista, ruvennut eläkkeelle, luovutettuaan maatilansa lapsilleen, voidaksensa viettää vanhat päivänsä levossa ja rauhassa … taikka paremmin sanoen: savuttaa ne pois. Tuolla seisoi hänen uuden uutukainen piippukaappinsa, täynnä valituita merenvaha- ja turkkilaisia piippuja sekä varustettuna kaikella, mitä tupakoimiseen tarvitaan, niinkuin pitkäksi ja lyhyeksi leikatulla tupakalla, tuluksilla, taulalla, hammasluilla, sanalla sanoen kaikella, mitä rohkeimman tupakoitsijan mielikuvitus saattaa unissaan toivoa. Kuinka hauskaa oli valikoida näistä piipuista joku, täyttää se tupakalla ja sen hienohajuisella savulla laittaa merenvaha ruskeaksi; kuinka nopeasti kuluivat sellaisessa vaihtelevaisuudessa tunnit ja päivät, ja kas nyt! muuan mustatakkinen herra, joka jollakin tavoin on hankkinut itselleen tohtorin arvokirjan, on kolmella-neljällä esiin viskatulla sanallaan tehnyt lopun tämän onnellisen, yksinkertaisen elämän tyytyväisyydestä.
– Täytyy jättää tupakoiminen – kuului armoton tuomio.
Ádám setä katsahti ällistyneenä lääkäriin, ikäänkuin olisi tahtonut tulla vakuutetuksi siitä, oliko hän tekemisissä tervejärkisen miehen vai mielipuolen kanssa, joka ei tiedä mitä puhuu.
– Niinpä niin, Ádám setä – jatkoi tohtori hymyillen – vaikkapa miten katselisitte ja tutkisitte minua, se ei voi olla toisin. Te olette limaantunut, mikä noin lihavissa ihmisissä on tavallista, te yskitte paljon, yöllä tuskin saatatte yskältä nukkua, ergo: heittäkää tupakoiminen, niin yskitte vähemmin.
– Enkö sitä sanonut, Ádám? – lausuu Lina rouva, hänen aviopuolisonsa. – Sillä jo aikoja sitten olen sitä hänelle saarnannut, mutta turhaan! Hän on valmis ennemmin turmelemaan terveytensä kuin luopumaan tuosta siunatusta tupakasta. Tahtoisin tietää mitä hyvää tuossa ikuisessa savustuksessa on?
Ádám setä ei vastannut elinkumppauinsa kysymykseen; se säälivä katse, jonka hän häneen loi, ilmaisi kuitenkin selvästi hänen ajatuksensa, että eukko ei ymmärrä tuota.
Lääkäri lähti. Lina täti taas uudelleen huomautti:
– Ádám, ole järkevä, älä tupakoitse, ajattele terveyttäsi!
Ja tämän sanottuaan hän meni ulos kyökkiin ruuanlaittoa valvomaan. Puolen tunnin kuluttua hän palasi takaisin ja tunsi hämmästyksekseen että ilma huoneessa haisi tupakalta. Selityksen siihen antoivat kuitenkin heti viereisestä huoneesta tupruavat savupilvet, joita Ádám setä lasketteli piipustaan.
– Joko taas tupakoitset? – huudahti kauhistuen täti – oletko jo unhottanut tohtorin kiellon?
– En – vastaa setä ja polttaa pölähyttelee edelleen.
– No, mitä sitte poltat?
– Heitän jäähyväiset tälle piipulle – vastaa Ádám suruisesti. —
Jätän ne järjestään hyvästi. Sitte lakkaan polttamasta.
Mutta Lina täti ei käsittänyt lääkärin määräystä sillä tavoin; hän katsoi hyvästijättöä jokaiselle eri piipulle tarpeettomaksi, otti piipun pois miehensä suusta ja pani sen takaisin paikalleen.
– Jätä se kokonaan ja heti!
– Tuon yhden ainakin poltan loppuun.
– Miksikä?
– Siksi, Lina, että tuo piippu tulee rumaksi, jos sen jätän puoleksi poltettuna – väitteli vanha herra, mutta täti ei ottanut tätä kuuleviin korviin. Pöytä katettiin ja päivällinen teki onneksi lopun enemmästä väittelystä. Päivällisen jälkeen Ádám setä nousi ylös kuten ainakin ja meni ikivanhan tapansa mukaisesti piippukaappia kohti.
– Minne, minne? – kysyy rouva. – Ethän toki aio polttaa? Muista lääkäriä!
