LAINANPYYTÄJÄT
Kenelle tuo nimi ei sopisi?
Eläähän koko maailma lainasta!
Siitä elää puhuja, joka erästen kysymysten seikkaperäisellä valaisemisella herättää ihmettelyä jokaisessa, joka ei ole lukenut samain kysymysten seikkaperäistä valaisemista Stein'in, Stuart Mill'in tai Bluntschlin teoksissa. Tämä on valtiollinen lainansaaja eikä hän missäkään suhteessa eroa kirjallisesta lainanottajasta, joka koputtaa jonkun ranskalaisen tai englantilaisen kirjailijan ovelle, sieppaa kainaloonsa jotain hänen irtaimistostaan ja esiintyy sitten alkuperäisellä tuotteella kotimaan kirjallisuusmarkkinoille, kunnes sen ilmi tultua hän ryöstökynäilijän nimellä ja arvolla asetetaan ansaittuun lepoon. Entäs tuo kaunis rouva, joka muodin hyväätekevän suojeluksen alaisena käyttää jonkun maalais-Maijan paksua palmikkoa, eikö hänkin elä lainasta?
Minä en jatka luetteloa, sitä vähemmän, kuin minun nyt ei ole aikomus puhua näistä tämmöisistä lainanhakijoista. Eikä niistäkään, jotka säännön mukaisessa järjestyksessä ovat sisäänkirjoitetut jonkun pankkilaitoksen kirjoihin.
Minun lainanhakijani ovat toisenlaisia olentoja, semmoisia, joitten koko elinkeinona on yksinomaisesti lainaaminen. Todellakin mukava ammatti, josta on vielä sekin etu, ettei siitä tarvitse mitään veroa maksaa.
Ja tämän elinkeinon harjoittajia ei ole niinkään harvassa. Rotu on häviämätön ja menestyy parhaiten pääkaupunkien kiviperäisessä maassa.
Kuuleppa – ovellesi koputetaan.
– Astukaa sisään!
Eteesi ilmestyy mies jotensakin kuluneissa vaatteissa.
– Kenen kanssa minun on kunnia puhua? – kysyt kohteliaasti.
– Etkö enää tunne minua? – vastaa hän.
Sinä hämmästyt, kun vento vieras olento sinutellen takertuu itseesi, mutta tulokas antaa heti selityksen.
Murheen ja soimauksen ilme kasvoissaan hän muistuttaa sinua yhdessä vietetyistä kouluvuosista. Tietysti siitä on jo pitkä aika kulunut, mutta hänellä ne vielä ovat unhottumattomassa muistossa. Hän tietää todellakin, missä sinä olet koulua käynyt, mainitseepa vielä parin opettajasi ja muutaman koulutoverisi nimetkin. Hänen nimensä ei tosin mitenkään muistu mieleesi, mutta tämän vian vieras osaa selittää. Sinä olet näet sen jälkeen tullut isoksi herraksi, olet elänyt hyvin, ja hyvinvointi saattaa unhottamaan. Hän sitä vastoin (surun pilvi nousee hänen otsalleen) on uskollisessa muistossa säilyttänyt tuon unhottumattoman ajan, sillä hänen on siitä asti täytynyt kurjuudessa elää. Niin, kurjuudessa, vaikka hänessä kyllä on työn halua ja kykyä. Mutta hän ei tahdo sinua enempää häiritä. (Hänen äänensä värisee tukehdutetusta murheesta.) Herran haltuun! Elä onnellisena!
Hän on jo menemäisillään. Yht'äkkiä hän kääntyy takaisin. Jotakin tuli hänelle mieleen. Juuri nyt se juolahti hänen päähänsä.
– Minä pyydän, anna minulle lainaksi 10 floriinia, ainoastaan 10 floriinia – taikka parempi on: anna 20! Huomenaamulla saan rahaa. Täsmälleen kello kymmenen tuon rahat takaisin. Missä olet kello kymmenen? Kotonako? Hyvä, vaan jos en tapaa sinua kotona, voinko antaa rahat palvelijallesi? Olen kovin säntillinen, siinäpä juuri onnettomuuteni.
Sinä tosin mietiskelet hetkisen ja taipuvaisuutesi vaakakieli häilyy sinne tänne, mutta lopulta hiisi vieköön – annat hänelle kaksikymmentä floriinia ja hän lähtee kiitollisena tiehensä.
Seuraavana päivänä kello kymmenen, samoin kuin kolmantena, neljäntenä päivänä kello kymmenen ja vielä lukemattomina päivinä kello kymmenen sinä turhaan odotat tuota säntillistä maksajaa, joka epäilemättä sentähden ei ole saattanut luoksesi tulla, että hän samaan aikaan jonkun toisen koulutoverinsa luona on nauttinut onnellisen jälleennäkemisen riemua.
Tämä on "koulutoveri" tahi "vanha tuttava" tahi "muinoinen ystävä" tahi "48-vuoden asekumppani" – sanalla sanoen muistoista elävä lainanetsijä. Hän aina koskettaa helliä kieliä. Szolnokin luona te yhdessä olitte leirissä, Budan te yhdessä valloititte. Jokaisen oloihin hän on erinomaisesti perehtynyt.
