Anna allapäin.
"Olen kyllä iloisempi, kun olisin voinut toivoakaan, rakkain Annani, mutta".
"Mutta?"
"Anna anteeksi, Annani, hajamielisyyteni, tulin näet ajattelemaan majurin sanoja, jotka hän kuiskasi minulle sormuksen annettuansa".
"Mitä hän sanoi, sano, sano, Ristoni?"
Majuri sanoi: 'sormuksen sormessasi sain äidiltäsi, se on kallis kappale sekä sinulle että minulle'. Kun näki, että hämmästyin, jatkoi hän: 'Vaiti, vastedes saat ehkä tietää enemmän'".
"Mitähän se merkitsee?" arveli Anna kummastellen.
"Kas sitä en ymmärrä", vastasi Risto.
"Vastedes saamme tietää enemmän. Odotamme siis, ole nyt iloinen
Ristoni!" viserteli Anna.
"Iloinen kyllä olen, iloisempi kuin voit arvatakaan Annaseni! Saati vaan saamme rauhaa viholliselta, niin on onnemme täydellinen, eikö niin, kultaseni?" lausui Risto ihastellen.
"Niin Ristoni, oma Ristoni!"
Noin kuukauden kuluttua majurin matkustuksen jälkeen oli Risto täydellisesti terve. Hän oli varoillaan vihollisen suhteen, lähetti rajamaille tiedustelemaan vihollisen liikkeitä, vaan kaikkialta kuului rauhaa.
Eräänä päivänä saapui sotapäälliköstöltä kaksi lähettilästä, jotka juhlallisesti jättivät Riston kersantiksi nimityskirjeen sekä valtuutuksen paikkakunnan päällikön poissa ollessa käskeä koolle väkeä vihollisen lähestyessä. Samalla kertaa sai Risto säädetyn, arvonsa mukaisen sotilaspuvun. Anna sattui sillä kertaa olemaan kylässä. Aikeessa tehdä Annalle äkki-ihastuksen kotiin tullessa, pukeutui Risto sotilaspukuunsa ja pisti uudet virsut jalkaansa. Kun Anna tuli kotiin ja astui vierashuoneesen, näki hän nuo kaksi lähettilästä nousevan istualta seisallensa tervehtien häntä. Kolmas "vieras" seisoi toisen huoneen ovella kynnyksen takana niin ettei virsut näkyneet ja huusi ruotsiksi! "Päivää Anna".
"Päivää, päivää", vastasi Anna samalla kielellä.
"Onko nuori tohtori ruvennut sotapalvelukseen?" kysäsi Anna.
"Olen", vastasi Risto, koettaen muuttaa ääntänsä.
"Mihinkähän Risto on mennyt silläaikaa kun käväin kylässä, minäpä lähden etsimään häntä, olkaa niin hyvät ja istukaa niin kauvan, hyvät herrat!" lausui Anna. Lähettiläät selittivät heillä ei olevan aikaa viipyä, jonkatähden sanoivat jäähyväiset Annalle. Kolmas vieras (Risto) sanoi haluavansa tavata Ristoa ja odottavansa kunnes hän tulee. Anna juoksi huoneesta huoneeseen ja kyseli väeltä mihin Risto oli mennyt, kävi "väkituvallakin" (Ollin luona). Mutta Ristoa ei näy eikä kuulu.
Risto asettautui oven pieleen, josta Annan piti tulla takasin. Anna tuli norpolla nokin ja läähättäen ovesta sisälle.
"Eikö löytynytkään Risto?" kysäsi Risto.
"Eihän sitä löydy, minä en ymmärrä olisiko mennyt metsään", sanoi Anna katsomatta vieraaseen. Risto kääräsi käsivartensa Annan kaulaan ja veti Annan pään niin liki rintaansa, että Anna ei voinut katsoa pahantekiää silmiin ja kuiskasi: "Lähdemme yhdessä etsimään".
Anna huusi hämmästyneenä: "Hyi, herra, ette saa koskea minuun!" kiskoi kaikin voimin irti itsensä ja juoksi toiseen päähän huonetta.
"Anna!" huudahti Risto vihdoin ääntänsä muuttamatta.
Anna kääntyi huutajaan päin ja huusi vuorollaan:
"Risto! mitä kummitusta tämä on?" ja juoksi Riston syliin. Samalla astuivat poistuneet lähettiläät sisälle naurain täydestä kurkusta: "Jopa löytyi Risto!"
"Häijy Risto, hyi kun narraat omaa Annaasi; olin vähällä juosta karkuun koko talosta".
Nyi seurasi kaikkia tyydyttävä selitys asiaan. "Miksi pukeusit virsuin,
Ristoni?" kysyi Anna.
"Siksi että muistasit minua siitä ajasta, jolloin kävin pestinotossa".
Anna riemuitsi nyt kun pikkulapsi, koko talon väen huusi hän riemuiten katsomaan kuinka komea Risto oli.
"Lähdemme nyt Ollin luokse, varmaan hänkin ihastuu, kun näkee sinun kersantin asussa", liverteli Anna. "Malta minä menen ennen ja narraan Ollia, että iso sotaherra tullee häntä kahtomaan", jatkoi Anna liverrellen.
