Olli riensi heti Riston kaaduttua pyssyinensä murhaajan perään, vaan tämä oli kerjennyt tiheässä metsässä näkymättömiin. Olli haki kuitenkin ja löysi paikan jossa murhaaja oli ampunut. Kiireessä lähdössänsä paikalta oli murhaaja unohtanut puukkonsa, jonka visapäässä oli "puumerkki", joka sittemmin tunnettiin olevan Luoma-Jussin. – Annan aavistus oli siis toteunut.
Tämä kurja, Luoma-Jussi, oli siis antaunut venäläisten oppaaksi, paikkakuntansa ja isäinmaansa petturiksi!
Majuri, kun oli kuullut pyssyn laukauksen ja huudon: "Risto ammuttiin," palaa miehinensä takaisin murhapaikalle. Risto oli kaatunut seljällensä ja makasi verissänsä. Anna istui hänen vierellä, puolitainnoksissa syleillen ja hyväillen sitä veristä ruumista, huutaen ja itkien. Majuri sanoi: "Älä itke, lapsiraukka, ehkei se ole niin vaarallista kun näyttää, mistä saataisiin puhdasta vettä, – miehet, menkää hakemaan vettä!" Anna hyppäsi ylös ja lähti juoksemaan huutain: "Täällä on lähde, – juoskaa miehet, juoskaa!"
Anna seisahtui lähteelle, joka ei ollut kaukana niityllä, ja ennenkun miehet löysivät astian, juoksi Anna vesikiulun kanssa takaisin, lähteellä oli nimittäin alituinen kiulu. Tämä tapahtui niin pian että miehet olivat vasta lähdössä kun Anna jo oli paikalla takasin vesikiulun kanssa.
Majuri oli laskeunut polvillensa ruumiin viereen ja avasi varovasti takin. Haava, josta verta juoksi, oli rinnassa. Anna repäsi paitansa hian ja hautoi hellästi ruumiin päätä vedellä.
"Murhaajan luoti on mennyt rinnasta läpi, voi herra Jesus!" huusi Anna.
"Viihdy, lapseni", lohdutti majuri. "Minä olen pannut noutamaan välskäriä, tuossapa hän tulee!"
Välskäri alkoi heti varovasti tutkimaan haavaa. Hän sanoi: "Kylläpä osasi kanalia vaaralliseen paikkaan, hengen vaaraa minä en luule kuitenkaan olevan, luoti on onneksi tauonnut rintaluun nokkaan, josta sen voinee vetää ulos, mutta ei juuri tällä kertaa, sillä luoti on leikannut isomman suonen, josta on seurannut suuri veren tappio. Tälläkertaa ei ole muuta tehtävää kuin puhdistaa ja sitoa haava siksi kun sairas tointuu ja vähän vahvistuu".
"Elääkö Risto vielä?" huusi Anna riemuiten.
"Elää", vastasi välskäri.
"Oi, Ristoni", kuiskasi Anna.
Samalla aukeni Riston silmät. Hän kuiskasi heikosti: "Anna".
Anna riemuissansa oli juuri tarttumassa sylin sairaasen, kun välskäri tempasi hänen niskasta ja kiljasi: "Tyttö, et saa koskea sairaaseen!" Ristolle sanoi hän lauhkeasti mutta kovasti: "Et saa puhua sanaakaan, etkä liikauttaa mitään jäsentä. Laittakaa miehet paarit, joille sairas lasketaan ja varovasti kannetaan huoneesen".
"Niin, laittakaa paarit ja kantakaa sairas minun asuntooni", sanoi majuri.
"Ei, herra majuri, kantakaa sairas meille", pyysi Anna, kyynel silmin.
"Mistä sinä olet, tyttö", kysyi majuri.
"Tuosta talosta", osoitti Anna kädellänsä, "jossa Risto palvelee. Minä tahtoisin hoitaa sairaan".
"Minäkin tahtoisin hänen hoitaa, oletko sinä sen talon tytär?" lausui majuri.
"Olen", vastasi Anna kainosti. "Antakaa herra majuri, minun hoitaa sairasta, minä lupaan hoitaa hänen hyvin", vakuutti Anna vesissä silmin.
Välskäri kuiskasi majurin korvaan: "Antakaa tytön hoitaa sairas, tässä näkyy olevan hellä kohta".
"No, saat hoitaa sairaan, mutta niinkauan kunnes sairas paranee, tahdon minä käydä joka päivä katsomassa kuinka hoidat", lausui majuri.
"Voi kuinka hyvä te olette, herra majuri, kun vielä lupaatte käydä meillä jokapäivä", huudahti Anna, lankesi polvilleen ja syleili majurin jalkoja.
"No, no, kuinka sinulle saattaa uskoa huonon sairaan hoitoa, kun olet niin raivoisa", kysäsi majuri vesissä silmin.
"En minä ole raivoisa, kyllä hoidan hyvin", supisi Anna, peljäten majurin peräyttävän lupauksensa.
