Olli valitti taas ja lausui: "En minä ole kelvollinen istumaan pöytään kunniallisten ihmisten kanssa, kuolemaan tuomittu raukka! Voi hyvänen aika kun päästin roiston karkuun", vaikeroi Olli vesissä silmin.
"Älä nyt tuota murehti, et suinkaan sitä tahallasi tehnyt, sen jokainen tietää", lohdutti Anna.
"Aivan niin, Annaseni", säesti Risto.
"Kirjoita heti, Risto, majurille, että hän määrää kuolemani tavan", pyysi Olli.
"Ole nyt huoletta, Olli, koko asiasta", lohdutteli Risto.
"No mutta millä minä pidän yllä viheliäistä elämääni? Palvelukseni olen menettänyt ja kerjäämään en rupea!"
"Palveluksesi menetit sen vuoksi, kun pidit tulla sotapalvelukseen, jossa vielä olet", sanoi Risto.
"Kaunis sotapalvelia, päästää vangitun petturin karkuun; sitä paitsi ei minulla nyt enään ole mitään tekemistä, sota tällä kertaa on loppunut, kuolema siis ainoa minun osalleni", vastasi Olli yhä katkeralla mielellä.
"On kait tässä talossa työtä ja ruokaa Ollille. Ole huoletta siitä asiasta", lausui isäntä. "Mitä taas vangin karkaamiseen tulee", jatkoi hän, "niin on se oikeastaan minun syyni. Asia on tällainen: seinän alla, josta vanki on karannut, oli ennen vanhaan nauriskuoppa, johon oli käytävä eli reikä uunin solasta. Kuoppa tukittiin jo minun nuoruuteni aikana, ja tukkiminen tapahtui ehkä huolettomasti. 'Mieron-Saara' oli niinä aikoina ruotityttönä tässä talossa ja ehkä hän, joka jo lapsuudestansa oli varas ja pitkin matkaa kaikenlaisen pahantekiä, oli keksinyt tämän seikan. Minun olisi pitänyt ilmoittaa tästä, vaan olin unhottanut koko asian. Siis pääasiallisesti on tapaus minun syyni",
"Ei ole kenenkään muun kun minun syyni, minun olisi pitänyt tarkemmin ottaa selvä kaikista kohdista", väitti Olli.
"Ole nyt levollinen Olli, teemme työtä yhdessä ja kun talvi tulee, lähdemme jäniksen pyyntöön, muistatko 'lisäsanat'", lausui Risto irvistellen.
Olli vastasi naurahtain: "Poikatemput eivät enään auta, nyt ovat miehen tosiasiat käsillä".
* * * * *
Olli oli nyt vihdoinkin viihtynyt jotenkin, vaikka hän yleisesti oli levoton, peljäten uutta vihollisen ryntäystä, sen enemmän kun hän oli varma siitä, että Jussi oli joutunut vihollisten joukkoon, kehoittamaan vihollista kostoretkelle. Tästä pelvostansa puhui hän useasti Riston kanssa. Risto levitti käskyjä kyliin, kehoittaen kaikkia olemaan varuillaan ja ensi käskyllä valmiit vihollista vastaan, jos niin tapahtuisi, että se alkaisi liikkua. Samalla oli Risto järjestänyt niin, että tärkein tavara pikimiten voitiin pelastaa. Talon jyvä- ja muut ruokatavarat sekä paremmat vaatteet varustettiin säkkeihin, jotka viipymättä voitiin nostaa muutamanlaisin rekiin, joita kutsuttiin "renttuut", sopivat käytettäväksi sekä kesällä että talvella, ja niin hevosvoimin voitiin saada säilyyn, tavallisesti suureen Korpelankylään, jonne vihollinen ei koskaan uskaltanut, sillä kylä oli varustettu hyvillä sota-aseilla ja sitä paitsi läheisyydessä muita isompia kyliä. Korpelankylään oli noin kolmen penikulman matka.
Olli oli, kuten mainittiin, levoton. Hän ihmetteli enimmästi sitä kuinka hän nukkui niin kauvan sinä aamuna kun vanki pääsi karkuun. Hän meni vielä tarkastamaan huoneita, joihin hälyssä ei kukaan ollut kajonnut, vaan olivat huoneet samassa tilassa kuin vangin karatessa. Tuskissansa nakkeli hän vuoteensa vaatteita ja löysi päänalustansa alta pullon, jota hän tarkoin katseli. Samallainen, ainakin saman kokoinen pullo oli hänen pöydällänsä, mutta sen, joka oli hänellä kädessä, tunsi hän omaksensa sen vähän vihertävästä väristä, jota vastoin pöydällä oleva oli aivan musta. Kaikesta kun hän muisti, mitä karkausiltana tapahtui, ymmärsi hän nyt, että Saara oli vaihettanut pullot ja hän ottanut Jussin unijuomaa, josta hänen pitkä nukkumisensa. Olli pisti Jussin puolitäyden pullon taskuunsa sanoen itsellensä: "Panempa tallelle tuon, kenties joskus tarvitaan". – Kenellekään ei hän puhunut koko asiasta.