– Se on totta! – huokaa Ádám, joka vasta nyt alkaa ymmärtää aseman sen koko todellisuudessa. – Mutta eiköhän sentään olisi mahdollista atrian jälkeen … ainoastaan ruuan jälkeen polttaa piipullinen taikkapa, en pidä sillä väliä, vain yksi sikari?
Lina täti ei kumminkaan tiedä mistään sopimuksen hieronnasta. Hän on tarmokas nainen. Joko – taikka! Mitä terveys vaatii, se on tehtävä. Ja nähdessään että hänen miehensä päättäväisyyteen nähden seisoo heikolla pohjalla, hän, tehdäksensä enemmät viekotukset mahdottomiksi, menee piippukaapin luo, lukitsee sen ja pistää avaimen taskuunsa.
Ádám setä näkee kaiken tämän ja hänessä on tarpeeksi mielenmalttia ollaksensa tämän väkivaltaisen toimenpiteen johdosta sanomatta muuta kuin että se oli tarpeeton; jos täytyy, hän kyllä voi hillitä itsensä.
Ja hän pitikin sanansa. Hänen itsensähillitsemisensä ansaitsee erinomaista tunnustusta, sillä päivällisen jälkeinen aika panee tupakoitsijan kovalle koetukselle. Milloin hyvänään hän helpommin luopuu nautinnostaan kuin silloin, sillä vain tupakan kanssa mustalla kahvilla on joku arvo. Ja kuinka hitaasti tunnit kuluvat kuivin suin! Muulloin … ennen … tupakanpolton onnellisena aikakautena, kaksi piippua päivällisen jälkeen täytti juuri viisi neljännestuntia; täsmälleen kello kaksi hän imaisi viimeisen sauhun, sitte hän sytytti sikarin ja meni lankomiehensä luo vähäisen pakinoimaan. Millä hän nyt tappaa ajan kello kahteen asti? Ja nämät vaivat ja tuskat uudistuvat illallisen ja aamiaisenkin jälkeen … päivän joka aikana, sillä Ádám setä oli mitä intohimoisimpia tupakoitsijoita. Mutta kun hän ei mitenkään voinut sulattaa Lina tädin kivikovaa sydäntä, syntyi hänen mielentilassaan se surullinen, ylenmäärin surullinen tunnelma, josta jo olemme kertoneet.
Vihdoin Lina tätikin huomasi, että asema kävi mahdottomaksi ja että Ádám setää täytyi jollakin tavoin auttaa. Hän neuvotteli tohtorin kanssa ja seuraavana päivänä hän hämmästytti miestään reunoja myöten täytetyllä nuuskarasialla.
– Mitä minä tuolla teen? – kummasteli vanha herra.
– Tohtori sanoi, että se helpottaa tupakasta vierottumista. Nuuska kutkuttaa suloisesti, ehkäpä nuuskaaminen korvaa sinulle tupakoimisen.
– En huoli siitä – tiuskasi äkeästi Ádám, työntäen syrjään jalomielisen lahjan. – Elän minä ilman sitäkin – lisäsi hän siihen katkeralla kaiholla.
Lina kehoitti häntä koettelemaan, hän on siihen mielistyvä, ja kun tämä ei auttanut, piti hän rasiaa Ádámin nenän alla, joka sitte suureksi harmikseen oli pakotettu kovasti aivastelemaan.
– Katsoppas, mikä hyvä huvitus nuuskaaminen on! – naureskeli rouva.
– Kyllä mar, aivastella aamusta iltaan! – nurisi Ádám. – Anna tupakkaa ja sikaria, muuta en huoli.
– Mutta, ukko kulta, mitenkä saattaa järjellinen ihminen haluta semmoista, joka ehdottomasti vahingoittaa häntä? – vastaa talon emäntä. – Olethan itsekin huomannut, kuinka vähän yskit yöllä ja aamulla, siitä asti kuin heitit tupakoimisen. Nukut myöskin paremmin, melkein yhtä mittaa illasta aamuun, kuusi-seitsemän tuntia. Se korvaa todellakin tuon pienen uhrauksen.
