* * * * *
Anna tuli päivä päivältä aina levottomammaksi Riston viipymisestä. Muun lisäksi kummastutti Annaa se seikka että Olli Annan mielestä säännöllisesti näytti välttävän kohdata Annaa.
Viikon päivät senjälkeen kun perhe oli saapunut nykyiseen asuntoonsa, kohtasi Anna Ollin kerran kahdenkesken ja taas itkien valitti kun Risto jo ei ole tullut. Olli oli hyvin tuskissansa ja supisi itsellensä: "Mitä se paranee salaamalla, tässä täytyy kuitenkin sanoa se hirmuinen totuus!"
Vihdoin lausui Olli: "Ristolta paljon terveisiä sulle, erotessamme sanoi hän näin: 'sano Annalle, ettei hän koskaan epäile!' Vahvista itsesi nyt Anna! – : Risto joutui venäläisten vankeuteen! sitä me emme voineet estää!"
Se on helpompi arvata kun selittää mitä Anna nyt tunsi. Hän kaatui kun ukkosen lyömä maahan.
Olli otti Annan syliinsä ja kantoi ulkoa tupaan, jossa Annan vanhemmat istuivat kahden kesken. Vanhemmat hämmästyksissänsä tästä äkkikohtauksesta, tiedustelivat Ollilta mitä oli tapahtunut, vaan Olli ei kajonnut muuhun kun saada Annan virkomaan.
"Ole nyt vahva, Anna", supisi Olli hälle korvaan, "Ristolla ei ole vaaraa vaikka hän viipyy, kuule nyt Anna rukka, mitä sanon!"
Anna heräsi viimein kuin pitkästä unesta ja kysyi Ollilta: "Mitä sanoit, Onko Risto tullut kotiin? – sinähän sanoit eilen, että Risto oli vankina, eihän se ole tosi, Olli?"
"Risto on vankina, ole nyt vahva ja kuule mitä sanon!"
"Minä olen vahva, puhu Olli", huusi Anna tuskissansa.
"Riston vangittua komensi venäläisten päällikkö Snorikoff, ettei kukaan saanut tehdä vangille mitään pahaa päänsä uhalla, sillä Snorikoff luulee saavansa ison palkinnon kun hän päästää Riston vapauteen ja siinä toivossa kohtelee hän vankia hyvästi. Tähän vakuutukseen tulin minä Jussinkin kertomuksista. Snorikoff oli näet sanonut, että kun hän Riston vaan saisi vangiksi, niin kyllä siitä 'ruotsit' maksaisivat hyvän lunastuksen".
"Missä sinä Jussin tapasit, Olli?" kysyi Anna.
"Hän oli karkauksensa perästä taas antaunut vihollisen oppaaksi".
"Ja onko nyt vihollisen joukossa?"
"Ei, nyt hän riippuu hengetönnä petäjän oksassa suolla!"
"Kuka sen raukan hirtti?"
"Minun toverit, minun käskyllä – majurin käskyn olen täyttänyt", vastasi Olli.
"Kuinkahan paljon tuo venäläinen Snorikoff tahtoo Riston vapauttamisesta?" arveli Anna.
"Kyllähän se tahtoo niin paljon, ettei sitä kukaan jaksa maksaa – täytyy jollakin muulla tavalla saada Risto irti", vastasi Olli.
"Millä tavalla, sano Olli – millä tavalla?" huusi Anna.
"En ole vielä oikein selvällä asiasta, mutta toivon vakaasti jonkun keinon keksivämme, älä epäile, Anna".
Aika kului nyt, päivä päivän perästä. Anna hoiti sairaan huolella, molempien kielitaito kehkesi. Nyt oli jo kevät, talvi oli siis takana. Sairas oli ihan terve, hän kertoi kiitollisuuttansa joka päivä; nyt ei hän enää ollut outo, vaan vanha tuttu ja ystävä. Nyt tiedettiin, että nuorukaisen nimi oli Feodor Ivanovitsch Snorikoff, siis poika sille, jonka luona Risto oli vankeudessa. Feodor lohdutti Annaa Riston suhteen ja lupasi kaikin voimin saada Riston vapautetuksi. Ehkä tarkemmin peräänajatteleva kuulia, mimmoinen Anna oli, voi huomata ettei Feodorilla ollut juuri suurta luottamusta isäänsä. – Feodor oli valittanut Annalle, että isänsä oli raaka ja itsekkäinen vaikka rikas. Sukulaistensa turvin ja niitten vaikutuksen kautta oli Feodor onnistunut saamaan hyvän alkeellisen sekä kirjallisen että siveellisen kasvatuksen, jota hän olisi tahtonut jatkaa, vaan isänsä luovutti hänen pakolla pois opistosta. Äitinsä oli aikaa sitte kuollut. Tällekin ryöväysretkelle, jolla henkensä nyt niin ihmeellisesti pelastui, oli isänsä hänen pakottanut, sanoen: että kun hän (Feodor) nyt jo oli 22 vuoden vanha, tuli hänen hakea ansioita taloudellista toimeentuloansa varten. Feodor kertoi, että hänen lemmikkinsä 16 vuotias Olga Sergejevna oli muutamanlaisessa kauppapalveluksessa hänen isänsä luona. Olgankin isä Sergei Patraskoij oli ollut joukossa, "kuinka lienee käynyt sillekin, hän oli samallainen raukka kun isäni", huokasi Feodor.