Eräänä päivänä pyysi Olli Tuovilan isäntää takaukseen niin hän (Olli) ostaisi oman hevosen. Samalla pyysi Olli, että isäntä antaisi hänelle vapautta töitten vaalissa, sillä, sanoi Olli, hänellä oli omituisia toimia, joista ehkä oli jotakin hyvää talollekin. Isäntä sanoi: "Talossa on hevosia, käytä joku niistä kun tahdot ja töiksesi saat myös valita mitä tahdot."
Olli kiitteli isäntää hyväntahtoisuudesta, mutta oman hevosen, jonka hän saisi ostaa jostakin talosta, tahtoi hän saada ja uudisti pyyntönsä isännän takauksesta; velkansa hän kyllä maksaa, vakuutti Olli.
Isäntä meni takaukseen ja Olli sai siis oman hevosen. Syksy tuli; oltiin jo Lokakuussa. Öillä oli kovat pakkaset, maa kylmettyi kovaksi, järvet jäätyivät, luntakin satoi sen verran, että oli jommoinenkin rekikeli.
Eräänä aamuna istui Olli uuden hevosensa selkään, pyssy kainalossa ja eväskontti seljässä, selittämättä kellekään minne hän oli aikeessa matkustaa. Ristolle sanoi hän toki: "Älkää olko levottomana minusta, jos sattuisin viipymään retkelläni!" Tällä matkallansa viipyi Olli kolme vuorokautta.
Aamulla neljäntenä päivänä saapui Olli Tuovilaan takasin matkaltansa. Hän hyppäsi alas hevosen seljästä, joka kaatui heti kuolleena kartanolle, huutain hengästyneenä: "Vihollinen on tulossa suurella joukolla, hevosilla ja reillä, nähtävästi nyt kuten ennenkin ryöväysretkellä, parin päivän perästä voivat olla täällä". Kylässä syntyi suuri hämmästys. Risto kehoitti kaikkia ensiksi saattamaan omaisuuttansa suojaan ja sitten kaikki jotka kykenivät vastustamaan vihollista, aseitettuna rientämään apuun, jonka ohessa lähetettiin kapulakäskyjä ympäri paikkakuntaa. Kahdessa päivässä oli kylä tyhjä ja autio ja parikymmentä miestä ilmoittautuivat sotilaiksi Riston komennon alle.
Olli oli sillä aikaa pitänyt vihollisten lähestymistä tarkalla silmällä.
Risto sanoi Annalle: "Rakkaani, pakene nyt vanhempaisi kanssa Korpisen kylään, siellä olette vakaassa suojassa. Minua käskee velvollisuuteni mennä vihollista vastaan. Miten tämä kahakka päättyy, sen tietää ainoastaan Jumala, jonka isälliseen suojelukseen turvatkaamme, toivon kuitenkin vakaasti että ennemmin tai hiljemmin taas tapaamme toisiamme, siitä elä koskaan epäile, rakkaani!"
"En eroa sinusta, rakkaani, anna minun seurata sinua, käyköön sitten miten hyvänsä!" huusi Anna katkerasti itkien.
"Ei, rakas Annani, sitä en voi tehdä, se ei olisi viisaasti tehty, rukoilen sinua että teet kun olen sanonut, älä vaivu epätoivoon kultaseni!"
"Teen niinkuin tahdot, Ristoni", huokasi Anna yhä itkien.
Hellillä jäähyväisillä erosi nyt Anna ja hänen vanhempansa sekä talon muu väki Ristosta, joka nyt jäi vähäsen puollustusjoukkonsa kanssa taloon. Anna kuitenkaan ei poistunut Riston seurasta ennenkun Olli seuraavana aamuna ilmoitti, että viholliset olivat näkyvissä. Hellällä väkivallalla riisti nyt Risto itsensä Annan syleilyksistä, Olli kantoi Annan rekeen, joka odotti kartanolla, renki ajoi täyttä laukkaa pois kylästä ja niin eroitettiin kaksi yhteen kasvanutta sielua pitemmäksi ajaksi kun he ehkä voivat aavistaakkaan.
Riston väki oli nyt kasvanut neljäänkymmeneen mieheen, Olli vakuutti että vihollisen väki oli vähintäänkin kymmenen kertaa suurempi.
"Tässähän on vastustus aivan mahdoton", arvelivat Riston miehet.
"Vastustaa meidän kuitenkin pitää", väittivät Risto ja Olli. "Ettekö muista kuinka viime kahakassa ajoimme vihollisjoukon pakoon, vaikka sen väki silloin oli verraten suurempi kuin nyt", puhui Risto.
"Emme me pelkää, kun luulette voittavamme päätarkoituksemme niin komentakaa: 'rammoot' ja me astumme".
"Aivan niin, pojat, framåt siis!" komensi Risto.