– Pienen uhrauksen? Sinä rohkenet vielä sanoa, että se on pieni uhraus? Sillä tavoin puhukoon sokea väreistä – marisi Ádám. – Luopua siitä, johon neljänkymmenenkahden vuoden kuluessa on tottunut, päivästä toiseen, sentähden että herra tohtori suvaitsee niin käskeä! Ainakin hänen olisi pitänyt käsittää, että tuo luopuminen olisi ollut tapahtuva verkalleen, vähitellen, joka päivä olisin polttanut yhtä sikaria, yhtä piipullista vähemmän ja sillä tavoin lopuksi…
– Et ikinä olisi sitä jättänyt, et ikinä, ymmärrätkö? – vastasi hänen puolisonsa syvimmän vakuutuksen äänellä ja istui ikkunan ääreen, jossa hänen iltapäivällä oli tapana neuloa. Hän oli työskennellyt hyvän aikaa, kun yht'äkkiä sattumalta katsahtaa vastapäätään riippuvaan peiliin ja sen avulla näkee Ádám sedän istuvan huoneen toisessa päässä piippu suussa. Hyvillänsä, tyytyväisenä, rauhallisena. Saattaa ymmärtää tädin hämmästyksen, kun hän huomaa, että ukko mielihyvällä ja innolla imee piippuaan, mutta ettei siitä tule mitään savua. Hän varmaankin nielee savun, sitä vahingollisempaa.
Varovasti, verkkaisesti hän kääntyy, yllättääksensä vihollisen. Mitä suopeimmalla välinpitämättömyydellä Ádám setä jatkaa tointaan.
– Mitä teet? – kysyy rouva.
– Imeskelen tätä unhottunutta piippua, sekin on parempi kuin ei mitään – vastasi Ádám, nauraen rouvan nolostusta, ja lähti yht'äkkiä pois kotoa.
Tästä päivästä alkaen hän yleensä jotensakin vähän oleskeli kotona, mutta sitä enemmän viinitarhassa, josta Lina täti ei ollut millänsäkään, päin vastoin iloitsi siitä, että vanha herra alkaa harrastaa ja hommata jotakin. Sitä hän vain ei voinut hyväksyä, että ukko viipyy ulkona myöhään iltaan asti; viileässä iltailmassa hän varmaankin vilustuu, sillä hän on taas ruvennut yskimään öisin – toisinaan niin kovasti, että luulisi keuhkojen repeevän. Ja Lina täti pyytää niin kauniisti, kosketellen helliä kieliä, joihin ei enää vuosikausiin ollut kajonnut.
Ádám setä istuu nojatuolissaan. Hän on vähän väsynyt pitkästä kävelystä, sillä hän on vastikään tullut kotia viinitarhasta.
– Ádám, ole järkevä, – lausuu puoliso, pyyhkien pois hien miehensä otsasta.
– Olen jo luopunut tupakasta, – mutisee Ádám – ja vielä tämänkin uhraisin? Kaikella on toki rajansa.
– Mutta jos ei yskä lakkaa? Ennen kaikkia terveys! – vastaa rouva, painaen päänsä alas sedän kasvoja vastaan, suudellaksensa häntä (jota hän ei enää pitkiin aikoihin ollut tehnyt).
Hyvä Jumala! mitä hänen täytyy kokea? Eikö hän vain erehtynyt? Eipä suinkaan, hänen hajuaistinsa on varsin kehittynyt. Mitä Linan nenä ei vainua, ei ylipäänsä ole olemassa. Ja hänestä tuntui … niinpä niin … kuin Ádám sedän suusta leviäisi tupakanhaju. Äkkiä tarttuu hän miehensä päähän ja painaa hänen huulilleen pitkän … pitkän … hehkuvan suukkosen.
Ádám setä luopi hämmästyneen katseen Linaan, joka aina siitä asti, kuin heidän avioliittonsa ensimmäinen ajanjakso oli loppuun kulunut, ei ollut tunteitaan tällä tavoin ilmaissut. Ja hän oli juuri aikeissa laskea leikkiä moisesta hellyydenosoituksesta heidän iällään, mutta katsellessaan vaimoaan sana takertui hänen kurkkuunsa.
Semmoiseksi täytyy koston synkkää hengetärtä mielessään kuvailla.
– Mistä suusi on tupakanhajuinen? – kysyy kiukkuisesti tämä Nemesis.
– Suuni … minun suuni? – änkyttää Ádám ja yrittää peitellä sitä kädellään.
– Nyt älyän, miksi niin paljon oleksit viinitarhassa. Käyt siellä tupakoimassa.
– Mitä sinä ajattelet? – inttää hyökkäyksen alainen ilman kaikkea vakaumusta.
– Hengitä minuun! – käskee vainio.
– Sehän on sopimatonta! – vastaa mies,
– Etkö uskalla hengittää minuun? Sillähän tunnustat kaikki. Menen heti viinitarhaan ja tutkin tarkasti puserrushuoneen. Jos et ole puhunut totta, varo itseäsi!
Hän päätti vaikuttavan lausuntonsa ja kääntyi ovea päin täyttääkseen sanansa. Ádám huusi häntä takaisin.
