KOMISIONI
Löytyy luonnossa lakeja, joita sopii epäillä, vaan kuitenkin on olemassa yksi epäilemätön, järkähtämätön laki, se nimittäin, että jos pääkaupunkilaisella on maalaistuttavia, nämät vallan varmaan kunnioittavat häntä komisioneilla eli toimenannoilla. Maaseutulainen ei katso pääkaupunkilaista muuksi kuin komisariukseksi, jolla lyhintä tietä ja suurimmalla maksunsäästöllä eli pienimmällä kustannuksella saattaa toimittaa ostoksensa taikka suorittaa minkä nimellistä tehtävää hyvänsä. Pestissä asuva on maaseutulaisen silmissä toimeenpaneva viranomainen, sillä "teillä siellä pääkaupungissa" ei muutenkaan ole mitään työtä, "te siellä Pestissä" ehditte kaikkiin, "te pestiläiset" paraiten tiedätte, mitä ja mistä saapi ostaa halvalla ja hyvää sanalla sanoen, me pestiläiset emme ole muuta kuin kauppapuotien edessä vetelehtivää, kuljeksivaa, pasteerailevaa joutoväkeä, joitten oikeastaan pitäisi olla erittäin kiitolliset maalaistuttavillemme siitä, että he valmistavat meille tilaisuutta käyttää aikaamme hyödyllisesti ja opettavaisesti. Kiittämätön pestiläinen, joka pelonalaisena avaat jokaisen maaseudulta tulleen kirjeen ja tuskallisella aavistuksella luet siinä ilmi tuotuja ystävyyden tunteita, hyvin tietäen, että lopuksi kirjeenkirjoittaja rohkealla käänteellä lähettää sinut Alter & Kis'in, Lutvikki Posner'in tahi jonkun muun tunnetun firman luokse! Sinä tietysti et aavistakkaan, että maalaisystäväsi tarkoittaa parastasi ja tahtoo pitää huolta jostakin huvituksesta, jolla saatat edes vähäisen lyhentää työttömyydestä pitkäksi ja ikäväksi käyvää aikaasi.
"Komisioni" on yleinen nimitys niitten kaikenlaisten toivomusten ja halujen merkitsemistä varten, joitten on tapa ilmaantua maaseutulaisten tarpeissa. Komisionit ovat tuhatlajisia, niinkuin niitten lähettäjätkin.
Setä X'ltä on kansi lohjennut piipunpesästä. Tämän merkillisen tapauksen johdosta saapuu ennen pitkää pieni paketti veli Y'lle. Tämä rientää postiin siinä toivossa, että on tullut joku lahja. Katkera pettymys! Paketissa on vaan vanha, merenvahainen, tupakalta löyhkäävä piipunpesä, joka on kultasepälle korjattavaksi vietävä.
Ylioppilas odottaa kärsimättömästi kuukauden loppua, jolloin hänen on tapa saada rahoja kotoa. Menettäessään viimeisen floriininsa kahvilassa biljardipeliin, käy hänen luonaan postiljooni, jättäen palvelustytölle sen tiedon, että nuorelle herralle on tullut rahakirje, joka saadaan häneltä k: lo 8-9 välillä postihuoneesta. Rakastunut ei koskaan niin suloisesti ikävöiden ja säntilleen ole saapunut sovitulle yhtymäpaikalle, kuin ylioppilaamme postihuoneesen määrätyllä ajalla. Sydän sykähdellen hän allekirjoittaa kuitin, repäisee sitten auki kirjeen, mutta – voi! rahaa-lähettävän isän käsiala ei hymyile siitä hänen vastaansa, vaan naapurisedän, joka pyytää häntä ensi postissa lähettämään kukansiemeniä.