"Ei, pullani, emme narraa Ollia, hän voisi ehkä pelästyä".
"Olinko nyt tyhmä, Risto? Anna anteeksi, minä olen niin iloisella mielellä etten voi hillitä itseäni".
"Annani, ole sinä iloinen, samoin olen minäkin", vakuutti Risto.
Molemmat menivät nyt Ollin luokse.
"Tässä saan esitellä kenraali Risto Rytkösen!" huusi Anna Ollille.
"Kersanttikin piisaa", nauroi Risto.
Kumppanit syleilivät toisiansa vakuuttaen uudelleen toisillensa molemminpuolista vilpitöntä ystävyyttä.
"Etkö tahdo katsoa sairasta?" kysäsi Olli.
"No jos kävisimme katsomassa Jussi-parkaa.
"En minä saata häntä raukkaa nähdä", lausui Anna.
Risto ja Olli astuivat sairashuoueesen.
"Tunnetko minua Jussi, kuinka se on nyt sinun laitasi?" kysyi Risto liikutettuna.
"Tunnen, herra kersantti, pahoin asiani, kun majuri on tullut pahain kielten kautta siihen luuloon, että olisin tahtonut teitä murhata, joka kuitenkaan ei koskaan ole ollut aikeeni. Olkaa siis hyvä ja rukoilkaa majuria minun puolestani poistamaan epäluulonsa, kyllä majuri teitä uskoo ja päästää minun vapaaksi, jos paranen tästä syyttömästä taudistani", katkeroi Jussi.
"Kuule roistoa mitä se on kehrännyt kokoon", huusi Olli.
"Etkö ampunut kersanttia pensaasta, jonne kiiressäsi unhotit puukkosi, jota paitse Anna oli jo ennen nähnyt väjymisesi ja tuntenut sinun, katala. Tämä kaikki ei ole totta eikö niin, paholainen?" jatkoi Olli.
"Puukko kyllä on ollut aikoinaan minun, mutta sen olen kadottanut monta päivää sitten, enkä siis voi ymmärtää kuinka se oli joutunut paikalle, josta se on löydetty. Mitä taas Annan keksintöön tulee, niin on hän täydellisesti erehtynyt", väitti Jussi.
"Jussi-rukka syytön kuin Pontius Pilatus! Entäs väjymisesi Tuovilan akkunoitten alla, silloin kuin sait kolahuksen koipeesi, siitäkin olet aivan viaton, eikö niin Jussi-parka", jatkoi Olli.
"Satuin muuten kulkemaan sivu, ja kuin kuulin hätäistä liikettä sisällä, niin katsahdin uteliaisena ikkunasta sisälle, jolloin sinä ammuit minua", väitti Jussi.
"Ja laittausit pyssynesi ampumaan ikkunasta sisälle aivan 'uteliaisuudesta', eikö niin, enkeli hyvä?" jatkoi Olli.
"En aikonut ampua, enkä ole ampunut?" väitti Jussi.
"Mutta heti viimemainitun tapauksen jälkeen, kun majuri sinua nuhteli, ei sinulla ollut mitään sanomista puolustukseksesi, mistä se tulee, herttainen Jussi?" irvisteli Olli taas.
"Silloin olin niin tuskissani ampumisesta, etten taitanut sanoa mitään".
"Aivan niin, silloin et ollut kerjennyt vielä koota konnankoukkujasi, vaan nyt kun olet saanut aikaa, niin olet kehrännyt ja kutonut valheverkkojasi aikeissa niillä suojella saastaista olentoasi, eikö niin Jussi – syytön lapsi?" puheli Olli ivaillen.
"Kyllä on Jussi-raukka asiasi pahalla kannalla, Kaikesta mitä on tapahtunut käy selville, että olet syyllinen, vaan väität sittenkin olevasi syytön. Se näyttää siis, että olet tuiki paatunut ja sentähden en voi sinua puolustaa majurin luona, sitä vähemmän, kun asia on ilmoitettu armeijan päällikölle, joten majurikaan ei voi auttaa asiaa, vaan tulee se tutkittavaksi oikeudessa", lausui Risto syvästi liikutettuna.
Risto ja Olli palasivat Ollin huoneesen, jossa Anna odotti heitä. Hetken perästä saapui Saara, pyytäen saadaksensa mennä korjaamaan vangin huonetta ja vuodetta. Olli avasi oven, sitten kun hän tavallisuuden mukaan oli tarkoin katsonut ettei Saaralla ollut päällä mitään luvatonta kalua, sulki sen taas ja pisti avaimen taskuunsa.
"Kyllä se on aika konna tuo Jussi, se luikertaa kuin käärme. Tyhmästi ettei majuri antanut heti hirttää heittiötä, minä pelkään, että se kanalja houkuttelee yhdellä eli toisella tavalla irti itsensä ja sitte emme saa olla levossa ei yöllä eikä päivällä, se on semmoinen katala se sama Jussi", puhui Olli.