* * * * *
Risto kannettiin siis Tuovilaan ja vuode tehtiin Annan omaan sänkyyn. Ensimmäisellä kolmella vuorokaudella välskäri ei poistunut sairaan tyköä.
Tuovilassa oli senaikaiseksi talonpojan taloksi paljo huoneita ja kun Anna oli, setänsä luona kaupungissa oppinut puhtautta, niin olivat huoneet hyvin puhtaat ja kaikin puolin siistit.
Välskärille oli Anna laittanut sängyn likimmäiseen kamariin. Oman vuoteensa laittoi Anna lattialle sairaan sängyn viereen. Anna vakuutti että välskäri sai nukkua levollisesti, sillä sanoi hän, "kyllä minä pidän huolen sairaasta ja herätän teidät kun tarve tulee".
Anna sai pääasiallisesti toimeksensa pitää raittiissa vedessä kastettua vaatetta sairaan pään ympäri ja muuttaa kääre niinpian kun se lämpeni ja kastella sairaan huulia vedellä, jos hän aukasi suutaan. Tämän teki Anna huolekkaasti ja varjeli ett'ei kärpäsenkään surina haitannut sairasta, joka aluksi makasi liikkumatta; mutta noin puoliyön aikana alkoi hän liikkua rauhattomasti ja puhua kaikenlaista Annalle ymmärtämätöntä.
Nyt tuli Annalle hätä, hän riensi herättämään välskäriä, joka heti hyppäsi ylös sängystä ja riensi sairaan luo.
Sairas oli levoton ja puhui horroksissa.
"Onko teillä minkäänlaista viiniä?" kysyi välskäri.
"On", vastasi Anna ja hyppäsi kaapille, josta hän otti viinipullon ja antoi sen välskärille, joka otti omasta rasiastansa kupin, kaatoi siihen viiniä ja jotakin muuta sekaan.
Samalla kun lääke oli valmis, kavahti sairas istuallensa sängyssä ja yht'aikaa kuului pyssyn laukaus ja surkia hätähuuto huoneen akkunan takaa. Yö ei ollut varsin pimeä, kesäkuu kun oli. Heti tämän perästä kuului ääni akkunasta sisälle sanellen: "Olkaa rauhassa siellä sisällä, se on koira joka vinkuu, kun sattui kalikka sääreen".
"Olli!" kuiskasi Anna välskärin korvaan, "se on Riston paras ystävä, mutta mitä on nyt tapahtunut, eihän se ole koiran, vaan ihmisen hätähuuto, joka kuuluu ulkoa ja kuuluuhan sieltä puhettakin, ettekö kuule?"
"Kuulukoon mitä hyvänsä, meillä ei nyt ole aikaa muitten kuin sairaan kanssa," sanoi lääkäri, vähän närkästyneenä. "Pidä sairaan päätä että saan lääkkeen hänen suuhun".
Anna riensi heti itkusilmin tekemään mitä lääkäri käski, jupisten hiljaan: "Antakaa anteeksi! kun olin niin huoleton, paukaus ulkona säikäytti minun taitamattomaksi, anteeksi, anteeksi!"
Sairaalle annettiin nyt lääkityksiä, hän näytti hyvin heikolta eikä näyttänyt huomanneen mitään metelistä ulkona. Hän vaipui taas levollisen näköisesti vuoteelleen ja nukkui. Anna oli hyvin hädissänsä ja kysyi tuontuostakin välskäriltä mitä hän ajatteli sairaasta.
"Ei ole vaaraa, heikkous tulee veren tappiosta ja hourauksen syy on vähäinen haavakuume. Majuri aikoi heti eilen illalla panna noutamaan tohtoria, joka voi saapua tänne kolmen eli neljän päivän perästä. Sitte otetaan luoti ulos sairaan rinnasta. Siihen saakka me koitamme saada kuumetta lievenemään ja sitte kun luoti on saatu ulos, paranee sairas hiljalleen".
"Kuinka kauvan se paranee?" kysyi Anna.
"Muutamia viikkoja".
"Viikkoja! niin kauvan! Miksette ota luotia ulos heti?"
"Ei lapseni, se ei ole niin helppo tehtävä, luoti on vaarallisessa paikassa, en minä yksin tahdo ruveta siihen, mutta kun tohtori tulee, niin kyllä tulee hyvä", lausui välskäri.
* * * * *
Kun sairas oli nukkunut, meni välskäri pirttiin, kuullaksensa syytä meteliin ulkona. Olkivuoteella pirtin laattialla makasi mies verissänsä voihkaillen. Se oli Luoma-Jussin ääni. Koko talonväki oli ylhäällä. Sairas vaikeroi:
"Menkää hyvät ihmiset hakemaan pappia!"
"Mustalainen sinulle papiksi, petturi, koira sinulle papiksi!"
"Kuinka armoton olet Olli!" vaikeroi Jussi.