Zsuzsika menee miehelään pääkaupunkiin. Kyyneliä vuodattaen hän lähtee kodistaan, vieden mukanaan onnentoivotuksia ja – komisioneja. Hänen sisarensa kirjoitti muistiin koko suvun komisionit: pikku Gyulalle talvivaatteet, Bélalle ruoska, Kláralle tusina valokuvia, Ferille revolveri, Imrelle kalenteri, Czilille hankkia tieto missä kartiineja paraiten pestään, Julille urkkia mistä parasta hammaspulveria saadaan, Kálmánille naula turkkilaista tupakkaa, Arankalle tiedustella mitä vanhasta pianosta annetaan, jos sen tahtoo vaihtaa uuteen, Pali sedälle tilata sanomalehtiä … kynäni väsyy kirjoittamasta kaikkea, mitä sisaren pitkän pitkään luetteloon on merkitty.
Joskus katkeevat hellimmätkin siteet, ystävyys laimenee aikaa myöten, tuttavuus haihtuu, rakkaus sammuu, mutta se, joka saattaa vanhat tunteet uudestaan hereille, taas kutoo ratkenneet siteet yhteen, se on komisioni.
Olet lukenut iltalehtesi ja lepäät mukavassa nojatuolissasi, antaen ajatuksesi liidellä sinne tänne. Koputus ovella, talon vartija astuu sisään, kädessä kirje. Käsiala päällekirjoituksessa tuntuu tutulta, olet sen joskus nähnyt, et enää muista milloin ja missä. Avaat kirjeen, katsahdat allekirjoitusta, "Zakariás Pipaszár".
Zakariás Pipaszár! Tämä nimi johtaa muistisi kouluaikoihin, sinä kerran löylytit kelpo lailla erästä Sakari Pipaszária, hän antoi sinut ilmi rehtorille ja puolen vuorokauden aresti, levolle pyhitettynä sunnuntaipäivänä, sovitti tämän oman käden oikeutesi. Sakari raukka, mikähän lie hänestä tullut? Kahteen vuosikymmeneen et ole kuullut hänestä mitään. Nyt hän kääntyy puoleesi, sinä rupeet levottomalla mielellä kirjettä lukemaan. Sakari kirjoittaa olevansa notarius eräässä maakylässä, mutta yhä seuraavan kohtaloasi suurella mielihartaudella. Äskettäin hän oli virallisessa lehdessä lukenut sinun tulleen ylennetyksi virassa ja tällä tavoin saanut tietää sinun vielä olevan elossa ja asuvan pääkaupungissa. Hänellä on veljenpoika, suuri hulivili, joka ei viitsi lukea ja sen vuoksi on eroitettu koulun kolmannelta luokalta. Mutta poika on nero, häntä suuresti miellyttää piirustaminen, milloin vaan saa kynän tahi vaikkapa vain hiilen käteensä, rupee heti kuvaamaan ihmispäitä, jopa puitakin ja kotieläimiä, niinkuin esim. aaseja, suurella kätevyydellä. Semmoisen kyvyn hunningolle jättäminen olisi vahinko isänmaalle, joka ei ole liioin rikas neroista, ja sentähden on päätetty laskea ylempänä mainittu hulivili isänmaan alttarille. Lähettävät hänet sen vuoksi pääkaupunkiin ja, luottaen tunnettuun ystävällisyyteesi ja avuliaisuuteesi sekä vaikutusvoimaasi, ohjaavat suoraan sinun luoksesi sillä pienellä pyynnöllä, että suosiollisesti hankkisit hänelle niin suuren stipendin kuin mahdollista maalaustaiteen oppimista varten. Vakuuttaen erinomaisesta kunnioituksestaan todellinen ja uskollinen vanha ystäväsi Zakariás.