Feodorin isäkin oli saanut vihjaa nuorten taipumuksesta mutta Feodor oli usiasti kuullut isänsä haukkusanoja Olgasta, josta Feodor selvin ymmärsi isänsä mielen ja sentähden kohtasivat nuoret toisiansa ainoastansa joskus salaa, vaan niin paljon, että vannoivat keskenänsä murtumattoman uskollisuuden elämässä ja kuolemassa. Feodorin isällä oli muuton Olgaan rajaton luottamus. Olga oli toimekas, siitä oli isälle suuri hyöty, muuten oli Olga Snorikoffin mielestä arvoton kappale, köyhä kun oli. – Anna ja Feodor olivat siis samanlaisessa asemassa, heillä oli paljon keskustelemista. Ollikin oli usiasti keskusteluissa, jotka säännöllisesti alkoivat ja päättyivät hankkeilla miten Risto voitaisiin pelastaa. Erään kerran senlaisessa keskustelussa pyysi Feodor Ollilta saada pitää muistona Ollin merkillisen pullon, jonka sisällys, sen yhden kerran kun hän (Feodor) oli sitä nautinnut, oli tehnyt hälle niin hyvää, että hän oli nukkunut yhteen menoon liki kokonaisen vuorokauden, ehkä hänen kipunsa silloin olivat pahimmallaan.
Olli katsahti ensin Annaa silmiin, vaan kun Anna näytti myöntävän viitteen, suostui Olli Feodorin pyyntöön.
Feodor lohdutti väsymättömästi Annaa Riston pelastuksesta.
* * * * *
Kun muutamien viikkojen Tuovilan polton jälkeen ei taas kuulunut vihollisista mitään, lähti Tuovilan isäntä väkinensä palaneen talonsa paikalle. Kahdesta pellolle palamattomaksi jääneestä riihestä laitettiin kaksi väliaikaista asuinhuonetta. Kun huoneet oli saatu jollekin määrin asuntokuntoon, palasi isäntä väkinensä entiseen väliaikaiseen asuntoonsa, noutamaan talon tavaroita mitä paikalla tärkeimmät tarvittiin ja mitä mahdollisesti saatettiin kelvoin suojella.
Nyt tuli kysymys kuinka sairaan kanssa oli tehtävä. Isäntä esitteli, että Anna jäisi sairaan kanssa paikalle. Annasta oli tämä vastahakoista erota vanhemmistansa, jota vastaan toiselta puolen oli sairaan kohta. Anna oli hyvin murheissansa, Feodor näki Annan huolen, vaikkei ymmärtänyt syytä ja kun he nyt vielä kielenkään puolesta eivät voineet keskustella, niin oli asia tukala.
Vihdoin koetti Feodor kaikenlaisten osotteluiden avulla päästä ymmärtämään Annan vaivoja. Lopullisesti pääsi Feodor ymmärrykseen asiasta, ja koki selittää, ettei hän tahtonut millään tavalla eroittaa Annaa vanhemmistaan; hän (Feodor) pyysi vaan kun armotekoa, että saisi seurata perhettä, sen enemmän kun – selitti hän – hän nyt oli paljon vauraampi. Niin päätettiin vihdoin, että koko perhe sekä Feodor muuttaa "uuteen" taloon.
Feodor peitettiin kaikella huolella vaatteilla ja nahkasilla rekeen, samaan rekeen istui Anna ja isäntä itse ajajaksi. Muuttopäivä oli kaunis vaikka kylmä – tämä oli päivää ennen joulunaattoa – Feodor iloitsi ja lirisi kun lapsi joka saa ajaa reessä.
Niin saavuttiin "uuteen" taloon. Huoneet olivat kaikin puolin kaiketta kaunistuksetta – perimmäinen niistä kahdesta määrättiin isännän, emännän, Annan ja Feodorin asunnoksi – mutta se ei viipynyt monta päivää ennenkun Annan järjestämä nero ja käsi oli muuttanut huoneen puoli paratiisiksi. Ne puhtaaksi piilutut seinät ja katto koristeltiin pienoisilla kuusilla, laattia piroitettiin joulunaattona oljilla, maan tavan mukaan j.n.e.
Feodor selitti sittemmin keväällä kun hän saattoi puhua, ettei hän koskaan ollut viettänyt niin juhlallista joulua, kun nyt näitten teeskentelemättömien hyväin ihmisten joukossa; hän vaan kaipasi, ettei hällä ollut antaa mitään näkyvää joululahjaa, "niin alaston kun nyt olen", mutta toivoi vastedes voivansa jollakin tavalla näyttää kiitollisuuttansa.