"Armoton, niin, sinä olit armollinen, kun ensin antauduit vihollisen oppaaksi, sitten, kun vihollinen sai tappion, ryömit salamurha-aikeessa pensaitten suojassa ja ammuit mitään pahaa aavistamattoman rehellisen sotilaan ja kun se salamurhatyösi ei onnistunut, kun murhaesineesi jäi vielä henkiin, kun hän kannettiin tähän taloon hoidettavaksi, niin väjyit ikkunain takana, aikeessa päättää kurja konna tekosi, jossa ehkä olisit onnistunutkin, jollen minä, joka koko ajan pidin vehkeitäsi silmällä, viimeisessä silmänräpäyksessä olisi antanut kolahuksen koira-koipeesi, josta saastanen veresi nyt vuotaa. Koira sulle papiksi!" saarnasi Olli.
"Ammuitpa sinäkin minua salapaikasta", väitti Jussi.
"Ammuin kyllä. Salapaikasta sen tähden kun tiedän, että olet kurja tarkka-ampuja ja olisit voinut ampua minun kuoliaaksi. Kuka sitte olisi pelastanut murhaesineesi hengen? Muuten olisin voinut samalla ampua sinut kuoliaaksi, vaan sitä en tahtonut, sillä sinun raiskahenkesi ei ansaitse kunnollista pyssynluotia. Ei, köysi kurjaan kaulaasi! – sekään ei parempi kuin pajunen taakkavitsan silmukka. Vitsapaarilla kannettakoon raatosi suolle vaivaismännyn juurelle ja ripustettakoon siihen koetteeksi, jos korpeille kelpaa saastanen lihasi. Riippukoon siellä repo-raatosi itsellesi ylennykseksi ja pelvoksi muille pettureille!"
Kauhusta kalpein kasvoin kuunteli väki Ollin hartaita manauksia.
Vihdoin sanoi välskäri:
"Katsotaanpa sairaan haavaa!"
Haava paljastettiin. Luoti oli käynyt polviniveesen.
"Ohoo, kylläpä sattui pahaan paikkaan. Sääri täytyy leikata polven päältä."
"Voi, voi, voi, menkää noutamaan pappia", vaikeroi Jussi.
Talon isäntä lohdutteli Jussia sanoen: "Mennään noutamaan pappi" ja käski rengin heti istua hevosen selkään ja ratsastaa pappilaan, jonne oli noin peninkulman matka.
Yö oli nyt kulunut niin että auringonnousun aika oli käsillä.
Välskäri palasi toimeensa Riston hoitoon. Risto oli nukkunut levollisesti, Anna ei ollut silmänräpäystäkään poistunut Riston vuoteelta. Jussia hoiti aluksi talon emäntä välskärin määräyksen mukaan. Ei kukaan talon palkollisista tahtonut ryhtyä Jussia hoitamaan, kaikki kammoksuivat häntä, kuin mitä muuta saastaista olentoa.
Isäntä kysyi talon piioilta eikö kukaan tahtoisi hoitaa Jussia erinäistä palkkiota vastaan. "Ei" vastasivat kaikki kun yhdestä suusta, lisäten että jos isäntä siihen pakottaa ketään heistä, he heti kaikin lähtevät pois talosta, sillä heitä ei ole pestattu petturin hoitajaksi, vaan tekemään kunniallista työtä.
Iltapuolella päivää tuli pappi ja ripitti Jussin.
Olli irvisteli, supisten itsellensä: "Kas nyt on Jussi taas valmis toimeensa. Hyvä että menetti säärensä, muuten olisi hän valmis opastamaan vihollisia".
Edellä puolenpäivän saapui majuri tiedustamaan Riston tilaa. Hän toi muassaan sairaalle kaikenlaisia virvoitusaineita ja herkkupaloja. Ristokin oli herällä ja täydellä taidolla vaikka muuten heikko, eikä saattanut puhua muuta kun jonkun yksitavuisen vastauksen välskärin kysymyksiin.
Lupauksensa mukaan kävi majuri joka päivä katsomassa sairasta, jonka vuoteen vierellä hän poikkeuksetta tapasi Annan. Tämä taas loisti riemusta sekä sairaan näkyvästä paranemisesta, että majurin hyväntahtoisuudesta.
Vihdoin neljäntenä päivänä Riston sairastumisen jälkeen saapui majuri Tuovilaan lääkärin kera, joita seurasi nuori lääketieteen kokelas, majurin poika.
Kun lääkäri näki sairaan, hyppäsi hän ällistyneenä pari askelta takaperin, katsoin vuorotellen sairasta ja kokelasta silmiin. Vihdoin lausui hän: "En kuunapäivänä ole nähnyt kahta noin yhdennäköistä ihmistä kun sairas ja tuleva nuori virkaveljeni ovat, tässä pitää olla hyvin varuillansa, ettei tule erehdystä terveen ja sairaan välillä", jatkoi hän hymyillen.
Sairaalta kysyi lääkäri: "Kuinka voitte?"
"Hyvin muuten, vaan rintaa pistelee – haavassa ei ole kipua vaan pisto tuntuu syvemmässä".
"Jaha, näyttäkää sormellanne paikka missä pisto on", käski lääkäri.
