"'Minä toivon, että tässä torpassa voitte elää kärsimättä suuria puutteita. Vähäinen peltomaa on hyvää, pienoinen niittymaa samanlaista. Hyviä kaskimaita on talon maalla, joita saatte, saati jaksatte viljellä', lausui isäntä. Hän jatkoi:
"'Eihän tällä tienoolla olisi elämä kovin raskasta, saati saisimme rauhan venäläisiltä, jotka tuon tuostakin ryntäävät rajan yli murhaten, polttaen ja ryöväten. Kuninkaalla ei ole tarpeeksi sotavoimia suojelukseksemme, eikä ole helppoa suojella pitkiä rajoja erämaissa, meidän täytyy siis turvautua Jumalan apuun ja omiin voimiimme'.
"Näin kertoi rovastivainaja minulle koko Hannan historian. – Rauhaniemessä elivät Hanna ja Lassi poikinensa aika hyvästi monta vuotta, kunnes venäläiset taas eräänä kesänä suurella joukolla ryntäsivät rajan yli, polttivat Isonsavolan poroksi ja ryöväsivät kaikki omaisuuden, niin että ihmiset hädintuskin pääsivät vihollisen kourista puolialastomina pakoon metsiin. Vihollisten joukossa oli nähty Luomaniemen Jussi oppaana – katala maansa petturi! Samanlainen hävitys kohtasi Rauhaniemenkin asukkaita. Lassilla vaimonsa ja Riston kanssa ei ollut nyt muuta keinoa kun turvautua veljensä Jussin pikku mökkiin, jonne he muuttivat ja jossa pari vuotta asuttuansa Hanna kuoli. Risto jäi kymmen-vuotiaana äidittömäksi. Lassi taas vajosi entiseen typeryytensä, joten Riston kasvatus jäi kokonaan sikseen. Ei siis kumma, että Ristolla oli katupojan viitteitä; tyhmä hän ei ole, enkä minä luule olevan epärehellisenkään, minä vaan pelkään, että kun hän tulee taloon, Anna rakastuu häneen".
"Mitä joutavaa. Anna on 14 vuotias ja Risto lienee kahdenkymmenen vanha, rippikoulua käymättömät vielä molemmat", lausui emäntä.
"Minä tein sen välipuheen Riston kanssa, että hänen pitää suorittaa rippikoulu ennenkuin tulee taloon".
"Anna tahtoo myöskin rippikouluun tänä syksynä", vastasi emäntä.
"Kas sitä, yhtaikaa rippikouluun, siitä ei tule mitään, kyllä Anna kerkeää sinne tulevana syksynä", väitti isäntä.
"Tuossa vielä johtuu mieleeni", sanoi emäntä, "Hannan historia, sen olen kuullut Hanna-vainaan omasta suusta, kun hän vielä eli, vaikk'en siitä ole sulle puhunut, kun Hanna tahtoi ettei kukaan tarvitse tietää hänen elämänsä vaiheista. Se on kuten kerroit, niin että Hanna oli seuranaisena eversti T: n perheessä ja että Torsten rakastui Hannaan ja tahtoi naida hänen. Vaan kun Torstenin vanhemmat ja sukulaiset olivat jäykästi vastaan ja kun Hanna sai sen tietää, päätti hän kerrassaan kadota pois paikkakunnasta. Hanna kertoi näin:
"'Kun rakkautemme meni jo liian pitkälle ja kuulin Torstenin vanhempain jyrkästi kieltävän aivottua naimistamme, niin päätin kadota kauas erämaahan. Vanhempani olivat kuolleet. Torsten esitti, että pakenisimme yhdessä johonkin erämaahan Venäjän rajalle, eläisimme siellä vaikka missä pikku mökissä, odottain parempia aikoja. 'Ja ehkäpä siellä saataisiin olla päällikkönä ja apuna kansalle vihollista vastaan', sanoi Torsten. Torstenin vanhemmat eivät olleet rikkaat, mutta kovin aatelisylpeät. Torstenilla siis ei ollut suuria varoja, mutta hänellä oli eräs hyvin rikas ystävä, joka oli luvannut kaikkea apua mitä Torsten tarvitsi. Torsten sanoi: 'Köyhyyttä emme tarvitse kärsiä, mitä muuta tarvitsemme, antaa meille rakkautemme'. Minä kuitenkaan en voinut taipua Torstenin esityksiin enkä tahtonut sitoa häntä asemaan, joka ei ollut hänen. Päätin siis paeta yksin ja rukoilin Torstenia, että unhottaisimme kaikki ja eroaisimme iäksi. Torsten vihdoin taipui päätökseeni, sillä se oli minun puoleltani järkähtämätön, kuitenkin sai hän luvan seurata ensimäisen taipaleen omalla hevosellansa – silloin oli talven aika – peninkulman matkan yhteen mökkiin, jossa erosimme viimeisen kerran. – Oi hirmuinen hetki. Mökistä saatettiin minua aina etemmäksi, kohden