Sally. No, sanos muuta, sisar kulta! Entäs sinä itse sitte?
Moonika. Haha, niin juuri, ja näetkös nyt pannaan minun päällimäiseksi.
Sally. Mutta minun tyynyssäni on hapset.
Moonika. Yhden tekevää —
Maalin. Täti kulta!
Moonika. Kas niin, nyt alkaa Sally taas vetistellä? No olkoon menneeksi sitte, mutta kultakellon hänen pitää saaman, siksi on minussa tätiä.
Sally. Sitte annan minä hänelle kellon perät —
Moonika. Anna, mutta kellonperihin ei sinulla ole varaa.
Maalin. Antakaa te hänelle perät minun hiuksistani.
(Sally syleilee häntä.)
Moonika. Kas vaan, kumpikin sotajalalla minua vastaan. Rauhoittukaa nyt sentään. Se oli vaan leikkiä pikastuessani. Tehdään sovinto – onko kaikki kunnossa? Kuka akkunaan koputtaa?
Sally. Älä avaa, hän pitää sinua vaan narrinaan.
Moonika. Saammepa nähdä. (Avaa). Mitä tahdotte?
Ääni ulkopuolelta. Emmekö vaihda valokuvia, rouva-kulta?
Moonika. Tiehenne veijari – kyllä minä teidät opetan! Kuulkaa herra! Oletteko olleet tutkinnossa tänään? Tiedättekö kuinka herra Aksel Falckin on käynyt – häh?
Ääni. Kepposet saanut, armas iso-äiti, repposet!
Moonika. Oh, hävetkää toki valehdella! Tiehenne! (Panee akkunan kiinni.) Tuosta emme ole tietävinämmekään. Iso-äiti vielä päälle päätteeksi. Kas niin! Olemmeko valmiit?
Maalin ja Sally. Olemme!
Moonika. Onko pöytä valmis?
Maalin. On.
Moonika. Entäs kahvi?
Sally. Valmis myöskin.
Moonika. Ja lahjat?
Sally. Kunnossa.
Moonika. No, jumalan kiitos, puuttuu vaan – Soitetaan – !
Sally. Se on Aksel!
Moonika. Minä menen avaamaan.
Sally. Ei – minä menen…
Maalin. Ei – antakaa minun mennä, ehkä sieltä tulee vaan isäni.
Moonika. Se on totta. – No, kiiruhda sitte, lapsi! Nyt hän soittaa taas. (Maalin avaa ja tulee sisälle isänsä kanssa.)
Moonika. No, nöyrimmästi tervetullut, patroona Holm. Teittepä oikein ystävällisesti, kun tulitte tänään meitä tervehtimään.
Sally. Palvelijanne!
Patroona. Palvelukseenne, hyvä herrasväki. – Niin se on. – Pitihän sitä päästä vähän iloon osalliseksi. Enhän vaan ole myöhästynyt?
Moonika. Ette suinkaan. Vielä me häntä odotamme, mutta kai hän nyt pian tulee.
Patroona. Pidän paljon siitä pojasta niin sanoakseni. Mutta en minä siltä juuri ole ajatellut ruveta hänelle isäksi. Ja siksi oli mielestäni paras, ettei tytöntynkä tullut tänne noin ihan varta vasten ja yksin.
Moonika (Itsekseen.) Moukka! (Ääneen.) Niin herra patroona, vaivojahan niistä pojista on.
Patroona. Niin – entäs tytöistä sitte?
Maalin. Kunhan hänelle vaan kävisi onnellisesti!
Patroona. Niin, niin! Muistaakseni ne antavat ja jakelevat runsaasti repposia, näin kevätpuoleen. Ensi kerralla meitä oli neljätoista ja toisella kerralla olin minä itse kymmenes.
Sally. Herranen aika! Onko patroonakin saanut repposet – kaksi kertaa?
Patroona. Kolme kertaa kaikkiaan.
Moonika. Onko se mahdollista?
Patroona. Mahdollista! Helpompi on saada repposet kuin onnistua. Kaksi kertaa se riivattu Allen minut passitti matkaan.
Sally. Hänkö – joka on niin kiltti?
Patroona. Mitäs tehdä? Mies parka, kyllähän Allen koetti parastaan minusta, mutta se siemen lankesi kivistöön. Minä en koskaan saanut päähäni Euklidesta. Mutta – . en minä niin tyhmä ole kuin päältä päättäen luulisi.
Moonika. Ette suinkaan. (Syrjään.) Eiköhän?
Patroona. Luojan sormi näytti minulle maanviljelyksen ja siitä on varoja keräytynyt. Minä pidän huolen viljelyksistäni ja viljelys pitää minusta. Voikos paremmin olla?
Moonika. Mutta Aksel viljelee päätään.
Patroona. Mitäs siitä kasvaa? Laakeria korkeintaan. Parempi minusta on viljellä nauriita.
Moonika. On niin, mutta ei maisteri seppeleeksi. Paikkansa kullakin.
Maalin. Kun hän vaan ei takertuisi kasviopissa!
Patroona. No, en minä luule hänen kykenevän eroittamaan ruista vehnästä. Mutta sama se. Poika on kelpo poika, se on varma, ja jos hyvin käy, niin… Mutta aikanansa sinne ehditään. Koska hän itse tulee?