Nyt lähti vähänen lauma urhoollisesti marssimaan vihollista vastaan ja yhteentörmäys tapahtui melkein samassa paikassa kun kevätkesällä. Hevoset ja reet olivat viholliset jättäneet noin neljänneksen matkan jälkeensä; ainoastaan yksi hevonen seurasi vihollisen väkeä, reessä istui mies, joka ei noussut ylös reestä, vaan ajoi erään läheisyydessä olevan metsäniemen taa. Olli oli havannut hevosen ja miehen ja sanoi lähimmäisille tovereillensa: "Mikähän tuo on, joka ei näytä aikovan ottaa osaa kahakkaan, pitäkää tekin häntä silmällä".
Ensimmäisessä törmäyksessä löylyttivät suomalaiset vihollisen etuväkeä aika lailla, niin, että vihollinen alkoi vähitellen peräytyä, järjestyksessä kumminkin.
Suomalaiset innostuneena ensimäisestä voitostansa painoivat yhä vihollista vastaan.
Vihdoin otti vihollisen "voivotta", joka ei ollut kukaan muu kun yllämainittu Iivana Snorikoff, miehuutta päällensä ja alkoi haukkumaan miehiänsä ja roiskien heitä korville pitkällä ruoskalla ketä vaan kerkesi. Hän huusi:
"Ettekö häpeä, krapusiat, kun juoksette sadottain pakoon muutamia nälkäisiä ja puolialastomia suhonskia, hävetkää, jänespässit, pöllöpää-musikat!"
Tämä voimallinen komento urhootti vihdoin vihollisen väkeä niin, että se rynnisti vastaan. Joukko vihollisia kaatui tosin paikalle, vaan kun hänen voimansa oli vertaamattoman suurempi kun suomalaisten ja kun sen lisäksi syntyi suuri häiriö, sai vihollinen Riston ympäröidyksi ja vangiksi. Vihollisen päällikkö kielsi väkensä hirmuisilla uhkauksilla haavoittamasta Ristoa, sillä hän toivoi saavansa suuren palkinnon Ristosta rauhan tultua. Kuitenkin vakuutti "voivotta", että jos suomalaiset näyttivät aikovansa pelastaa Ristoa oli hän heti kuoletettava; muuten saivat suomalaiset mennä mihin tahtoivat, selitti päällikkö.
Kun suomalaiset näkivät päällikkönsä vangitun ja pelastus ei ollut mahdollista, riensivät he pakoon mikä millekin suunnalle.
Risto sidottiin köysiin kun muu pahantekiä ja pantiin rekeen, johon myös itse vihollisen päällikkö istui, ja niin viidenkymmenen miehisen vartioväen kanssa lähdettiin ajamaan itäänpäin.
Risto heti vangittuansa havahti Ollin joukosta ja huusi: "Jos pääset hengissä, niin sano terveisiä Annalle ettei epäile!"
Sittenkun vangin viejäjoukko oli kerennyt näkymättömiin, marssi vihollisen jälelle jäänyt jalkaväki sille paikalle, mihin hevoset ja reet oli jätetyt. Täällä tuli vilkas keskustelu vihollisten välillä. Väki huusi: "mitä palkintoa me nyt saamme vaivaloisesta retkestämme? Iivana lupasi meille tavaraa montakymmentä hevoskuormaa ja kaikki rahat mitä voitamme. Nyt olemme voittaneet 'ruotsin' päällikön, mutta päällikkömme menee voiton kanssa karkuun, puhumatta meille sanaakaan, se on kauniisti tehty!"
"Se rosvo ja rosvojen rosvo, kunniaheitto karkulainen, petturi, lurjus, tuulenajo, suokuikka, sehän varastaa kaikki mitä muut työllä ja henkensä uhraamalla ansaitsevat. Sitä lurjusta ette näe kuuna päivänä, hän menee vangin kanssa johonkin tuntemattomaan paikkaan, vartiaväen peijaa se jotenkin erkanemaan eli karkaa heiltä vangin kanssa, pankaa risti Snorikoffin lupausten päälle. Minunkin peijasi hän tänne suurilla lupauksillansa. Mitä olemme saaneet? Ei pölähtävää!"
Puhujaa nimitettiin Sergej Patraskoij.
"Lähdemme ajaan voivottaa perässä, kun tapaamme hänen, niin otamme vangin pois", esitteli joku.
"Missä on meidän sääripuoli opas?" kysyi Patraskoij.
"Tuolla istuu reessä ahon toisella puolella", vastasi joku.
"Menkää joku käskemään häntä tänne", käski Patraskoij.
Yksi juoksi oppaan luo käskemään häntä.
"Sano niin, että menevät heti kylään, joka näkyy ja ryöstävät sen, se on rikas kylä, sieltä saavat paljo sekä rahaa että muuta tavaraa, mitään vastusta siellä ei tarvitse pelätä, erittäinkin kun Risto väkinensä nyt on kynsipuussa, mutta joutukaa etteivät kerkiä pelastaa tavaroitansa. – Minä ajan tästä tuota tietä kylään, joutukaa, riennä takasin!" lausui opas.
Käskyläinen juoksi takaisin ja selitti asian.
Heti lähtee joukko, jok'ainoa hevosineen ja rekineen, Patraskoij etupäässä, kylää kohti.