Isäntä oli myötään väkinensä hommassa uuden kartanon rakennustyössä – hirsiä ja muita rakennusaineita hankittiin pitkin talvea.
Talvi kului erinäisittä tapauksitta. Toukokuun lämpimät päivät ja valoisat yöt vuodattivat uutta elämää ei vähemmin ihmisen sieluun ja ruumiin kun kivikkokorpeen. Kevät, tämä luonnon uudestaan heräävä voima heijuuttaa loistolla ja lämpimällä ihmissielua yhtä voimakkaasti kultakaton kuin karstaisen orren alla, ken vaan sen sulokieltä oikein kuulee ja oikein tajuaa.
Feodor oli nyt täydellisesti terve ja nyt oli muutenkin aika ajatella palausmatkalle. Annan ja Feodorin nykyinen yhtämuotoinen elämän kohtalo oli heissä juurruttanut syvät ja hellät heimolaisuuden tunteet, joista yhteenjuottui erohetken kipukarvaus ja toivon auver. Molemmilla kangasti vuorotellen toivon kirkas tähti ja vuorottain peittivät synkät pilvet tulevaisuuden näköalan.
Ero täytyi kuitenkin tapahtua, se oli välttämätön, siitä riippui molempain tulevaisuus. Olli varustausi saattamaan Feodoria ensimmäiseen venäläiseen kylään.
Lähteissänsä sanoi Feodor Annalle: "Niin suurta velkaa kun olen teille, en koskaan voi maksaa, vaan olisi ainakin velvollisuuteni palkita vaivoistanne, muuten – häpiäkseni – minulla ei ole kun muutamia ruplia, jotka tarvitsen elääkseni matkalla!"
"Feodor", huusi Anna, "mitä ajattelette meistä? – että rahan vuoksi olisimme auttaneet teitä hädässä? – eikö niin isä?" kysyi Anna, kääntyen isäänsä päin.
"Jos herra tarvitsee rahaa matkalle, niin saatte", vastasi isäntä.
"Antakaa anteeksi, Anna, kysymykseni! En saata ajatella teistä muuta kuin mitä jalointa, sen olen täydellisesti kokenut – rahalla hyvyytenne ei ole maksettu, kuitenkin tunnen piinalliseksi, etten edes voi tehdä senkäänlaista mitätöntä palkintoa. – Syvimmät kiitokseni teille, isäntä, vielä rahantarjouksestanne – kyllä tulen toimeen matkalla omilla rahoillani", lausui Feodor lämpimästi syleillen ystäviänsä jäähyväisiksi.
"Terveisiä, tuhansittain Ristolle, käskekää hänen heti kiireesti lähtemään kotia kohti!" huusi Anna, kun Feodor ja Olli jo olivat näkemän päässä.
Feodor ja Olli matkustivat nyt samaa suuntaa, jota viholliset viimekerralla olivat saapuneet kylään. He olivat matkalla, väliin vähän leväten, yötä ja päivää, valoisat kun yöt olivat, ja kolmen vuorokauden kuljettua saapuivat he ensimmäiseen venäläiskylään.
Jo taipaleella oli Feodor alkanut puhutella Ollia seuraamaan koko matkalle. Taloon tultua uudisti Feodor hartaan pyyntönsä sillä seurauksella, että Olli lupasi seurata kun vaan Feodor laittoi niin, että sana vietiin kotiin (Tuovilaan) tästä tapauksesta. Feodor sai isännän talossa, jossa nyt olivat, lupaamaan viedäksensä sanaa, vaikei hän sitä tehnytkään, kuten sittemmin tuli selville.
Kahden kuukauden vaivaloisen matkan perästä saapuivat matkustajat perille. Olli ei uskaltanut seurata Snorikoffin asuntoon, vaan jäi neljänneksen päähän erääsen taloon, jossa Feodor oli tuttu ja laittoi sijan matkakumppanillensa toistaiseksi.
Illalla samana päivänä palasi Feodor Ollin luo ja kertoi, että Snorikoff kuukauden päivät sitte oli muuttanut pois paikalta, eikä kukaan tiennyt minne. Eräälle vaimolle oli Olga salaa kuiskannut, että jos Feodor tulee kotiin, koettaisi hakea heitä Vernitsan suunnalta. Riston oli myös täytynyt seurata vankina "voivottaa". Ristoa oli Snorikoff viimeaikoina kohdellut kaikenlaisella hävyyttömyydellä, muistuttaen, että ellei lunastus kohta tule, hän ei aikonut ruveta armeliais-sisarten toimeen y.m.
Nyt saivat Feodor ja Olli uusia huolia. Luonnoton isänsä ei ollut Feodorille jättänyt pienintäkään vihjaa siirtopaikastansa. Pelvolla kysyi nyt Feodor: "Olli, lähdetkö vielä retkelle kanssani?"
"Lähden!" vastasi Olli. "Kun kerran olen urennut näin kauas, niin tahdon nähdä Ristoa ja, jos mahdollista, pelastaa hänen".