Lähinnä häntä seisoo "hyvä perheenisä" taikka "onneton mies", joka elää mukavasti perheensä jäsenten kuolemantapauksista.
Hän käy mustissa, suruharso pysyy alati hänen hatussaan. Hänen kasvonsakin ovat synkän ja kolkon näköiset.
Tänään hän ilmestyy herra X: n luo, köyhänä virkamiehenä, jonka vaimo venyy kuolinvuoteellaan; hän pyytää lainaksi 3 floriinia ja lupaa maksaa ne takaisin tulevan kuun ensi päivänä.
Huomenna hän jo herra Y: lle ilmoittaa vaimonsa kuoleman ja pyytää hautajaisia varten lainaksi 5 floriinia, jotka hän palkkansa nostettuaan on varmaan suorittava.
Vielä samana päivänä kuolee yksi lapsista, jonka johdosta hän herra Z: lta saa 4 floriinia (kuukauden ensimmäisenä takaisin maksettavat), ja jo illan suussa makaa laudalla toinen lapsi, jota hän ei voi saada hautaan ilman herra Q: n 2 floriinia (ensimmäisenä tuo takaisin!).
Tämä kaikki on vain yhden ainoan päivän surkuteltavat tapahtumat.
Mutta tuo kovan onnen mies on jo seuraavaksi päiväksi ehtinyt mennä uudestaan naimisiin, sillä hänen eilen kuollut vaimonsa ei kai tänään saata maata lapsen vuoteessa, jota varten hän välttämättömästi tarvitsee 7 floriinia (maksetaan takaisin ensi kuun ensimmäisenä!), ja mikä on vielä ihmeteltävämpää ja todistaa aivan tavatonta perheenlisäännystä, eilen kuolleitten lasten sijaan on lyhyessä 24 tunnin ajassa syntynyt neljä uutta lasta, sillä niin monta on hänen seuraavana päivänä hautaaminen.
Mitä ovat Nioben kärsimykset tämän miehen tuskien rinnalla?
Erään nimettömän tilastotieteilijän laskujen mukaan on tuontapaisella miehellä vuosittain 365 vaimoa, jotka keskimäärin kaksi kertaa päivässä makaavat lapsenvuoteessa ja synnyttävät noin 400 lasta, jotka säännöllisesti heti kuolevat.
Hirveitä kohtauksia elämän myrskyssä!
Ei niin onnettomana, mutta kuitenkin omituisen kohtalon vainoomana huokailee "käräjöitsevä lainanhakija".
Hänellä on oikeusjuttuja, joihin tuomioistuimet eivät koskaan anna päätöstä. Tuo kunnon mies on jo viisitoista tai kaksikymmentä vuotta hoputtanut näitten juttujen ratkaisemista, – niin hän ainakin itse väittää – mutta turhaan; eihän Unkarissa oikeutta saa. Hän on käynyt tuomarien, valtiosihteerin, ministerin luona – se oli kauan aikaa turhaa vaivannäköä. Nyt vihdoin viimeinkin on hänen hetkensä tullut; huomenna yksi hänen juttunsa otetaan lopullisesti ratkaistavaksi ja hän varmaan voittaa. Tarvitsee nyt vain 10 floriinia karttoihin, ei mihinkään muuhun, ainoastaan karttoihin. Kun huomenna on asiansa voittanut, maksaa takaisin. Pyytää anteeksi, että on vaivannut, mutta kunnioittaa suuresti nimeäsi. Jos ei niin kunnioittaisi, kääntyisi toisen puoleen. Etkö voi antaa kymmentä floriinia? No, kumminkin kolme floriinia. Huomenna se kaikella kunnialla suoritetaan.
Mutta tuo "huomenna" ei, kumma kyllä, milloinkaan tule. Kaksi vuosikymmentä hän jo on ollut varma siitä, että hänen juttunsa "huomenna" otetaan ratkaistavaksi, mutta yhä vielä se vain on ratkaisematta. Ja seurauksena siitä hän ei myöskään ole saattanut maksaa lainaansa, sillä sehän oli suoritettava vasta sitten kun oikeusjuttu oli voitettu.
Jos vielä mainitsen "ujostelevan lainanhakijan", olen esittänyt ainakin muutamia päälajia lainanhakijain kelpo heimosta.
Ujosteleva lainanhakija on säännöllisesti nuori mies, vasta-alkaja. Hän kammoo lainanpyyntöä, mutta hän ei siihen voi mitään, sillä vielä enemmän hän kammoo työntekoa.
Hän pyytää aina pieniä rahamääriä; hän tarvitsee vain 63 tai 52 tai 94 kreutzeriä, sillä – ja nyt hän kertoo pitkän, mutkikkaan historian – ainoastaan nuot pari kreutzeriä enää puuttuu, tarvittava summa on muuten täynnä.
Sillä tavoin tahtoo hän lainan pienuudella ja historian pituudella karkoittaa epäluulosi, tehdä esittelynsä todenmukaiseksi ja peitellä laiskuuttansa.