erämaita. Vihdon monta viikkoa vaellettuani saavuin erääsen taloon, johon vihdoin seisatuin, kun nyt olin tarpeeksi kaukana, syvässä sydänmaassa. Talossa asuin pienessä kammarissa kokonaista kaksi vuotta. Ihmiset talossa olivat erinomaisen rakkaita. Täällä syntyi Risto. Talossa tein kaikenlaista käsityötä, joita teoksiani annoin talonväelle ja sain niitä vastaan ruoka-aineita. Vihdoin kuulin puhuttavan Isosavolasta, joka, ehkä kaukana, oli koulutalo. Huhu tiesi myös kertoa, että Isosavolassa tarvittiin emäntäpiikaa, jonka tähden palkkasin asian alkain erään vaimon tiedustelemaan asiasta. Kahden viikon perästä palasi vaimo ja kertoi, että emäntäpiikaa tarvitaan, mutta kelvollista; hänen pitäisi olla paikalla kahden viikon kuluessa. Palkkaa oli isäntä sanonut maksavansa ansion jälkeen. Minä heti matkustin Savolaan ja pääsin emäntäpiiaksi. Kysymykseenne, kuinka otin Lassin miehekseni, on helppo vastata: se oli ehkä väärin tehty, että menin avioliittoon Lassin kanssa. Minä selitin Lassille jo edeltäpäin, ettei sydämmessäni ole sijaa aviorakkaudelle, ei miehelle, kuka hyvänsä se oli, ainoastaan lämmin ja vilpitön ystävyys. Sen kohdan on Lassi oikein ymmärtänyt, hän on ollut ja on hyvä ja ystävällinen. – Siinä historiani, lopun olette ehkä kuulleet'.
"Kertomuksesta käy selville, että Risto on sotamajurin poika, sillä sotamajuri on eversti T. vainajan poika, johan minä sen arvasin, asia on aivan selvä", sanoi Tuovilan isäntä.
* * * * *
Kun kahakka Riston ja Luomaniemen Jussin välillä oli päättynyt siten, että Jussi liippoi käpälämäkeen, käveli Risto verkalleen isänsä mökkiin.
"No pääsitkö rengiksi Tuovilaan?" kysyi Lassi.
"Pääsin kyllä, mutta pitää mennä rippikouluun ensin".
"No, sinun pitää mennä rippikouluun, senhän kerkeät suorittaa ennen kekriä, jos et ole unhottanut lukua äitisi kuoleman jälkeen. Saat ruveta lukemaan raamatun psalttaria, uskontunnustuksen kappaleita". "Epäkappaleita", ojenti Risto. "Niin epäkappaleita", jatkoi Lassi.
"Entäs pyytösanat", irvisteli Risto.
"Ei papit ymmärrä pyytösanoja", tokasi Lassi vihaisesti. "Sinun pitää osata lukea sisältä ja ulkoa aapinen, lyhyt katkesmus ja pitkä katkesmus".
"Mitenkä sitä oppii niin paljo ulkoa parissa viikossa?"
"Kyllä sitä oppii, lukee ensin sisältä, panee sitte kirjan ja silmänsä kiini ja lukee ulkoa, niin minä tein ennen. Muuten käypi se niinkin laatuun, että minä luetan, minä katson kirjasta ja sinä luet ulkoa. Annappas minulle ensiksikin aapinen, niin minä luetan ulkoa. No, osaatko Isämeidän ulkoa?"
"Osaan".
"Lue se", kehoitti Lassi.
"Isämeitä, joka olet taivaassa, tapahtukoon sinun valtakuntasi, anna meille jokapäiväistä leipää ja päästä meitä pahasta ijankaikkisesti amen".
"Oikein", sanoi Lassi.
"Oikein", samasi Risto itseksensä. "Oikein", sanoi ukko rukka, vaikka on kirja ylös alaisin kädessä!"
"No, osaatpa lukea ulkoa; lue nyt katkesmuskin ulkoa niin minä luetan ennenkun lähdet rippikouluun".
Niin tehtiinkin. Lassi luetti ja Risto luki samalla tarkkuudella kun ennenkin ja sai isältä saman arvolauseen: "Oikein".
Näin varustettuna lähti Risto eräänä päivänä rippikouluun, kontti seljässä ja muuten tavallisessa puvussansa. Ensimmäisenä päivänä koeteltiin sisälukua, Risto ei ollut unhottanut sisälukua, hän luki selvästi mitä kirjaa hyvänsä, niin että maisteri antoi hänelle julkisen kiitoslauseen, sanoen: "Risto on paras sisälukia koko pitäjässä. Miten lienee ulkoluvun kanssa, sitä koettelemme myöhemmin. Mitä sulla tuo kontti tekee myötään seljässä, Risto?" kysyi pappi. "Siinä säilytän kaikki tavarani; sentähden en tohdi jättää niitä, ehkä varastettaisiin".
"Vai niin", sanoi pappi naurahtaen, ja siihen päättyi se kysymys.
Ollikin oli rippikoulussa; hänenkin oli Risto opettanut sisälukuun, niin että Olli luki "melkein hyvästi", sanoi maisteri.