"Tässä tulee vähän kivullinen teko, luoti pitää kaikella muodoin saada ulos: kärsivällisyyttä nyt muutamia silmänräpäyksiä", jatkoi lääkäri.
"Kyllä minä kärsin", vastasi Risto.
"Anna olisi hyvä ja poistuisi hetkeksi", pyysi tohtori.
"Enkö minä saa olla täällä", lausui Anna rukoillen.
"Entä jos se tekee sulle pahaa", sanoi Risto.
"Ei, kyllä minä kärsin".
"Antakaa Annan olla sisällä, ehk'ei kipu ole kovinkaan vaikia", pyysi
Risto.
"No, kun niin tahdotte, mutta te ette saa katsoa minun työhöni – katsokaa toisianne silmiin (itselleen: se lievittää sairaan kipua)", lausui tohtori.
Tohtori ryhtyi työhönsä ja lyhemmässä kuin minuutin ajassa laski hän luodin oikean käden sormilta vasemmalle kämmenellensä huutain riemuten: "Kas tässä! – sairaan henki on pelastettu!"
Samalla painuivat sairaan silmät umpeen, hän vaipui kuolon vaaleana vuoteesen.
"Herra Jesus! kuoleehan se", huusi Anna, vajoten pyörtyneenä laattialle.
Samalla aikaa kun välskäri puhdisti ja sitoi sairaan haavat, oli tohtorilla tekemistä saadaksensa Annaa tointumaan pyörryksistä. Hän vihdoinkin virkosi. "Onko Risto kuollut?", huusi Anna itkien.
"Elää Risto ja tulee elämään luonnolliseen kuolemaansa saakka, ellei pahempi murhaluoti häntä kohtaa. Sairas tosin on nyt heikko leikkauksen takia tapahtuneesta kivusta ja verentappiosta, joka heikkous tulee kestämään muutamia vuorokausia, – mutta mitään hengenvaaraa nyt enää ei ole", lohdutti tohtori Annaa, – ja jatkoi: "Majurin pyynnöstä en minä poikkea sairaan luota ennenkuin hänen paranemisensa on kaikille silminnähtävä".
"Minä varmaan olen nukkunut kauvan: unissani näin että Risto kuoli", lausui Anna yhä itkien.
"Älä nyt puhu mitään kuolemasta; vastahan teillä elämä aikaa – laita nyt vaan puolista, minulla ja ehkä muillakin on nälkä tämän verisen työn perästä!" lausui tohtori naurain.
"Oi kuinka tyhmä minä olen, kun en ennen ole ajatellut näin luonnollista asiaa – anteeksi taas!"
Puolinen ei viipynyt, se laitettiin talon erinäiseen siistiin ruokahuoneesen. Puolispöytään istuivat sekä vieraat että talon emäntä ja isäntä. Anna, jonka majuri, kuten kohtelias sotaherra ainakin, johdatti pöytään, pyysi anteeksi, ettei hän voinut istua, kun hänellä oli muuta hommaa ja sitä täytyi olla liikkeellä. Ruokaa ei ollut monta "räättiä", vaan puhdasta ja maukasta, pöytäkalut puhtaat, kun parhaassa herrastalossa. Vieraat ihmettelivät sitä puhtautta ja järjestystä, joka vallitsi tässä kaukaisessa sydänmaan talossa. Huoneitten laattiat ja huonekalut maalaamattomat, mutta välkkyvän puhtaat, vierashuoneitten penkit ja rahit peitetyt kauniilla ryijyillä, pöydät lumivalkoisilla pöytäliinoilla, kaikki kotitekoa j.n.e. "Se on tuo tyttö, niin nuori kun hän on, joka on järjestyksen pitäjä tässä talossa", sanoi majuri. "Sairas on tytön sydämmen lempi", jatkoi tohtori. "No, no, Risto on reipas ja kaunis poika", jatkoi hän hymyillen. "Ja Anna kaunis ja nerokas tyttö", myönsi majuri. "Minä olen Teille suuressa kiitollisuuden velassa, herra tohtori, kun olette pelastaneet pojan hengen, minä luulen hänestä tulevan kunnon miehen", jatkoi majuri.
Herrat puhuivat keskenänsä luonnollisesti ruotsia, jota he eivät tienneet kenenkään talon väestä ymmärtävän. Anna kuuli ja ymmärsi kaikki mitä herrat puhuivat keskenänsä. Hän vuorotellen punastui ja vaaleni, kun sai kuulla herrain suusta sydämensä salaisuudet. "Miltä pahalta hengeltä herrat ovat tuon saaneet tietää, vaik'emme Riston kanssa ole puhuneet sanaakaan koko asiasta. Kyllä se on tosi että rakastan Ristoa niin, niin … ja kyllä Ristokin rakastaa … minua… Siitä kyllä olen varma… Risto rakastaa minua … oi kuinka hauskaa! mutta kuinka herrat tietävät, kas, sitä en ymmärrä", supisi Anna itseksensä,
Puolisten jälkeen meni tohtori ja muut herrat pirttiin katsomaan Jussia, joka makasi vuoteessa. Majuri sanoi Jussille: "Enpä olisi uskonut löytyvän niin kehnoa suomalaista kun sinä olet, kun olet antaunut vihollisen palvelukseen isänmaasi petturina ja sen lisäksi olet tavattu salamurhan teosta; minulla olisi päällikkönä täällä oikeus antaa heti hirttää sinut muitta mutkitta, vaan saat nyt parata, jonka jälkeen saat tuomiosi".