Sinä annat hänelle viisi-, kuusikymmentä kreutzeriä ja sillä pääset hänestä ainaiseksi.
Sillä ujosteleva lainanhakija välttää sinua tämän perästä siihen määrään asti, että hän jo kadun toisessa päässä kääntyy pois, päästäksensä sinua kohtaamasta. Hänellä on tarkat silmät sekä hyvä muisti, jokainen silmäyksesi on hänelle tikari, näytetty vekseli. Vuosikausia hän sinua karttaa.
Tämä on paras laji lainanhakijoista, sillä hänestä vapautuu helpoimmalla tavalla – paitsi silloin kun ujostelevaisuus on vaan väliaste ja hän sittemmin siirtyy johonkin ylempänä mainittuun luokkaan.
ERÄÄN PARRAN HISTORIA
(Nuoren rouvan päiväkirjasta.)
Venezia, huhtik. 15.
Vasta kolme päivää olen ollut naimisissa ja jo sillä aikaa olen saanut kokea jotakin aivan odottamatonta.
Tänään aamulla, kun Leo minua suutelee, jotain pistelee poskiani. Katson hänen kasvoihinsa ja huomaan suurimmaksi hämmästyksekseni että ne, jotka ennen olivat niin sileät, nyt ovat kuin pellonsänki, täynnä pieniä parran piikkejä.
– Leo, sinä et kahteen päivään ole ajauttanut partaasi – sanon soimaavalla äänellä.
Hän kääntyy hymyillen puoleeni (Leo osaa kovin suloisesti hymyillä), syleilee minua ja kysyy leikillisesti:
– Ehk'en näin miellytä Vikiäni?
– Ainakin vähemmin kuin milloin partasi on ajettu. Sillä noin sinä olet ruma.
– Ruma?
– Usko pois, sangen ruma!
– Sinä siis vaan kauneuteni tähden tulit vaimokseni?
– Epäilemättä sekin siihen vaikutti, sillä se suuresti loukkaisi turhamielisyyttäni, jos ei mieheni pitäisi paikkaansa kaunistenkin miesten joukossa.
Leo purskahtaa nauruun ja, tarttuen pöydällä olevaan käsipeiliin, katselee siihen.
– Kuuleppas, pikku puolisoni, enhän minä ole niin erittäin ruma… Päin vastoin … rupeen mielistymään itseeni… Sangen sievä poika kurkistelee vastaani tästä peilistä! – inttailee hän.
– Minulla on aivan toinen ajatus ja minä toivon, että tässä yhdessä asiassa vaimosi mieltymys sinulle on suuremmanarvoinen kuin omasi eikö niin? – vastaan mairittelevimmalla äänelläni ja lisään siihen, suloisesti hänen silmiinsä katsoen: – Mene parturille, minä pyydän, mene pian!
Tästä hellästä pyynnöstäni luulin Leon heti nousevan paikaltaan, antavan minulle pari suukkosta, tarttuvan hattuunsa ja rientävän likimpään parturilaan, palataksensa neljänneksen tunnin kuluttua maailman sileinposkisena miehenä ja polvilleen langeten lausuaksensa: "Kas niin, kultaseni, kuten olet käskenyt!"
Mutta tänään Leo on aivan käsittämättömällä tuulella; hänen silmänsä ovat niin veitikkamaiset, hänen kasvojensa juonteet niin oikulliset ja vallattomat, hän ei ota hattuaan, ei kiiruhda parturille, päin vastoin ilmoittaa aikovansa vielä muutamat päivät pitää tuota ilkeää parransänkiä.
– Ystäväni, minä en ymmärrä sinua – sanoin ihmetellen.
– Selitys on varsin yksinkertainen – vastasi Leo – minä luulin valloittaneeni sinut luonteeni ominaisuuksilla ja nyt tulee ilmi, että olitkin vaan kauneuteeni rakastunut. Tätä en saata siksensä jättää; koettelen sinua siis, voitko rakastaa minua tämänkin muotoisena, näin rumana, harjaksisena. Ja nyt, armahani, pue itsesi pian, sillä vielä emme ole Veneziasta mitään nähneet… Katsos tuota ihanaa näköalaa ikkunastamme, tuolla Dogana, Saluten kirkko… Joudu, tunnin päästä tulen takaisin!
Ja hän rientää ulos!
Minä katsoin hämmästyneenä hänen jälkeensä.
Mikä muutos!
Hän on vasta kolmipäiväinen aviomies eikä enää täytä pyyntöäni! Olisiko hän niin pian unhottanut kaikki sulhasajan herttaiset tavat, kalliit traditsionit?
Olisiko totta, että mies sinä hetkenä muuttuu, jona hän vihkituolista nousee; olisiko todellakin niin, että naisella on vaan yksi ihana ajanjakso – morsiuskausi, koska mies vaan silloin on kohtelias, hellä, myöntyväinen ja kuuliainen; olisiko siinä perää, että avioliitto, onnellisinkin, ei ole muuta kuin luonteiden taistelua?
Mutta kuka olisi sitä uskonut hänestä, joka näytti niin myödenantavalta, niin helläsydämiseltä!