"Mihinkäpä hän pääsee kun on sinun tarkan katsantosi alla, eikä hänellä sotaoikeudelta ole muuta toivoa kuin hirsipuu", lausui Risto. – "Kun hän nyt olisi tunnustanut rehellisesti, niin tiedätkö Olli, minä olisin kaikin voimin koettanut puolustaa häntä".
"Se se, mutta se on niin paatunut raukka ettei hän voi parata", sanoi
Olli.
Anna, Risto ja Olli istuivat kauvan Ollin huoneessa, jaaritellen ja resuten vilkkaasti yhtä ja toista, totta ja leikkiä, kaikki korkealla äänellä.
Sillä aikaa oli Saaran ja Jussin välillä ollut yhtä vilkas vaan hiljainen kanssapuhe:
Jussi: "No oletko saanut jotain selvää, jos se on mahdollista päästä karkuun tästä helvetin luolasta?"
Saara: "Minä luulen ettei se ole mahdotonta".
Jussi: "No miten?"
Saara: "En sano, ennenkuin valalla vahvistat lupauksesi".
Jussi: "Naida sinun?"
Saara: "Niin".
Jussi: "Minä vannon, saat lukea valan. Tässä on piplia".
Saara: "Pane kaksi sormea kirjan päälle!"
Jussi latoi sormensa kirjan päälle.
Saara luki valan ja Jussi jänkytti perästä. Jussi koetti hoskata sanain kanssa, muun muassa sanoi hän "etten minä nai", mutta Saara ojensi: "että minä nain" j.n.e.
Saara: "Muista vaan valasi, rikkomus on yhtä vaarallinen kun olisit vannonut käräjissä!"
Jussi: "Kyllä pidän valani, (itsellensä: vaikka hirttäsivät minun kymmeneen kertaan, niin en nai tuota petäjälevynaamaa). Sano nyt!"
Saara: "Uunin solan perässä on jalan levyinen ohut kivi, jonka voi vääntää ylös; solan kautta ulkopuolella seinää seinän alla on pienempiä kiviä, jotka voipi lappaa ulos, joten ainoastaan multapenkki jää väliin. Multapenkin voi helposti kaivaa läpi ja sitten tulee tarpeeksi suuri reikä, josta pääset ulos. – Enkö ole keksinyt hyvän keinon?"
Jussi: "Olet kyllä keksinyt keinon, vaan saatatko tehdä sen työn, jota tämän keinon toimeenpaneminen vaatii?"
Saara: "Kyllä työn saatan tehdä, vaan eihän karkauksesi saata tulla kysymykseenkään ennenkuin olet oikein terve".
Jussi: "Jospa tervekin, niin kuinka sitä saattaa liikkua niin, ettei Olli kuule. – Ja jos pääsisinkin ulos, niin mihinkä minä pääsen yhdellä säärellä?"
Saara: "Jätä se asia minun huolekseni. Minä laitan kaksi hevosta seinän viereen, istumme hevosten selkään ja ratsastamme metsään, ensiksi karjakujaa pimiässä, sillä karkauksen pitää tapahtua yön aikana".
Jussi: "Aijotko sinäkin karata yhtämatkaa?"
Saara: "Kuinkas muuten? En sinua yksin päästäisi vaikka mikä, kuka sinun hoitaisi matkalla, joka on sangen pitkä ensimäisiinkin Venäjän taloihin?"
Jussi: (itsellensä: "Vai niin pehkukupo, vai aivot seurata minua, eiköhän se seuraus tule lyhyeksi, no no") kuullen: "Yönaikana karkaus kyllä pitää tapahtua, mutta miten liikkua niin hiljaa, ettei Olli saa vihjaa – hän on hyvin valpas".
Saara: "Siihen on vielä kauvan ennenkuin olet terve; ehkä häntä siitä saakka keksitään jotakin keinoa".
Jussi: "Nyt pitää meidän päättää kaikki asiat selville, nyt kun rähisevät Ollin huoneessa, eivät he kuule mitään eikä huomaa niin tarkoin ajankulua, he kun juovat kahvia Ollin huoneessa, herskapi muka. Malttakaa, kyllä minä annan teille vielä herskapia, minä", uhkasi Jussi. "Olli kun taas jääpi yksin niin emme ole tilaisuudessa puhumaan mitään, sillä hän kuulisi kaikki seinän reijästä – ei, kaikki pitää nyt tulla selville, muuten saattaa mennä koko asia hiiteen".
Saara: "Se on kaikkein pahin kuinka sitä voi liikkua niin hiljaa, ettei Olli kuule. Paras olisi tappaa hänet, vaan kun minäkään en saa pitää mitään asetta, hätäisesti jonkun neulan, sillä kun tuon ruokaa eli muuta tänne, syynää ensin isäntä minun ulkopuolella ja kun tulen Ollin huoneeseen, syynää hän minun niin hävittömän tarkasti, että tuskin saa pitää hampaita suussaan. Kun minä saisinkin pitää puukon kanssani niin antaisin sille vahdille semmoisen iskun, ettei kotvin räpisteleisi lapasiansa".
