"Syytön olen, ystävä Matvei, koirat eivät ymmärtäneet paremmin".
"Vai niin, rosvo, kyllä näin että usutit koiriasi päälleni, minä olen saanut palkan pahasta työstäni, kohta saat sinäkin, muistakaa se, jotta kuulette, mitä Matvei kuoleman-hetkellänsä sanoi!"
N.k. Matvei oli nuorempana ollut sotamies vaan karannut palveluksestansa samalla kertaa kun Snorikoff ja urennut tänne syvään erämaahan. Kun Matvei oli kuullut Snorikoffin retkistä ja että hän oli rikas, oli hän kateuden himosta Sallan veljeksiä kohtaan ynnä voiton himossa hakenut ylös Snorikoffin ja johtanut hänen kylään, joten Sallan veljesten talot olivat joutuneet Snorikoffin käsiin. Snorikoff oli luvannut Matveille suuren palkinnon, vaan ei antanutkaan mitään, josta Matvei oli kertaillen muistuttanut, uhaten paljastaa Snorikoffin oikean persoonan. Matvei ei siis ollut Snorikoffille suosiollinen olento, jonka tähden hän käytti tätä tilaa, kuten Matvei oli huomannut, vapauttaa itsensä niin vaarallisesta ystävästä.
Kun Snorikoff nyt kuuli Matvein viimeiset uhkaukset, usutti hän vieläkin koiria, jotka repivät vaivasen nimenomaan kuoliaaksi.
Senlaiset tapaukset olivat näinä rauhattomina ja melkein kaikkea oikeutta puuttuvina aikoina hyvin tavallisia erämaissa. Voima oli oikeuden sijassa, jolla oli voima, hän teki melkein mitä tahtoi, ainakin sillä puolella maamme rajaa.
Snorikoff jätti nyt ystävänsä makaamaan veressänsä ja alkoi hakemaan karkulaisia kylästä. Jokainen lokero etsittiin kaikella tarkkuudella, vaan turhaan. Snorikoffin kiukku oli ääretön, hän luotti koiriensa vainuun ja ymmärrykseen ja otti aivan varmaksi että karkulainen oli piiloittaunut johonkin koloon kylässä, hän kuulutti 1000 ruplan palkinnon sille joka saattaisi karkulaisen ilmi, – vaan kaikki, kaikki turhaan, aikaa oli vaan kulunut hukkaan.
Nyt oli jo ilta, hän lähti nyt ja komensi kumppaninsa ynnä koiransa suunnalle edellistä asentopaikkaansa kohden, sillä hän ei voinut ajatella että Ristolla oli muuta suuntaa jolle hän uskalsi antauda; hän kehoitti koiriansa tarkoin hakemaan jälkiä j.n.e.
Neljä päivää oli mennyt ennen kun ratsastajat kerkesivät Snorikoffin edelliseen asuntoon. Täällä taas kun oli vielä isompi kylä, etsi hän sekä kylän että sen ympäristön, joka työ taas vei pari kolme päivää – ja kaikki tämäkin aivan turhaan!
Järjestelmällisesti päättivät ratsastajat jatkaa jahtiansa samaa suuntaa kun vanki oli tuotu, sillä Snorikoff ymmärsi hyvin että Risto riensi kotipaikoillensa ja toivoi varmaankin rajamailla tapaavansa karkulaisen, ja kun koirat laukkoivat lavialta, ei hän epäillyt vihdoinkin saavuttavansa karkulaista.
Risto ja Olli seurasivat sitä suuntaa kun kyytimiehet olivat neuvoneet. Kompassin ohjaamalla he kernaammin juoksivat kun kävelivät. Kyytimiehet olivat vakuuttaneet että jos he tarkoin seuraavat ohjelmaa, he noin kahdeksan päivän kuluttua voivat joutua sille yleiselle uralle, jota he menomatkallansa olivat kulkeneet. Tällä uralla oli melkein pitkin matkaa tuntuva polkutie ja kun sillä pysyivät, välttäin väjyjiä, niin osaisivat he kotipaikoillensa. Kyytimiehet varoittivat heitä erittäin pitämään varulla takaa-ajajoita, sillä – sanoivat he – Snorikoff ei karkulaisia päästä takaa ajamatta; silloin voivat he painua syrjään metsään ja niin eksyttää ajajansa.