Tuli sitte ulkoluvun vuoro, Risto luki ulkoa papin käskystä.
"Teidän pitää pelkäämän ja rakastaman, mikä se on vastaus?"
Pappi: "No, no, eihän se niin seiso, Teidän pitää, vaan Sinun pitää j.n.e".
Risto: "En toki maisteria sinuksi sanoisi, vaan jos niin pitää olla niin, Sinun pitää pelkäämän rakastaman, mikä se on vastaus".
Pappi: "No et sinä saa sanoa, mikä se on vastaus; minä kysyn: Mikä se on, ja sinä sanot: vastaus, ja luet. No lue nyt!"
Risto: "Sinun pitää pelkäämän ja rakastamaan j.n.e".
Pappi: "Mikä se on?"
Risto: "Vastaus".
Pappi: "Mikä vastaus?"
Risto: "Mikä se on vastaus".
Pappi: "Johan minä sanoin, ettet sano niin, minä kysyn: mikä se on, ja sinä sanot vastaus".
Risto: "Vastaus".
Pappi: "Ei, sano niin kun minä äsken neuvoin!"
Risto: "Minä kysyn mikä se on ja sinä sanot: vastaus".
Pappi: "No, tolvana, etkö nyt ymmärrä, kun minä kysyn: Mikä se on, niin sinä luet vastauksen!"
Risto: "Vastaus".
Nyt suuttui pappi ja ajoi Riston pöydän alle konttineen päivineen, kuten papin tapa oli rangaista kehnoja lukijoita.
Ollin ulkolukuvuoro tuli nyt. Olliltakin sai pappi melkeen samanlaiset vastaukset kun Ristolta, jonka tähden Ollikin ajettiin samaan kortteriin Riston kanssa.
"Terve tulemaa, Olli! Olipa tuo hupaista että sain kanssa-asukkaan, täällä tuntuikin jo hyvin kuivalta yksin istua", kalkatti Risto, niin että koko joukko sen kuuli. Rippikoululaiset eivät saattaneet pidättää, vaan puhkesivat kurkuntäyteiseen kaakatus-nauruun, pappi sähisi suutuksissaan. Hän istui pöydän vieressä pitkä takki päällä, jonka helmain nurkat venyivät laattialla. Hän veteli tupakan savua pitkästä piipunvarresta, jonka kopan asema myös oli laattialla, pöydän alla.
Risto kuiskasi Ollin korvaan, kenenkään muitten kuulematta: "Otappa kontista näveri ja pieni pakkula palanen, niin teemme tuolle tyhjän lörpöttelijälle pikku kepposen".
Risto väänti näverillä papin takinhelman kiini pöydän jalkaan ja sytytti papin piipusta pakkulapalasen, jonka hän varovaisesti laski papin pumpulivaate housuin kureesen liki sitä paikkaa, jossa housunlahkeet yhtyivät toisiinsa. "Saati nyt istuu hetken paikallansa, niin saamme vilppaan näytelmän", irvisteli Risto.
Samalla kertaa kun Risto askaroi mainitussa toimituksessansa, seisoi pöydän toisella puolella, vastapäätä pappia eräs rippikoulutyttö, jonka kanssa pappi paraikaa piti tutkintoa "ymmärrys kysymyksillä". Pappi oli kysynyt tytöltä: "Miksikä me kutsumme sitä paikkaa johon hurskaiden sielut joutuvat kuoleman jälkeen?" Tytöltä ei joutunut vastausta, ennenkuin pappi hyppää seisalleen ja kiljasee: "No helvetti!" Tyttö hätäyksissänsä luuli että se oli vastaus papin kysymykseen, huuti papin jälestä: "helvetti".
Pappi lähtee rynnistämään pirtin ovea kohti, pöytä perässä. Vihdoin repesi takki irti pöydästä, Pappi syöksiihen vesiammeesen, joka oli täynnä vettä pirtinloukossa. Koululaiset luullen että maisteri oli tullut päävikaan, törmäsivät ulos pirtistä kartanolle, huutain: "Maisteri tuli hulluksi, hukuttaa itsensä vesiammeesen!"
Riston pakkulapalanen oli näet sytyttänyt papin housut, josta seurasi pikainen lähtö vesiammeen luo.
Samalla kun tämä hälinä oli kartanolla, saapuivat sinne kyytirättäri ja lautamies, jotka olivat palausmatkalla erästä karanutta rosvoa etsimästä. Hekin riensivät, lasten huudon johdosta pirttiin, tapasivat maisterin vesiammeesta ja pelastaaksensa hänet hukkumasta, ottivat hänen syliinsä, kantoivat kartanolle ja veivät vankilaan! Hekin olivat varmaan vakuutetut siitä, että maisteria oli kohdannut hulluus, kun tahtoi hukuttaa itsensä. Maisteri kyllä vakuutti, ettei hän ole hullu, mutta kun hän ei saattanut, eli ei tahtonut, antaa tyydyttävää selitystä kohtauksen alkuperästä, niin hänen vakuutuksiansa ei kukaan uskonut, paitsi Risto ja Olli, jotka kyllä tiesivät tapauksen syyn, vaan olivat etupäässä ihmettelemässä sitä.