Jussi: "Nyt tiedän mitä teemme. Tohtori antoi minulle tämän rohtopullon ja käski minun ottaa teelusikallisen rohtoja tästä silloin kuin unettomuus vaivaa. Minä olen koettanut rohtoja ja kun olen ottanut sitä illalla, niin olen nukkunut raskaasti aivan heräämättä liki puolen päivää seuraavana päivänä. Minä kuulen joka ilta että Olli ähkyy hengenahdistuksesta ja luulen, että hän säännöllisesti joka ilta ottaa jonkunlaista rohtoa teelusikallisen. – Kuuntele!"
Saara ja Jussi kuulivat seinän reijästä Ollin selittävän Annalle ja Ristolle, että tohtori oli antanut hälle hengenahdistuksen lievikkeeksi rohtoja, joita hän otti säännöllisesti joka ilta juuri maata pannessansa ja että hän tunsi rohtoin tekevän hyvää.
"Eikö ne ole pahanmakuisia?" kysyi Anna.
"Ei niillä ole minkäänlaista makua", vastasi Olli.
"Minkä verran otat kerralla?" kysyi Risto.
"Teelusikallisen", vastasi Olli.
Jussi kuiskasi Saaralle: "Eikös tuo ollut hyvä keksintö? Kun nyt jollakin tavalla saisimme Ollin erhetyksessä ottamaan minun rohtojani, niin hän nukkuisi niinkauvan, että silläaikaa hyvin kerkeäisimme karkuun".
"Kuinka kauvan aikaa luulet menevän reijän teossa seinän läpi, Saara?"
Saara: "Siinä menee korkeintaan kaksi tiimaa, mutta voi mennä toiset kaksi tiimaa, ennenkuin hevoset ovat paikalla, eväät ja muut, jotka kaikki täytyy varastaa pimeän aikana".
Jussi: "Sinun pitää koettaa saada varastaa pyssy ampumakaluinensa, sekä ainakin yksi hyvä puukko ja kirves".
Saara: "Kyllä nuo kalut hankin".
Jussi: "Nyt on vaan kysymys saada Olli ottamaan unijuomaa; sillä ei ole mitään makua, niin että kyllä hän sitte nukkuu rauhassa niin kauvan, että hyvin kerkiämme karkuun".
Saara: "Näytä rohtopulloasi Jussi!"
Jussi näytti.
Saara: "Minä luulen että sinun ja Ollin rohtopullot ovat sekä yhden näköiset että yhden kokoiset, jos niin on – josta illalla kun tulen vuoteita laittamaan otan tarkan selon – niin teemme näin: Kuten tiedät, tapahtuu vuoteitten laitto joka ilta heti sen jälkeen kun olette saaneet iltaruoan, ensin tässä ja viimeksi Ollin huoneessa. Huomen illalla kun tulen tänne, nostan oikean käden peukaloa, joka merkitsee, että rohtopullot ovat yhden kokoiset ja näköiset, muista nyt se! Sinä iltana, jolloin olet niin terve, että aivot karata, annat pullon minulle, jonka säilytän poveeni, sillä ei Olli koskaan syynää minua ulos tullessani. Samalla kun minä olen täältä astunut Ollin huoneesen, huuda sinä Ollia, voivottele ja ole olevinasi hyvin kipeä ja siten viivytät Ollia luonasi, jolla aikaa minä lasken pullon Ollin pullon sijalle ja kätken Ollin pullon hänen vuoteensa päänalustan alle sängyn pohjalle. Siten saamme Ollin ottamaan unijuomaa ja niin pääsemme karkuun. Minä tarkastan ulkona Ollin akkunasta ja kun hän on ottanut rohtoja ja sammuttanut valkian, menen minä työhöni, hankkimaan hevosia, kaivamaan reikää y.m. Ole sinä rauhassa siksikun tulen sua noutamaan. Onneksi on seinä metsän puolella, ettei kartanosta kukaan voi nähdä mitään. Siihen on vietä viikkoja ennenkuin se tulee tapahtumaan.
"Muutenkin niinä aikoina kun olet terve, valita kipujasi. Meidänkin pitää jo tästä lähtien alkaa torumaan ja sättimään Ollin kuullen, niin ettei hän saa mitään vihjaa eli epäluuloa. Muista nyt vaan kaikki, Jussi", lopetti Saara.
Samalla kun Saara oli päättänyt pitkän lauseensa, huusi Olli seinän reijästä:
"Mitä Saara tekee siellä niin kauan?"
"Minähän olen odottanut tiimakausia, vaan en ole päässyt ulos kun ovi on lukossa", vastasi Saara.
"Oi, niin kauvanko olemme täällä istuneet", sanoi Anna.
"Lähdemme vihdoinkin kotiin, hyvästi nyt Olli!" sanoivat Anna ja Risto. "Kyllä käymme tiheään sinua katsomassa, Olli, niinkauan kun sinä et pääse käymään meillä", vakuuttivat he.