Olli oli piiloittaunut muutamien toveriensa kanssa erään kallionnokan taakse, jossa hän näki mitä tapahtui. Ehkei hän kuullut mitään "oppaan" ja käskyläisen kanssapuheesta, luuli hän toki edellisen viittauksesta ymmärtäneensä, että hän (opas) aikoi kylää kohden. Sentähden vetäytyi Olli tovereinensa kallion kautta kylään vievän tien vierellä satunnaisesti olevan halkopinon taakse. Nyt opaskin, joka luuli Riston kanssa vangitun kaikki suomalaiset kynnenkannattomaan eli mahdollisesti jonkun päässeen pakoon, käänsi hevosensa tielle ja alkoi hiljoillensa ajamaan kylää kohden. Kun hän kerkesi halkopinon kohdalle, hyppäsi Olli takaa reen kannolle ja puristi ajajan käsivarret lujasti sanoen: "Päivää Jussi, tuopa oli hauskaa, että vielä kerran tapasimme toisiamme, missä Saara on?"
Jussi hämmästyi niin, ettei hän tointunut huutamaan apuakaan, ennenkun
Ollin toverit noin kymmenkunta miestä olivat paikalla, käärivät hevosen loimen Jussin pään ympäri, sitoivat loimen ynnä kädet, riisuivat
Jussilta kaikki aseet ja käänsivät hevosen pois tieltä.
Olli komensi kaksi kumppaneistansa kanssansa istumaan rekeen, muitten käski hän odottamaan paikalla ja pitämään silmällä mitä kylässä tapahtui. Olli tarttui sitte ohjaksiin ja niin ajettiin, vanki ja Ollin toverit reessä kunnes seisahduttiin eräälle suolle muutaman männyn juurella. Jussin päänpeitto avattiin ja kädet sidottiin yhteen. Olli lausui: "Kas tässä on se paikka, johon sun kerran tuomitsin, ehkä muistat. Silloin tuomitsin sun kannettavaksi vihtapaarilla, mutta nyt olet, kiireen takia saanut kunnian oikein herroiksi ajaa hevosella. Tuossa seisoo, osottain mäntyä, kurjan elämäsi pää, siinä hautasi. Se maa, jonka petturi olet, on liiaksi pyhä sulle haudaksi. Vaivaispetäjässä riippukoon, siinä pohjatuuli kuivatkoon saastaisen raatosi – valmista itsesi kuolemaan, kerro toden mukaan vaan lyhyesti kuinka karkasit, minne Saara joutui ja mitä muuta karkuriretkelläsi olet toimittanut!"
Nyt kertoi Jussi että Saara oli hankkinut kaksi venäläistä, joitten avulla hän väkivallalla kannettiin ulos vankilasta, pakotettiin istumaan hevosen selkään ja niin edelleen vietiin venäläisjoukkoon, josta hän vihdoin nyt joutui vangiksi; Saaraa hän ei ollut nähnyt sen koommin kun hän vankilasta pois vietiin, eikä siis tiennyt mihin Saara oli joutunut. "Sentähden jos minua syytätte ja murhaatte minun, niin teette itsenne syylliseksi ilkimurhaan", päätti Jussi.
"Oletpa näemmä mestari kertomaan, Jussi, minä tietäisin kertoa paremmin, kun olisi aikaa, kysyn vaan jos tietäsit esimerkiksi kuka se oli joka ratsasti suuri kontti seljässä eräänä aamuna Vähämäen aholta rajan yli, ja jota ratsastajaa Kerolan Paavon koira kiirehti, ethän mahdollisesti tietäisi kuka se ratsastaja oli?" lausui Olli ivaillen.
Jussin kasvot muuttuivat palttinan vaaleoiksi kuultuansa Ollin kertomuksen. Hän vastasi nähtävästi hämmästyneenä:
"En ole nähnyt mitään ratsastajaa".
"Noo, oletko valmis Jussi?" kysyi Olli.
"Jos epäilet kertomustani, niin armoa, Olli!"
"Kansansa petturille ei ole armoa", vastasi Olli juhlallisesti.
"Mutta kun venäläiset saavat tietää mitä olette minulle tehneet – ja helposti kait ne sen saavat tietää – niin se maksaa Ristolle hengen", lausui Jussi pöyhkeästi uhaten, "päästäkää minut heti eli…"
"Jo tässä on tarpeeksi kieltä pieksetty, työhön toverit!" huusi Olli. Toverit pistivät köysi-silmukan Jussin kaulaan, nostivat hänen ylös reestä, kantoivat petäjän juurelle ja hirttivät hänen.
"Niin käyköön jokaiselle kansansa ja isänmaansa petturille, Jumala armahtakoon hänen viheleäistä sieluansa!" huusi Olli.
"Amen", sanoivat toverit kauhistuksella.
Toinen Ollin tovereista viivähti silmänräpäyksen hirtetyn luona, vaan kiire kun oli, ei Olli huomannut mitään.
"Nyt takaisin muitten toveriemme luo keskustelemaan mitä vielä voisimme tehdä. Pahin vihollisemme, oma kansalaisemme on voitettu, mutta monta vierasta vainoaa meitä yhä", sanoi Olli, ollen jo juoksussa takaisin.