Tämä on semmoinen komisioni, jota sinun ainakin täytyy yrittää toimittamaan, mutta on niitä sellaisiakin, jotka tavallisesti jätetään suorittamatta. Sinulla on jossakin Unkarinmaan sopessa sangen, sangen hyvä ystävä, niin hyvä, ettet enää muista hänen nimeänsäkään. Te olette joskus juoneet veljenmaljaa joissakin kemuissa, jolloin sinun ja muitten läsnäolijain mielestä Euroopan tasapaino horjui. Saat sen johdosta kirjeen, jossa tuo hyvä ystäväsi ei pyydä muuta kuin että hankkisit hänelle sikäläisen postimestarinviran. Mitenkä kykenisit sitä tekemään, sinä, jolla ei ikinä ole postiviranomaisten joukossa muuta tuttavaa ollut kuin kirjeitäsi kotia tuova postiljooni? Tekisit kuitenkin suuren tuhmuuden, jos rupeisit sitä mahdottomuutta ystävällesi selittämään. Hän ei uskoisi sinua. Asuthan sinä Pestissä ja Pestissä ovat hallitusmiehetkin; mahdotonta, ettette toisianne tuntisi, Pestiläinen tuntee tietysti jokaisen Pestissä. Jos et auta häntä, olet "ylpeä" taikka ystävyytesi on kylmennyt. Käytettävänäsi on vaan yksi ainoa keino, se nimittäin että asianomaisella kunnioituksella heität kirjeen paperikoriin ja noudatat arvokasta vaitioloa.
Kolmen kuukauden kuluttua tulee sitten toinen kirje, jossa ystäväsi suurimmalla ihastuksella kiittää mahtavaa suojelustasi, ilolla ilmoittaen että on saanut postimestarinviran ja vakuuttaen sinulle muuttumatonta ystävyyttä ja ikuista kiitollisuuttaan. Sinä taitat kirjeen kokoon sillä rauhallisella omallatunnolla, että vaivasi ei ole hukkaan mennyt ja – viskaat sen paperikoriin.
Onnellinen se, joka voi näin helpolla päästä, mutta voi sitä, joka on joutunut tyytymättömän toimenantajan kynsiin! Maaseutulaisen päähän pistää toisinaan se ajatus, että Pestissä aina ihmisiä petetään; pestiläinen firma ei muka ole muuta kuin etuoikeus peijaamiseen. Hän pitää kaikkea liian kalliina; se, mitä hänelle lähetetään, ei koskaan ole hyvää ja jos tavara ei ole kallista eikä huonoa, silloin on varmaa että häntä on petetty. Hän kirjoittaa sinulle: lähetä semmoista ja semmoista kangasta. Sinä lähetät, mutta kangas saapuu takaisin, tee hyvin mene uudestaan kauppiaan luo, antakoon toista, sillä tämä on liian vaaleata ja liian kallista. Sinä toimitat halvempaa ja tummempaa. Tulee takaisin: liian paksua. Lähetät ohuempaa. Saat takaisin: ei ole kestävää, mene toiseen puotiin; tämä kauppias on hunsvotti, petturi. Kymmenen kertaa viet postiin yhä uutta ja uutta kangasta, ei vain tyydytä, kirjoitetaan että näyttää siltä ettet mielelläsi toimita komisionia, ehkäpä se sinua vaivaakin. Lähetät vimmastuneena vielä yhdennentoista kerran ja yhdennentoista kerran lähetys palaa kuin palaakin takaisin, sillä ilmoituksella, että asianomainen ei enää tahdo rasittaa sinua, älä osta enempää, pääkaupunkiin joskus tullessaan hän itse tekee ostoksen. Puolen vuoden päästä niin tapahtuukin, hän ostaa silloin sitä, mitä sinä ensi kerralla lähetit, kalliimmasta hinnasta kuin sinä olisit maksanut ja – luulee itseään mainioksi kaupantekijäksi!
Minulla on hallussani herttainen pieni kirje. Viehättävä komisioni, vieläpä mitä omituisimpia. Ei piippua, ei ruoskaa, ei hammaspulveria, vaan – kuulkaamme koko kirje.
"Rakas Argus setä!"