Haitaksi maisterin nykytilaiseen kohtaloon vaikutti sekin seikka, että hän oli aivan tuntematon paikkakunnassa, johon aivan nykyjään oli muuttanut jostakin kaukaisesta maanosasta, senkin tähden ei uskottu hänen vakuutuksiansa.
Maisteri ei tullut ajattelemaankaan sitä, että Risto ja Olli olisivat syylliset tähän tapaukseen. Tulen housuihinsa oli hän voinut itse pudottaa piippuansa sytyttäissä, arveli maisteri. Sitä hän kumminkaan ei oikein käsittänyt, miksi pöytä seurasi häntä jyrinällä, kun hän hyökkäsi vesiammetta kohti, vaan kun hänen tapansa ei ollut vajoutua syvällisiin harkkimuksiin, jätti hän koko sen seikan lonsaan.
Pääasia maisterilla oli nyt saada ympäristönsä vakuutetuksi, ettei hän ollut hullu. Nimismies piti poliisitutkinnon asiassa, kaikki vieraatmiehet todistivat, että maisteri oli hypännyt vesiammeesen, nähtävästi tarkoituksessa hukuttaa itsensä, kosk'ei muuta syytä tietty. Maisteri kyllä väitti ei hypänneensä vesiammeesen hukutusmielessä, oikiasta syystä hän kuitenkaan ei hiiskunut mitään (miksi hän sitä ei tehnyt, on vielä tänäkin päivänä historiallinen salaisuus), vaan kun hän oli nyt kerran selitetty hulluksi, niin eivät hänen vakuutuksensa häntä auttaneet.
Nimismies oli, syvällisten harkkimusten jälestä, lausunut: "Tieteelliseltä kannalta katsoen on maisteri B – g arveluttavasti mielivikainen, jonka tähden en voi häntä päästää vankilasta, ennenkun maaherra, jolle asia tulee ilmoitettavaksi, on määrännyt lääkärintutkinnon".
Kaikeksi onneksi maisterille saapui seuraavana päivänä piirilääkäri virkamatkallansa pappilaan. Rovasti K – g ilmoitti asian lääkärille, joka heti meni vankilaan "hullua" tutkimaan. Vasta nyt tunnusti maisteri lääkärille kahdenkesken syyn, minkätähden hän hyppäsi vesiammeesen. Lääkäri palattuansa rovastin luo, jonne myös nimismies oli saapunut kuulemaan tulosta lääkärintutkinnosta, kiljasi, olevanansa vihastuneena: "Te olette vanginneet syyttömän, menkää heti päästämään maisteri, ja saattakaa hänet tänne".
"Mutta", äänsi nimismies.
"Ei mitään mutta, tehkää niinkuin sanoin, eli…"
"En minä ole vanginnut maisteria, kyytirättäri ja lautamies ovat sen tehneet", väitti nimismies.
"Kuka piti poliisitutkinnon, eikä vapauttanut maisteria? Saatte vastata työstänne, menkää heti noutamaan maisteri, kuten sanoin!" lausui lääkäri.
Nimismies näki nyt vihdoin hyväksi totella lääkäriä, peläten pahempia seurauksia. Hän vapautti maisterin ja saattoi hänen rovastin huoneesen.
"Noo, veli B. terve tulemaan kurrasta! Rippikoulu keskeytyi pari päivää, koulunuorisolle se ei suinkaan ollut ikäväksi, huomenaamulla jatkaa veli rippikoulua!"
"Jatkakoon tuhattulinen, vaan en minä, koko kouluaan en, vaikka jäisivät ruunankummiksi jokainen. Sen juhtajoukon kanssa saattaa tapahtua mitä hyvänsä", lausui maisteri vihoissansa.
Nimismies oli kuitenkin, kuten säännöllisen virkamiehen tulee, heti lähettänyt maaherralle "raportin" tapauksesta. Lääkäri, joka nyt oli palausmatkallansa läänin pääkaupunkiin, saapuikin sinne melkeen yhtäaikaa kun nimismiehen raportti maaherralle. Tämä kohtasi lääkärin, joka oli maaherran likisukulainen, ja sanoi: "J – n pitäjään nimismies ilmoittaa, että kirkkoherran apulainen B – g siellä oli tullut raivohulluksi ja vangittu, kävitkö matkallasi J – sa?"
"Kävin kyllä ja vapautin mainitun vangin".
"Vapautit! kuinka niin?"
"Joo, asia oli näin: Maisteri B – g oli alkanut pitämään rippikoulua ja jotenkin saanut kulovalkian housuinsa aralle paikalle ja sammuttaaksensa tulipaloa hypännyt vesiammeesen, josta se tyhmä parvi sai sen käsityksen, että maisteri B – g tahtoi hukuttaa itsensä vesiammeesen. Kaikesta mitä kuulin, puhuteltuani erästä paikalla ollutta koulutyttöä, sain minä sen käsityksen, että tapauksen oli matkaansaattanut joku poika veitikka, joka, kostoksi siitä että maisteri B – g, tapansa mukaan, oli ajanut kehnolukiat pöydän alle, oli toimeenpannut palon".