Florens, huhtik. 20.
Koko Veneziassa olomme aikana en puhunut parrasta enää sanaakaan.
Odotin, mitä hän on tekevä. Ehkä hän katuu ja omantunnonvaiva ajaa hänet parturille… Mutta odotukseni on ollut turha. Leo ei tunne mitään omantunnonvaivaa – hänen partansa kasvaa suurimmalla johdonmukaisuudella yhä pitemmäksi… Se on selvää: Leo on peruuttanut kuuliaisuuden ja demonstreeraa! Parran kasvaminen on vastalause minun valtaani vastaan!
Oi, Minka, Minka! Kuinka oikeassa olit, varoittaessasi varomaan Leoa; hän ei ole semmoinen mies, joka notkistaa polvensa, kumartaa päänsä vaimolleen; hänen kohteliaan, tyvenen, iloisen käytöksensä takana piilee paljon voimaa. Ja Minka antoi minulle sen neuvon, että jo kohta kihlauskautena rupeisin häntä taivuttamaan – silloin se käy helpommin… Kauan neuvottelimme, mistä aloittaisin. Minka kesytti miehensä siten, että vieroitti hänet jalanliikutuksesta. Hänellä oli se paha tapa, että istuessaan heitti toisen jalkansa toisen yli ja liikutteli yhtä mittaa päällimmäistä. Minka pyysi häntä luopumaan tästä tavasta, koska se hermostutti häntä. Mutta jalanliikutus oli tullut Arthurille toiseksi luonnoksi; kun hän unhotti itsensä, alkoi jalka itsestänsä liikkua. Silloin Minka katsahti häneen pitkään … heidän silmäyksensä kohtasivat toisensa … jalka herkesi liikkumasta. Sillä tavoin totuttaen miestänsä siihen, että yhdestä silmäyksestä ymmärsi hillitä luontonsa, Minka vähitellen taivutti hänet tahtonsa alaiseksi.
– Mutta eihän Leo jalkaansa liikuta – vastustelin minä, vaan Minkalla oli heti vastaus valmiina:
– Herran poika! Joka ei liikuta jalkaansa, se tupakoitsee, vaimon sopii siis vieroittaa hänet tupakanpoltosta, taikka on hänellä joku muu paha tapa… Oi! Viki – nyt juolahtaa jotakin päähäni! Entä, jos saattaisit Leon ajamaan partansa?
Kauhistuen katsahdin Minkaan. Mikä ajatus! Leon parta on todellinen taideteos, niin pehmeä, niin tuuhea; lisäksi se kaunistaa häntä, parrakkaana hän näyttää paljoa komeammalta kuin muuten.
– Tätä yhtä älä vaadi – pistin minä vastaan.
– Hyvä, silloin luovut myös vallasta.
– Minä viis siitä, luontoni ei muutenkaan ole vallanhimoinen – oli vastaukseni, johon Minka ei kuitenkaan tyytynyt. Hän selitti, että vaimon tulee johtaa miestään ei vallanhimon tyydyttämiseksi, vaan perheonnen säilyttämistä varten, sillä muuten saattaa mies turmeltua, ystäväinsä vaikutuksen alaiseksi joutuen muuttua kevytmieliseksi, nautinnonhimoiseksi, irstaaksi ihmiseksi – sen sijaan että hänestä, jos hän pysyy vaimonsa vaikutuksen alaisena, ei tarvitse mitään pelätä.
– Sitä paitsi – jatkoi Minka – voit tästä uhrista päättää senkin, rakastaako sulhasesi sinua.
Minä annoin myöten … kauniisti, lempeästi, hellästi pyysin Leoa ajauttamaan partansa, koska tuo parta minua ei ensinkään miellytä … ja hän toi minulle tämän uhrin!
Kun Minka häitten jälkeen saattoi minua rautatielle, kuiskasi hän jäähyväisiksi korvaani: "Pidä vaaria, ettei Leo millään tavoin parroittuneena palaa kotia!"
Juuri kuin olisi aavistanut tulevaisuutta!
Florens, huhtik. 21.
Asemani on todellakin erinomaisen vaikea en tiedä mitä tehdä. Vaimolla on kolme keinoa tarjona saadakseen jotain aikaan mieheensä nähden; riita, itku ja ynseys – mutta en voi päättää, mitä näistä käyttäisin, sillä ne sotivat kaikki luontoani vastaan… Mutta Minka, Minka! Näen täältäkin jo hänen ivallisen katseensa, kuulenpa hänen, Leon parran nähtyään, pilkallisella äänellä sanovan "Leolla siis taas on parta?" Ja lisäksi olen huolestunut vaikutusvoimastanikin, sillä se vaimo, joka kadottaa vaikutusvoimansa, kadottaa miehensäkin… On niinmuodoin pakko – parta on kuin onkin ajettava, ajattelin tänään itsekseni, kun Madonna della Saccoa katseltuamme jalkaisin palasimme Piazza della Signorialle, jossa aioimme suurustaa saksalaisessa ravintolassa.