Eräänä aamuna, – he olivat nyt pitkän matkan Suomen rajain sisällä ja arvelivat noin parin eli kolmen päivän takaa saapuvansa kotiin – kävelivät he metsä-polkua, pääsemässä juuri suuren aukean ahon laitaan, kun kaksi hirmuista koiraa juoksee ulisten heidän perässä. Risto ja Olli poikkeusivat metsään, vaan koirat eivät päästäneet heitä päkähtämään ja kun koettivat ampua koiria, niin säilyttivät he itsensä viisaasti, puitten taa. Nyt oli hätä käsillä. "Juoksemme aholle niin ehkä aukialla voimme ampua pedot", sanoi Risto.
Risto ja Olli vetäytyivät takaperin aholle, vaan koirat eivät näyttäneet tahtovan antautua autiolle; mutta kun Risto ja Olli härnäsivät niitä, törmäsivät koirat kuitenkin villissä aholle. "Ammu sinä kirjavaa minä ammun mustaa" oli ainoat sanat kun Risto kerkesi lausua ja samalla: pau, niitten varmain pyssymiesten aseista ja koirat makasivat teppuroiden kuoleman kanssa aholla. "Pyssyt laahinkiin!" – huusi Risto – "ja juoksemaan ahon poikki metsään!"
Silmänräpäyksessä olivat pyssyt uudesta laahingissa ja miehet juoksussa aholla.
Samalla hyökkää kolme ratsastajaa metsästä aholle, ensimäinen huutaa: "Antaukaa, koiran tappajat, nyt ainakaan ette enään leikittele minun kanssani". Ääni oli Snorikoffin.
"Nyt olemme ainakin hukassa!" huusi Olli. He kääntyivät kuitenkin päin vihollista päättäen antaa henkensä niin kalliista hinnasta kun mahdollista.
Mutta samalla kun Snorikoff oli saanut viimeisen uhkaussanan huuliltansa, kuului paukaus ja näkyi savu ahon reunalta joka oli liki Snorikoffia ja tämä putosi ääntä päästämättä alas hevosen seljästä, toinen paukaus kuului silmänräpäyksen perästä ja samalla surkia huuto ensimäisestä laukauspaikasta. Risto ja Olli näkivät vaan sen että Snorikoffin kaksi kumppania heti kääntyivät takasin ja ratsastivat pakoon mitä kynnestä pääsi. Risto ja Olli seisoivat kun juurtuneena maahan, ymmärtämättä tätä odottamatonta kohtausta. Ahon reunalta kuului kuitenkin heikko valitusääni. He vihdoinkin vetäysivät varovasti ääntä kohden ja huomasivat pensaitten takana seisovan tavallisen metsämajan, josta he kuulivat äänen kuuluvan. He hiipivät, pyssyt ojolla likemmä majaa ja kuulivat kun kuolevan valituksen majasta.
Olli käveli majan avonaiselle puolelle ja katsahti majan sisään. Hän hyppäsi kymmenkunta askelta takaperin kun ammuttu ja huusi kauhunäänellä: "Huu-u-hu Jussin haamu!"
"Tulkaa!" kuihki Jussi (se oli hän) "hiljaa, en ole muu kun entinen vihollisenne Jussi, nyt olen sovittanut pahat tekoni ja toivon teiltäkin anteeksi! Aikani on nyt enää lyhyt, tulkaa ja kuulkaa mitä sanon, antakaa anteeksi!" rukoili Jussi, "tehkää sitte kanssani mitä tahdotte!"