Jussi vaikeroi ja rukoili armoa, vakuuttaen parantavan elämänsä.
"Uskokaa sen konnan vakuutuksia", sanoi Olli, joka myös oli paikalla.
"Asiamme on nyt katsoa sairaan haavaa", sanoi tohtori, lähestyen vuodetta.
Kun tohtori oli tarkastanut haavan, sanoi hän: "Sääri on sahattava poikki polven yläpuolelta".
"Voi, voi, eikö se muuten parane?" märisi Jussi.
"Ei parane muuten; neljän vuorokauden takaa on henkesi pellolla, jos ei säärtä leikata".
"Antaa konnan kuolla, mitä pikemmin, sen parempi", murisi Olli.
"No, totta se sitte täytyy sääri leikata", mökisi Jussi, heittäen tulivihasen katseen Olliin.
"Sairaan täytyy nukuttaa, noutakaa arkkuni tänne", käski tohtori välskäriä.
Teko tehtiin onnistuneesti ja sairasta hoidettiin huolella.
* * * * *
Risto parani nähtävästi, niin että tohtori kuudentena päivänä lausui Annalle: "Nyt minua ei täällä enää tarvita, Risto on hyvissä voimissa, ainakin niin, ettei mitään vaaraa enää ole. Kuukauden perästä on hän aivan terve, sen jälkeen tarvinnette molemmat jotain muuta toimitusmiestä".
"Muuta toimitusmiestä! Ketä sitte?" Kysäsi Anna katsellen lapsellisella kummastuksella tohtoria silmiin.
"Esimerkiksi pappia".
Nyt Anna alkoi käsittää, mitä tohtori tarkoitti, vaan tahtoen päästä tästä aineesta sanoi sukkelaan:
"Nyt on kohta puolisten aika, eihän tohtori lähde puolisetta?"
"Minä syön puolista majurilla, sillä se on matkallani ja minulla on muutenkin asiaa majurille".
"Mutta majuri sanoi minulle eilen täältä lähtiessänsä että hän nuoren tohtorin kanssa tulee tänne puoliselle tänään", selitti Anna; "minä panen heti ruokaa pöydälle – saanhan?"
Tohtori myöntyi Annan pyyntöön ja samalla kun Annalla oli puolinen valmis, saapui myös majuri paikalle.
Majuri oli hyvin leikkisä herra, vaikka joskus hajamielinen, niin että hän välistä alkoi puhua suomea ruotsalaisille ja päinvastoin. Nytkin kun hän astui sisälle, tempasi hän kursailematta Annan syliinsä ja lausui: "Hur mår du, min lilla pulla?" (Kuinka voit tipuseni?)
Anna vastasi puhtaasti samalla kielellä: "Tackar mjukast herr major, mycket bra!" (Kiitoksia, herra majuri hyvästi).
Majurin suuret silmät levenivät täyden kuun muotoiseksi ja hetken ällisteltyänsä sanoi hän: "Jaså, du kan svenska, lilla skälm?" (Vai osaat ruotsia, pikku koiran-silmä), ja nyt kun istuttiin pöytään, muuttui ruotsi kanssapuhekieleksi suomen sijaan, jota sen aikaiset herrat hyvin jäykästi voivat puhua. Annakin istui nyt puoliselle herrain kanssa, tiheään välillä pujahtaen Riston huoneessa. "Sinä olet siis kuullut ja ymmärtänyt kaikki mitä me keskenämme näitten herrain kanssa olemme puhuneet, Anna", sanoi majuri.
"Olen kait ymmärtänyt mitä olen kuullut", vastasi Anna punastuen.
"No, emmehän ole puhuneet mitään pahaa Annasta", kiiruhti tohtori vakuuttamaan.
"Ei, enemmän hyvää, hyvät herrat, kun minä sydänmaan tyttötollukka ansaitsen".
"Missä sinä olet oppinut ruotsia?" kysyi majuri.
"Setäni tykönä Kuopiossa, siellä olen ollut neljä vuotta. Siellä olisin vielä nytkin, vaan vanhempani ikävöivät minua ja minullakin oli niin hirveän ikävä vanhempiani, jonkatähden tulin takaisin kotiin – ja hyvähän minulla on, kun mulla on niin hyvät ja rakkaat vanhemmat. Minulla vaan on ikävä siitä, että setäni ja hänen rouvansa jäivät niin pahoille mielin, kun erosin heistä. He kernaasti olisivat pitäneet minun luonansa ja hyviä ne olivat minulle, vaan koti-ikävä voitti", lausui Anna.