Olli päästi nyt Saaran, joka oli olevinaan hyvin tyytymätön, kun oli muka täytynyt niin kauvan odottaa.
"Minä jo luulin, että tuo pehkusäkki Saara, oli jätetty ijäksi minua kiusaamaan", huusi Jussi.
"Ohoo Jussi! kyllä Saara on sulle tarpeeksi hyvä hoitaja".
Illalla kun Saara oli saapunut vuoteita laittamaan oli hän tarkoin vertaillut Ollin ja Jussin rohtopulloja, ja tullut siihen varmaan vakuutukseen, että ne olivat aivan yhdenlaiset.
Seuraavana iltana teki Saara Jussin suureksi ihastukseksi suostutun merkityksen.
* * * * *
Aika kului päivä päivältä, viikko viikolta säännöllisesti. Olli piti poikkeuksetta kerran tavaksi otetun järjestyksen. Jussi ja Saara torailivat keskenänsä ja parjasivat toisiansa melkein säännöllisesti joka päivä.
Noin pari kuukautta Jussin sairastumisen jälkeen alkoi Jussi erittäin valittaa vaivojansa ja vakuutti Ollille, että hänen elämän loppu ei ollut kaukana. Olli sanoi kerran Jussille: "Saithan sinä tohtorilta muutamanlaista unijuomaa, ota sitä, niin ehkä saat lepoa!"
"Sain kyllä unijuomaa ja hyvää se olikin alussa, mutta se on aikaa loppunut", vastasi Jussi.
Eräänä iltana kun Saara saapui vuodetten korjaukseen Jussin huoneesen, näytti Jussi merkin, että hän nyt oli valmis lähtemään karkuun ja osoitti rohtopulloa, jonka Saara sukkelasti pisti poveensa, parjaten samalla Jussia korkealla äänellä. Sittenkun Jussin vuode oli laitettu, koputti Saara oveen päästäksensä ulos. Olli avasi oven tavallisuuden mukaan ja Saara astui Ollin huoneesen. Mutta ennenkuin Olli oli kerennyt lukita oven, huusi Jussi surkialla äänellä: "Olli, Olli! mulla on niin hirmuiset tuskat!" Saara sanoi: "Antakaa heittiön huutaa!" Olli kuitenkin meni Jussin huoneeseen likemmin kuulemaan hätää, Saara tempasi pullon povestansa, asetti sen samalle paikalle pöydälle, jossa Ollin pullo seisoi ja kätki sen Ollin sängyn pohjalle päänalaisten alle. Tämä tapahtui silmänräpäyksessä. Kun Olli palasi Jussin luota, kysäsi Saara: "No mikä sitä heittiötä nyt vaivaa?"
"Valittaa säärensä tuskia ja luulee kuolevansa", vastasi Olli.
"Kepiksi kun kuolisi, olisi yksi konna vähempi maailmassa. Kuka käski hänen mennä petturinretkelle", vastasi Saara, haukkuissansa muka.
Sitten kun Saara oli mennyt ulos, lukitsi Olli oven, otti tavallisuuden mukaan rohtoja ja pani maata. Pian nukkui hän raskaasti, sen kuuli Jussi seinän reijästä, hän odotti nyt ikävällä Saaran tuloa, joka viipyi, sillä hänellä oli paljon tekemistä, hevosien y.m. hankkimisessa. Vihdoin kuuli Jussi kuhinaa uunin solasta ja Saara supisten: "Kas nyt on kaikki valmis, nukkuuhan vaan Olli niin, ettei hän herää?" Jussi vakuutti Ollin nukkuvan ja vielä varmemmaksi vakuudeksi huudahti Jussi pari kertaa jotensakin karkealla äänellä: "Olli, Olli!" Ei vastausta. Saara puki Jussin vaatteihin, mitä hänellä oli ja vakuutti ulkona olevan lisää vaatteita. Jussi sai sauvan käteensä ja toiselta puolen tueten Saaraan, lähti arvokas pariskunta vetäytymään uunin solaan, josta he, vaikkei vaivatta, kuitenkin hiljoitellen tukkeituivat ulos. Saara auttoi ensin Jussin hevosen selkään ja asetti Jussin selkään ison eväskontin, pyssyn hänelle kainaloon ja ampumakalut kaulaan. Sitten kun Saara oli sitonut suuren vaatesäkin toisen hevosen selkään, kömpi hän itse ylös ja nyt oli lempipari valmis matkaan. Yö oli pimeä ja hiljainen, sillä iltayö kun vielä oli, nukkui koko kylän väki levollisessa iltaunessansa. Karkulaiset ratsastivat ensiksi hiljaa karjakujasta alas metsään ja karjapolkua myöten sittemmin niin kiireesti kun hevoset jaksoivat juosta. Kohta jälkeen puoliyön alkoi kuun valo, joka ohjasi karkulaisia. Paikkakunnan maisemat olivat Jussille laajalti tutut Venäjänkin puolella rajaa. Noin puolipäivän aikana saapui Jussi ensimmäiseen asuttuun paikkaan Venäjän puolella; Saara ei ollut myötä.