– Jää tänne, ennemmin tunnustan kaikki. Niin on, kuin sanoit. Olen käynyt viinitarhassa tupakkaa polttamassa. Mutta en ole polttanut ylenmäärin. Ainoastaan kohtuullisesti.
Lina meni enempää keskustelematta piippukaapille, avasi sen oven, jätti sen auki ja sanoi näin:
– Jos et pidä mitään väliä terveydestäsi, niin syytä itseäsi! Minun puolestani saatat tupakoita niin paljon kuin tahdot.
Ja vähitellen palasivatkin entiset tupakoimisen ajat. Alussa Ádám setä pelokkaana ja kenenkään huomaamatta poltti yhden tai pari sikaria päivässä, sittemmin hän salli itselleen yhden sikarin ja kaksi piippua, myöhemmin hän ei paljoksunut kahta sikaria ja kolmea piippua, kunnes aikaa myöten – noin kuukauden kuluttua – hän ei enää laskenut sikarien eikä piippujen lukumäärää, vaan poltti niin paljon kuin häntä miellytti; hänen huoneessaan olisi voinut leikata savua.
Lina täti ei enää puhunut sanaakaan tästä asiasta, vaikka hän miehensä yskimisen tähden öisin tuskin saattoi nukkua. Lopulta hän itse sairastui. Lääkärin tutkimus osoitti keuhkotulehduksen merkkejä ja vanha Dorottya, joka ymmärsi sairaanhoitoa, määrättiin Linaa hoitamaan. Mutta Ádám setä ei tahtonut kuullakaan siitä, että kukaan muu kuin hän hoitaisi vanhaa aviokumppaniansa; hän tosin ei lähettänyt Dorottyaa pois, mutta ei jättänyt hänelle liioin mitään tointa sairaan hoitamisessa. Hän istui yöt päivät vaimonsa vuoteen ääressä, hän pani hänelle kylmiä kääreitä, hän laittoi hänen sijansa (siinä Dorottya sai häntä auttaa) ja todellakin hämmästyttävää oli, kuinka suuresti vanha herra saattoi kestää väsymystä ja valvomista. Ei kukaan olisi luullut hänessä sellaista sitkeyttä olevan. Rakkaudesta puolisoonsa hän luopui kaikesta, vieläpä piipustakin. Alussa hän meni ulos joka päivä tunniksi tai puoleksi, mutta myöhemmin, kun sairaan tila kävi yhä huolestuttavammaksi, hän ei surussaan poistunut huoneesta hetkeksikään.
Suuri olikin sitte hänen ilonsa, kun käännekohta onnellisesti oli ohi ja lääkäri lausui nuo odottamalla odotetut sanat: "Ei enää tarvitse pelätä mitään." Ádám setä elpyi uudestaan, nuorentui sitä myöten kuin Lina täti parani, kun hän sai takaisin ruokahalunsa, kun hän ensi kerran saattoi nousta vuoteestaan, kun hänen kadonneet voimansa palasivat, kun hän eräänä päivänpaisteisena kesäpäivänä taas saattoi istua ulkona verannalla. Ádám setä itse nosti sinne nojatuolin, tyynyt ja jakkarankin; hänen olkapäähänsä nojaten Lina astui ulos ja hän kääri vaimonsa ympärille suuren huivin, kun tämä oli istuutunut nojatuoliin.
Tauti katosi, ei kuitenkaan jälkiä jättämättä. Heidän oli lähdettävä kylpylaitokseen ja he lähtivätkin.
Siellä he istuivat kauniissa vuoriseudussa olevan huvilansa balkongilla eräänä iltapäivänä kahden kesken pakinoiden. Yhtäkkiä juolahti Linalle jotakin mieleen.
– Ádám, etkö sinä enää tupakoitse?
– En, olen heittänyt sen sikseen.
– Mitä, koska?
– Sairautesi aikana, enkä sen jälkeen enää ole aloittanut, sillä lääkäri sanoi, että savu vahingoittaa sinua.
Linaan niin suuri itsensä uhraus, niin suuri helläsydämisyys teki syvän vaikutuksen.
– Sehän, ukkoseni, on toki vähän liikaa. Yhden sikarin päivässä saattanet huoleti polttaa – lausui hän, miehensä kättä puristaen.
– Kolme kuukautta olen jo ollut polttamatta – vastasi Ádám setä – eipä piippu enää minulle maistuisikaan; olisi vaikea siihen taas tottua.