Risto ja Olli istuivat vesissä silmin Jussin viereen majan maalaattialle. Jussi kertoi:
"Olli, sinä luulit lopettaneesi kurjan elämäni silloin kun viimeksi kohtasimme. Aikeesi oli oikia, kuoleman olin ansainnut, mutta Jumalan sattumus oli se ettei aikomuksesi toteunut. Kiireessäsi et huomannut että toverisi, joka pani nuoran kaulaani, oli tehnyt silmukan niin ettei se heti kuristanutkaan minua ja lähteissänsä myös huomaamattasi, pisti puukon käteeni, ensin leikkasi poikki köyden käsistäni ja sanoi hiljaa: 'Pelastin sinun, palaa pahalta tieltäsi!' Kallon Matti teki tämän armotyön. Kun olitte kerjenneet näkymättömiin, leikkasin köyden poikki ja olin taas irti! Omatuntoni oli aika ajoin jo ennen soimannut, mutta nyt alkoi se kalvaa minua niin katkeamattomalla hirmuisuudella että vihdoin päätin vakavasti parantaa elämäni, toivoen saada tilaisuutta teolla näyttää totisen parannukseni, eli kadota tietämättömiin. Niin lähdin, sauva tukena ja kainalossa pyssy jonka onnekseni tässä tilassa myös kiireessänne olitte unhottaneet paikalle – urikoimaan erämaata kohden, tietämättä oikeastaan mille suunnalle; kuitenkin tunsin niinkuin mikä salainen voima veti minua tälle suunnalle. Viikkokauden päivät niin urikoiden samaa suuntaa nälän, vilun ja omantunnon tuskien uhrina, – henkeni eläkkeeksi sain milloin mitäkin, metsäeläinten raatoja y.m. – kohtasin vihdoin erään niittysaunan, jossa vietin talven. Sauna kun on metsän sisällä niin sain helposti lämmityspuita. Saunaa lämmitin ainoastaan öillä, niin ettei savu ilmoittanut olopaikkaani. Saunassa oli iso suolapussi, vanha pata ja tulukset, jotka kaikki tulivat hyvään tarpeeseen.
"Yhtään ihmistä en ole nähnyt sitte kuin pääsin hirrestä. – Talvella havaitsin saunan läheisyydessä suksen jäljet, varmaan jonkun metsästäjän, jos hän huomasi minun jälkiäni, sitä en tiedä. Joitakin lintuja ja kaksi peuraa sain ampua, niitten lihalla olen elänyt tähän asti. Noin kaksi viikkoa saattaa olla siitä kun lähdin saunalta, tässä majassa olen maannut kaksi viikkoa.
"Entisestä elämästäni ei ole enkä kerkeä enää paljon puhua, kerron vaan: Kurjuudessa, kylän juoksiana olen elänyt pienestä lapsesta, vanhemmistani eli muista kasvattajista en tiedä mitään, vielä vähemmin kuin kukaan on kohdellut minua rakkaudella, olen minä tuntenut rakkautta muita ihmisiä kohtaan. Kun kasvoin mieheksi oli minussa palava turhamielisyyden himo, koreat vaatteet y.m. oli hartain toivoni ja kun ei minulla ollut siihen varoja, koetin saada niitä millä tavalla hyvänsä. Se himo vei minun lopullisesti tälle kurjalle retkelle.
"Tässä majassa olen maannut, kuten mainitsin, kaksi viikkoa. Täältä näin kuinka taistelitte koirain kanssa, tunsin teidät hyvin ja arvasin että teitä ajoi vaara takaa. Olin vähällä huutaa teitä nimeltä, vaan en uskaltanut, merkillistä kuinka kurjakin henki on rakas. Kun sitte näin Snorikoffin, joka minulle petollisuudestani lupasi suuren summan rahaa, vaan ei antanut äyriäkään, syttyi minussa hirmuinen viha, joka antoi minulle voimaa niin että entinen vakava käteni ja tarkka silmäni eivät pettäneet, ja ajoin luojin hänen korvasta sisään, josta olikin seuraus, kuten näette että se rosvo tästälähdin antaa teille siivon rauhan. Heti kun olin antanut roistolle jäähyväiset, sain luojin rintaani, jonka reijästä nyt vihdoin juoksee ulos omakin vilheliäinen henkeni.
"Nyt olen kertonut kurjan elämäkertani. Antakaa anteeksi pahat tekoni! Jos näette minun ruumiini ansaitsevan sen arvon, niin kaivakaa vähän kuoppaa ja peittäkää tomumajani sen maan poveen, jonka petturi olen ollut, vaan joka kuitenkin on herättänyt kurjassakin rakkauden!"