Jussi kertoi nyt kuten hänen kansalaisensa Suomessa olivat vainonneet häntä syyttömästi, olivat hakanneet säären poikki ja jättäneet hänen metsään kuolemaan, vaan "pyhä Mikaili" oli parantanut hänen, antanut hänelle hevosen ja nostanut hänen hevosen selkään, joten pääsi pakoon "ihmisten ilmoin" ja aikoi nyt matkustaa Venäjän sotapäällikön puheille – pyysi siis apua ja suojelusta. – "Kaikki obrokat (pyhäin kuvat) polttavat ruotsit" j.n.e. kertoi Jussi.
Jussin yksinkertaiset ja taikauskoiset kuuliat surkuttelivat häntä ja lupasivat hälle kaikenlaista apua mitä hän tarvitsi.
Niin Jussi vaelsi kylästä kylään, kunnes hän saapui kylään, jossa päällikkö asui. Talosta, jossa hän oli yötä, saatettiin Jussi "päällikön" luo, eräs epämaineinen sotakarkuri nimeltä Ivan Snorikoff. Snorikoff oli jo entisistä ryöväysretkistänsä tuttu ja suomalaisten kauhu. Hän oli sotakarkuri, sen tiesivät asianomaiset järjestetyissäkin Venäjän sotajoukoissa, mutta kun hän oli urhoollinen ryöväri ja siten voi häiritä rauhaa ja tehdä kaikenlaista pahaa Suomen, eli silloin kutsutun Ruotsin rajoilla, niin hänen karkulaisuuttansa omassa maassa ei pidetty virheenä. Hän ryöväsi ja poltti omaisuutta, vei ihmisiä Suomesta vankina ja möi niitä orjuuteen, joista jaloretkistänsä hän usein pyysi ja sai omalta hallitukseltansa palkinnoita, kiusasi vanhoja kaikella lailla j.n.e. Hän asuskeli erämaitten suurimmissa kylissä Arkhangelin läänissä. Asukkaita hän piti yleisessä orjuudessa ja pelossa, selittäin olevansa laillinen sotapäällikkö (voivotta). Ehkei nämä herrat ymmärtäneet toistensa kieltä, sai päällikkö ("voivotta") kuitenkin selvän, millä asialla Jussi oli. Vähän ajan perästä tuli talon isäntä, jossa Jussi oli ollut viimeistä yötä, "voivotan" luo ja valitti häneltä varastetun sata ruplaa rahoja ja syytti Jussia varkaudesta. "Voivotta" katsoi vihaisesti Jussia silmiin. Jussi otti rahat lakkaristansa, jakoi ne kahteen osaan ja antoi "voivotalle" toisen puolen. Isäntä oli jo hyvillä mielin ja ojensi kätensä ottamaan rahoja, vaan "voivotta" pisti rahat lakkariinsa. Rahain siaan sai isäntä kunnon selkäsaunan käskyllä mennä kotiinsa. Kiitellen ja kumarrellen lähti isäntä ja siihen päättyi se asia.
* * * * *
Seuraavana aamuna Jussin karkaamisen jälkeen herasi Olli vasta liki puolta päivää. Hän tunsi päänsä raskaaksi ja ihmetteli kuinka hän oli nukkunut niin kauvan. Hän puki päällensä hiljaisuudessa, hän ei tahtonut antaa Jussin kuulla että hän nyt vasta oli liikkeellä, hän kuunteli, ei hiiskaustakaan kuulunnut Jussin huoneesta. "Eihän vaan ole kuollut, kun hän eilen illalla oli niin kipiä", arveli Olli itseksensä, otti avaimen, avasi oven ja astui sisälle.
Oi kauhistua! Jussin vuode oli tyhjä. Olli kurkisti sängyn alle, tempasi vaatteet sängystä, heitteli ne lattialle, hyppeli kun mielipuoli ympäri huonetta, tirkisteli katon ja seinän rakoihin – ei, ei näy mitään. Vihdoin kurkisteli hän uunin päälle ja lopuksi uunin solaan. Täällä näki hän avonaisen suuren reijän seinän alitse ulos. Nyt selveni asia: "Vanki on päässyt karkuun!" huusi Olli tuskan ja epätoivon uhrina. Hän juoksi ulos huutaen: "Vanki, Jussi on karannut!" Talon väki kuuli huudon, tietämättä mikä hätä oli; Ristokin riensi paikalle ja kohta koko kylän väki. Jäljistä nähtiin, että kaksi hevosta oli ollut liikkessä ja molempain jäljet menivät karjakujaa metsään päin. Olli huusi: "Tuokaa minulle pyssy, minä lähden ajamaan rosvoja takaa". Eräs kylän nuori mies, "hyvä pyssymies", tahtoi heti seurata Ollia, vaan sanoi: "Otamme hevoset ja ratsastamme, niin joudumme pikemmin".