Sill'aikaa kun kerrottu tapahtui, olivat muutamat tovereista salaisesti hiipineet kylän läheisyyteen saadaksensa selkoa mitä vihollinen teki kylässä. He näkivät kuinka muutamat kulkivat taloissa huoneista huoneihin, nähtävästi hakemassa rahaa ja tavaraa. Suurimman joukon vihollisia olivat tiedusteliat tavanneet rähisevän makuulla päihdyksissä Isotuovilan kartanolla ja kartanon ympäristöllä. Myöskin olivat tiedusteliat tavanneet samalla asialla kuin he muutamia kylän miehiä, jotka luonnollisesti eivät hekään uskaltaneet ryntää isoväkistä vihollista vastaan, mutta nyt kun koko vihollisjoukko oli päihdyksissä, olisi parikymmentä miestä tarpeeksi vihollisten hävittämiseen. Tiedusteliat suostuivat nyt keskenänsä, että ne jotka palaisivat Ollin luo, koettaisivat päästä salaa kylään ja kylän miehet myös kokouda samalla lailla niin paljon kuin mahdollista yhteen ja että Ollin joukko ampumalla antaa merkin hyökkäykseen.
Samalla kun Olli sai tämän kertomuksen, näki hän ison savun nousevan kylästä. Muutamat vihollisista, jotka olivat vähemmän päihdyksissä ja ahneimmat tavaran perään, olivat sopineet sytyttää yhtaikaa joka talon kartanon, suutuksissa kun eivät löytäneet kylässä paljon muuta kuin tyhjät seinät, silla kylänväki oli onnistunut joksikin tarkoin pelastaa omaisuutensa.
Nyt komensi Olli vähäisen joukkonsa hiivimään järjestyksessä kylää kohden. Ollin joukkoon oli sieltä ja täältä liittynyt kylänmiehiä, niin että hänen sotavoimansa kasvoivat 30 miehiseksi. Olli oli nyt järjestänyt joukkonsa Isotuovilan kartanon läheisyyteen, metsän ja ulkohuoneitten suojiin, (asuinhuonerakennus oli tulen vallassa) vihollisen päihtyneen väen suurin joukko makasi, piehtaroi, örisi ja "pajatti" kartanolla ja kartanon läheiseltä pellolla, muutamia hoiperoi kartanon ympärillä ja ulos palavista huoneista j.n.e.
Kun Olli oli saanut väkensä otolliseen järjestykseen kuului merkkipaukaus ja silmänräpäyksessä hyökkäsivät suomalaiset ja nukuttivat ijäksi monta sataa vihollista. Vähemmän päihtyneet lähtivät hoipertelemaan pakoon, vaan suomalaiset pitivät tarkoin silmillä, ettei yhtään tiettävästi päässyt pakoon.
Tähän päättyi se vihollisretki: "Tuovilan tuho".
Vihollisten päihtymys oli tapahtunut siitä syystä, että kyläläiset kiireissänsä olivat jättäneet eli unhoittaneet viinavarastonsa, jotka viholliset löysivät. Niinä aikoina keitettiin viinaa joka talossa niinpaljon kun tahdottiin erittäinkin sydänmaan kylissä. Muuta tavaraa viholliset eivät saaneetkaan; kylän vaan polttivat, – joukko päihtyneitä vihollisiakin löydettiin palaneina huoneitten sisältä – näitten joukossa vihollisten päällikkö Patraskoij. Eräässä talossa oli muuan vanha renki mennyt hakemaan jotakin, mutta joutui vihollisten käsiin. Ensiksi piinattiin miestä ilmoittamaan talon rahat siten, että hän naulattiin kämmenistä seinään ja kun tämäkään julmuus ei auttanut, sytytettiin huone palamaan, joten miesrukka poltettiin elävältä. Tällainen vihollisen käytös oli niinä aikoina tavallista, niin että milloin vihollinen vaan saapui suuremmalla joukolla, riensivät ihmiset kaukaisiin metsiin y.m. pakoon, jättäin kaiken muun omaisuutensa vihollisen saaliiksi. Rahat säilytettiin maankuopissa, raunioissa j.n.e. Kylien ja talojen täytyi säännöllisesti pitää vahteja kallioilla, vaaroilla, rajamailla ja sytyttämällä varoitustulia ja siten ilmoittaa vihollisten likenemisestä. Viholliset taas puoleltansa keksivät uusia teitä, joten välin tapahtui, että vihollinen ryntäsi päälle äkkiarvaamatta. Silloin oli raja-asukkaiden henki ja omaisuus vaarassa joka hetki. Niinä aikoina kysyttiin Suomen kansan henkivoimain kestäväisyyttä, erittäinkin rajamailla Venäjää vastaan. Rauhattomuus ulkonaisilta vihollisilta, nälkä ja hirmuiset taudit, laittomuus yhteiselämässä, väkevämmän oikeus siis vallassa, – siihen hengellinen pimeys, taikauskoisuus y.m. – kas siinä lauma vihollisia, joitten voima yksitellenkään, saati sitte laumottain, ei ollut helppo kukistaa. Vuosisatoja onkin senlainen kukistustyö kestänyt, mutta vasta osa vihollisten etuväen voimia on voitettu; ryhmiä jälkijoukoista on vielä voittamatta. Edelleen tarvitaan voimia – uusia voimia!