Viikon päästä tulemme papan ja mamman kanssa Pestiin ja silloin suuresti iloitsemme sekä mamma että minä jos saamme nähdä sedän sillä minä niin mielellään muistelen niitä päiviä kuin yhdessä vietimme muistaako setä vielä minua? se pikku lintu on terve josta setä niin piti ja viihtyy hyvin ja minä pääsen ylioppilastanssiaisiin se tulee ensimmäiset julkiset tanssiaiset sillä tähän asti minä en vielä ole ollut suurissa tanssiaisissa vaan ainoastaan kotihuvituksissa niinkuin viininkorjuun aikana jolloin niin hirveästi tanssimme ja minulla tulee olemaan valkoinen hame punaisilla nauhoilla minä olisin tahtonut viheriää mutta se on myrkyllistä ja sentähden lähetän tuhannen suuteloa sedälle ja olen sedän rakas sukulainen Irma.
P. S. Pyydän setä kultaa koska minulla ei ole tuttavia Pestissä ja minä en tahtoisi istua ylioppilastanssiaisissa persiljaa myymässä että setä toimittaisi minulle kavaljeereja joille minä esitettäisiin mutta että ne olisivat pulskeita poikia ja hyviä tanssijoita sillä minä niin kovasti pidän tanssista varsinkin tschaardaaschista.
Sama.
Jos pikku Irma olisi ollut rehellinen, olisi hän ehkä pyytänyt sitäkin, että tanssijain jälkeen hankkisin hänelle – miehen.
Voisihan sekin olla "komisioni".
VALKOISET KETUT
Nathalie parka!
Tuossa hän venyi pehmeällä matolla, joka peitti ruokasalin lattian, kovasydämisen miehensä Alfredin kiiruhtaessa makuukamariin muuttaakseen pukuaan ja sitte lähteäkseen pois kotoa.
Monta katkeraa pettymystä tämä nuori vaimo oli saanut kokea siitä asti kuin hän neiti Nathalie Homokysta oli muuttunut rouva Illokyksi. Kovin katkeralta tuntui hänestä ensinnäkin häämatkan myttyyn meneminen, jota mies yritti hänen mielestään varsin huonosti puolustamaan asianajajatointensa kiireellisyydellä ja tärkeydellä. Merkillistä oli edelleen se muutos, joka miehessä oli tapahtunut nuoren rouvan Rembrandt-hattuun nähden: sulhasena hän sitä oli ihaillut, nyt se hänestä oli kummallinen ja liiaksi huomiota herättävä. Niinikään … mutta miksikä luettelisin erikseen niitä suurempia ja pienempiä pilviä, joilla Alfred tuon tuostakin pimitti lempiviikkojen taivaan? Siirryn heti suurimpaan, siihen, joka saattoi Nathalien vaipumaan maahan, lattialle, matolle.
Kuvitelkaamme mieleemme nuorta vaimoa, jolle hänen onnellisuutensa ensi päivinä mies ilmoittaa: "suo anteeksi, kultaseni, mutta tänä iltana en voi olla kotona; minulla on vanha illallisseura, jonka on tapana kokoontua joka tiistai-ilta, ja minä olen luvannut naituanikin noudattaa tätä hyvää tapaa." Mitä ken vaimo hyvänsä, jonka mies hänet tällä tavoin tahtoisi jättää, sanoisi, sen lausui Nathaliekin, itkien, soimaten, rukoillen. Hän aloitti tuommoisilla yleisillä mietelmillä kuin "aviopuoliso ei saa huvitella itsekseen" ja lopetti tällä itsekohtaisella huudahduksella: "äitini, äitini, jos olisit tämän tiennyt, etpä suinkaan olisi minua miehelään laskenut!"
Mutta Alfrediin tämä perheellinen myrsky ei tehnyt vähintäkään vaikutusta. Uskalsipa hän vielä pisteliäällä ivalla väittää, että hän vain säilyttääksensä Nathalien hyvää mainetta lähtee ulos, muuten hänen pikku puolisonsa varmaan joutuisi ilkeän kotityrannin huutoon, joka tahtoo sitoa miehensä köydellä kiinni pöydänjalkaan. Hän suuteli vaimonsa kaunista otsaa ja poistui.