Olli ei ensiksi tahtonut kuulla hevosista, hän luuli juoksevansa yhtä kiireesti. Vihdoin myöntyi Ollikin ottamaan hevoset, jotka heti saatiin paikalle. Pojat lähtivät ratsastamaan pyssyt selässä villivauhtia, pitäen tarkoin silmällä karkulaisten jäljet. He pysyivätkin pitkän matkaa jäljillä, kunnes tuli laajanlainen sileä kallio, jonka yli polku meni. Kun he taas tulivat polulle kallion toisella puolella, katosivat karkulaisten jäljet. He päättivät ratsastaa suuren ympyrän kallion ympäri, toivoen siten taas löytävänsä jäljet. He löysivätkin, mutta ainoastaan yhden hevosen jäljet. Olli luuli, että Saara ehkä ei tahtonut seurata Jussia ja poikkesi ehkä toiselle suunnalle, vaikkeivät he havainneet jälkiä; nämä jäljet veivät nähtävästi Venäjän rajaa kohden ja "varma on, että sinne Jussi rientää, siis ovat nämä Jussin hevosen jäljet, eteenpäin siis! ehkä tapaamme konnan". He matkustivat niin kiiruusti kun voivat, mutta ilta tuli ja sen kanssa pimeä, jonka tähden he pysähtyivät odottamaan aamun valoa. He olivat nyt likellä Venäjän rajaa.
Samalla kun he tuumasivat asettumistansa kuulivat he ei kaukana hakkuun ja sen perästä rytinän, kummoinen tulee suuren puun kaatuessa. "Ahaa, siellä Jussi laittaa nuotiota", kuiskasi Olli. "Nyt ei konna pääse, jää sinä tähän hevosten kanssa, minä hiivin nuotion tekiää katsomaan, sillä muu kun nuotiontekiä se ei ole ja luultavasti Jussi, jos kuulet ampumisen, niin riennä paikalle, mutta sido hevoset kiinni, etteivät ne pääse karkuun".
Olli hiipi nyt hiljaa ääntä kohti ja kohta näki hän miehen valkian valossa askaroivan nuotion teossa. Mutta ennenkuin hän sai selville kuka tuo nuotion tekiä oli, alkoi koira vihaisesti haukkumaan sille suunnalle, jolla Olli kurkisteli. Nuotion tekiä tempasi heti pyssyn ja varustausi ampuma-asemaan. Olli seisoi nyt senlaisessa asemassa, että hän olisi voinut ampua nuotion laittajaa vatsaan, vaan kun hän ei nähnyt sen kasvoja eikä jalkoja, kasvot peittivät risulehvät ja sääriä ei myös näkynyt, kun nuotion laittaja oli paneunut polvillensa siinä mielessä, että hänen siinä asemassa oli vakavampi ampua, jos tarve tulisi, sillä hän luuli, että joku metsän eläin, ehkä karhu, liikkui lähellä kun koira niin innokkaasti haukkui – ei Olli uskaltanut ampua, ehkä hän oli melkein varma, että hänellä oli Jussi edessä. Vihdoin nousi nuotiontekiä seisoalle, niin, että Olli näki molemmat sääret, huokasi pitkään, sanoen: "Ei olekaan Jussi". Viimein, kun asema tällä tavoin ei parannut, huusi Olli:
"Oletko rehellinen ihminen, niin pane pois pyssy, muuten saat lyijynapin otsaasi, minua et osaa ampua pimiään".
"Olli! sitäkö tuhatta sinä ryömit täällä syvässä erämaassa, tule lämmittelemään!", huusi nuotion rakentaja. Nuotion laittaja oli yksi Tuovilan kylän mies, Kerolan Paavo, joka viikkokausia oli ollut pyyntiretkellä.
Olli oli sekä tyytyväinen että tyytymätön tähän kohtaukseen.
Olli huusi matkakumppaniansa, käskien taluttaa hevoset nuotiolle. Sitten kun Ollin matkakumppani oli saapunut paikalle, sanoi Olli: "Hyvä paikka muuten, vaan ei ole ruokaa hevosille".
"Kävelkää tuota noin" – osottain kädellänsä – "kymmenkunta syltää, niin tapaatte polun, kävelkää sitten polkua oikealle, noin 50 syltää, niin tapaatte heinäsuovan. Ottakaa siitä heiniä niin paljon, kun jaksatte kantaa, niin siinä on kyllin yöksi hevosille, minä rupean laittamaan iltasta", sanoi Paavo.
Heinät noudettiin ja iltanen laitettiin, joka Ollille ja hänen kumppanillensa oli sen parempaan tarpeeseen, kun he kiireessä lähdössänsä olivat unhottaneet ottaa eväitä.
Iltaista syödessä lausui vihdoin Paavo kysyen:
"Millä retkellä te olette ratsastain täällä erämaassa".
Olli kertoi nyt lyhykäisesti mitä oli tapahtunut.
"Se varmaan oli siis Jussi, jonka tänä aamuna näin ratsastavan Vähämäen aholla rajan yli. Kävellessäni erään ison ahon laitaa, alkoi koirani haukkumaan aholle päin ja samassa havaitsin ratsastajan, jota en, matkan pituuden suhteen, voinut tuntea. Sen vaan näin, että ratsastajalla oli suuri kontti seljässä ja näytti olevan hyvin kiireessä, erittäinkin kun kuuli koiran haukunnan, hosui hän hevostansa täyteen laukkaan", kertoi Paavo.