Kansa, joka on kestänyt senlaisia uhria, kansa jonka henkivoimain sitkeys on säilyttänyt nimensä yli aikojen jolloin:
"Vaimot, lapset ryöstettiin,
Isät, äidit murhattiin – Ja talot konnut poltettiin".
Senlainen kansa – sanomme me – ei saa antautua orjan toimettomuuteen, ei saa epäillä tulevaisuudestansa, kuinka pimeältä ja myrskyiseltä se näyttäköönkin!
* * * * *
Kahakka päättyi hiljan illalla. Kun nyt ei enää kuulunut hiiskaustakaan vihollisen puolelta, laittausi Olli miehinensä levolle erääsen heinälatoon, joka oli jäänyt palamatta. Miesten taikauskoisuus peljätti heitä asettumaan yöksi niin likelle kuolleita vihollisia, vaan Ollin vakuutukset, etteivät kuolleet voineet tehdä mitään pahaa, tyydyttivät eli olivat tyytyvinänsä vihdoin miehet asettumaan, vaikkeivät uskaltaneet antautua unen valtaan, vaan jaarittelivat kaikenlaisia kummitusjuttuja. Olli kenties vaan näyttääksensä miehille kuolleita pelkäämättömyyttänsä, pistäytyi ulos ladosta ja käveli kentälle kuolleitten keskelle. Hän luuli kuulevansa heikon uikutuksen kuolleitten rivistä, joka uikutus karsi niin häntä, että oli vähällä lähteä pötkimään pakoon ja olisi ehkä sen tehnytkin, vaan ei kehdannut, kun hän näki yhden miehistänsä seisovan ladon ovella. Olli rohkasi siis luontoansa ja käveli uikutusta kohden päättäen lopettaa uikuttajan tuskat yhdellä keihään pistolla, jos uikuttaja todellakin oli elävä ihminen eikä kummitus. Mutta ääni kuului vaan valittelevan ja väliin vallitsi haudan hiljaisuus. Hän käveli kuitenkin, vaikka ei pelvotta, sille suunnalle, mistä hän luuli kuulleensa äänen. Vihdoin luuli hän näkevänsä palasen matkan päässä liikunnan kuolleitten rivissä; hän seisahtui hämmästyksissänsä. Iltakuu alkoi nyt valaisemaan ja Olli näki, että ihmisen muotoinen esine väliin juoksi ja väliin kumartui maahan, näyttäen kun hän olisi etsinyt jotakin. Olli tunsi itsensä niinkun hän olisi sidottu maahan. Hän tahtoi huutaa, vaan ei saanut ääntä ulos kurkustansa, hän seisoi liikkumatta yhdessä paikassa. Vihdoin lähestyi se liikkuva esine, ja näytti huomaavan Ollin ja aikovan juosta pakoon. Nyt vasta pääsi Ollin huulilta ääni: "Oletko ihminen vai kummitus?" "Olli!" vastasi itkuinen ääni. Olli juoksi nyt pelkäämättä kun kuuli nimensä, liki vaikeroivaa ja tirkisteli häntä tutaksensa vaan ei rohjennut käydä kovin liki tuntematonta.
"Olli! missä on Risto?"
"Herra Jesus – Anna! ja miesvaatteissa", huusi Olli surkealla äänellä.
Samalla juoksevat miehet ladosta huutain: "Olli, Olli! kummituksia on ladossa, ne huutavat ja mölisevät, että sehän elävä on, – lähdemme pois tästä paikasta!" huusivat miehet kauhistuksissansa. Olli koetti vakuuttaa miehiä, että olivat mahdollisesti kuulleet hänen ja Annan äänen ja luulleet kuulleensa kummituksia. "Ei he kuulivat ladossa heinäin sisältä mölinän", väittivät miehet. Anna oli kysynyt jo kymmeniä kertoja: "Missä on Risto?" saamatta vastausta, sillä Olli oli olevinansa niin viivytetty miehiltä, ettei hän muka kerjennyt vastata Annan kysymyksiin, eikä miehetkään, jotka kyllä kuulivat kysymykset, tahtoneet vastata, kun tiesivät kuinka kipeä tämä kysymys oli. Anna ihmetteli itseksensä kuinka Olli oli tullut niin välinpitämättömäksi hänestä ja Ristosta, ettei hän heti vastannut ja poistanut Annan levottomuutta. Olli toivoi, että hän olisi viisi syltä maan alla, ettei hän kuulisi ja olisi pakotettu vastaamaan Annan kysymyksiin. Taas kysyi Anna:
"Olli, kuule! – missä Risto on?"
"Risto ei nyt ole täällä, hän on toisella suunnalla, kyllä hän tulee!"