Pois "valkoisten kettujen" luokse. Sillä niin nimitettiin tuota hänen pöytäseuraansa, muitten samanlaisten seurain esimerkin mukaan, joilla oli tapana ottaa itselleen varsin omituisia nimiä.
Kun Alfred palasi hyljätyn kotilietensä ääreen, löysi hän sen haltijattaren sortuneena matolle. Ei veressään, ainoastaan aamupuvussaan, joka erittäin somisti hänen solakkaa vartaloansa.
Nathalie odotti tästä asennosta suurta vaikutusta, se oli oleva mielenosoituksena miehen kovasydämisyyttä vastaan. Alfred varmaankin säikähtyy, löytäessään hänet tässä asennossa; kysyy, kauanko hän siinä on ollut, ja saapi silloin kuulla tuon kauhistuttavan ilmoituksen, että Nathalie on tällä tapaa viettänyt koko pitkän illan. Mahdotonta, ettei tämä kohtaus herätä sääliä hänen kivisydämessään, ja hän on rientävä katuvaisella mielellä lupaamaan parannusta vastaisuudeksi.
Näin viisasteli itsekseen Nathalie, kun hän kello kymmenen ajoissa kuuli miehensä tunnetut askeleet etehisestä lähenevän.
Mutta mikä uusi pettymys! Alfred ei säikähtynyt tuosta asennosta eikä katunut pahaa tekoaan, vaan alkoipa vielä, ikäänkuin ei olisi mitään erinomaista huomannut, iloisesti kertoa, kuinka hauskasti hän oli iltansa viettänyt.
Tällaisia kohtauksia oli Illoky-Homokyn avioliiton ensi kuukauden aikana tapahtunut jo kolme kertaa ja tänään – kuukauden neljäntenä tiistaina – oli se taas uudistuva.
Mutta nyt juolahtaa Nathalien päähän jotakin, joka yht'äkkiä valaisee hänen synkät kasvonsa; hän nojaa kauniin päänsä käteensä ja puhuu itsekseen: "minun täytyy tietää, missä hän käy, minä tahdon nähdä nuot 'valkoiset ketut', jotka hävittävät avioelämäämme. Minä menen hänen jälkeensä. Naisena sitä en voi tehdä, mutta minä puen itseni mieheksi ja seuraan häntä."
Hän kavahtaa tuoliltaan, hiipii vaatekammioon, anastaa sieltä yhden miehensä puvuista ja sulkeutuu sitte makuukamariinsa. Muutaman hetken kuluttua hymyilee häntä vastaan peilissä sangen sievä poikanen, joka koettelee, mitenkä silinterihattu häntä paremmin somistaisi, kallellaan sivulle vaiko niskaan tai otsaan painettuna. Yölliseen seikkailuun paraiten soveltuvana viimeksi mainittu asento hyväksytään ja kun hän vielä lisäksi veti kauluksen pystyyn, ei kasvoista pistänyt esiin muuta kuin pieni viehättävä nenä. Tämmöisenä hän suuresti miellytti itseään, ja tutkiessaan peilissä tuota somaa poikaa, joka pistää kätensä takin taskuihin, hän purskahti iloiseen nauruun ja unhotti tykkänään, että tuo nuori poika oikeastaan oli maailman onnettomin vaimo, jonka hänen armoton miehensä uskottomasti jättää muutamain valkoisten kettujen mieliksi.
Vaan mikähän paperi takertuu taskussa kopeloivaan käteen? Hän vetää sen esiin. Tunnettu käsiala … Pali Szücs'in, tuon heidän vanhan hyvän ystävänsä, joka ensiksi esitti Alfredin Nathalien kodissa ja sittemmin suuressa määrässä oli ollut avullisena siihen, että avioliitto heidän välillään syntyi.