"Se roisto kerkesi ainakin käsistämme", huusi Olli tuskallisena.
"Lähdemme kaikin ajamaan perästä, niin pian kun kuunvalo alkaa", jatkoi
Olli.
"Se on aivan turhaa, konnalla on enemmän kun puolen vuorokauden ennakko, se on mahdoton tavata häntä, ja jospa hänen tapaisimmekin jossain venäläiskylässä, niin mitä me kolmen voisimme? Menettäisimme vaan itsemme, se olisi voittomme", lausui Paavo.
Samaa ajatusta kannatti Ollin matkakumppalikin.
"Minä lähden yksin!" huusi Olli kiukuissansa. Hänellä soivat lakkaamatta korvissa majurin sanat: "Omalla hengelläsi saat vastata jos päästät vangin karkuun!"
"Omasta hengestäni pidän vähän vaaria, sen olen menettänyt varomattomuudessani, että hylky pääsi vielä vihollisen oppaaksi ja voipi matkaan saattaa arvaamattomia tuhotöitä, se harmittaa minua enemmänkin", vaikeroi Olli.
Vihdoin saivat kumppanit Ollinkin tyytymään palaukseen.
"Kuinka minä kehtaan näyttää silmiäni Ristolle?" vaikeroi Olli edelleen.
Yö kului, toiset kumppanit nukkuivat nuotiolla, vaan Olli ei saanut silmää umpeen, huolissansa kun hän oli.
Paavo, joka oli ampunut paljo lintuja ja muuta metsän riistaa, joita hän juontain oli kantanut kanssansa, päätti myös seurata kumppaneita palausmatkalla kylään. Paavon suuri taakka jaettiin hevosten selkään ja miehet kävelivät, sillä nyt ei enää ollut niin kiirettä kun tulomatkalla. Sentähden viipyivätkin he palausmatkalla enämpi kun kaksi vuorokautta. Ensimmäisen yön viettivät he erään puron vierellä, jossa nyhtämällä saivat ruokaa hevosille. Toisen päivän illalla lähestyivät he kallioa, jolla menomatkallansa olivat eksyneet karkureitten jäljiltä. Yhtäkkiä kuulivat matkustajat likellä metsässä hevosen hirnuvan. Paavo juoksi hirnua kohti ja vähän matkan päästä löysikin hän hevosen iso säkki seljässä, sidottuna marhaminnalla puuhun, sekä vaimoihmisen makaavan hevosen vierellä. Hevosen, joka hyvillä mielin hörhötti Paavolle, tunsi hän omaksensa. Hän luuli ensiksi ihmisen nukkuvan, jonka tähden hän rykäsi, muka herättääksensä nukkunutta, vaan kun vaimo ei herännyt eikä liikahtanut, käveli hän likemmäksi, näki verta vaimon vierellä ja huusi matkakumppaneitansa, jotka olivat seisahtuneet vähän matkan päähän odottamaan Paavoa. Kumppanit saapuivat pian paikalle ja nyt tuli selville että vaimo makasi kuollunna verissänsä, iso puukko vieressä. Jokainen tunsi myös, että kuollut oli "Mieron-Saara".
Nyt ei ollut epäilemistäkään, että Jussi oli murhannut Saaran.
Paavo sai nyt oman hevosensa. Ruumis nostettiin ja sidottiin yhden hevosen selkään ja miehet, kukin taluttain hevostansa, lähtivät taas matkaan. Kun he nyt pian tapasivat karjatien, marssivat he yötä myöten ja saapuivat vihdoin aamulla kylään.
Kylässä oli Ollin lähdön jälkeen ollut suuri hälinä, yhdeltä oli kadonnut yhtä, toiselta toista, mistä oli kadonnut pyssy, mistä kirves, mistä ruokia, mistä vaatteita j.n.e. Iso-Tuovilasta oli kadonnut hevonen, Riston "nimikko". Kerolasta oli myös kadonnut hevonen, joka nyt Paavon muassa saatiin takasin. Kun viimemainitun hevosen selkään sidottu säkki avattiin, löydettiin siitä kadonneet vaatteet melkein kaikki, (yhden osan oli Jussi pukenut päällensä). Saaran povesta löydettiin rahakukkaro, sisältävä 200 riksiä, jonka Paavo tunsi omaksensa.
Olli käveli vihdoin allapäin, norpolla nokin Tuovilaan, jossa hän kohtasi Riston kartanolla.
Risto huusi: "Terve tulemaan, Olli ystäväni!"
"Älä kutsu minua ystäväksesi, sitä en ansaitse, kun olin niin tyhmä, että päästin suurimman pahantekiän karkuun!"
"Kävelemme nyt sisälle, Olli, Anna odottaa meitä murkinalle", lausui
Risto lohdutellen.
Anna tervehti Ollia ystävällisesti ja kehoitti kaikkia, vanhuksetkin olivat läsnä, istumaan ruualle.