"Siinä teit oikein lapsi. Rakkaus lasten ja vanhempain välillä on ihmisen pyhin tunne ja velvollisuus", lausui majuri juhlallisesti ja liikutetulla mielellä.
"No kuinka Risto voipi?" kysäsi majuri tohtorilta.
"Hyvin, ei ole nyt enään mitään vaaraa, minä olen jo sanonut Annalle, että tänään jätän Riston hellempiin käsiin ja lähden tieheni".
Anna tekeitse tyhmän näköiseksi eikä ollut ymmärtävinään tohtorin puhetta.
"Entäs sala-ampuja, miten hänen kanssaan on? Pitää tarkoin varoittaa, ettei hän pääse karkuun", jatkoi majuri.
"Ei taida heittiöllä olla halua karkuun, kun toisesta säärestä ainoastaan neljäsosa riippuu katalan ruumiissa", vastasi tohtori.
"Mutta kun hän paranee, voisi hän tavalla tai toisella päästä karkuun. Hänelle pitää asettaa erityinen vahti, joka ei päästä häntä hetkeksikään silmäinsä edestä. Onko Olli täällä?" kysyi majuri.
"On", vastattiin.
"Käskekää hän tänne!"
Olli tuli heti majurin eteen.
"Sinun pitää ottaa petturi vartioitavaksesi yötä ja päivää. Jos niin tapahtuisi ettet voisi häntä muuten estää karkaamasta, niin ammu eli lyö hänet kuoliaaksi, muista se, että petturit ovat kavaloita! Omalla hengelläsi saat vastata, jos päästät vangin karkuun!" tuomitsi majuri.
"Ottakaa minun henkeni, jos tapaatte Jussin elävänä karkuretkellä", vakuutti Olli.
Ennen poislähtöänsä meni tohtori tiedustamaan vangin tilaa. Vanki valitti kipujansa ja unettomuutta.
Tohtori vastasi: "Paha omatuntosi tekee unettomuuden. Kuitenkin annan sulle tämän pullon, siinä on lääkettä, jota otat teelusikallisen, kun unettomuus vaivaa, niin tulee uni ja hoida haavaa kuin olen neuvonut, niin voit olla terve parin kuukauden perästä, hyvästi!"
Olli käveli tohtorin perässä sisälle ja valitti hänkin vaivojansa: häntä kohtasi välistä hengenahdistus, pyyti sentähden tohtorin apua.
"Tule hetken päästä tänne, niin saat rohtoja!"
Tohtori valmisti rohdot ja kun Olli tuli takasin, sanoi tohtori: "kas tässä saat pullon, ota siitä joka ilta teelusikallinen, se poistaa hengenahdistuksen ja on muuten vahvistavaa. Hyvästi vaan, Olli, onnea hauskaan virkaasi!"
"Vihtahousulle koko virka; vaan ne päästäisivät tuon lurjuksen vielä karkuun jatkamaan konnantöitänsä, ellen taas vartioitse häntä. Ikävä aika tässä kyllä tulee, mutta ehkä Risto paranee piankin, niin hän kyllä käy juttelemassa, joten poistuu ikävä", arveli Olli.
Talossa oli, kappaleen matkaa nykyisestä kartanosta, erinäinen vanha asuinhuonerehto – ensimmäinen rakennus kun taloa aljettiin ja siis ehkä vanhempi sataa vuotta, jo kymmeninä vuosina autiona – jossa oli kaksi pienoista huonetta. Tämä rakennus laitettiin Jussille sairashuoneeksi ja samalla vankilaksi. Etuhuone laitettiin Ollille asunnoksi ja perähuone vankilaksi. Vankilaan ei päästy muuten kun etuhuoneen läpi. Vankilaksi aivotussa huoneessa oli pienoinen akkuna, niin pieni että siitä tuskin kissa olisi voinut mahtua läpi joten huoneen valo ei ollut juuri loistava, vaan tarpeeksi sairaalle, erittäinkin vangille. Huoneitten väliseinään tehtiin reikä, jonka kautta annettiin vangille ruokaa. Vangin vuode sijoitettiin seinän viereen reijän alle. Toiselle puolen seinän, saman reijän alle, sijoitti Olli itsellensä pöydän, siinä pitääksensä tarpeellisia pikkukapineitansa ja päivillä istuakseen sen vierellä, joten hän voi pitää vankia tarkan katsannon alla. Vuoteensa sijoitti Olli huoneensa vastakkaiselle seinälle.
Mutta vanki luonnollisesti tarvitsi hoitajan, vaan siinä tuli vaikeuksia, ei kukaan tahtonut antautua "petturin hoitajaksi". Vihdoin haettiin eräs irtain paikkakunnalla oleksiva vanhempi pahanmaineinen vaimoihminen, "Mieron Saara", joka otti vangin hoitotoimen.
Sitte kun huoneet olivat varustetut, kannettiin Jussi sänkynensä kortteeriinsa. Hän huomasi heti että hän oli vanki, vaikkei ollut siitä tietävinään. Hän murisi kuitenkin minkätähden häneltä otettiin pois kaikki aseet: pyssy, veitsi, ruutisarvi y.m.