Nyt lähtivät kumppanit taas matkalle. Kuukauden vaellettuansa löysivät suuren erämaan kylän, jonka edustalla oli iso järvi. Järvessä kylän läheisyydessä oli saari, jossa oli kaksi varakasta taloa. Saarelle oli Snorikoff asettunut, sittekun hän oli ajanut pois asukkaat ja ryöstänyt heidän tavaransa neulasta naulaan. Hällä oli joukko roistoja muassa, "sotaväkeä" muka, jotka hän myös sijoitti saarelle, julistaen muuten, että suuri joukko sotaväkeä oli hetimiten saapuva paikalle ja lähetettävä "Ruotsia" vastaan. "Sotamiehet" samosivat kytästä kylään sydänmailla ryöväten ja varastellen; tavara kannettiin "voivotalle", jota kaikki pelkäsivät kun kuolemaa. Kylän ja saaren välillä oli vahdit, niin ettei kukaan luvatta saanut liikkua kylän ja saaren välillä. Ainoastaan Olga sai viivyttämättä liikkua minne tahtoi. Ristolle oli laitettu erinäinen vankihuone pieni tulisijaton pimiä koppero. Risto näki nyt hirmuksensa, että hän oli aivottu täällä palellutettavaksi kuoliaaksi tulevana talvena. Vanki oli kaularaudassa, jonka vahvat vitjat olivat ruuvatut kiinni seinään. Ruokakin oli ollut vangille hyvin kehno, vaan Olga, jolla oli toimena vangin hoito ja ruokkiminen, hankki sääliväisyydestä vangille parempaa ruokaa. Olga kantoi aina itse ruoan vangille. Nämä ruokahetket olivat ainoat valopilkut vangin vaikeassa elämässä. Olgalla oli aina ystävällisiä sanoja vangille. Kaksi hyvin aseitettua vahtia seisoi yötäpäivää vankilan vierellä.
Vaikka jo oli syyskesä, oli päivä lämmin jolloin matkustajamme saapuivat paikalle. Olli ei uskaltanut mennä Feodorin kanssa kylään, vaan jäi sen läheisyyteen odottamaan uutisia, joita Feodor pian lupasi tuoda.
Feodor käveli siis yksin kylään ja sattumuksesta molemminpuoliseksi ihastukseksi kohtasivat Olga ja Feodor toisiansa kylän puolella. Olga oli jo kerjennyt tehdä tuttavuuden yhdessä kylän pienessä perheessä. Sinne johti Olga Feodorin ja siellä saivat vapaudessa keskustella yhtä ja toista. Feodor juoksi noutamaan Ollinkin keskusteluun.
Pian oli Feodor kertonut retkensä "Ruotsissa" ja missä suuressa kiitollisuuden velassa hän sekä Olga olivat Ristolle.
"Risto pitää vapauttaa", se oli päätös, "mutta millä tavalla siitä saamme tuumata edespäin". Siihen päättyi keskustelut tällä kertaa, – huomenillalla päätettiin jatkaa. Feodor tahtoi ensin tavata isäänsä, heikossa toivossa, että hän ehkä päästäisi Riston vapauteen. Olli sai asua perheen luona; piti vaan varoittaa niin, ettei kylässä päästy tietoon, että Olli oli "ruotsi".
Feodor riensi nyt isänsä puheille. – Olgan ja Feodorin kohtausta isä ei kuitenkaan saanut tietää.
Kun Feodor astui isänsä eteen, kysyi tämän: "No, munsiör missä on tavarat ja rahat, olet kait saanut paljon kokoon niin pitkällä ajalla?"
"Ei ole minulla mitään rahaa eli tavaraa, haavoitettuna meikäläisten joukosta pelastivat ruotsit minun ja ihmeellisen hyvästi hoitivat että pelastui henkeni".
"Soo, missä se temu oli?"
"Tuovilan vainiolla, siellä oli kaikki meikäläiset kaatuneet ja kartano oli poltettu".
"No mihinkä joutuivat rahat ja tavarat?"
"Sitä en tiedä, ehkä lienevät omistajat pelastaneet tavaransa, hyvät ihmiset olivat jotka pelastivat henkeni!"
"Niin, tietysti toivossa että nylkeä minulta isot rahat!"
"He eivät tahdo mitään".
"Paras on etteivät tahdo, minä en maksa roskaakaan. Pöllöt, jotka antoivat kaataa itsensä eivätkä riisuneet ensin pois rahat ja tavarat, maatkoot siellä rauhassa. Minä sillä samalla retkellä sain sentähden parhaan palan, täällä on minulla lintukoppelissa Risto, josta ruotsit saavat maksaa minulle 10,000 ruplaa, jota palkintoa odotan joka päivä. Sergej Patraskoij on ollut pitkällä retkellä, se varmaan kohta tulee suuren tavaran ja rahasumman kanssa – Olgasta tulee rikas tyttö", lausui Snorikoff irvistellen.
"Eikö olisi isäni, paras päästää Risto vapauteen, ehkä siitä olisi enemmän hyvää?" lausui Feodor.