"Mutta nimismies, kyytirättäri ja lautamies ansaitsevat yhtäläisen rangaistuksen tyhmyydestänsä. Kurraan koko joukko!" uhkasi maaherra.
"Jos kaikki tyhmyyden tekijät pantaisiin kurraan, niin kukahan sitte vapaana kävelisi?" lausui lääkäri hymyillen. "Lääkärinä tahtoisin toki estää mokomaa tautia", jatkoi hän.
Maaherra, vanha sotilas ja siis vähän harkkien sivililakien sääntöjä, ja taipunut sotakomentoihin, ei kuitenkaan nähnyt hyväksi päästää pahantekijöitä rankaisematta, jonkavuoksi hän vasiten lähetti kivalterin käskyllä sulkea nimismies, kyytirättäri ja lautamies neljän päivän vankeuteen samassa paikassa, jossa maisteri B – g oli pidetty vankina. Niin tehtiinkin, näiden kolmen syyllisen täytyi mennä vankeuteen, siinä ei auttanut mitään.
Vankeudessa vallitsi erimielisyys näitten virkamiesten välillä. Nimismies syytti kyytirättäriä tyhmyydestä, tämä taas nimismiestä samasta virheestä ja hänen "tieteellisestä" poliisitutkinnostaan. Lautamies taas syytti molempia lain tuntemattomuudesta, lausuen: "jahka minä menen valituksella 'Kuninkaasen', niin saatte molemmat nähdä miten käypi, ehkäpä itse maaherrakin saapi näpsäyksen, sillä laki sanoo, ettei ketään saa vangita, ennenkuin asianomainen tuomioistuin on tuominnut ja asianomainen tuomioistuin olen minä, muut lautamiehet ja korkea oikeus".
Lautamies saatiin kuitenkin tyytymään palkkioon sekä y.m. lupauksilla ja siihen päättyi asia.
Risto sanoi Ollille: "Kyllä se oli hyvin pahoin tehty meiltä tuo maisterin kepponen, josta syntyi niin paljo rettelöitä". "Kepoksi papille! miksi työnti meidät pöydän alle", vastasi Olli. "Me teimme ensin pahoin", väitti Risto.
Rippikoulua täytyi nyt rovastin itsensä jatkaa, kun apulaisensa, kuten mainittiin, teki tenän kivenkovaan.
Kun Risto taas tuli esille, katsahti rovasti maisterin kirkonkirjaan tekemiin merkityksiin ja sanoi: "Sinulla on erittäin hyvä sisälukutaito, mutta ulkoluku ja ymmärrys peräti kehno, niin on maisteri merkinnyt".
"Kyllähän se maisteri niin sanoi ja ajoi minun ja Olli Tuohisen pöydän alle, mutta minä luulen, että maisteria jo silloin vaivasi mielenvika, joka näkyy siitäkin kun Eerolan Liisan maisterin kysymykseen piti sanoa, vaik'ei kerjennyt, 'taivas', kiljasi maisteri: 'No, helvetti'".
"Mielivika! se on kokonaan perätön historia, kyllä minä saan selvän sinun taidostasi. Lue ulkoa viides käsky", sanoi rovasti. Risto luki kaikki hyvin selvästi.
Rovasti luetti Ristoa monesta paikasta ja piti pitkän tutkinnon hänen kanssansa. Risto luki kaikki selvästi ja antoi selvät vastaukset kaikkiin kysymyksiin.
"No, osaathan sinä lukea ja ymmärrätkin hyvästi, mistä se tulee, että maisteri ajoi sun pöydän alle?"
"En tiedä".
"Luepa sisältäkin, tuossa on piplian historia".
Risto luki raikkaalla äänellä. Sekä rovasti että muut kuuntelivat avossa suin Riston lukua. Vihdoin sanoi rovasti:
"Sinähän luet kun pappi, kuka sinun on opettanut lukemaan?"
"Äitivainaja", vastasi Risto puheten itkemään.
"Älä itke, lapsi-raukka, monenhan on täytynyt jäädä sekä äidistä että isästä!" lohdutteli häntä rovasti.
"Niin, mutta niin hyvää äitiä kun minun oli, ei ole kellään ollut", turisi Risto itkuissansa.
Sen johdosta mitä nyt oli kokenut, arveli rovasti: "Se näyttää ainakin siltä, ettei maisterin pää ole kaikesti oikein selvällä. Kuinka hän muuten olisi ajanut pöydän alle y.m. niin hyvän lukian, kun Risto on. Kyllä on vika myllyssä", arveli hän.
* * * * *
Rippikoulu oli loppunut. Risto pääsi ripille ja saapui aikanansa palveluspaikkaansa, Tuovilaan.