Olli oli huoneessa kun sairas tuotiin; hoitajatarkin oli saapunut paikalle ja sairaan sänky, Ollin komennon mukaan, asetettiin paikallensa. Tämän tehtyä sanoi Olli sairaansaattajille: "kas nyt saatte lähteä pois" ja poistui myös itse, kiersi oven lukkoon, veti avaimen ulos ja pisti sen lakkariinsa. "Kas nyt on lintu häkissä", sanoi hän tyytyväisenä.
Majuri ja tohtori olivat nyt päättäneet matkustaa pois. Ennen lähtöänsä puheli majuri kauvan Riston kanssa jossa Annakin sai olla läsnä.
Majuri istui Riston sängyn viereen, käski Annan istua toiselle tuolille viereensä ja puhui Ristolle: "Sydämmessäni iloitsen siitä, että olet nyt hyvällä tiellä paranemaan haavoistasi. Sekin lohduttaa minua, että vihollinen on antanut rauhan paikkakunnalle ja luotan että siltä suunnalta saamme nauttia rauhaa ainakin tämän vuoden ajan, erittäinkin kun vihollisen meille vaarallinen, hurja opas nyt on katiskassa. Heti parattuansa pitää hänet lähettää Savonlinnaan sotaoikeuden tuomittavaksi; minun tahtoni on, että kehnoinkin petturi saapi laillisen tuomion, liijoitenkin kun tällainen tapaus tietääkseni on ensimmäinen Suomessa. Isävainajani, ehkä syntyisin ruotsalainen, oli kauvan sotilaspäällikkönä Suomessa, kehui aina, että petturisuus Suomessa oli tuntematon. Vihollinen näillä erämaan seuduilla on tosin vähemmillä poikkeuksilla ainoastaan Karjalais-ryöväreitä, joitten joukkoon liittyy parvi melkein säännöllisesti sotapalveluksesta karanneita venäläisheittiöitä, mutta kun säännöllinen Venäjän sotaväki ei ainoastaan estä, vaan päinvastoin yllyttää näitä ryövärilaumoja raatamaan suomalaisia, niin on vihollinen sen vaarallisempi. Sentähden ovat rajamme Venäjää vastaan vaikiat suojella meidän verraten vähillä sotavoimilla. Pääasiallisesti täytyy vakinaiset sotavoimamme koota niille paikoille missä vihollinen uhkaa järjestetyillä armeijaryntäyksillä, joten te raukat täällä erämaissa saatte pääasiallisesti turvautua omiin voimiinne.
"Eilis päivänä", jatkoi majuri, "sain armeijan kenraalilta Savonlinnasta kirjeen, jossa hän kertoo kulkevan peljättäviä huhuja venäläisen ryntäysaikeista ja kehoittaa minuakin, jos mahdollista, kokoomaan väkeä ja rientämään apuun.
"Koska nyt, kuten mainitsin, vihollinen täällä tällä kertaa ei näytä uhkaavan, niin olen päättänyt noudattaa päällikköni kehoitusta ja matkustaa Savonlinnaan. Jos kuitenkin se odottamaton tapahtuisi, että vihollinen taas näyttäytyisi, niin on tässä (antain Ristolle paperin) sulle käsky ja lupa minulta kapulaa lähettämällä käskeä väkeä apuun; päästyäni matkani perille lähetän kenraalin vahvistuksen käskylleni. Tulevana kevännä toivon taas voivani saapua näille paikoille.
"Ja nyt vielä yksi asia, joka koskee teitä molempia, lapsukaiseni! Minä luulen varmuudella huomanneeni teidän välillänne hellempiä tunteita. Jos niin tosiaankin on niin tunnustakaa se minulle, minä tahdon olla isä teille molemmille, tunnustakaa nyt heti", kehoitti majuri.
Anna ja Risto tirkistelivät toisiansa hetken äänettöminä punastuneilla kasvoilla.
Vihdoin sai Risto äänen, tarttui Annan molempiin käsiin ja huusi ihastuneena:
"Anna!"
"Ristoni!" vastasi Anna.
"Noo, asia on selvä. Mene ja käske vanhempasi tänne!" sanoi majuri
Annalle.
Anna kernaammin lensi kun juoksi ulos ja vähän hetken perästä veti hän vanhempiansa vierashuoneesen sanaakaan heille puhumatta. "Tässä, herra majuri!" huusi Anna.
Vanhemmat katselivat vuorottain toisiansa ja Annaa, tietämättä mistä kysymys oli.
Vihdoin huusi majuri: "Anna, tule tänne."
Anna totteli heti käskyä. Majuri tempasi tytön syliinsä, samalla kavahti Ristokin istualle sängyssä ja molemmat Anna ja Risto kietoivat käsivartensa majurin kaulaan niin, että majuri oli vähällä tukehtua nuorten suutelemisesta. Majuri huusi teeskennetyllä hätähuudolla: "Tohtori, tohtori, tulkaa apuun, täällä tapetaan!"