"Oletko hullu! minä kenkkäisin pois 10,000 ruplaa! Teet paraiten että kirjoitat heti ystävällesi, että ellei kuuden viikon sisällä ole 10,000 ruplaa täällä niin tulee Risto lyhenemään yhden pään pituuden. Minä tiedän Luomajussin kautta että Ristolla on rikas appi-isä, kyllä sillä on varaa maksaa, saati tahtoo. Mihinkähän Jussiraiska lie joutunut, no olkoonpa missä hyvänsä, minulle teki hän kuitenkin hyvän työn", jatkoi Snorikoff niinkuin itsellensä.
Feodor näki ja kuuli nyt että se oli aivan turhaa että koettaakaan isänsä rinnassa herättää parempia tunteita.
Seuraavassa keskustelussa kolmiossa, s.o. Olga, Feodor ja Olli, pohdittiin Riston pelastusasiaa. Olga oli vankilassa käydessänsä ilahuttanut Ristoa "hellillä terveisillä, arvaa keltä! – no Annalta" – oli Olga lausunut ja että Ollikin oli nyt niin likellä, – "toivokaa hyvää" – oli Olga lopettanut. Risto luuli kuulleensa väärin Olgan terveykset ja kysyi: keltä? – "Annalta, Annalta" – jatkoi Olga riemuiten. Ristoa siis lohdutti ja vahvisti tieto että hällä oli ystäviä ympärillä, aivan tuntemattomiakin, kun esim. Feodor, jota hän ei tosiaan ollut nähnyt. Ristoa kummastutti kuitenkin minkätähden Olga oli niin hyvillään Riston asiasta, kun hän ennen ei sitä ollut näyttänyt. Vapauden toiveet, jotka jo olivat kuolemaisillansa Riston sielussa, olivat taas heränneet uuteen elämään, hän vaan pelkäsi etteivät hänen ystävänsä käyttäytyisi tarpeellisella varovaisuudella. Seuraavana päivänä selitti Olga lyhykäisesti että Riston ystävät olivat päättäneet vapauttaa hänen, mutta toimeenpano täytyi siirtää siksi kun tulee pimeämmät illat, kehoitti siis Riston olemaan levollisena. Risto taas pyysi Olgaa varoittamaan muitakin ystäviänsä tarkkaan varovaisuuteen.
"Olkaa vaan levossa ja odottakaa, kaikki käy vihdoin hyvin!" vakuutti
Olga.
Majurikin oli saanut tiedon Riston vangitsemisesta ja saapunut Elokuussa Tuovilan tienoolle sekä varustellut väkeä seudun varustukseksi, jos vihollinen uudistaisi hyökkäyksensä. Tappava punatauti oli raivonnut seudulla tänä kesänä. Isotuovilan isäntä ja emäntä olivat kuolleet jo ennen majurin seudulle saapumista. Anna tunsi nyt itsensä niin orvoksi ja hyljätyksi, Ristosta ei hän ollut kuullut minkäänlaista ja Ollikin oli kadonnut Feodorin saattamaretkelle teille tietymättömille, kaikki näytti syvältä pimeydeltä. Anna asui ypö yksinänsä uudessa väliaikaisessa puhtaassa tuvassansa. Talon karja ja muu omaisuus oli jo isännän elinaikana siirretty paikalle, pellot kylvetty ja jo osaksi leikatutkin, heinät tehty j.n.e. Anna oli nyt sekä isäntä että emäntä talossa. Riston poikaistoivotukset että tulla Tuovilaan isännäksi, eivät olleet toteutuneet.
Majuri oli, kuten mainitsimme, taas muuttaunut paikkakuntaan. Hän kulki joka päivä lohduttamassa Annaa ja virkistämässä hänen uupuneita toivojansa ja urhouttansa. Väliin tunsi Anna ikäänkun toivon enkeli olisi kuiskuttanut siivillänsä uutta ja raittiimpaa ilmaa hänen sieluunsa, väliin taas vaipui hän epätoivon takoon. Hän kyllä usiasti muisti Riston viimeiset sanat: "Älä koskaan epäile Anna", vaan sittenkin notkui hänen uskonsa ja niin kului aika toivon ja pelvon vaiheilla.
"Toivo, lapseni, toivo!" kehoitti majuri.
* * * * *
Riston ystävät vankilan ympäristöllä olisivat toivoneet että Snorikoff olisi antautunut jollekin pitemmälle retkelle, joten ehkä Riston vapautustyö olisi voinut luotettavammasti menestyä, mutta hän ei poikennut paikalta moneen viikkoon. Hän näytti päinvastoin kun olisi hän aavistanut jotain, kävi useimmin kun ennen Riston vankilassa ja tarkasteli tyystin joka paikan, sekä kohteli vankia raakamaisella tavalla. Hänen jokapäiväinen kotielämänsä oli säännöllinen. Illallisen kanssa joi hän niin paljon viinaa että hän saatettiin päihyksissä ruokahuoneesta sänkyyn, makaushuoneessa sittekun hän jo oli pannut maata, otti hän vielä sängyssä viimeisen iltapaukun, jota varten Olgan, joka piti toimen ruuanlaitosta, piti joka ilta asettaa pöydälle sängyn viereen täytetyn viinapikarin. Muina aikoina päivää, ei matkoillakaan hän nauttinut mitään väkevää. Hän sanoi että häntä vähänliikkeisessä kotielämässä vaivasi unettomuus öillä, vaan kun hän illalla sai hyvän tuprakan, niin hän nukkui levollisesti, kun yövartia.