– Kolme kuukautta olet ollut tupakoimatta, minun tähteni, – lausuu rouva liikutettuna – tee siis mielikseni ja sytytä heti piippu. Tässä avoimella balkongilla savu minua ei vahingoita.
Helppo on sitä tanssiaisiin viedä, joka mielellään tanssii. Ádám setä ryhtyi kohta korkeanasianomaisesti myönnettyyn koetupakoimiseen ja havaitsi, että piippu tuotti hänelle yhtä suurta nautintoa kuin ennenkin. Lina oli runsaasti palkittu myönnytyksestään, nähdessään miehensä mielihyvästä loistavat kasvot. Tämä laskea tuprutteli sakeita savupilviä, kiemuroivia renkaita; vanhus oli elementissään: savussa.
Mutta mitä se on? Lina täti saa kauhean yskäkohtauksen, piippu putoo Ádám sedän suusta, hän rientää vaimonsa luo, syleilee, tyynnyttää häntä… Lopulta yskä taukosi … työläästi.
Mutta Ádám setä tarttuu piippuunsa … rakkaimpaan, hopeakannelliseen merenvahapiippuunsa ja heittää sen vihaisesti nurkkaan, niin että se murtui poikki.
– En polta enää, en mar, sillä jos taas aloitan, totun siihen piankin ja se vahingoittaa keuhkojasi – lupasi vanha herra.
Hän pitikin lupauksensa, lahjoitti pois kaikki piippunsa eikä koskaan enää tupakoinnut.
CARRIÈRE!
I
Ei kukaan osannut olla niin mieliksi mammoille kuin Jancsi Muky eli, nykyisen muodin mukaan, Jancsi Mukfalvi Muky.
– Teidän armonne, neiti hurmaa koko seuran kauneudellaan, sulollaan.
– Herttainen olento, sen verran uskallan itsekin väittää – vastaa vaatimattomasti äiti.
– Teidän armonne tarkka jäljennös! Joka piirre, joka liike, joka ajatus, ulkonaisesti, sisällisesti, ruumis, sielu! Ja se ei ole yksistään minun ajatukseni, vaan kaikkien. Se on yleinen mielipide.
Ja tällä tavoin osaa Jancsi Muky lörpötellä, jos tarvitaan, tuntikausia, jopa päiviä ja kuukausiakin. Hän jaarittelee vakaumuksen puna poskillaan, vakaumuksen innostus äänessään. Ihmekö siis, jos niin turhamielinen mamma, kuin rouva Szögleti, piti häntä hyvin miellyttävänä miehenä ja olisi tuntenut itsensä erinomaisen onnelliseksi, jos joskus voisi sanoa häntä vävykseen. Mutta ystävämme Muky miellytteli ennemmin äitiä, kuin hänen tytärtään, jolle hän kyllä osoitti väsymätöntä huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta, mutta ei mennyt askeltakaan sen pitemmälle. Hän ei salannut syytäkään siihen; eräänä tuttavallisena hetkenä tunnusti hän rouva Szögletille rakastavansa erästä naista … oikeammin sanoen erästä neittä, mutta hän katsoisi tunnottomaksi astua esiin niin kauan kuin hän ei ole sellaisessa asemassa, jommoista tuo eräs nainen saattaa vaatia vastaiselta mieheltään.
Rouva Szögleti oli äidin terävällä älyllä salaman nopeudella käsittänyt hienon salaviittauksen. Hän katsoi sitä sangen jaloksi itsensäpuolustukseksi ja oli vakavasti vakuutettu siitä, että nykyajan turmeltuneessa nuorisossa ei ole montakaan niin arkatuntoista ja järkevästi ajattelevaa miestä kuin Jancsi Muky. Ettei hänen tyttärensä Mártha katsonut asiaa samalta kannalta, tuotti hänen äidinsydämelleen monta murheellista hetkeä, mutta hän ei kumminkaan luopunut siitä toiveesta, että vielä onnistuu johtamaan tyttärensä paremmalle tielle.