Sanottuansa viimeisen sanan vaipui Jussin silmät umpeen ja parin raskaan huokauksen perästä jätti henki majansa.
Syvästi liikutettuina lankesivat kumppanit polvillensa ruumiin viereen.
"Ihmeelliset ovat luojan työt, lepää rauhassa eksynyt ja väsynyt matkamies!" lausui Olli itkusilmin.
"Amen!" päätti Risto.
Nyt tuli keskustelu ruumiin hautaamisesta. Kumpikin oli tosin käsittänyt Jussin toivon että hän haudattaisiin paikalle, vaan Risto esitteli että kun heillä nyt oli hevonen, nimittäin Snorikoffin, joka vielä seisoi kuolleen isäntänsä vieressä, ruumis sidottaisiin hevosen selkään, saatettaisiin niin kotiin ja haudattaisiin kunniallisella tavalla. Tämä Riston esitys oli Ollille hyvin mieluinen ja niin päätettiin tehdä.
Kumppanit kävelivät nyt hevosen ja toisen ruumiin luo.
"Tämä raiska ei kyllä ansaitse meiltä kunniallista hautausta, mutta säilytämme ruumiin tänne niin ettei se jää rietta eläinten saaliiksi ja minä kirjoitan Feodorille asiasta, niin pitäköön hän hautauksesta toimen heidän tapansa ja uskonsa vaatimusten mukaan", lausui Risto. Niin tehtiinkin; ruumis säilytettiin kivikammioon. Luoti oli mennyt, niinkuin Jussi sanoi, Snorikoffin korvasta läpi pään ja niin tehnyt silmänräpäyksellisen lopun hänen elämästänsä. Mitä arvokasta löytyi ruumiin lakkareista: lakkarikello, kompassi ja rahalompakko ynnä pyssy otettiin tallelle, joista kaikista sittemmin Risto aikoi tehdä tilin.
* * * * *
Ehkä tämä kohtaus tapahtui kuten lukia on huomannut, synkässä erämaassa ja siis kaikkien asiaan kuuluvain luullen kenenkään ihmisen näkemättä. Niin ei kuitenkaan ollut, tässäkin oli kuitenkin yksi näkymätön vierasmies.
Lukia muistaa "Kallon Mattia", joka pelasti Jussin hirrestä. Matti oli n.k. joutomies, tunnettu laajalta ja kuitenkin tuntematon. Kukaan ei tiennyt mistä Matti oli kotoisin, mutta jokainen tiesi laajoissa piireissä kuka Matti oli, kukaan ei tiennyt missä Matti oli kirjoilla, yhtävähän tiesi Matti itse siitä asiasta. Kun joku kysyi Matilta, missä olet kirjoilla?
"En tiedä, tiedätkö sinä?" vastasi Matti.
Matti oli ystävällinen ihminen, hän ei ollut riidassa koskaan kenenkään kanssa. Mihin taloon hyvänsä Matti tuli, tarjottiin hälle ruokaa ja Matti teki jotain askaretta ruuan palkinnoksi, jos tarvittiin korjata jotakin työasetta talossa ja Matti vaan oli saapuvilla, niin kyllä Matti osasi laittaa. Vaatteita ja kenkiä korjasi hän ja tekipä hätätilassa uusiakin. Lapsille oli Matti hyvin mieluinen vieras; missä talossa lapsia oli, keräysivät ne Matin ympärille, mikä pyysi Mattia tekemään hevosta, mikä tokkaa, mikä mitäkin. Matti lauloi lapsille vanhoja runoja ja sanoi osaavansa tehdä uusiakin. Matin runoja kuuntelivat vanhemmatkin halulla ja hartaudella. Usiasti ryömi Matti neljänkontan lapsiparvi seljässä j.n.e., yhdellä sanalla, Matilla oli koti joka talossa. Kun mentiin vihollista vastaan niin totta oli Mattikin kanssa saati hän sattui paikalle.