Taloon tultuansa sai hän uuden "munteeringin" harmaita sarkavaatteita: nutun, housut ja liivit; kaksi paria pieksusaappaita, kaksi paria rukkasia vanttuineen, kaksi piikkopaitaa, parin alushousuja ja lammasnahkasen talvitakin.
Nyt oli Risto mielestänsä suurin pohatta pitäjässä, niin paljo tavaraa ei hän ikänään ollut omistanut. Hän tosin ei muistanut eli ei tullut ajattelemaan, että vaatteet, jotka hän nyt sai, olivat jätettävät taloon palvelusajan loputtua; mutta Risto luonnollisesti ei aikonutkaan erota talosta kun oli päättänyt tulla sen isännäksi.
Risto oli palvellut jo kolmatta vuotta Tuovilassa. Kaikenlaisiin talon töihin oli hän taipunut, oli isäntäväellensä kuuliainen ja kaikissa toimissansa älykäs ja niin voitti hän isäntäväkensä ystävyyden ja luottamuksen. Kaikki kylässä ja naapurikylissä ihmettelivät kuinka Risto oli miehistynyt. Annan ja Riston välillä olivat heränneet ehkä hellemmät tunteet, mutta ne ehkeivät heidän itsensäkään tieden, ei ainakaan muiden nähden ulottuneet muuksi kuin sisko-rakkaudeksi. Risto koetti hartaudella arvata, mitä Anna halusi. Hän teki Annalle kaikenlaisia leikki- ja muita kaluja, sillä Anna oli hyvin lapsellinen ja lapsi hän oli vielä ijältäkin, jonkatähden Risto kohteli häntä kuten vanhempi veli. – Anna taas puolestansa teki Ristolle yhtä ja toista vaatekappaletta j.n.e. Molemminpuolinen toisiansa tyydyttämisen riento vallitsi heidän kesken.
Riston kolmantena palvelusvuonna keväällä alkoi taas kuulua peljättäviä huhuja suuren vihollisjoukon aikeesta rynnätä rajan yli Suomen puolelle. Sotamajuri oli vähäisen vakinaisen joukkonsa kanssa varustautunut vastustamaan vihollista ja kapulakuulutusten kautta kehoittanut paikkakunnan asukkaita vapaaehtoisesti rientämään isänmaan suojelukseen. Kehoitus ei mennytkään turhaan: laajalta harvassa-asutuista sydänmaitten kylistä ja taloista riensi, ken vaan kynnelle kykeni, sotatantereelle, ensinkin majurin harjoitettavaksi sotatemppuihin. Siten oli saatu ko'olle noin 250 miestä.
Ristokin saapui joukkoon. Hän oli pukeunut parhaaseen pukuunsa mitä hänellä oli, pessyt kasvonsa puhtaaksi ja kammannut hiuksensa, jossa kaikessa Anna oli ollut apuna, niin että hän näytti aika pulskalta, reipas ja notkea liikkeinen kun hän muuten oli. Anna sanoi leikillä: "Nyt sinua ei tunne kukaan, joka sinun näki kolmisen vuotta tätä ennen".
"Se on sinun ansiosi, Anna", vastasi Risto punehtuen.
"Niin", sanoi Anna ujostellen.
Harjoituskenttä ei ollut kaukana, noin puoli neljännestä Tuovilasta.
Risto otti konttinsa ja sanoi: "Anna, ole niin hyvä ja pane konttiin vähäsen evästä puoliseksi, sillä varmaan sieltä ei pääse kotiin puoliselle".
"Et tuota rumaa konttia saa ottaa, minulla on hyvin nätti pieni laukku, jonka itse kudoin sedän luona ollessani Kuopiossa, odota vähän, niin minä noudan sen!"
Heti tulikin Anna takaisin laukkuineen, johon oli tukkinut evästä mitä parasta talosta löytyi.
"Kas tässä, Ristoni … Risto, eväslaukkusi".
Risto ripusti laukun kannattimesta kaulaansa, ihastellen vuorotellen Annaa ja laukkua. Vihdoin sanoi hän alakuloisesti: "Kuinka ja milloin saatan minä vähääkään palkita hyvyyttäsi, Anna?"
"Ei se ansaitse mitään eri palkintoa; olethan sinäkin tehnyt minulle paljo hyviä kaluja, esimerkiksi suksia ja entäs sitte niin komean kelkan, jotta minua olet vedellyt joka talvi pitkin kinoksia."