"Tuleeko Risto huomenna?" kysyi taas Anna.
"Ei taida kerjetä vielä huomenna, mutta kyllä se tulee, älä epäile
Anna!"
"Onko Risto ollut tuossa tappelussa, kun noin paljon vihollisia on kaatunut – oi hirmuista!" huusi Anna.
"Ei Risto ole ollut tässä tappelussa", vastasi Olli.
"Vihollisetko ovat polttaneet kartanon?"
"Viholliset polttivat, mutta saivatkin ansaitun palkkansa, siinä makaavat nyt kaikki kuoliana", vastasi Olli.
"Voi kauhioita ihmisiä! – mitähän Risto, isä ja äiti sanovat kun saavat tietää tämän hävityksen. Mistä saamme senlaisen kodin nyt? – Mutta kyllä Risto laittaa kun hän tulee – isällä kyllä on rahaa, että saamme uuden kartanon – sen teemme vielä paremman kun entinen oli – kun vaan Risto nyt tulisi heti. Hyvä oli toki, että isä sai rahansa pelastetuksi – kun vaan Risto tulee, niin on tässäkin onnettomuudessa kaikki hyvin! Vanhempani varmaan ovat jo Korpisilla, olisit nähnyt mitä kyytiä hevoset juoksivat raskaine kuorminensa missä vaan oli tasaista maata – järvissäkin on jo vahva jää ja suot kantavat hyvin. Näätämäestä palausin minä takasin kun olin niin levoton teistä – koskahan Risto tulee, odotammeko häntä ennenkun lähdemme täältä?" lirisi Anna, arvaamatta Ollin hirmuisia tuskia. "Emme jää tänne odottamaan Ristoa, kyllä hän tulee jälistä kun joutuu. Lähdemme nyt ensin etsimään miesten kummituksia ladossa". Miehet selittivät etteivät he tahdo mennä sisälle latoon, vaan kyllä pitävät vahtia ulkopuolella. Olli käveli nyt etupäässä ja muut miehet perässä. Annakin oli liittynyt joukkoon, sillä hän nyt kammoi yksinäisyyttä enemmän kuin äsken, jolloin luuli kenenkään näkemättä olevansa kuolleitten joukossa etsimässä rakastettuansa, kuten "Torpan tyttö". Olli seisattui ladon ovelle kuuntelemaan ja kuulikin heikkoja valituksia sekä Ollille ymmärtämättömiä sanoja: "'pomilujtesj!' ja 'Warmhertigkeit!' – ('Armoa') ei se ole mikään kummitus, vaan joku haavoitettu vihollinen, joka ennen meitä on vetäytynyt latoon ja kätkeynyt heiniin", sanoi Olli tovereillensa.
"Antaa katalalle keihäänpiston, niin pääsee vaivoistaan", sanoi joku miehistä!
"Hyi, Kallon Matti, kuinka julma sinä olet! – sitä ei saa tehdä!" huusi Anna.
"Annalla on oikeen, se olisi tunnottomasti murhata kuoleva sairas, joka ei voi puolustaa itseänsä", sanoi Olli.
Olli meni nyt ääntä kohti latoon, kaivoi sairaan ylös heinistä, otti hänen varovasti syliinsä ja kantoi ladon ovelle. Sairas vapisi sekä pelosta, että kylmästä, sillä yö oli kylmä, kertoen rukoussanojan ja joita kukaan ei ymmärtänyt. Anna kuitenkin luuli sanasta "Warmhertigkeit" ymmärtävänsä, että sairas pyysi armeliaisuutta.
"Mutta mitä me tälle teemme, hällä varmaan on paha haava, koska hän on niin verenhyyteessä – haava olisi korjattava ja sidottava, vaan kuinka me voimme sen tehdä ja mihinkä me sitte panemme sairaan kun kaikki lämpimät huoneet ovat poltetut?" lausui Olli.
Sairas, joka näytti enemmän nuorukaiselta kun mieheltä, koetti viitaten näyttää vasenta puolta ruumistansa kipeäksi ja viittaili käsivartensa ympäri näyttäen, että olisi käärittävä.
Anna lähestyi nyt sairasta ja koetti niillä muutamilla sanoilla, joita hän saattoi saksan kieltä vakuuttaa sairaalle, että hän nyt oli ystäväin eikä vihollisten keskellä. Sairas vihdoin ymmärsikin asemansa ja suuteli Annaa ja Ollia lämpimästi.
"Mitä me nyt teemme sairaalle?" kysäsi Olli.
"Minulla on hevonen ja reki tuolla kujansuussa, menkää joku noutamaan se tänne!" komensi Anna. Matti, joka oli ensin lukenut sairaalle julman tuomion, juoksi täyttä laukkaa noutamaan hevosta eikä viipynytkään monta minuuttia ennenkuin hevonen oli paikalle.
"Vai oli Annalla hevonen, sitä en tiennytkään, kyllä nyt ehkä tulemme jotenkin toimeen", lausui Olli.