Nyt oli käsillä ilta, jolloin ystävät olivat päättäneet vapauttaa Riston. Kaikki tarpeelliset valmistukset tehtiin huolella ja suurimmalla varovaisuudella. Samana päivänä näkyi kylän edusteellisella isolla järvellä purjehtivan kaksimiehinen tavattoman iso kalastusvene ja askaroivan kalanpyydysten kanssa, vaan kun ehkä niin iso kalastusvene oli jotakin tuiki harvinaista ja ehkä monikin – muitten joukossa itse Snorikoff – töllisteli arvellen mikä kalastaja liikkuu niin suurella venheellä, muitakin kalastajia pienemmillä venheillä oli liikkeellä, niin ei herättänyt vene mitään sen merkillisempää huomioa.
Vasten tavallisuutta oli Snorikoff tänä iltana ennenkun meni iltaselle, itse käynyt lukitsemassa vankilan oven ja kätkenyt avaimen sänkyynsä, näyttäen tekevänsä sen Olgan huomaamatta sittekun vuode jo oli laitettu yöksi. Olga, jonka huomio nyt oli pingotettu tavallista lujemmalle, äkkäsi kummastuksella herransa teon. Tavallisuuden mukaan istui Snorikoff iltaselle, joi ja joi viinaa niin että hän hoiperrellen pääsi vuoteesen. Sillaikaa kun Snorikoff istui ruualla, kantoi Olga "sänkypaukun" pöydälle sängyn vieressä, Snorikoff katsoi itse ovelta, vakuuttaaksensa – kuten Olga ymmärsi – ettet Olga koskenut sänkyyn, kun Snorikoff vihdoin pani maata ja otti sänkypaukun, kuuli Olga hetken päästä, – ovi kun huoneitten välillä oli longollaan – raskaasti nukkuneen huokumisen. Olga mainitsi kovalla äänellä nukkujaa nimeltä, ei vastausta. Vihdoin käveli Olga sisälle huoneesen ja taas kutsui nukkujaa nimeltä, tarttui häntä käteen ja puisti lujasti, vaan Snorikoff nukkui tällä kertaa vielä levollisemmasti kuin "yövartia".
Olga tempasi vankilan avaimen nukkuneen sängystä, palasi nyt ruokahuoneesen, sulki sänkyhuoneen oven, pistihen ulos portaalle ja kuiskasi vangin vartioille: "Tulkaa hiljaa sisälle, niin saatte ryypyt!" Olga oli näet joskus ennenkin antanut vahdeille iltaryypyt kun Snorikoffilta oli yltänyt jotakin jäännöstä.
Vahdit hiivivät heti sisälle, kumpaistakin varten oli täytetty pikari hyvää "vodkaa". Vahdit tyhjensivät yhdessä siemauksessa pikarinsa viimeiseen lippuun ja tavallisuuden mukaan istahtivat sohvaan. Muutamia silmänräpäyksiä istuttuansa vaipuivat vahdit syvään uneen. Olga sytytti n.k. salalyhdyn, sammutti kynttilän ruokahuoneessa ja riensi ulos. Sovitun merkin tehtyä saapuivat Feodor ja Olli heti paikalle. Olga komensi Ollin ottamaan vaatetyllyn syliinsä ja samalla avasi vankilan oven, astui sisälle, Feodor ja Olli perässä. Olga avasi kädessänsä säilytetyllä avaimella Riston kaularaudan sanoen: "Vapaa!" Kaikki neljä kääriytyivät yhteen syleykseen ja ilokyynelten tuhinaan, Olga ja Feodor syleilivät ja suutelivat vankia viskutellen: "Terveisiä ja tuhansittain kiitoksia Annalle, Annalle!"
Salalyhdyn valossa puetettiin Risto vaatteisin. Kun kaikki oli valmis antoi Olga Ristolle pienen kompassin, joka näyttää tien Annan luo ja pienosen rahakukkaron, Olli ja Risto saivat sitä paitsi eväslaukut ja pyssyt selkäänsä. Tämä kaikki tapahtui pikemmin kuin tämä selitys. Ilta oli sysipimeä. "Enpä olisi uskonut että pullo, joka kerran teki mulle niin suuria tuskia, voi saada näin hyvän asian toimeen", supisi Olli irvistellen.