Silloin huomaan parturilan kymmenen askeleen päässä. Seisahdun äkkiä ja sanon:
– Rakas Leoni!
– Käske, nukkeni!
– Veneziasta asti en ole virkkanut parrasta sanaakaan, eikö totta? Tahdoit tietää, rakastanko sinua vaan kauneutesi tähden; olet toivoakseni jo tullut vakuutetuksi siitä, että niin ei ole laita, mene siis ja…
Osoitin parturia.
– Nyt ei ole aikaa siihen, minun on kovin nälkä – vastasi hän karttaen.
– Mitenkä saatat liikkua ihmisten joukossa, kasvot tuommoisina? – sanoin vähän harmistuneena.
– Täällä ei minua kukaan tunne. Matkustan incognito – vastasi hän nauraen. Tämä nauru ärsytti minua niin, että kiivastuin.
– Tiedä siis, että minä en tule kanssasi ravintolaan suurusta syömään, ellet ensin ajauta partaasi!
Leo siihen vastasi aivan yksinkertaisesti, että siinä tapauksessa hän lähettää suuruksen huoneeseni. Ja suurimmaksi kiusakseni niin tapahtuikin – hän saattoi minut kotia hotelliin, huoneeseni, meni sitten alas, lähetti ylös ruoan ja minun täytyi suurustaa ypö yksinäni!
Oi lempiviikot, oi häämatka, kuinka toisenlaisiksi minä niitä olin mielessäni kuvitellut!
Pisa, huhtik. 24.
Duotno, kallellinen torni – mitä teistä olen nähnyt? En mitään, en tosiaankaan mitään, sillä mieleni on alakuloinen, ajatukseni muualla. Esineet seisovat kyllä edessäni, mutta en kykene niihin huomiotani kiinnittämään.
Sitä paremmalla tuulella on Leo. Pelkkää hellyyttä, leikillisyyttä, hullunkurisuutta! Hän suutelee – vieläpä tulisestikin, jos tarvitaan. Hän ei piittaa minun alakuloisuudestani; vaikkapa häneen loisin kuinka soimaavan silmäyksen, se ei häntä vähintäkään häiritse. Leikkipuheillaan, sanasutkauksillaan hän minuun vaikuttaa ja on saattanut minut monta kertaa vastoin tahtoani naurahtamaan. Mikä onnettomuus, kun ei voi näyttää tarpeeksi vakavalta, juhlalliselta – niinkuin esim. minä. Kasvojeni ilme on säännöllisesti iloinen, ystävällinen ja synkeältä näyttääkseni minun täytyy erityisellä ponnistuksella koota pilviä otsalleni. Mutta se ei, sen olen huomannut, hämmästytä Leoa.
Jos olen synkeä, sanoo hän: "Nukkeni, älä ole juro – se ei sinulle onnistu."
Jos kiivastun: "Nukkeni, ei mitään intohimoa!"
Aina vaan nukkeni, nukkeni!.. Hän pitää minua nukkena, jolla sopii leikitellä. Siinä hän on suuresti erehtyvä!
Genua, huhtik. 26.
Illalliseksi Leo tilasi sampanjaa ja tyhjensi melkein yksin koko pullon.
Huoneesemme saavuttuamme hän hellästi syleili minua … mutta minä peitin kasvoni.
– Mitä teet, nukkeni? – kysyi hän kummastellen.
– Nukkesi tekee sitä, ettei suutele partaisia kasvoja! – vastasin minä jäykästi.
– Taaskin tuo parta?
– Taaskin! Ja aina, aina – siksi kuin se ajetaan pois!
Lienen puhunut tavattomalla voimalla ja kiiholla, sillä Leo vähäisen säpsähti. Hänen leikillisyytensä katosi yht'äkkiä ja vakavan, melkein suuttuneen näköisenä hän iski silmänsä minuun, ikäänkuin olisi tahtonut lukea sielustani. Minä kestin hänen silmäyksensä … hetken aikaa heitimme toisillemme sudensilmää!
Yhtäkkiä nuot vakavat kasvot muuttuvat – aurinko pilkistää – Leo purskahtaa nauruun ja huudahtaa:
– Nukkeni! Onko todellakin päätetty, ettet suutele minua ennen kuin parta on poissa?
– On kuin onkin!
– Hyvä, se on siis poistettava; anna minulle nyt vaan suukkonen! – vastaa mieheni suurimmalla hellyydellä.
– Todellakin?
– Heti huomenna aamulla!
Maailma melkein pyöri ympärilläni – riemun tunne valtasi koko olentoni. Ei voitto ilahuttanut minua, ei se, että Leo antautui, vaan se kokemus, että hän tosiaan minua rakastaa! Kuinka hyvä ihminen hän on, mieheni! Hän rakastaa minua – jää siis vaikutusvoimani alaiseksi – ei siis ole minulta katoova! Kylläpä pidän vaaria, ettei hän turmellu. Vaan silti en anna hänen tuntea valtaani – hellästi, huomaamatta olen häntä taluttava – ja Budapestiin palattuamme saattaa hän huoleti taas antaa partansa kasvaa, minä en siitä välitä.