Mártha seisoi tienhaarassa, jonka toisessa viitassa oli merkitty suunta: "Jancsi Mukyn syliin", toisessa ei ollut mitään, ei niin mitään. Tyhjä tienviitta! Ja kuitenkin Mártha tiesi, minne päin se osoittaa, mutta sitä tietoaan hän ei ilmaissut kenellekään, ei ainakaan äidilleen, sillä hän aavisti että semmoinen ilmaiseminen tuottaisi hänelle loppumattomia saarnoja ja houkutteluja eikä hän tahtonut antaa houkutella itseään. Kärsivällisesti hän siis jäi vartomaan, kätkien sydämensä pohjaan Pista Szánthón kuvan, joka eräässä suuremmassa maaseutukaupungissa odotti että julkisen notariuksen viran iäkäs, kivulloinen haltija jättäisi paikkansa. Enintään puolen vuoden kuluttua notarius poistuu ja virka tulee avoimeksi, kuului uusin sanoma, ja Mártha päätti itsekseen, että mitä hyvänsä Jancsi Muky tämän ajan kuluessa tehneekään, hän asettuu jyrkän vastustuksen kannalle. Mutta hänen, niinkuin jo olemme nähneet, ei tarvinnut pelätä varsinaista piiritystä; Muky tyytyi viittauksiinsa äidille eikä liikahtanut siitä suojustetusta asemasta tunnollisuutensa vallitusten takana, johon oli asettunut.
II
Tuo asema tuntui vihdoin äidistä mahdottomalta puolustaa. Hän oli jo mielikuvituksessaan mitä vaihtelevimmilla väreillä kuvaillut sitä tulevaisuutta, mikä ainaiseksi oli yhdistävä hänet ihaillun vävynsä kanssa, joka loppumatta oli kaiuttava hänen korviinsa kiitosvirsiä ja kutkuttava hänen nenäänsä uhrisavun pilvillä.
Tämän ihanan aikakauden tuloa täytyi mistä hinnasta hyvänsä jouduttaa siten, että János Mukfalvi Muky saapi "vastaavan" aseman, jolloin hän kai rohkenee paljastaa salassa pitämänsä vakavan aikomuksen. Vastaavalla asemalla on ymmärrettävä erään viraston sihteerinvirka, kuten rouva Szögleti, käyttämällä äidillisen diplomatian koko viekkautta, herra Mukyltä eräänä heikkona hetkenä oli saanut tietoonsa.
Ylös siis, pappa Szögleti, toiminnan alalle, vaikutusvaltoinesi! Miksikä olisikaan sinulla tuttavuuksia, jos et niitä voisi käyttää tulevan vävysi eduksi? Tähän asti olet menestyksellä toiminut korkeamman protektsioonin alalla ja sen seurauksena jo saanut kaksi tytärtäsi miehelään, sillä vaikka ahtaisin aineellisiin oloihisi nähden et ole voinut myötäjäisillä tai eläkkeellä tukea nuoria heidän taistellessaan toimeentulosta, on sinun onnistunut sijoittaa vävyt hyviin virkoihin. Sen kautta oletkin naimahaluisessa nuorisossa saavuttanut suosiota, se kun on tullut siihen luuloon, että joka naipi tyttäresi, tekee "carrière'iä", ylenee virkauralla.
Nyt tarjoutuu uudestaan ja, koskei sinulla ole useampia naitettavia tyttäriä, viimeinen kerta tilaisuus näyttääksesi, millä tavoin kaikin puolin kyvytöntä miestä käypi voimakkaalla työnnillä virkaylennyksen tikapuilla puola puolalta ylemmäksi lykkääminen. Sillä Jancsi Mukfalvi Mukyn kyky ei ollut minkään arvoinen ja sen tiesi jokainen, paitsi rouva Szögleti, joka piti häntä väärin arvosteltuna nerona ja alituisesti ahdisti miestään hankkimaan hänelle tuon sihteerinviran. Ja pappa Szögleti, perhemamelukkina peläten jokaista pulaa, kulutti niin kauan koipiaan, että tosiaankin sai jotain aikaan.
Szögletin perheessä on päivällisen aika kello yksi. Silloin istutaan pöytään, niin täsmälleen, että kello ei uskalla ennen lyödä yhtä kuin he ovat istuutuneet. Perhetraditsiooni! Niin se on ollut Szögletin perheessä jo muutamia vuosisatoja. Ainoastaan Mohácsin tappion päivänä ei aterioitu täsmälleen. Asianomainen Szögletin esi-isä, joka asui Mohácsissa, istui, suuren kansallisen iskun sortamana, tuona päivänä pöytään puolta tuntia myöhemmin.
Mitä tämä? Onko Soliman sotajoukkoineen taas lähtenyt meitä vastaan, onko nuori kuninkaamme uudelleen saanut surullisen lopun sankariveren punaamalla tappotanterella, koska Szögletin perhe yhä vielä ei ole istunut pöytään? Seinäkello vain epäröiden lyö yksi, keittäjätär kyökissä on aivan ymmällään ja rouva Szögleti ei kykene käsittämään, missä hänen miehensä viipyy. Kello lyö neljänneksen yli yhden. Pappa Szögletin vartalo ei vaan miltäkään näköpiirin puolelta pistä näkyviin. Puoli kaksi! Mamma Szögleti asettuu ikkunan ääreen ja ilmaisee hermostuneella koputuksella lasiin tunteitaan, päättäen että jos isä ei vielä neljännestä vailla kaksi ole kotona, istutaan pöytään ilman häntä. (Mikä ei ollut tapahtunut edes Mohácsin turmapäivänä).