Jussin pelastettuansa sai Matti raskaan omantunnon, vaikei hän siitä kellekään puhunut. Hän oli levoton peljäten että Jussi taas antautuisi entisille pahoille retkillensä ja sentähden oli hän seurannut Jussin jälkiä ja näyttäymättä pitänyt häntä silmällä, kun hän asettautui niittysaunaan. Sen talven aikana nähtiin Mattia harvoin taloissa, hän kulki metsästysretkillä. Hän piti Jussin asentoa tarkalla silmällä ja näki jäljistä että Jussikin oli käynyt joskus metsästämässä, vaan kuitenkin pitänyt asuntonsa saunassa, jossa Jussi asui melkeen liikkumatta aina siihen aikaan kun hän luuli heinäntekiäin saapuvan saunalle. Jussi oli vihdoin vetäynyt pois saunasta sille suunnalle, josta hänen Risto ja Olli tapasivat.
Tällä matkalla taas Matti piti Jussia tarkalla silmällä ja luuli jo Jussilla taas olevan entisen retken aikeessa, mutta kun hän asettui siihen vanhaan majaan, josta hänen löysimme, asettui Mattikin ahon reunaan metsään senlaiseen paikkaan, josta hän voi nähdä Jussin liikkeet ja niin oli Matti näkymätön todistaja Jussin ja Snorikoffin kuolemaan ja siten vapautui Matti huolistansa.
* * * * *
Hiljan illalla kolmantena päivänä viimeisen kohtauksen perästä saapuivat Risto ja Olli vihdoin Tuovilan vainiolle, – Tuovilan akkunasta näkyi valkia.
"Jumalalle, kaikkivaltiaalle kiitos!" huusivat Risto ja Olli kun yhdestä suusta, langeten maahan polvillensa vuodattaen palavia kiitoskyyneleitä ihmeellisestä pelastuksestansa.
"Jumalalle, kaikkivaltiaalle kiitos, joka on pahankin tekoni palkinnut hyvyydellä", kuului ääni pimeässä kohoten kun maan alta. Risto ja Olli kääntyivät päin toisiansa kuiskaten kumpikin samalla kertaa: "Mikä se oli?" Sen enempää ei äänestä kuulunut.
Äänettä ja hiljaisessa hartaudessa ihmetellen mitä äsken kuulivat, taluttivat Risto ja Olli hevosen saman ladon ovelle, josta Feodor lähes vuoden aikaa sitte löydettiin. He aikoivat nyt vastaiseksi säilyttää Jussin ruumiin latoon, ja niin tekivätkin, jonka jälkeen he tykkivin sydämin kävelivät taloon.
"Olli! minä tunnen itseni nyt niin onnelliselta että pelkään tämän olevan unennäköä", kuiskasi Risto.
"Lähdemme sisälle, niin heräät unestasi".
Matkustajat astuivat sisälle väen pirttiin, jossa kukin askaroi takassa palavan roihun ympärillä.
Vieraat istuivat oven pieleen penkille. Talon väki ei ensiksi tuntenut vieraita, kysyttiin vaan kun tavallista. "Mitä kuuluu vieraille, onko rauha?" Olli näki piikojen joukossa nuoremman sisarensa, käveli sen luo ja äkkiarvaamatta kuihkasi hälle korvaan: "Vappu".
"Olli!" huusi tyttö kohti kurkkuansa ja kääri veljensä syliinsä.
Samalla lensi väliovi vierashuoneesen auki ja Anna hyppää pirttiin huutaen:
"Kuka huusi Ollia".
"Tässä on Olli, karkulainen", sanoi tyttö imarrellen.
"Missä on Risto?" huusi Anna.
"Tässä", huusi Risto hypäten ulos nurkasta ja kietoin Annan syliinsä.
"Majuri, majuri, tulkaa tänne, Risto on kotona" huusi riemuiten Anna.
Majurikin, joka muuten joka päivä oli käynyt Tuovilassa lohduttamassa
Annaa, oli pian joukossa, jossa nyt oli yleinen riemu vallalla.