Lankesin hänen kaulaansa! Hehkuvassa suudelmassa huulemme kohtasivat toisensa… Katedraalin tornissa kello ilmoitti sydänyön hetken… Suloisia sanoja kuiskaellen teimme sovinnon… Kuinka ihana sovinto on!
Nizza, huhtik. 27.
Olisin tahtonut että hän sovintoillan jälkeisenä aamuna heti olisi ajauttanut partansa, mutta juna lähti aikaisin, parturilat olivat vielä suljetut, minun täytyi luopua aikomuksestani.
– Mutta Nizzassa, siellä menemme heti parturille, eikö niin?
– Se on tietty!
Kaunis on Riviera aina, viehättävä – mutta kauniin, jos rakastavan miehen rinnalla sitä kulkee – sovinnon jälkeisenä päivänä! Löytyykö toista sen vertaista rautatietä – nuorille, onnellisille häämatkailijoille tarkoituksenmukaisempaa? Maanalaisia tunneleja ehtimiseen!.. Tuo rata on teknillinen mestariteos!
Eräs englantilainen istui samassa vaunussa vastapäätä meitä. Kymmenennestä tunnelista ulos päästyämme hän nousi ylös ja siirtyi toiseen vaunuun…
– Siihen me olemme syypäät – naureskeli mieheni. – Hän pakeni muiskutulvaa, ettei hukkuisi siihen.
– Kuinka hän sitä olisi nähnyt – tunneleissahan me vaan suutelimme.
– Hän ei nähnyt, mutta kuuli!
– Paha mies! Mikset ole varovaisempi, maiskutat aina niin!
Nizza, huhtik. 28.
Kavallusta!
Olen petetty!
Leo on syönyt sanansa!
Tänään aamulla käskin hänen mennä parturille sill'aikaa kuin pukeudun – hän menikin ulos – palasi myös takaisin – mutta parrakkaana! En uskonut silmiäni.
– Entä lupaus?
– Mikä lupaus? – kysyy hän viattomimmalla äänellä.
– Etkö luvannut Genuassa, tuona ihanana iltana, että ajauttaisit partasi?
– Lupasin, se on totta – vastaa hän salaisella, viekkaalla hymyllä – mutta en sitä täyttääkseni.
Olin muuttua kiveksi.
– Etkö aio pitää lupaustasi? – huudahdin suurimmalla suuttumuksella.
– Mielelläni sen tekisin – vastaa hän vähintäkään hämille joutumatta – mutta jo jonkun aikaa on hampaitani särkenyt, pelkään niitten vilustuneen. Siten käy usein niille, jotka kerran ovat tottuneet partaa pitämään, ja sentähden olen päättänyt taas kokonaan parroittua.
Maahan sortuneena tuijotin ääneti eteeni.
– Nukkeni, etkö tule kävelemään?
– En! – oli lyhyt, terävä vastaukseni.
– Siis näkemiin asti!
Ja samalla tuo ilkiö lähtee tepsuttaa tiehensä, melkein tanssiaskelin! Hän on pettänyt minut – syönyt sanansa – pettänyt ehdon tahdon – varastaaksensa lempeni… Oi! jos voisin riistää takaisin ne suutelot, joita hänelle tuhlasin!.. Saatan arvata, kuinka hän nyt nauraa minulle, käsiään hykerrellen, itsekseen jupisten: narrasin kuin narrasinkin nukkeni – oi, kuinka suloinen nukkeni silloin oli!..
Kun hän tuli takaisin, oli oveni suljettu; hän koputti – minä vastasin, että jaksan huonosti, päätäni kivistää, älköön häiritkö mua.
Hän palasi kotia myöhään illalla; oli käynyt Monte-Carlossa, huvitellut hyvästi, kehui suuresti seudun kauneutta ja kertoi pitkäpuheisesti havaintojaan.
Minä en vastannut sanaakaan.
Nizza, huhtik. 29.
Mitä tästä tulee? En tiedä itsekään. Loukkaus on niin suuri, että sovinnosta ei voi tulla puhettakaan. Tähän asti en ole halunnut saavuttaa voittoa hänestä, mutta sen perästä mitä on tapahtunut, täytyy, sen tunnen, tulla ratkaistuksi, kumpi meistä on voimakkaampi.
Päätin etten tänäänkään mene ulos huoneestani – tulen taas huononvoivaksi – saanpa nähdä, eikö hän sääli minua.
Hän ei osoita vähintäkään taipumusta mihinkään sellaisiin.
Koko päivän olin ypö yksinäni ikävissäni kotona, hän kuljeskeli ulkona ja palasi vasta illalla erään vanhan rouvan seurassa. Ikävin ihminen koko maan päällä! Neuvoksetar S. Budapestista, joka on viettänyt talvea täällä ja päivällispöydässä oli sattunut yhteen Leon kanssa. He olivat uudistaneet tuttavuutta; neuvoksetar, jolla on ollut hirveän ikävä, oli suurimmassa määrässä ihastunut siitä tiedosta, että minä jaksan huonosti – hän on muka seurustelullaan lyhentävä minulle pitkäksi käyvän ajan.