Moonika. Hän voi tulla koska tahansa. (Vilkkaasti). Voi jos te patroona tahtoisitte olla oikein kiltti?
Patroona. Koetan parastani, Moonika rouva.
Moonika (näyttää kyökin ovea). Ettekö suostuisi menemään tuonne hetkeksi? Nähkääs siitä tulisi semmoinen ilo! Aksel ihastuisi niin kovin, kuin näkee teidän kunnioittaneen häntä tulollanne.
Patroona. Mutta – tuonneko? Pitääkö minun seisoa tuolla kyökissä?
Moonika. Niin, niin – antakaa nyt anteeksi patroona kulta, mutta tuolla oikean puolisessa kammarissa on meillä, Sallyllä ja minulla pikku kapineemme ja siksi pitäisi teidän olla kyökissä vaan siunaaman aikaa. Tuossa paikassa sieltä pääsette.
Patroona. Kyllä täällä on jotenkin tukalat paikat.
Moonika. Ei se kestä kauan. Mutta älkää tulko sieltä ennenkuin minä annan luvan.
Patroona. En millään muotoa, olkoon nyt menneeksi.
Moonika. Kiitos, hyvä, rakas patroona!
(Patroona menee).
Maalin. Se oli oikein täti, nyt saamme olla paremmin rauhassa ensi hetken.
(Menee akkunan luo).
Moonika. Ja nyt on kaikki komeasti kunnossa. Lapsi vaan puuttuu, niinkuin entisen ukon kylpyammeesta. Voi, jos hänen äitinsä, Eeva vainaa, nyt vaan olisi täällä. Kuinka onnellinen hän olisi!
Sally. Mutta pelkäisi myös, sillä hetki on tärkeä. Eihän tässä ole kysymys mitättömästä tutkinnosta, se olisi vaan kuin tuuliaispää vesilasissa. Mutta apu-raha, matkat, koko hänen tulevaisuutensa.
Moonika. Juhlapäivä nyt on. Kuinka moni nyt istuu vapisevin sydämin. Luulajan rovastin perhe kuuluu tulleen sieltä peräpohjasta asti tänne, ja Drottheimin kreivittären näin itse istuvan vaunuissaan tutkintosalin ulkopuolella. Hän tahtoi tietysti heti tietää miten nuoren kreivin kävi tutkinnossa.
Sally. Jok'ainoa isä, niin valtioneuvos kuin tallirenki, jolla vaan on poika hammasrattaissa, on tänään levoton.
Moonika. Viime yönä olivat äidit kalpeita. Moni nousi myötäänsä vuoteeltaan kuunnellaksensa poikansa oven takana, kuinka lapsi raukka asteli raskain askelin edes ja takaisin ja valvoi lamppunsa ääressä kaiken yötä. Ja sitte kun aamulla vei pojalleen kahvia, olisi niin mielellään tahtonut suudella häntä eikä rohjennut, olihan poika niin juhlallinen. Itse minä olen ihan suunniltani. Päässäni pyörii kokonainen komppania tuumia. – Voi niitä armaita lapsikultia! Jumala heitä siunatkoon!
Maalin (arasti). Täti!
Moonika ja Sally. Noh?
Maalin. Täti kulta!
Moonika ja Sally. No, – no – noh?
Maalin. Minä näin hänet.
Moonika. Oliko hänellä valkia lakki?
Maalin. Ei.
Moonika. Se on mahdotonta. Osaanhan minä itse kaikki hänen osattavansa pelkästä pelosta hänen tähtensä.
Maalin. Hän tuli ensin suoraan tänne päin, mutta sitte hän katsahti akkunoihin ja poikkesi sitte syrjäkadulle, niin kuin ei olisi uskaltanut tulla tänne.
Sally. Herra armahda!
Moonika. Hän on saanut repposet!
(Tarttuu sukankutimeen ja istuu kutomaan.)
Maalin (hetken perästä). Ehkä täti ei jättänyt häntä ollenkaan rauhaan, niin että hän oli ihan rasitettu.
Sally. Ei lapsi, nyt puhut väärin. Moonika ei ole syyllinen – vaan sinä, vaikka et itse tiedäkään. Moonika kyllä toisinaan toraili häntä, mutta vaan saadakseen häntä lepäämään. Mutta vaikka minä olisin kuinka hartaasti pyydellyt, vastasi Aksel aina: Maalinin takia teen mitä tahansa, uskallan mitä tahansa ja kärsin mitä tahansa. Enhän minä koskaan voi toivoa saada häntä omakseni, sillä minulle hän on liian hyvä, mutta hän saa nähdä olevansa minun vahvuuteni. Jos olisin parempi kuin olen, tekisin suurempia töitä hänen kunniakseen, nyt voin vaan olla ensimmäinen tutkinnossani. Siksi hän nyt on ahkeroinnut nämä kolme vuotta, lepäämättä tai huvittelematta, yöt päivät; sinun kuvasi katseleminen on ollut hänen ainoa ilonsa. Niin itke Maalin, sillä sääliä hän ansaitsee. Hän tahtoi olla paras siinä missä voi ja kuka ties – ! Ehkä hänen sielussaan kyti salainen toivo. Mistä hän muuten olisi saanut niin paljon voimia? Nyt on kaikki mennyt.