Vihdoin viimein aukesi ovi ulkoa ja sisälle astui mies iso kontti selässä. Hän lausui:
"Onko vielä vierahalle,
Siaa salon samojalle,
Kylän kaiken kyntäjälle,
Matille mokomalle,
Ison Tuovilan tuvassa,
Penkin päässä pehtaroida?"
"On Matille siaa Tuovilassa", vastasi Anna, "liioitenkin juhlapäivänä".
"Voi Risto rukka kun olet väsyneen näkönen, sinä olet varmaan saanut kärsiä paljon ja niin likaset vaatteet!"
"Kaikki on hyvä nyt taas ja aina eteenpäin, Annaseni".
"Vappu! eikö sauna ole jo valmis?" kysyi Anna.
"Sauna on valmis", vastasi Vappu.
"Anna, tässä on kontti, se on täynnä lintuja, olkaa hyvä ja ottakaa ne tuliaisiksi Matilta. Minä olen niin iloinen kun satuin olemaan näkymätöin vierasmies kuinka ihmeellisesti Risto ja Olli pelastuivat silminnähtävästä hukasta ja että pelastuksen välikappaleena oli Jussi".
"Jussi!"
"Juuri Jussi! Kyllä Risto ja Olli kertovat asian".
"Kiitoksia, hyvä Matti tuliaisista! Mene sinäkin saunaan, niin sitte saan kuulla enemmän, olen hirmuisesti utelias".
Sittekun tulleet matkustajat olivat kylpeneet ja pukeuneet puhtaisin vaatteihin – Ristolle oli majuri tänään tuonut uuden kersantin "munteeringin", jonka hänen, Annan hartaasta lapsellisesta pyynnöstä täytyi heti pukea päällensä – niin kokousivat kaikki vierashuoneesen. Heillä oli molemmin puolin paljon kysymistä ja vastaamista, ei kukaan nukkunut hetkeäkään koko yönä. Aamulla lausui majuri ilokyyneleet silmissä.
"Ihmeelliset ovat luojan työt", johon kaikki muut säestivät samalla kiitoshartaudella.
Seuraavana päivänä kirjoitti Anna:
"Herra Feodor Ivanovitsch Snorikoff!
"Raskas velvollisuuteni on ensiksi mainita että luoja on sallinut teidän herra isänne elämän päättymään Riston takaa-ajoretkellä, paikalla josta tähän liitetty piirros nimeltä ja tilasta tarkemmin selittää. Toivon kuitenkin että otatte tämän surusanoman, kuin lähetetyn kaikkivaltiaan kädestä.
"Sitä vastaan on kunniani, ei vähemmän kuin suuri iloni lausua Teille sulimmat kiitokseni Ristoni pelastuksesta, hän on nyt kotona ja siunaten muistelee Teidän verratonta itseuhraavaa jalomielisyyttänne.
"Suuret lahjanne, joita Riston myötä lähetitte, on paisuttanut
kiitollisuus-velkani Teille äärettömäksi.
"Häämme tulevat ehkä vietettäväksi yhtaikaa joulujuhlan kanssa,
likemmin tästä asiasta emme ole vielä kerjenneet päättää.
"Samalla kertaa kuu Risto ja minä pyydämme saada sulkeutua Teidän ja Teidän armaanne suosioon, ilahuttaisi se meitä sanomattomasti että edelleen soisitte meille hyväntahtoisen muistonne.
"Anna".
Majuri, kuultuansa Jussin viimeisen teon, sanoi että Jussin pitää saada kunniallisen hautauksen; niin tapahtuikin, jota ennen kuultiin kirkossa saarnastuolilta "kiitos": "Vihollisen käden kautta on vaipunut ajalliseen kuolemaan renkimies Johan Luomaniemi, kolmenkymmenen vuoden, kahden kuukauden ja yhdeksän päivän ijässä".
Samana sunnuntaina kuultiin samasta paikasta:
"Siihen kristilliseen aviosäätyyn kuulutetaan ensimäisen kerran:
"Kersantti, hyväarvoinen, tuumallinen ja rehellinen Risto Rytkönen ja neitsyt, siviä ja siivollinen Anna Tuovinen – ".