– Olen sangen kiitollinen, jos tahdotte hauskuttaa rakasta Vikiäni – puhui mieheni. Se petturi! Hän tietää hyvin, kuinka ikävystyttävä tuo neuvoksetar on ja etten koskaan ole voinut häntä kärsiä.
– Suurimmalla ilolla – vastaa tuo mielistelevä eukko. – Minä lupaan olla joka päivä Vikin luona siksi kuin hän taas jaksaa mennä ulos.
– Te olette kovin ystävällinen ja saatatte sillä Vikille erinomaisen suuren ilon. Eikö niin, Viki?
– Epäilemättä. (Mitä olisin muuta voinut vastata?).
– Nyt saatan huoleti poistua – lausuu mieheni – kun voin jättää sinut näin hyvään seuraan. Minä kiitän, rouva neuvoksetar, osanotostanne, kiitoksia paljon! Hyvästi, nukkeni!
Ovesta hän loi minuun silmäyksen, täynnä pirullista pilkkaa.
Nizza, huhtik. 30.
Hirveät päivät! Olla Nizzassa kauniimpana vuodenaikana ja viettää koko päivä huoneessaan – ikävän, lörpöttelevän vanhan neuvoksettaren seurassa! Kuinka kauan olen tätä kestävä? Tunnen jo kärsimättömyyden heikkohermoisuutta joka jäsenessäni.
Vaan tulisiko minun sitten antautua? Minähän aloitin tämän sodankäynnin, päättäessäni pysyä sisällä; enhän saata astua ulos huoneestani ilman minkäänlaista myönnytystä mieheni puolelta. Ja tuo parta – oi, tuo parta, se kasvaa kasvamistaan, tihenee tihenemistään päivä päivältä.
Kumma, etten jo ole tullut hulluksi!
Nizza, toukok. 1.
Ilma on täynnä sähköä – tätä tilaa ei voi kauan kestää, täytyy tapahtua jonkinlainen purkaus. Se vaan ikävä, että Leo ei yllytä siihen… Minä taas en tahdo tuon ratkaisevan kohtauksen alkuunpanijaksi ruveta.
Nizza, toukok. 2.
Ilmoitin Leolle, etten tahdo kauemmaksi jäädä Nizzaan – lähdetään Parisiin.
– Mutta, nukkeni, sinä et ole vielä mitään nähnyt tästä ihanasta seudusta.
Pelotan häntä, ajattelin, ja huonolla tuulella ollen tokaisin siihen vastaukseksi, että Nizza ei viehätä minua.
Sadasta miehestä yhdeksänkymmentä varmaankaan ei olisi sallinut vaimonsa lähteä Nizzasta tekemättä edes ainoata kävelyä Promenade des Anglais'illä. Mutta Leossa oli kuin olikin miestä siihen! Hän rupesi heti pakkaamaan vaatteita matkalaukkuun, maksoi hotellilaskun ja – hetken päästä matkustamme pois!
Sydämeni on haljeta jättäessäni tämän kuuluisan paikan, jonne koko elinkauteni olen ikävöinyt, tällä tavoin. Mutta ylpeyteni oli kovasti loukattu… Suutelot Genuassa polttivat kasvojani – niitten jäljet olivat poistettavat!
Parisi, toukok. 10.
Täällä en ole uudistanut nizzalaista menetystapaani, välttääkseni katumusta perästäpäin. Me siis liikumme ja kävelemme yhdessä, katselemme kaupunkia, teattereja, museoita, mutta emme ole minkäänlaisessa niin sanoakseni sisällisessä suhteessa toisiimme – välimme on diplomaattisen kylmä.
Parisi, toukok. 12.
Vietimme illan Comédie françaisessa ja Leolla oli mainion hauskaa, niinkuin hän yleensä ei anna minkään häiritä häämatkaansa: hänellä on erinomainen ruokahalu ja sampanjaa hän ei säästä – ainoastaan minä olen pahalla tuulella.
Tuskin saatan enää tätä tilaa kärsiä – katkeruus täyttää sydämeni ylimmilleen ja odottamalla odotan sitä hetkeä, jolloin myrsky vihdoinkin on puhkeeva esiin.
Joko – taikka!
Joko hän rakastaa minua taikka ei rakasta!
Tällaisissa tunteissa astuin ylös portaita, kun Leo alkoi viheltää erästä kansanlaulua. Tuo vihellys tällä hetkellä kiihoitti äärettömästi hermojani ja loukkasi minua sanomattomasti, sillä se osoitti hänen mielentilansa olevan huutavassa ristiriidassa oman mielentilani kanssa. Tunsin kyynelten valuvan poskiani myöten; huoneesen astuttuani sydämeeni kasaantunut murhe puhkesi ilmi … heittäydyin nojatuoliin ja rupesin itkemään.
En tiedä, kuinka kauan tätä itkua oli kestänyt, kun yht'äkkiä tavaton, säännöllisillä väliajoilla uudistuva ääni koskee korviini … rupeen sitä tarkkaamaan … se on kuorsausta.
Leo kuorsasi!