Neljännestä vailla kaksi!
Mamma Szögleti kääntyy pois ikkunan äärestä, astuu pöydän luo, ojentaa jo kätensä sähkökilistimen nappulaa kohti, antaaksensa sitä painamalla keittäjättärelle kaikkeinkorkeimman käskyn ruoantarjoiluun, kun huoneen kynnykselle ilmestyy hengästyneenä ja hiestyneenä pappa Szögleti.
– Ettäpä vihdoinkin suvaitsit tulla kotia – sanoo mamma kaikella käytettävissään olevalla ivalla ja vetäen jalallaan tuolin allensa.
– Suo anteeksi, myöhästyin Mukyn asian tähden – puolustelee itseään pappa.
Mukyn nimen mainitsemisesta asema heti muuttuu ja rouva Szögletin kasvoista, joista ilman Falb'in ennustustakin olisi saattanut lukea kriitillisen päivän lähestymisen, katosi yht'äkkiä ilman mitään väliastetta epäystävällisyys.
– Onnistuitko? – kysyi hän soppaa tarjoten.
– Puolittain!
– Mitenkä puolittain?
– Vähän kärsivällisyyttä, kultaseni, kunnes olen syönyt sopan, minun on kovin nälkä.
Sopan nauttimisen jälkeen rouva Szögleti kärsimätönnä odotti "puolittain" sanan selitystä, mutta palvelustyttö toi naudanlihan ohessa ydinluun, joka oli isännän mieliruokaa. Hänen kaivaessaan ytimen luusta ja levittäessään sen paahdetulle leivälle sekä mitä tarkimmasti jakaessaan kolmeen osaan, yhden mammalle, yhden Márthalle ja yhden itselleen, rouva töin tuskin jaksaa hillitä kärsimättömyyttään.
Vihdoin oli paahdettu leipä syöty ja Szögleti selittää hämärältä näyttävän sanansa "puolittain"; se merkitsee sitä, että tuossa virastossa ei ole mitään avonaista paikkaa; hänen täytyi sentähden suunnata ahkeroimisensa magneettineula toisaalle ja sen avulla hänen onnistuikin keksiä kylläkin hyvä virka.
– Budapestissäkö? – kysyy rouva.
– Maaseudulla! – kuuluu kieltävä vastaus.
– Missä?
– Abajdissa.
Mártha ei kuulu noihin kaavamaisiin viattomiin teatteri- ja novellineitosiin, joiden kasvot heti lentävät tulipunaisiksi. Omaten sivistyksen tuottaman itsensähillitsemiskyvyn, hän ei ulkonaisesti ilmaise sitä, mitä hänen sisässään tapahtuu, mutta kuullessaan nimen Abajd hän ei kuitenkaan voinut estää sydäntään sykähtämästä.
Abajd on rautatieasema eräällä radalla, mutta niin vähäpätöinen asema, että pikajunat eivät sitä ensinkään ota huomioon ja tavallisetkin junat pysähtyvät siihen vain minuutiksi. Mártha neiden sydän sitä vastoin jäisi siihen ikipäiviksi, sillä se on se Abajd, jossa asuu Pista Szánthó ja jossa tämä pyrkii julkiseksi notariukseksi.
– Abajdissa? – kysyi mamma Szögleti halveksivasti. – Mitä olet sellaisesta pesästä löytänyt?
– Tuottavan julkisen notariuksen viran!
Mutta tämän kuultuaan Mártha ei enää saattanut olla jokaisen muun nuoren teatteri- ja novellineitosen tavoin kovasti punastumatta. Pudottipa vielä veitsenkin kädestään!
Mamma Szögletiä tuo hanke ei liioin miellyttänyt, sillä hän tahtoi nähdä tulevan vävynsä jossakin virassa pääkaupungissa, voidakseen käyttää häntä mielistelijäkseen, mutta väliaikaisesti hän sentään tyytyisi tuohon julkisen notariuksen virkaan, jos vain Jancsi Muky siitä huolii, mikä on sangen epätietoista.
– Eipä ensinkään – ilmoittaa isä. – Minä kohtasin hänet ja kysyin häneltä ja hän mielellään ottaa viran.