Kirje ei sentähden joudu nuoren naisen käsiin, että se jäisi lukematta, ja tämä kirje oli vielä lisäksi sitä laatua, että jo sen ensimmäiset rivit herättivät aivan erityistä huomiota. Se kuului sanasta sanaan näin:
"Rakas Alfred!
"Muutaman päivän perästä sinä menet naimisiin ja minä toivotan sinulle onnea tällä uudella uralla, jossa itsestäsi riippuu, onko siinä kasvava ruusuja vai ohdakkeita. Nathalie on kaunis, hyvä ja älykäs – hänellä on vain yksi vika, johon hän ei kuitenkaan voi mitään, ja se on se, että hän on vanhempiensa ainoa lapsi. Semmoisena hän on ollut kodin tähtitarhan keskipisteenä, jonka ympäri kaikki on kierrellyt, jota kaikki ovat palvelleet, mairitelleet, hemmotelleet, sanalla sanoen Nathalie on pilalle hellitelty pieni velho."
Historiallinen totuus vaatii meitä mainitsemaan, että lukijan pienet huulet tässä paikassa vähäisen ynseästi vavahtivat. Hän jättikin lukemisen hetkeksi, katsoen eteensä ilmaan; sitten hän taas jatkoi.
"Tällaiset naiset ovat tavallisesti taipuvaiset tekemään miehestään semmoisen koneen, joka käy vaan heidän mielikseen. Kihlausaikananne olen sinua silmällä pitänyt ja huomannut, että jos sinä, veli kulta, et ajoissa ala kasvattaa pikku puolisoasi ja totuttaa häntä itseesi, niin hän on kasvattava ja totuttava sinut itseensä. Ja silloin sinä et voi astua askeltakaan kynnyksesi ulkopuolelle ilman hänen erityistä lupaansa, et voi venyä sohvalla, jos hän tahtoo nähdä sinut nojatuolissa, ja jos mielesi tekee polttaa sikari, on sinun siitä laadittava nimenomainen anomuskirja."
– Kas sitä vaan! – sanoi itsekseen Nathalie.
"Harvassa naisessa on sitä järkevyyttä, että jättäisi miehensä vapauden rajoittamatta, ja minä luulen, Nathaliessa kaikista vähimmin. Sinun täytyy siis taistella ja voittaa itsellesi tämä vapaus, ei väärin käyttääksesi sitä, vaan päin vastoin laskeaksesi sen vapaaehtoisena uhrina hänen jalkainsa juureen. Vangiksi minä suon miehen – mutta sellaiseksi vangiksi, joka kantaa taskussaan vankilansa avainta.
"Jos olisin sinuna, tiedätkö mitä tekisin? Minä annan sinulle reseptin, jolla on se etu, että sitä on koeteltu ja tehokkaaksi havaittu; itse olen sitä noudattanut ensimmäiseen vaimooni nähden. Minä aloittaisin sillä, että heittäisin häämatkan siksensä ja saattaisin pikku puolisoni heti jokapäiväisen elämän raitioon, jotta hän tottuisi taloni järjestykseen."
– Vai niin! Siitä syystä siis ei häämatkastamme tullut mitään!
"Sen jälkeen, ennenkuin löisin esiin suurimman valttini, ottaisin selkoa, kuinka myötenantava hän on ja mitenkä suuri minun vaikutusvoimani. Vaadi häneltä jotakin turhuuden uhria, esim. jostakin mielihatusta luopumista."
– Ahaa! Rembrandt-hattu!