Sitte kun kaikki oli niin järjestyksessä, otettiin jäähyväiset, joissa ei ollut aikaa pitää pitkiä puheita. Risto sanoi vain "kiitos, tuntemattomat ystäväni, jos onni vie minut omille majoilleni, niin saatte kuulla minusta, Jumalan haltuun". Vankilan portaalla ottivat kaksi vahvaa miestä Riston kainaloista ja johtivat hänen sekä Ollin rantaan, jossa valmiiksi laitettu venhe odotti. Venhe oli silmänräpäyksessä vesillä, purje vedettiin ylös, miehistä istui toinen perään ja toinen airoille, Risto ja Olli makasivat keskellä venhepohjalla. Tuuli vei venhettä pimiässä niin että vesi tohisi koskena kokassa.
Matkustajat eivät ensiksi puhuneet yhtään sanaa toistensa kanssa. Risto kysyi viimein perämieheltä: "Kuinka pitkä venhematka on?"
"Viisikymmentä virstaa", vastasi perämies.
"Kuinka kauvan viivymme tällä järvellä?"
"Ranta tulee päivän kanssa", vastasi perämies.
Niin kävikin, hyvän näköpäivän kanssa laskivat matkustajat rantaan.
Nyt noustiin maalle, kyytimiehet laittoivat ateriavalkian, kyytimiehillä oli eri eväskontti Riston ja Ollin varalta, kontissa oli kaikenlaisia makupaloja, joista kyytimiehetkään eivät jääneet osattomiksi.
Atrioitua antoi perämies Ristolle kaksi lakkarikelloa, isompi hopeainen ja pienempi kullattu, terveyksillä Feodorilta. Isompi kello oli aivottu Ristolle ja pienempi Annalle. Ollille jätti perämies 50 hopearuplankappaletta myös Feodorilta. Näistä lahjoista olivat sekä Risto että Olli riemuissansa. Risto vaan ihmetteli miksikä hän sai niin paljon lahjoja vapautensa myötä. "Aijai kun nyt vaan joutuisimme kotiin, se olisi ilopäivä, mitä Anna ilotseisi! Vaan pitkä on matka", lausui Risto huokaillen. "Minusta on vapauteni kuin unennäköä, eihän tämä vaan raukea uneksi", jatkoi hän.
Nyt vasta Ollilla oli aikaa kertoa Tuovilan kahakasta ja poltosta, kuinka Feodor oli pelastettu, kuinka hän vihdoinkin oli päättänyt petturin, Jussin päivät y.m.
"Missä te olette oppineet suomea puhumaan?" kysyi Risto kyytimieheltä.
"Olemme sukuisin suomalaisia, vaikka olemme syntyneet täällä. Noin viisikymmentä vuotta sitte oli isävainajamme, – me olemme veljekset, 'Sallan veljekset' – joutuneet samalla lailla kun tekin, näitten ryövärien vangiksi, niillä ryöväys ja polttoretkillä, joita rajamailla on kestänyt vuosisatoja. Kahden vuoden ajan oli isävainaja pidetty vangin töissä Arkangelin takapuolella, vaan oli onnistunut vihdoin päästä karkuun ja monta mutkaa samoen urenneet tänne syvään erämaahan. Saari josta viimein soudimme oli silloin autio; kylässä, jossa nyt on kymmenkunta talon tapasta, oli silloin pari taloresua. Isävainaja oli nähnyt saaren hyväksi talonpaikaksi ja päättänyt, kun rauhaa ei ollut odottamista kotipaikoillakaan, tehdä talon saareen, toivoen ehkä siinä saavansa elää rauhassa. Hän riensi kotipaikallensa, jonne hällä oli jäänyt kihlattu morsian, jonka hän aivan oikein tapasi uskollisesti odottamassa. He menivät naimisiin, istuivat heti sen jälkeen poron pulkkaan ja matkustivat tänne. Niin vähitellen tekivät talon ja sittekun me miehistyimme alkoi isävainaja toisenkin talon, jonka vanhempaimme kuoleman jälkeen valmistimme ja erosimme kumpikin omaan taloon. Paikalla olemme siis syntyneet ja kasvaneet sekä eläneet parhaan miehuutemme ijän melkeen rauhassa".
"Mutta nyt, ei ole paljon enämpi kun pari kuukautta sitte, saapui tämä iso ryöväri Snorikoff tänne, ryöväsi kotomme kontumme ja nyt ei meillä ole muuta elinkeinoa kuin mitä saamme metsästä ja järvestä. Joku kateellinen kyläläinen on saanut matkaan kaiken tämän. Nämä raukat ovat sellaisia aasia että ne ryömivät kaikkien rosvoin edessä. Snorikoffin kauhuretket ovat kuuluneet jo monta vuotta ja levittäneet kauhua tännekin, mutta emme ole uskoneet hänen tänne tulevan. Hän on maan kauhu, peto. Nuori herra Feodor on vakuuttanut meitä että hän, kun hän vaan pääsee voimaan ja valtaan, asettaa meidät oikeuksiimme ja me uskomme häntä. Sentähden olemme olleet apuna teitä vapauttamassa. Alku on käynyt hyvin, toivomme että pääsette ainakin konnan kourista".
Sittekun kyytimiehet olivat neuvoneet matkustajia kuinka heidän piti menetellä matkalla, erottiin molemminpuolisilla onnen toivoituksilla.