"Hyvästi Anna", sanoi Risto ja lähti reppasemaan harjoituspaikalle. Sinne oli saapunut jo kaikki, useampi repalaisissa vaatteissa ja avojaloin ja eväskontissa petäjä- eli olkileipää, jota kohtaa Risto hyvin kummasteli. Kaikki sotapalvelukseen saapuneitten nimet kirjoitti "komisarjus" kirjaan, jossa toimessa myös majuri oli läsnä. Kun Riston vuoro tuli, kysyi komisarjus: "Mikä on nimesi?" Risto Rytkönen, vastasi Risto. "Mikä se nimi on", kysyi kirjuri ruotsiksi, kääntyen majuriin päin, "olisikohan se Kristoffer?" jatkoi hän. Risto ymmärsi sen verran kysymystä että hän vastasi: "äitivainaja kyllä joskus kutsui leikillä minua Ristohveriksi". Majuri katsoi Ristoa terävästi silmiin ja kysyi: "Mikä oli äitisi nimi?" – "Hanna", vastasi Risto. "Hanna! Hanna!" samasi majuri, hyvin hämmästyneenä. Hän kysyi vielä Ristolta: "Mikä oli äitisi sukunimi?" "Hanna S." vastasi Risto. Majuri löi kädellä otsaansa ja putosi tuolilta laattialle huutain: "Oi Hanna! Hanna! näin onnettomasti päättyi enemmän kuin kaksikymmenvuotinen, ahkera tiedustelemiseni!" Risto hätäytyneenä tarttui majuria olkapäihin ja nosti hänen seisoalle, hän näytti aivan tiedottomalta. Vihdoin selkenee hän sitte, kun Risto oli huutanut kylmää vettä, ja sillä hautonut majurin päätä. Näin selvittyänsä syleili majuri Ristoa hellästi puhumatta sanaakaan. Kaikki seisoivat hämmästyneenä, vaan komisarjus selitti asian niin että majuria useasti kohtaa pyörtymys ja se selitys rauhoitti kaikkia.
Kotiin tultuansa illalla kertoi Risto mitä oli tapahtunut "sisäänkirjoituksessa".
"Sen minä olisin tiennyt sanoa jo edeltäpäin, mitä nyt on tapahtunut", lausui Tuovilan emäntä.
"Miten sitä edeltäpäin tietää mitään?" kysyi Risto.
"Minä olen tietäjä, minä", vastasi emäntä.
"Vai niin", sanoi Risto ja siihen päättyi se asia.
Sotaharjoitukset aljettiin. Risto kulki säännöllisesti jokapäivä harjoituksissa. Kaikki kumppanit ihmettelivät Riston nopeaa oppimista kaikkiin temppuihin. "Kuka tuota olisi uskonut pari eli kolme vuotta sitten, että Risto Rytkönen on paras äksiiseissä, – kuten korpraali aina sanoi", puhelivat kumppanit. Majurikin oli erinomattain tyytyväinen Ristoon. Paitsi tavallisia sotatemppuja oli majuri väliaikoina erityisesti opettanut Ristolle sotajärjestelemisen alkeita. Kuukauden aika oli kulunut harjoitusten alusta, kun eräänä kesäpäivänä saapuu sanomia että suuri joukko venäläisiä oli tulossa Tuovilanmäen kylää kohden, joka kylä siihen aikaan oli rikas, erittäinkin Isotuovila, jonkatähden kylä useasti oli vihollisen murha- ja ryöväysjoukkoin esineenä.
Ne vähäiset sotavoimat, jotka paikkakunnassa nyt oli saatu koolle, komennettiin heti vihollista vastaan.
Ristolle oli jaettu muutamia kymmeniä miehiä hänen komennettavaksensa. Sota-aseet olivat hyvin alkuperäiset: vakinaisilla sotamiehillä oli vanhat kehnomaiset kiväärit ja vapaaehtoisilla kehnot pyssyt ja keihäät. Vakinaisella väellä tosin oli muutamia kanuunia, mutta suuret kanuunat tiettömissä metsäisissä erämaissa olivat verraten vähästä arvosta. Risto oli kuitenkin pyytänyt ja saanut kaksi pienempää kanuunaa, jotka hän hilasi erään suuren ahon reunalle metsän suojaan, noin puoli penikulmaa Tuovilasta, molemmin puolin menevää polkutietä, jota myöten hän arveli vihollisen ryntäävän kylää kohden. Vihollinen ei voinut aavistaakaan, että täällä syvässä erämaassa olisi minkäänlaista järjestettyä sotaväkeä nyt enemmän kuin ennenkään, sillä se oli monta kertaa ennenkin vähemmällä joukolla käynyt rasittamassa paikkakunnan asukkaita ja siis oli nyt, kun ryntäsi entistä suuremmalla joukolla ja muka entistä paremmilla sota-aseilla, varma voitostansa. Risto oli arvannut oikein, miltä suunnalta vihollinen oli tulossa. Risto pikku laumoinensa oli juuri saanut kanuunansa kuntoon, kun hän näki suuren-summattoman joukon vihollisia purkauvan metsästä ahon toiselle reunalle polkutien suunnalta. Tultuansa aholle laittausi vihollinen muutamanlaiseen tappelujärjestykseen ja niin marssivat reippaasti kylää kohden, pitämättä minkäänlaista töminää, ettei kylänväki huomaisi mitään ja rientäisi karjoineen ja muine tavaroinen pakoon metsiin, sillä mitään vastarintaa kylän puolelta vihollinen suurine joukkoineen ei vähääkään peljännyt. Suomalaisetkin olivat sopineet keskenänsä liikkua niin hiljaa ettei vihollinen saisi vähäistäkään vihjaa heistä ennenkun olivat tarpeeksi lähekkäin. Suomalaisten päävoima, jota majuri itse komenti, oli asetettu vähän matkan päähän kylän näkyviin. Kun vihollinen oli kerennyt tarpeeksi liki ja muuten suotuisaan asemaan, puhalsi Risto torveen – joka myös oli merkki päävoimalle että olla varoissansa – ja paukahtivat samalla silmänräpäyksellä molemmat kanuunat. Vaikutus oli tehoisa: monta kymmentä vihollista kaatui paikalla. Vihollinen tyrmistyi vähän tästä odottamattomasta tervehdyksestä ja huolimatta kuolleista ja haavoitetuista, komensi joukkonsa eteenpäin, tieten ettei kanuunia metsässä voinut ojentaa mille suunnalle hyvänsä, jota paitsi vihollisen komentajan päähän oli pistänyt se ajatus, että pikkunen talonpoikaisjoukko oli pyssyillänsä ampunut ja samalla kertaa sytyttänyt ruutia niin että ampuminen muka kuuluisi tykin pamaukselta, joten hän nyt luuli kylän miehistä tyhjäksi ja sentähden komensi juoksuun luullen saaliin sen varmemmaksi.