"Jos hän siihen myöntyy, älä silloin kammo uskaliainta yritystä, seuraten minun esimerkkiäni, joka heti avioliittoni ensipäivinä anastin itselleni yhden vapaan illan sillä tekosyyllä, että minun täytyi viettää se eräässä ystäväpiirissä, jolle minä kiireessä annoin tuon kummallisen nimen 'valkoiset ketut'. Sangen raskaiksi kävivät minulle ne perheriidat, joita minun näiden kettujen tähden täytyi kestää. Kovin minua suretti tuolla tavoin kiduttaa vaimo parkaani … mutta kasvatus pakoitti siihen. Ja vähitellen tulivat hedelmät näkyviin. Nuori rouvani muuttui kokonaan…"
Nathalie ei lukenut enempää. Siinä oli jo tarpeeksi saattamaan hänet sangen viekkaasti ja veitikkamaisesti hymyilemään.
Hän riisuu heti yltään miehen vaatteet ja sukeltaa sen sijaan viehättävän aamuhameen pitsimereen. Katsahtaa vielä peiliin … korjaa pikkuisen hiuksiaan … ja sitte pois budoariin, jossa hän heittäytyy mukavaan nojatuoliin, asettaen pienet jalkansa kamiinin rautaa vastaan.
Ja hän odottaa…
Alfredin täytyy astua tämän budoarin lävitse, jos kamaristaan tahtoo mennä valkoisten kettujen luolaan.
Hän kuuluu jo lähestyvän. Ainakin oli Nathalie kuulevinaan askelia viereisestä huoneesta. Joku mies kävi siellä, se on varma, mutta hän seisahtui. Minkätähden hän seisahtui? Ehkäpä hän epäröi?
Niin, Alfred todellakin epäröi.
Hän seisoo toisessa huoneessa ja kokoilee sielunsa voimia suoritettavaan otteluun.
Sillä jos ihmisystävällinen sääli pusersi meistä huudahduksen "Nathalie parka!" niin saatamme saman tunteen valtaamana sanoa myöskin: "Alfred parka!"
Mies kärsi näet yhtä paljon taistelusta kuin hänen nuori vaimonsa, hänen puolustuksensa kysyi yhtä paljon henkistä voimaa kuin tämän ryntäykset. Nuot kyyneleet tipahtelivat hänen sieluunsa kuin palava öljy; nuot soimaukset ja rukoukset, joitten tulvassa hän ulos mennessään kahlaili aina portille asti, tuskastuttivat häntä sanomattomasti; hänen rauhaa ikävöivä luonteensa olisi ottelujen kestäessä ollut sata kertaa valmiina sovinnon tekemiseen, ellei hänelle taas olisi johtunut mieleen Pali Szücs'in kirje.
Sillä hän oli vakuutettu siitä, että Pali oli oikeassa ja että hänen puolisollensa pieni pakkotaivutus oli erittäin tarpeen.
Eikä ollut siinä kyllä, että nuo kotiottelut häntä tuskastuttivat; yhtä ikävystyttävä oli se, mikä niitten jälkeen seurasi, kun hän oli asunnostaan lähtenyt ja kadulle joutunut.
"Valkoisia kettuja" ei ollut olemassa; hänen ei siis ollut minnekään mentävä. Ei kukaan häntä missään odottanut. Hyvin lämmitetty, mukavasti sisustettu asunto hänen oli jättäminen, yksin vetelehtiäksensä ulkona tyhjillä kaduilla, kylmässä ja tuulessa; hän tosin yritti pistäytymään sellaiseen ravintolaan tahi kahvilaan, jossa ennen aikaan hänen tuttavansa kävivät, mutta joko hän ei tavannut heitä taikka tuntuivat he hänestä nyt – suoraan sanoen – erinomaisen ikäviltä. Mikään yhteinen harrastus ei enää sitonut heitä toisiinsa, ja kun päivän tapaukset olivat pohditut, ei hänellä enään ollut heille mitään sanottavaa. Mahdollista että hänen mielentilansakin oli tähän syynä. Hänen ajatuksensa lentelivät aina vain kotia; siellä hän näki armaan puolisonsa ikävissään itkevänä ja surevana, ja hän harmistui siitä, että he näin toisistaan erillään olivat tuomitut kiusalliseen ikävyyteen, sen sijaan että heidän yhdessä olisi voinut olla hyvinkin hauska.