Tohtori, joka jo oli matkustuspuvussansa, hyppää hätäisen näköisenä toisesta huoneesta kysyen: "Mitä herran nimessä täällä tehdään?" vaan kun hän näki kohtauksen, huomasi hän heti asian ja sanoi: "Ahaa, joko tuli asia selville?"
Kun majuri sai suunvuoroa, kysäsi hän ivaillen Annan vanhemmilta, jotka yhä ällistyneinä seisoivat äänettöminä:
"Onko teillä mitään vastaan, jos minä kihlaan tässä kaksi nuorta huppanaa toisiinsa?"
Nyt selkesi vanhemmille asia, he vastasivat: "Tehköön itse kuinka tahtovat. Jumala siunatkoon heitä ja teitä, herra majuri!"
Majuri otti liivinsä taskusta kaksi kultasormusta ja jakoi ne nuorten välillä sanoen: "Vaihettakaa nyt sormuksia. Herra siunatkoon teitä, rakkaat lapseni!" Riston korvaan kuiskasi majuri: "Sormuksen sormessasi sain äidiltäsi, se on kallis kappale sekä sinulle että minulle."
"Äidiltäni?" huusi Risto hämmästyin ja isot kyyneleet vuotivat hänellä silmistä.
"Vaiti nyt, lapseni, vastedes saat ehkä tietää enemmän", kuiskasi majuri taas.
Vihdoin tointuivat Annan vanhemmatkin onnittelemaan ja siunaamaan nuoria.
"Kaikki mitä nyt on tapahtunut, tiesin minä heti kun ensikerran näin teitä, nuoret. Varoitan vaan, Risto, ettet vasta joudu salamurhaajan esineeksi, kaikista senlaisista ei ole yhtä hyvät seuraukset kuin nyt", leikitteli tohtori.
"Mistä te sen tiesitte, herra tohtori kun äsken sanoitte?" kysäsi Anna.
"Minä olen tietäjä", ivaili tohtori.
"Mutta kun Olli ei ole täällä, missähän Olli on?" lausui Risto ikävöiden.
"Olli on toimessansa, josta hän ei poistu", vastasi isäntä.
"Toimessansa! – missä toimessa?" kysäsi Risto.
Risto ei ollut saanut vihjaakaan mitä oli tapahtunut hänen sairastumisensa jälkeen. Anna kertoi nyt lyhykäisesti mitä oli tapahtunut, kuten Olli oli pelastanut hänen Jussin toisesta murhayrityksestä, kuinka Jussi nyt oli samalla kertaa sairas ja vanki ja että Olli oli hänen vartiansa.
"Jussiraukka, kuinka kehno" – huokasi Risto – "Olli siis ei tohdi poiketa hetkeksikään paikalta", kysyi Risto.
"Jos isäntä menee Ollin siaan, niin saa hän minun luvalla tulla tänne hetkeksi", lausui majuri, kun hän näki Riston hartaasti haluavan kohdata Ollia. Isäntä tahtoi kernaasti noudattaa majurin ja Riston tahtoa ja meni Ollin siaan.
Olli saapui heti vierashuoneeseen, tervehtien ensin sotamiehen tavalla majuria.
Majuri vakuutti, että Olli hetkeksi oli vapaa sotamiehen asemasta, sai siis olla ja liikkua vapaasti.
Saatuansa tällaisen luvan, juoksi Olli Riston vuoteelle ja lausui;
"Morjens, Risto! sinä olet aina onnen lempilapsi. Salamurhaajan luoti teki sinun onnellisemmaksi, kun voit odottaakkaan; minä toivoisin itselleni salamurhayrittäjän joka pensaassa ja tusinan tykinluotia rintaani samanlaisella seurauksella". Annan tempasi Olli laattialle ja pyöritti häntä semmoista vihuripolskaa että katsojat olivat pakahtua riemunauruunsa.
"Tule tänne kunniallinen rehti kumppani, että saan syleillä ja kiittää sinua jaloudestasi!" huusi Risto sängystänsä.
Kumppanit syleilivät toisiansa ilokyynel silmin.
"Jakakaamme riemut ja murheet keskenämme tästä lähtien niinkuin tähänkin saakka olemme tehneet!" lausui Risto.
"Niin teemmekin, ole varma siitä!" vastasi Olli.
* * * * *
Nyt lähtivät herrat matkalle. Sydämmellisillä molemminpuolisilla kiitoksilla ja tyytyväisyydellä erosivat vieraat ja talonväki. Olli meni taas toimeensa ja päästi isännän ottamaan vierailta jäähyväisiä.
Kun nyt nuoret kihlatut jäivät kahdenkesken, oli heillä luonnollisesti paljon puhumista. Ensiksikin katselivat he loistavia sormuksiansa. Anna hyppeli riemuissansa huudahdellen:
"Oi, Ristoni! nyt emme koskaan eroa, nyt et sinä enää lähde pois talosta, ethän?"
"No en!" vastasi Risto hajamielisesti tirkistellen sormustansa.
"Miksi näytät niin alakuloiselta, Ristoni, etkö ole iloinen?" kysyi