Tuovilassa alettiin rakentamaan uutta kartanoa, jota varten kaikki tarpeet olivat jo ennen Riston kotiintuloa laitettu paikalle sekä perustus pantu ja kehä salvoksella; majuri oli yksinneuvoin Annan kanssa tehnyt piirroksen, jonka Ristokin kaikin puolin hyväksyi. Ainoa muistutus kun Ristolla oli, oli se että rakennus tuli kalliiksi.
Majuri vastasi: "Me olemme Annan kanssa punninneet sen asian, ole siitä huoletta".
Asuinhuoneet joutuivat valmiiksi niin että niihin muutettiin jo ennen joulua. Jouluna oli päätetty viettää Annan ja Riston häät, – niin tapahtuikin.
* * * * *
Vähää ennen häitä sai Anna seuraavan kirjeen:
"Kallis ystäväni Anna!
"Vastaus ystävälliseen kirjeesenne, josta me – Olga ja minä – lausumme sulimmat kiitoksemme, on viipynyt pitkään monesta syystä. Isävainajani lankeemuksen olen ottanut, kuten kirjeessänne kehoititte, lähetetyksi luojan kädestä. Sallan veljekset – joista toinen jättää Teille tämän kirjeen – saattavat vainajan hautauspaikalle, pyytäkää että Olli olisi hyvä ja pitäisi minulta muistoksi isävainajani hevosen. Sen verran kun tähän asti olen saanut selville, on isäni jättänyt jälkeensä suuren rikkauden. Että tämä ei ole koottu hyvällä tavalla on valitettavasti tosi. Aikomukseni on heikkoin voimieni mukaan koettaa sovittaa jollakin määrin tapahtuneita väärintekoja. – Sallan veljekset ovat saaneet talonsa takasin; heiltä olen pyytänyt ja ovat hyväntahtoisesti luvanneet mulle yhden luonnonihanan paikan saarella, johon rakennan asunnon itselleni ja siinä aivon rakkaan Olgani kanssa elää. – Häämme vietämme joulun juhlina kuten Tekin. Vaikkei tämä juhla Teillä ja meillä ole samoina päivinä, tulevat molemmat häät vietettäväksi samana juhlana. Mikä ihmeellinen sattumus tämäkin? Eikö tämä sattumus ole johdonmukainen sielujemme sukulaisuus? – Minä tunnen itseni tuiki mitättömältä ja ansiottomalta kaikkeen mitä olen saanut osakseni – antakoon kaikkitietävä minulle ymmärrystä ja voimia suunnillekaan oikein käyttämään niitä suuria lahjoja, joita ansiottani olen saanut!
"Teitä kohtaan, kallis ystäväni, en koetakaan lausua tunteitani, siihen puuttuu multa sanoja, enkä tunne sitä kieltä, muualla kun sydämmeni syvyydessä, jolla senlaisia sanoja voisin lausua. Sanon vaan aivan yksinkertaisesti: sydämellisiä terveisiä Teille ja samanlaisia vihkiäisjuhlallenne, jota tulevat juhlallisesti viettämään myös
"Olga ja Feodor".
Annan ja Riston häät vietettiin joulun aattona. Vanha rovasti, joka oli vihkinyt Riston äidin ja Lassin, vihki myös Annan ja Riston. Olli oli saanut Feodorin lähettiläältä salaisuudessa paperitukun, käskyllä että se annettaisiin heti vihkiäisten jälkeen, tilaan sopivalla puheella. Mutta kun Olli vähän epäili puhetaitoansa ja muuten taipumattomuuttansa esiintymään senlaisissa juhlatiloissa, pyysi hän majuria siaiseksensa. Majuri otti kernaasti vastaan toimen. Heti vihkiäisten perästä avasi majuri tukun ja luki:
"Vähäinen muisto suurista vaivoista morsiaimelle. Onnea nuorelle parikunnalle toivovat Olga ja Feodor".
Tukku sisälsi kymmenentuhatta ruplaa. Majuri piti kauniin puheen. Ja nyt, ehkä ei kyyneleittä, tuskitta ja murheitta, kuten poika kuvaili, toteutuivat kuitenkin Riston poikaistoiveet.