Alfred ei viihtynyt kauemmin kahvilassa, hän riensi taas ulos tyhjiä, kylmiä katuja mittelemään.
Jospa hänen asunnossaan vaan olisi ollut kaksi sisäänkäytävää, niin hän olisi kuin olisikin sievästi puikahtanut huoneesensa ja viipynyt siinä puoli-yöhön asti; silloin hän olisi ollut tulevinaan kotia.
Mutta siinä ei ollut kahta ovea.
Mitä siis tehdä? Ei muuta kuin kuljeksia, vetelehtiä, ikävystyä.
Eipä niinmuodoin ollut ihmettelemistä, että Alfred, tämmöinen ikävä ilta ja nuot säännölliset ottelut tulossa, epäröiden käyskentelee kamarissaan.
Onko hänen enää jatkaminen sotaa, tuumii hän itsekseen ja tulee siihen päätökseen, että koska kerran on sen aloittanut, täytyy se loppuunkin saattaa. Nathaliessa ei vielä huomaa merkkiäkään myöntyväisyydestä, nöyrtymisestä – siis pois!
Vielä rohkaisee hän mielensä, karaisee vielä kerran sydämensä, katsahtaa peiliin ja huomaa unhottaneensa näyttää tarpeeksi ankaralta. Vetäsee pari ryppyä otsaansa… Kas niin!
Ovi aukenee.
Nathalie ja Alfred seisovat silmä vasten silmää.
Vaan mitähän tämä merkitsee – mikähän silmänkääntäjä tässä on temppujaan tehnyt? Myrskyisten pilvien sijasta täyttää budoarin herttainen päivänpaiste. Viehättävimmällä hymyllä tervehtää nuori rouva miestään.
– Oletko vielä kotona? – kysyy hän iloisesti; – luulin sinun jo aikoja sitte menneen.
– Täytyi kirjoittaa pari kirjettä, se viivytti minua – vastaa Alfred, joka tuskin kykenee kummastustaan salaamaan.
– Joudu, kultaseni, kello käy jo yhdeksättä ja kettu-toverisi suuttuvat sinuun, jos myöhästyt… Mutta herran tähden, miksi katsot minuun noin kummallisesti?
– Sitäpä vielä kysyt, – vastaa Alfred, laskien hattunsa pöydälle; – kummastelen käytöstäsi: ennen olet pidättänyt minua pois menemästä ja nyt kehoitat siihen.
– Älä enää muistuta tuosta tuhmuudestani… Suo anteeksi, että olen käyttäytynyt niin mielettömästi.
Ja hän ojensi hänelle kätensä. Alfred puristi, hyväili sitä ja istui tietämättään toiseen nojatuoliin ihan vaimonsa viereen.
– Sinä siis … myönnät käyttäytyneesi … jos minäkin saan käyttää niin kovaa sanaa … mielettömästi? – jatkoi riemusilmin Alfred, hypistellen aamuhameen pitsejä.
– Tietysti! Olin itsekäs, tahdoin riistää sinulta vapautesi… Mutta lupaan nyt kokonaan muuttua. Tästedes saatat minun puolestani mennä mihin milloinkin mielit… Kuules, kello lyö jo neljänneksen yli kahdeksan … valkoiset ketut odottavat … riennä!
– Odottakoot vielä hetkisen – kuiskaa Alfred, nojaten päänsä Nathalien olkaa vastaan.
– Mutta valkoinen karitsa pelkää valkoisia kettuja … ne raatelevat hänet vielä, jos hänen tähtensä jäät kotia.
Joku paperi putosi lattialle, Nathalien vetäessä esiin nenäliinan taskustaan.
Molemmat purskahtavat nauruun, joka päättyi pitkään – suuteloon.
Tästä hetkestä alkaen rouva Illoky ei ikinä enää kuullut sanaakaan valkoisista ketuista.