* * * * *
Sittenkun vanki seuroinensa oli poistunut, vei Olga vankilan avaimen paikallensa. Snorikoff ja vartiat nukkuivat hyvässä rauhassa.
Vihdoin heräsivät vartiat, ennenkun heidän jalo herransa, päivitellen kuinka he olivat nukkuneet niin kauvan ja kun saivat Olgalta kuulla että Snorikoffkin vielä nukkui eikä siis tiennyt mitään vartiain levosta, rukoilivat Olgaa ettei virkkosi heidän uinauksestansa mitään ja laittautuivat kiireemmitten toimeensa kiitellen ja ihaillen niin hyvää onneansa.
Vihdoin heräsi Snorikoffkin puolipäivän aikana ja hänkin ihmetteli kuinka oli nukkunut niin kauvan. "Joinkohan minä eilen illalla enemmän viinaa kuin muina iltoina?" kysyi hän.
"Joitte kyllä paljon enempi", vastasi Olga.
"Tästä lähdin en juo tippaakaan viinaa".
"Parasta", vastasi Olga hymyillen.
"Onko vanki saanut ruokaa?" kysyi Snorikoff.
"Ei, kun mulla ei ole avain!"
Snorikoff puki kiirusti vaatteihinsa, otti vankilan avaimen, käveli ulos tyytyväisellä mielellä, katsahti jos vartiat olivat paikoillansa, avasi sitte vankihuoneen oven ja astui mahtavasti sisälle.
Mitä näki, kuului pian: Ensin kuului jyskäys kun tapponaudan otsaan iskun perästä, sitte kauhea mölinä: "kymmenentuhatta ruplaa – kym – kym – kymmenen – kymmenen – tu – tu – tuhatta – ru – ru – ruplaa", juosten ulos ja huutain: "Saa – tanat olette päästäneet kymmenen tuhatta ruplaa".
Vihdoin tyveni hän tavalliseen kolkkoon maltillisuuteensa.
"Tässä on kavaluus tehnyt työtä, siitä tulee vasta tutkinto, vaan nyt ei ole aikaa – minulta ei saa viedä l0 tuhatta ruplaa mikä talonpoika lurjus hyvänsä, sitä ei vielä ole tapahtunut eikä tapahdu nytkään – Ivan Snorikoffia ei saa intikseen vetää nokasta, nehei".
"Satuloikaa silmänräpäyksessä kolme hevosta!" kiljasi peto vartioille, jotka kaksi olivat päälleluotettavimmat hänen miehistänsä; "te istutte kukin hevosenne selkään pyssyinenne, niinhyvin kun minäkin, päästäkää irti Kara ja Hospotai (kaksi hirmuista villijahtikoiraa) ne seuraavat kanssa, minä tahdon nähdä sen joka luikertaiksi Ivan Snorikoffin rautakourista", ähkyi ja äyhkyi hän niin että keltainen vaahto kuohui kurkusta.
Nyt istuivat kolme ratsastajaa hevostensa selkään, koirat päästettiin irti. Eläimet näyttivät ymmärtävän että nyt oli jotakin erinomaista käsillä, taas ihmisjahti. Snorikoff komensi koiriansa seuraamaan jälkiä. Koirat laukkoivat ensin järven rantaa ja sitte saarenrantaa myöten salmen rantaan, jossa ne seisahtuivat ulvomaan kylää kohden. "Ahaa", sanoi Snorikoff, "rosvon tapaamme ehkä vielä kylässä, malta, malta!"
Kun kylän väki kuuli koirain ulvomisen, koki kukin rientää kauhistuksissansa johonkin suojaan, sillä he tiesivät jo ennestänsä sekä omasta kokemuksestansa että laajalle levinneestä sananlaskusta: "Pahin kaikesta pahasta, on Snorikoffi koirinensa", että silloin oli jotakin erinäistä tapahtunut. Kaksi venettä sidottiin yhteen, niihin sioitettiin hevoset ja soudettiin kylän puolelle. Tavallisesti tällaisissa tapauksissa oli joukko kylän joutilaita rannalla katsomassa ylikulkijoita, mutta tällä kertaa näkyi rannalla yksi ainoa keski-ikäinen, inhottavanaamainen, pitkä, luurankoon vivahtava, koukkuselkänen mies, joka jo matkan päähän koukisteli käsäläselkäänsä kumarruksiin Snorikoffille, joka taas ojenteli käsiänsä huutain: "Päivää, päivää, ystäväni Matvei!" mutta koirat lienevät ymmärtäneet väärin ystävyyden merkitykset, koska he, niin pian kun uimalla joutuivat rantaan, ryntäsivät koukkuseljän kimppuun ja repivät hänen pahanpäiväiseksi ennenkun Snorikoff kerkesi estää villieläinten väkivallan. Heti kun Snorikoff kerkesi maalle, riensi hän ystävänsä Matvein luo, joka makasi ja örisi puolikuolleena verissänsä lausuen: "Pahoinpa palkitsitte herra, minua siitä kun hankin teille Sallan veljesten talot".