Anna koetti saada selville, jos sairas kärsisi matkustaa reessä ensimmäiseen taloon, jonne oli noin peninkulman matka, siellä koetettaisiin laittaa hänen haavojansa. Sairas viittasi lähtöä matkalle, näytti kärsivänsä tuskia, mutta koki olla vaiti ja kärsivällinen. Sairas vuoteutettiin heinäin ja vaatteiden kanssa rekeen. Ensimmäisessä talossa kannettiin sairas lämpimään tupaan. Läpi vasemman käsivarren hauvislihan kautta oli keihään reikä, josta vielä juoksi verta, kylkeenkin oli keihäs tehnyt haavan, joka kuitenkaan ei ollut syvä.
Anna puhdisti ja sitoi haavat parhaan ymmärryksensä jälkeen, Anna oli taloon tultuansa saanut tilan muuttaa pois miehen vaatteet ja pukeutua omiinsa. Sairaan naama sujui pitkäksi kun hän näki tapahtuneen puvussa muutoksen. Muutaman tiiman levättyä lähdettiin taas matkalle ja hyvin hiljan illalla jouduttiin taloon, jossa Annan vanhemmat olivat saaneet väliaikaisen kotinsa.
Se oli samalla kertaa surkiaa ja ylentävää nähdä näitä vanhuksia, kun Anna kertoi, että vihollinen oli polttanut kartanon. Tyynen itkun perästä sanoi emäntä: "se oli niin kaikkivaltiaan tahto".
"Niin rakkaani – Jumala varjelkoon isänmaata!" vastasi isäntä. Heillä oli nyt ainoastaan pienonen tupa, jossa asuivat yhdessä palkkaväen kanssa. Monessa sen aikasissa taloissa ei ollut muuta kun yksi tupa; tämä talo oli yksi niistä harvoista jossa oli kaksi tupaa ja yksi pienonen kammari porstuvan perässä. Tuvat olivat n.k. savupirttejä; koko perällä oli "uloslämpiäviä" asuinhuoneita, ainoastaan Isotuovilassa, joka nyt oli poltettu poroksi – talo oli muuten mainio kaikin puolin.
Annan vanhemmat ottivat ystävällisesti vastaan sen muukalaisen sairaan. Ensimmäiseksi yöksi täytyi hänet sioittaa samaan huoneesen muun väen kanssa, sillä ehkä mainittu kammari oli varustettu tulisialla, oli se kuitenkin kylmä ja muutoin epäsiivossa, mutta seuraavana aamuna oli kammari lämmin ja puhdas – sen kaiken oli Anna ja Olli tehneet yönajalla – joten sairas, joka jo oli siksi vahvistunut, että hän voi liikkua omin jalkoinsa, sai erikoishuoneensa ja josta riemustuneena hän suuteli Annan käsiä. Sittekun sairas oli niin saatu vuoteellensa, kysäsi Olli: "Mistä saamme nyt lääkkeitä sairaalle?"
"Täältä!" sanoi Anna ja avasi pöytälaatikon. "Tässä on lääkkeitä, joita tohtori jätti minulle silloin kun Risto oli kipiä, ne tulevat nyt hyvään tarpeesen. Tässä on niinkuin näet, ei ainoastaan lääkkeitä vaan myöskin koneita, jolla lääkkeitä käytetään, minähän olen koko tohtori, etkö näe Olli", jatkoi Anna itsetyytyväisesti.
"On minullakin lääkkeitä", sanoi Olli ojentaen Annalle pullon ja selittäen sen historian jonka edeltä tunnemme.
"Hyvä, ehkä tulee tarpeesen", vastasi Anna. Sairaan hoiti Anna hyvällä menestyksellä ehkä paraneminen edistyi vitkoitellen.
Sairaan haavat puhdistettiin ja sidottiin uudelleen, nyt lääkkeiden kanssa. Sairas näytti erinomaisen rakasta käytöstä hoitajoitansa kohtaan, erittäinkin Annaa kohtaan näytti hän suurta kunnianosoitusta; molemmin puolin tunsivat he ikävän kun eivät ymmärtäneet toistensa kieliä. Sen verran tuli selville aluksi, että sairas osasi sekä saksaa että venäjää.
Anna taas ei ymmärtänyt sanaakan venäjää, vaan muutamia sanoja saksaa. Viimeksi mainitun kielen avulla oppivat he vähitellen ymmärtämään toisiansa. Nyt aljettiin ahkera vaihetustyö: Anna opetti sairaalle suomea ja sairas Annalle saksaa. Kun sairas, ehkä jo kolmen kuukauden kuluttua täydellisesti terve ja vapaa menemään minne tahtoi, ei kuitenkaan uskaltanut ennenkun vasta kesän tullen antautua pitkille erämaamatkustuksille kotimaahansa, pyysi hän saada viipyä hoitajoittensa luona talven yli, joka hänelle myönnettiin sen kernaammin, kun hän oli voittanut koko perheen sekä muittenkin paikkakuntalaisten yleisen myötätuntoisuuden. Tällä ajalla oppivat Anna ja sairas toistensa kieliä niin että he välttävästi voivat keskustella ja ymmärtää toisiansa.