– Silloin täytyy hankkia se ja sitten … loput on teidän kahden asia – sanoi rouva Szögleti Márthalle.
– Äiti kulta! Eihän hän vielä ole sanonut sanaakaan minulle, että minua rakastaa – väittää uhri lempeästi vastaan.
– Hän on sen minulle näyttänyt selvää selvemmillä viittauksilla. Hän tunnustaa sen sinulle milloin tahdot. Kun vaan saa viran!
III
Mártha käsitti että hän tässä asiassa ei voi mitään. Hänen äidistänsä Pista Szánthó on jäykkä, juro, sivistymätön, sentähden ettei hän osaa mielistellä eikä kohteliaisuuksia lausua. He molemmat eivät koskaan ymmärtäneet toisiaan, ensi hetkestä alkaen he tunsivat molemminpuolista suvaitsemattomuutta. Pistassa tosin ei ollut vastenmielisyyttä äitiin, päin vastoin hän herttaisena, hyväsydämisenä miehenä pyrki puolestansa mukaantumaan, mutta hänen suora, teeskentelemätön, rehellinen luonteensa ei kyennyt imartelemaan. Kuinka kaunis hänen armonsa on, kuinka hänen hattunsa somistaa häntä, kuinka hän astuu kevein askelin, kuinka hänen kukoistavaa terveyttään kadehditaan … kaikki sellaiset korulauseet jääkööt Jancsi Mukfalvi Mukyn asiaksi.
Pista Szánthó olisi ennemmin purrut kielensä poikki kuin lausunut mitään sellaista.
Hyvin tuntien oman äitinsä ja armaansa välisen suhteen Mártha toistaiseksi tyytyi olemaan vaiti.
Mutta hän ajatteli päänsä puhki saadakseen selville, millä tavoin voisi katkaista kaulan mamman suosikilta. Vaan hänen ei juolahtanut päähänsä mitään, mikä häntä kovasti suretti, jopa siihen määrään asti, ettei hänen enää tehnyt mieli Kugler'iin [Budapestin etevin konditoria. Suoment. muist.] syömään jäätelöäkään. Voipi käsittää sitä mielen tilaa, missä pääkaupungin neitonen on, kun hänelle ei enää kelpaa – Kuglerkaan. Rouva Szögletin täytyi mennä yksinään välipalalle.
Mártha ei katunutkaan kotiinjäämistä, sillä hän sai varsin rakkaita vieraita. Rózsa Szép äitineen pistäysi hänen luokseen. Szépiläiset oli upporikas maanomistajaperhe, joka asui maalla; Rózsa oli Márthan koulutoveri, jonka kanssa hän ennen oli vilkkaassa kirjevaihdossa. Kirjevaihto oli aikaa myöten lakannut, mutta ystävyys heidän välillään ei ollut höltynyt ja nyt he niin paljon jaarittelivat ja nauraa kikattivat, että rouva Szép ei enää voinut sietää sitä.
– Jätän teidät itseksenne, rakas Mártha, koskei äitisikään ole kotona; tulen myöhemmin takaisin – sanoo hän.
Kun molemmat ystävättäret olivat jääneet kahden kesken, lankesi Mártha Rózsan kaulaan.
– Kuinka kaunista sinulta, että tulit luokseni. Siitä näen, että vanha ystävyytemme ei ole laimentunut.
– Eikä koskaan laimenekaan, rakas Mártha, mutta nyt minun täytyy tavallisella suoruudellani ilmaista, että ystävyys yksistään ei tuonut minua tänne. Käyntini on yhteydessä käytännöllisemmän tarkoituksen kanssa.
Ja sen jälkeen hän kertoi pienen jutun, joka yksinkertaisuudessaankin suurimmassa määrässä veti Márthan huomiota puoleensa ja lopuksi aiheutti ääretöntä hämmästystä.
Rózsa Szép kertoi näet, että häntä hakkailee eräs nuori mies, johon äitinsä on hassahtunut sentähden, että hän kovasti osaa olla äidille mieliksi. Siihen määrään on hän voittanut rouva Szépin suosion, että tämä olisi ollut valmis heti antamaan tyttärensä hänelle, mutta herra Szép, isä, ei tahdo kuulla asiasta puhuttavankaan niin kauan kuin asianomaisella ei ole virkaa. Tämä este kumminkin katoo ennen pitkää, sillä tuo nuori mies voipi varmaan toivoa saavansa erään julkisen notariuksen viran. Äiti on sokaistu, mutta Rózsa ei, ja hän päätti, Budapestiin saavuttuaan, tiedustella tuttaviltaan Jancsi Mukystä.