Mutta kerjettyänsä kylän näkyviin sai vihollinen hämmästykseksensä hyvin liki tutustua suomalaisten pyssyin ja keihästen kanssa. Vihollisen väki päästi raikkaan ilohuudon, kun saapui kylän näkyviin isonlaiselle niitylle, vaan vastaukseksi vihollisen ilohuutoon lähettivät suomalaiset niityn reunalta metsästä, johon olivat piiloittuneet, satakunnan hyvästi suunnitettuja lyijymukuloita, jotka kukistivat yhtä monta vihollista maaperään, ja samassa hyökkäsivät niitylle oikein käsikahakkaan. Vihollinen tyrmistyi tästä kohtauksesta niin ettei yrittänytkään vastarintaan, vaan pötki pakoon hurjimmassa epäjärjestyksessä kohti kotikontujansa, ja siihen päättyi se kahakka sillä kertaa.
Risto oli huomannut, silloin kun hän askaroi tykkinsä kanssa ahon reunalla, että yksi vihollisen miehistä oli eronnut joukosta aholla ja juossut metsään. Tästä tapauksesta oli Risto rauhatonna, sillä hän pelkäsi että tuo joukostansa eronnut voi olla vakooja ja aikoi ehkä metsäitse juosta pahantekoon kylään. Mutta kun hän kuuli yhteenottotöminän kylästä päin ja sinne itsekin riensi, vaikkei kerjennyt ennenkun vihollinen oli pakoretkellä, unohti hän koko asian. Annakin oli, rauhattomana kotona, juossut sotatannerta kohti ja pistäynyt yhteen riiheen, jonka ikkunasta hän näki vihollisen pakoretken alun. Samalla kertaa huomasi Anna erään oudon miehen liikkuvan metsikössä niinkuin väjyvän suomalaisten nyt tappelun jälkeen levollista joukkoa. Majuri oli sanonut Ristolle: "Nyt saat mennä kotiin, muu joukko menee harjoituspaikkaan (jossa majurinkin nykyinen asunto oli), jossa vapautan kaikki vapaaehtoiset, kunkin kotiinsa, kun nyt on kiire työnaika ja kun myös en luule vihollisellakaan olevan halua nykyaikoin uudistaa ryöväysretkiänsä tämän nokkapolton perästä." Majuri istui hevosen selässä ja komensi miehet marssiin harjoituspaikalle. Tällä aikaa piti Anna piilostansa silmällä väjyjää, joka pensaitten suojassa oli ryöminyt niin liki suomalaisia kun mahdollista. Anna luuli, joistakin liikkeistä tuntevansa eli ainakin ennen nähneensä väjyjän ja vaistomaisesti pisti Annan mieleen että väjyjä oli Luoma-Jussi.
Majuri, Risto ja muutamia majurin seuralaisia olivat jääneet sotakentälle, jossa he, majurin ohjaamalla järjestelivät yhtä ja toista, kuinka kaatuneitten vihollisten ruumiit olivat seuraavana päivänä haudattavat y.m.
Vihdoin lähti majuri seurueineen hiljakseen ratsastamaan pois paikalta, niin että siihen jäivät jälelle ainoastaan Risto ja Olli, joka oli myös vapaaehtoisten joukossa ja seurasi uskollisesti Ristoa, kahdenkesken.
Samalla kun majuri väkineen oli poikennut satakunnan syltää paikalta, kuului pyssyn pamaus ja samalla kaatui Risto. Anna hyppäsi ulos riihestä juoksien, itkien ja huutain: "Jussi ampui Riston! – ottakaa Jussi kiinni" j.n.e.
Samalla kun Risto kaatui, kuului murhaajan pilkkanauru ja sanat: "Ahaa, virsuherra, saitko palkinnon kujeistasi!"