Minä olin häväisty! Minun katkerasti itkiessäni hän oli muitta metkuitta, sanaakaan hiiskumatta, ainoatakaan kysymystä tekemättä pannut maata, vieläpä nukkunutkin – hän saattoi nukkua!
Hypähdin ylös, riensin vuoteelle ja tartuin Leon käteen: "Herää!"
Hän avaa kummastuen silmänsä, hieroo niitä ja kysyy haukotellen: "Mikä on, nukkeni?"
– Pyydän avaimia, tahdon pakata – huomenna aamulla lähden Budapestiin – oli jyrkkä vastaukseni.
– Mutta minä en lähde – sanoo Leo vähintäkään hämmästymättä.
– Siinä tapauksessa olen pakoitettu matkustamaan yksinäni!
– Yksinäsi? No, kuten mielit! – vastaa mieheni, katsoo minuun ja laskee suurimmalla levollisuudella avaimet eteeni.
Ja sitte hän kääntyy seinään päin! Niin – niin! Tuo hirviö kääntyy todellakin selin minuun – vetää peitteen päänsä yli – sanalla sanoen asettuu sellaiseen asentoon, joka ei sallinut mitään epäilystä siitä, että hänen aikomuksensa todellakin oli taas ruveta unta vetämään. Vimmastuneena tempasin peitteen hänen päästään ja huusin vapisevalla äänellä:
– Sinä et saa nukkua, minä en salli sinun nukkua.
– Mutta minun on kovasti uni.
– En huoli siitä! – huudahdin ja voimatta enää kauemmin tunteitani hillitä lankesin epätoivoissani Leon kaulaan:
– Minkätähden et enää minua rakasta? Hyvä Jumala! Mikset mua enää rakasta?
– Mistä sinä sen päätät? – kysyi hän hellästi, laskien kätensä kaulani ympäri.
– Miksi sitä kysyt, tiedäthän sen kyllä. Älä teeskentele! – vastasin soimaavalla äänellä.
Leo vaikeni hetkeksi, sitten kuiskasi hän kysyväisesti korvaan:
– Partako?
– Tietysti!
– Mikä partaani vaivaa?
– Sinä ajautit sen kerran yhdestä sanastani. Oi, silloin olit vielä sulhanen ja morsian sitä pyysi, nyt sitä rukoilee vain puoliso ja hänen rukouksistaan ei tarvitse lukua pitää!
Leo nousi vuoteessaan istualle, tarttui molemmin käsin päähäni, katsoi minua suoraan silmiin ja kysyi sitten hymyillen:
– Sinäkö minulta tätä uhria pyydät?
– Kukas muu sitten?
– Ehkä Minka! – virkkoi Leo terävästi, verkkaisalla äänellä,
Oli kuin salama olisi iskenyt minuun – tunsin punastuvani – sydämeni sykki kovasti. Hän tietää kaikki – olin joutunut kiinni! Tahdoin irtaantua hänen käsistään, mutta hän ei laskenut, syleili minua vaan hellästi.
Sitten otti hän esiin kirjeen ja antoi sen minulle.
– Lue, nukkeni! Minä luin:
"Budapest, huhtik. 12.
Rakas ystäväni!
Varmaankin kummastelet, että häämatkasi ensimmäiseen pysäyspaikkaan, Veneziaan, saavuttuasi jo saat kirjeen minulta. En häiritsisi sinua onnellisuudessasi, ellei minulla olisi tärkeä asia ilmoitettavana. Hyväksi onneksi tiedän mihin hotelliin olet majoittuva. Siis ystäväni, lyhyesti: sinua uhkaa suuri vaara! Kas tässä sen yksinkertainen selitys:
Rautatienasemalta Teitä saattamasta palatessamme vaimoni Minka erosi minusta ja meni Völgyesylle. Vähän ajan perästä juohtui mieleeni, että kirjoituspöytäni avain on Minkalla, jonka vuoksi minäkin menin Völgyesyn luokse. Mitä sainkaan siellä kuulla! Vaimoni istui rouva Völgyesyn kanssa viereisessä huoneessa ja kertoi nauraen olevansa utelias näkemään, palaatko sinä kotia parrakkaana vai et. Jos palaat parroittuneena, silloin sinä olet herra talossa, jos parroittumatta, silloin vaimosi pitää valtikkaa. Rouva Völgyesyn kysymyksen johdosta Minka vielä ilmaisi, että minutkin hän vaan sentähden oli totuttanut pois jalanliikuttamisesta, jotta joutuisin akkavallan alaiseksi – ja sinultakin on Viktoriasi samasta syystä ajauttava partasi.
Tämän kuultuani läksin tieheni, kiiruhdin virkahuoneeseni, kirjoitin sinulle tämän kirjeen ja nyt menen kotia sillä lujalla päätöksellä, että heiluttelen koipiani oikein hiton lailla. Kasvakoon partasi!
Uskollinen ystäväsi
Arthur."
Minä olin kukistettu – mutta Leo oli niin jalosydäminen, että teki kääntymyksen varsin helpoksi. Hän peitti minut suuteloilla: