"No, onhan tuota rahaa siinäkin, olkoon menneeksi?"
"Mutta, Risto, ethän sinä ole vielä käynyt rippikoulua?"
"En".
"Vaan sun pitää selvittää rippikoulu, ennenkun tulet taloon; osaat kait sinä lukea, opetti kait äitivainaasi, joka oli niin hyvä lukia, sinunkin lukemaan?"
"Osaan minä lukea; äitivainaja, voi, voi kun kuolit", huudahti Risto, suuret kyyneleet silmissä; "rippikoulusta tuumaan isän kanssa".
Risto sai nyt pestirahat ja lähti pötkimään isänsä mökille. Porstuassa kohtasi hän Annan ja sanoi: "Ja kommer reng po Tuovila" (Minä tulen rengiksi Tuovilaan).
"Ahaa, hvad kan du göra", (mitä sinä saatat tehdä) kysäsi Anna.
"Ja kan jööra va som helst, tu voor sii", (minä saatan tehdä mitä hyvänsä, saat nähdä).
"Kuinka sinä nyt olet niin viinissä vaatteessa ja silmäsikin niin puhtaana etteihän sua tunnekkaan enään Risto?"
"Ja haar loona o'm", (ne olen lainannut).
Risto, kun nyt oli saanut asiansa selville Tuovilassa, lähti viuhtomaan aika kyytiä takasin isänsä luo. Sillaikaa kun Risto oli isännän puheilla kammarissa, oli kylän nuoriso leikkikentältä kokoutunut Tuovilan isoon pirttiin uteliaana tietääksen mikä herra se oli, joka oli isännän puheilla, ja niinpian kun Risto kerkesi ulos porstuasta, purkausi väki ulos pirtistä aika töminällä porstuaan, saadaksensa kuulla, mikä se herra oli. Isäntä astui myös ulos kammarista porstuaan kummeksien väen kummallista tungosta. Ensimmäinen, joka tapasi isännän porstuassa, oli Luomaniemen Jussi (eli Luoman Jussi). Hän kysyi hämökkäästi, kuin olisi ollut kuuma puuro kurkussa:
"Kuk'oil tuo herra joka käv isännän puheella?"
"Kuka! mikä herra, en minä ole nähnyt täällä mitään herraa". Annalta pääsi kilisevä nauru, joka tarttui koko nuoriso laumaan, joka myös nauroi, tietämättä minkä tähden, niin että seinät helisivät. Jussia ei naurattanut, kun hän luuli, että Anna ja koko joukko ivailivat häntä, jonka tähden hän puoli vihassa matki isännän vastausta: "mikä herra", tuo joka tuolla laukkaa pitkin kujaa, osottaen kädellänsä ovesta kujalle.
"Jassoo, sekö herra, se oli Risto Rytkönen". Taas päästi Anna aika kimakan naurun, johon koko joukko säesti, paitsi Jussi, huutain aina väliin, Risto Rytkönen, Risto Rytkönen, hi hi hi ja väliin huudahti aina joku ivaten: "No Jussi, nythän sait tietää kuka herra oli". Jussi oli vihassa ja sanoi:
"Johan minä sanoin teille kentällä, kun häntä kumartelitte ja niijailitte, ettei se suinkaan ollut mikään herra, kuin käveli virsuissa".
"Kuka se ensiksi kumarteli? Jussi, Jussi, Jussi, muistaakseni", sanoi
Uulan Maija.
"Jussi, Jussi, Jussi", huutivat kaikki yhteen ääneen.
"Kaikkia niitä on herrojakin, jokohan lähden perään ja annan sille aika selkäsaunan, minulla olisi sille entistä maksettavaa", mutisi Jussi.
"Äläkä lähde, Risto antaa sulle oikean herraskylvyn ja sitte tulee samanlainen käpälämäenlasku, kun Salmeenin heinäpielekseltä mennä talvena, muistatko sitä Jussi?" irrotteli Kaarakkalan Pekka.
"Ja Risto ehkä rutustaisi simsettisi ja tahraisi lankkisaappaasi", matkivat tytöt joukosta.
"No Pekka, mitenkä se kävi Jussille Salmeenin heinäpieleksellä, kun äsken sanoit, kerro, kerro!"
"Se oli näet sillä lailla", kertoi Pekka, "että Renkelin Heikillä oli Siikakosken talo syrjämaana mutta ei maksanutkaan maan veroja vaikka on rikas, jonka tähden maa myytiin maaherran kansliassa ja sihteeri Salmeeni osti maan. Huolimatta siitä ja huolimatta Salmeenin kiellosta teki Renkelin Heikki heinät maan niityiltä ja pielesti ne niinkuin ennenkin. Salmeeni oli sanonut, sen kaikki tiesivät, ettei Renkelin Heikki heiniä vie, heinännoutajat saavat selkäänsä. Renkelissä tuumattiin miten heinät saataisiin kotiin. Jussikin oli kuullut Salmeenin uhkauksen ja sanonut: Aha minä olisin heinännoutajain joukossa, niin jumaliste vietäisiin heinät kotiin.
"Renkelin Heikki oli päättänyt, että eräällä aamupuhteella, kun vielä oli pimeä, varustaa kahdeksan miestä ja yhtä monta hevosta heinännountiin. Jussia oli pyydetty joukon päällysmieheksi tietysti, itsekehutun urhoutensa vuoksi. Ristolla oli vähän vanhaa kostoa Renkelin Heikille, joka mustasukkaisuudesta oli Riston ajanut eräänä pakkaisiltana pirtistänsä yön selkään. Kun Risto oli kuullut Renkelin Heikin väkivaltavehkeet, niin hän aikanaan huomautti asiasta Salmeenia, joka pyyti Ristoa ilmoittamaan tarkemmin ajasta milloin väkivalta oli aivottu tapahtumaan. Hiljan illalla ennenkun heinännounti Renkelissä oli päätetty, hiihti Risto Salmeenin luokse ja määkäsi: 'Moron kommer te hämtta höena'.
"'Puhu suomea, en minä ymmärrä ruotsia'.
"'Huomenaamupuhteella tulevat ne noutamaan heiniä!'
"'Ahaa, mitä nyt on tehtävä, tappelemaan minä en rupea, kieltämään kyllä menen, mutta eihän se auta. Montako miestä sieltä tulee heinännountiin?'
"'Kahdeksan miestä ja kahdeksan hevosta, kohta koko Kärsämän kylän kaikki miehet ja hevoset, aikoovat näet viedä kaikki heinät yhdellä kertaa'.
"'Sanoitko, että tulevat jo pimeän aikana aamulla?'
"'Niin, pimeän aikana', vastasi Risto.
"'Äläpä huoli, minulla on kone, jonka avulla ehkä saatamme heinännoutajat ajaa käpälämäkeen. Tuleppa tänne Risto'. Salmeeni talutti Riston pimeään kammariin, pani siellä päähänsä muutamanlaisen naamarin, johon hän puhalsi. Siitä tuli vähän ihmisen haamonen hirmuinen esine, tuumaa pitkät hampaat ja veripunanen kieli riippui suusta ja siinä oli suun kohdalla kone, joka, kun kovasti puhui, antoi senlaisen hirmuisen mölinän, että hiukset nousivat pystöön sitä kuunnellessa.
"'Sepä on kone, jonka avulla heinännoutajat pötkivät pakoon nurinniskoin kuin jänekset', vakuutti Risto hämmästyneenä.
"'Kuinka varhain luulet heinännoutajain saapuvan pielekselle?'
"'Kyllä ne ovat siellä viimestäänkin kuudenaikana, ja silloinhan on melkein pilkkopimiä, erittäinkin nyt kuutonna aikana', vastasi Risto.
"'Etkö auta minua, Risto niin varustamme hirmun huomenaamulla. Pieles on liki metsän rantaa, ja sitäpaitse on pieleksen vieressä iso tiheä pajupensas. Sinä otat koneen kanssasi ja piilottaut pensaasen, etteivät heinännoutajat sua näe. Minä hiihtelen suksin toiselle puolen pielestä, kun noutajat tulevat, ja kiellän heitä ottamasta heiniä, jota kieltoa ne luonnollisesti eivät tottele, niin silloin sinä hyppäät pensaasta ylös ja kiljaset koneesta mitä sanoja tahdot. Laita vaan kone niinkuin olen näyttänyt'.
"'Kyllä minä olen apuna asiassa; tästä tulee lemmon hupanen leikki', vakuutti Risto.
"Risto oli laittaunut aikaisin pensaasen, oli saanut Salmeenilta turkin, jonka hän puki nurin päällensä, ynnä muutenkin varustettu vaatteilla vilua vastaan. Risto odotti ikävissään näytelmän alkua. Vihdoin tulevat heinännoutajat pielekselle, kerskaillen keskenänsä: 'Tulkoompa nyt Salmeeni estämään heinänvientiä' j.n.e.
"Jussi oli ensiksi laittanut häkkinsä pieleksen viereen, muut olivat aikeessa tehdä samoin. Jussi kiipeää pieleksen harjalle muka hankoamaan heiniä häkkiinsä, kun samalla Salmeeni hiihtelee pielekselle ja sanoo: 'Älkää hyvät ihmiset tehkö väkivaltaa, heinät ovat minun'.
"'Sinun, vainiin! pötki tiehesi, eli saat selkääsi, meitä on kahdeksan miestä. Muuten minä yksin olen mies hoitamaan mokoman reppanan, kun sinä olet, tule vähän likemmäksi, niin nakkaan sinun tuonne kuusikkokorpeen, sieltä saat hakea heiniä', uhkaili Jussi. Samalla hyppää Risto pensaasta, hirmunen mölinä kuuluu: Mitäs täällä tehdään, – helvettiin koko joukko! pyörittäin ja heiluttain kummituspäätänsä niin että se näytti kymmeneltä. Jussi kääntää päätänsä taaksensa, hyppää alas pieleksen harjalta ja lähtee laukkaamaan pakoon mitä nivelistä pääsi, muut perässä. Noin virstan päässä Jussi ei vielä uskaltanut katsoa taaksensa, vaikka mölinä oli lakannut, kysäsi juostessaan: vieläkö tulee? – luullen paholaisen yhä ajavan tasaa.
"Hevoset tulivat raivoon ja laukkoivat mikä minnekin, muutamat tietä toiseen kylään ja muutamat metsään. Yksi hevonen oli tarttunut valjaistansa kahden puun väliin pieleksen läheisyydessä, josta se ei päässyt edes eikä ta'as.
"Sittekun Risto ja Salmeeni olivat nauraneet itsensä puolikuoliaksi 'onnistuneelle näytelmälle', irtauttivat he hevosen vankeudesta. Hevonen valjastettiin uudelleen, Risto istui tyhjään heinähäkkiin, sanoen: 'Minäpä ajan Renkeliin kuulemaan, mitä heinännoutajat tietävät kertoa urhoretkeltänsä!'
"Risto oli ajanut Renkelin talon kartanolle, käveli pirttiin ja lausui: 'Hiihdellessäni jäneslankojani kokemassa, löysin hevosen tyhjän heinähäkin kanssa ja toin sen taloon, tuolla on kartanolla, keltähän hevonen unhohtui metsään?'
"Samalla astuu Renkelin Heikki (isäntä) pirttiin ja katsahtaa Riston kysymyksen johdosta pirtin akkunasta kartanolle. 'No hiisi, meijän raudikkohan tuo on, mistä sinä sen löysit, Risto?'
"'Likeltä pielestä Salinlahden niityn rannalta, jossa raudikko oli tarttunut kahden kuusen väliin ja suurella vaivalla sain hevosen siitä irti'.
"'Tästähän lähtivät varhain aamulla kahdeksan miestä, jokaisella hevonen, heinähäkki perässä, noutamaan heiniä Salinlahden niityltä. Luomajussilla oli raudikko. Mitä on tapahtunut ja mihin hornaan miehet ja muut hevoset ovat joutuneet; eihän vaan Salmeeni niitä ole…'
"Ne urholliset heinännoutajat olivat kauhuissansa ja häpeissänsä kaikessa hiljaisuudessa hiipineet ja istuneet karsinan puoleisen rahille uunin viereen, niin ettei isäntä, joka oli nukahtanut kammarissa, kuullut heidän tuloansa eikä ensin pirttiinkään tullessansa heitä havannut, äänettä kun istuivat katsellen toisiansa pitkin naamoin. Lieneekö koskaan maailmassa annettu näytelmää, jonka katsojat olisivat olleet niin synkkäisellä mielellä ja näyttäjät niin riemullisia, kun tässä näytelmässä.
"Vasta sitte kun isäntä oli kävellyt peremmäksi pirttiä, havahti hän heinännoutajat istuvan rahilla 'allapäin, pahoilla mielin, kallella kaikin kypärin'.
"Isäntä, kun huomasi miehet istuvan äänettä rahilla, kiljasi: 'No, miehet, missä ovat heinät ja hevoset?'
"'Helvettiin kaikki heinät ja hevoset! En kuuna päivänä lähde mokomalle heinäretkelle, vaikka veisi vihtahousu venäläinen heinät ja hevoset yhtaikaa', ärjäsi Jussi kauhuissansa. 'Enkä minä. Enkä minä', huusivat joka mies yhteen ääneen.
"'Siellähän elämä oli, siellä pieleksellä', jatkoi Jussi. 'Juuri kun olin päässyt pieleksen harjalle ja alotin hankoomaan heiniä häkkiin, tulee Salmeeni renttu ja kieltää ettei heiniä saa ottaa, kun ne ovat hänen, muka. Hälle annoin minä aika vastaukset, mutt' yhtäkkiä ilmestyy metsästä toiselta puolen pielestä joukko hirmusia keijukaisia, jotka älisivät niin – voi kauheaa! ja niitten naamat – voi hirmua! ja meidän täytyi lähteä pakoon'.
"'Jokainen sen tietää, että Salmeenilla on koko paholaisjoukko palveluksessa. – Kuuluuhan niitä näkyvän useasti sen kotonakin kaikennäköisiä', säesti isäntä.
"'Luitko, Jussi, kuinka monta keijukaisia oli', kysyi Risto irvistellen.
"'Lempo niitä jouti lukemaan, oli kait niitä vähintäänkin kolmekymmentä'.
"'Olivatko isoja?'
"'Oli yksikin niin pitkä, että pisimmän kuusen latvan yli näkyi sen kauhunaama, se juutas varmaan oli päällikkö, sillä oli syltää pitkät sarvetkin, muut olivat vähän pienempiä'.
"'Vai niin!'
"Näin on minulle kerrottu varmalta taholta", päätti Pekka kertomuksensa. Koko nuorisojoukko huuti kuin yhdellä suulla: "Jussi, Jussi, semmoinen sankari!"
Jussi, silmittömästi suutuksissa, karjasi: "Valehtelet, Pekka, sen kotka", ja lähti käpälöimään Riston perään mutisten: "Mutta malta Risto, vai sinä se olit keijukaisseppänä Salinlahden heinäpieleksellä; sen kepposen saat maksaa selkänahkallasi, malta sinä".
Risto, joka nyt ei pitänyt kovin kiirettä ei kerjennytkään kauvas, ennenkun näki jonkun juoksevan perässänsä ja ehkä ei likellä, tunsi hän Jussin sekä aavisti Jussin kiireenmuotoisesta juoksusta hänen saaneen jotakin vihjaa Riston tepposesta heinäretkellä, joten hän heti otaksui, ettei Jussi laupeuden pakosta rientänyt hänen luoksensa, sen vähemmän kuin hän entuudesta tiesi, ettei heidän välillä vallineet ystävyyden tunteet, ehkä tutut keskenään olivat. Vakuuden vuoksi poimi Risto kiireesti, kuitenkin herättämättä Jussin huomioa, pikkukiviä taskuunsa ja käveli huolettoman näkösenä eteenpäin, kuitenkin varulla, ettei Jussi kerjennyt kovin likelle. Risto kyllä juoksemalla olisi kerjennyt monta kertaa jättää Jussin, mutta hän ei tahtonut, sen vuoksi, että Jussi olisi saanut aihetta kutsua häntä pelkuriksi, jota nimeä Risto suurimmalla innolla kammoi. Polkutie, jota he nyt kulkivat, ohjasi vetelälle suoniitylle ja siellä joutui Jussi Ristoa niin liki, että Risto oli kuulevanaan jonkun juoksevan perässänsä ja kääntyi katsomaan taaksensa. Jussi, joka oli varustanut itsensä vankalla kepillä, jolla hän oli aikonut muokata Riston pahanpäiväseksi, oli nyt kymmenkunnan askelta Ristosta. Risto näki heti Jussin kiukkuhaamusta, ettei siinä ollut ystävyyden varjoakaan, eikä Jussikaan malttanut hallita kiukkuansa, vaan puisti heti keppiänsä ja pakisi: "Ähä sinä virsuherra – sinä kyläluuta – sinä – sinä sysinokka – sinä koppimestari – sinä kissantappaja – sinä keijukaisseppä – sinä – sinä – kas nyt saat selkänahkallasi maksaa kaikki temppusi yhdellä kertaa sinä tuiskunserkku".
Risto sieppasi taskustansa pienosen kiven, joka vinkuen lensi Jussia leukaan. Kivi vei myötänsä Riston sanat: "Aha – sinä pupun kaima – muuta nimeä sulla ei ole – pötki jo käpälämäkeen!" Jussi vilahteli ympärilleen saadaksensa jotakin heittoasetta, mutta kun ei nähnyt mitään sellaista asetta, lähti hän pötkimään pitkin laukoin pakoon, Risto perään. Kivi toisensa perästä lenti Jussin takapuoliin. Joka kerralla kuin Risto lennätti kiven Jussin perään, huuti hän: "Pupu, pupu, pupu, rukka".
Pian katosi Jussi näkymättömiin ja Risto käveli verkalleen isänsä mökille.
* * * * *
Riston lähdettyä Tuovilasta sanoi isäntä Annalle: "Kaunis poika tuo Risto, kun se on oikeissa vaatteissa ja pessyt silmänsä, jota se harvoin taitaa tehdä". "No, onhan tuo muutama Ristokin", vastasi Anna punastunein kasvoin. Isä katsoi Annaan kummastuksella ja sanoi: "Käskepä äitisi tulla tänne kamariin".
Emäntä tuli heti ja isäntä sanoi:
"Minä pestasin äsken Risto Rytkösen rengiksi tulevaksi vuodeksi".
"No ehkäpä hän saattaa jotakin tehdä, vaik'ei se tähän asti ole tehnyt muuta, kun juossut ympäri maailmaa. Mutta eihän se olekaan kumma, kun Risto-riepu äitinsä kuoltua lapsena jäi yksinkertaisen isänsä kasvatettavaksi. Riston äiti oli erinomaisen siisti ja toimekas ihminen, hänen eläissä oli Rytkölän mökki siisti kuin aika herrastalo – ihme, että Hanna oli ottanut tuon Lassi-töpperön mieheksensä! Kerran kysyin Hannalta vaan leikillä, kuinka hän oli saattanut rakastua Lassiin. Hanna vastasi: 'Niinhän se onnenratas pyörii tässä maailmassa', ja puhkesi katkeraan itkuun, niin että sydämensä pelkäsin halkeavan. Siitä arvasin, että joku onnettomuus hälle oli tapahtunut, enkä senkoommin koskenut siihen asiaan".
"Se onkin hyvin hämärä asia", lausui isäntä, "eikä tällä seudulla muut kuin minä tiedä, kuten asia oikeastaan on. Sillä välipuheella, ettet hiisku kenellekään, kerron sulle asian: Kuten muistat, matkustin toissa talvena Hämeessä pellavan ostolla. Sillä retkellä kohtasin eräässä talossa vanhanpuoleisen vaimon, joka kertoi että monta vuoitta sitte palveli eversti T: n perheessä H: n kaupungissa erään köyhän virkamiehen tytär, mampseli Hanna S. seuraneitenä. Hanna mamseli oli komea ja nerokas tyttö. Everstin vanhin poika Torsten, joka oli nuori kaunis herra ja kuuluu nyt olevan majuri, oli rakastunut Hannaan ja tahtoi naida hänet, vaan se aateliylpeä T: n perhe, Torstenin vanhemmat ja sukulaiset, nousivat kokonaan raivoon, kun Torsten ilmoitti asian. Hanna, tämän tiettyänsä katosi paikalta, eikä tiedä kukaan vielä tänäpäivänä mihin se on joutunut. – Tämä kertomus, kun sitä vertailen siihen, mitä niinä aikoina puhuttiin nimittäin että Isoonsavolaan oli saatu uusi komea emäntäpiika ja että se oli leski, koska sillä oli lapsi, sopii minusta Riston äidiksi, sillä hänen nimensä oli Hanna ja oli ennen naimistansa emäntäpiikana Isosavolassa. Jos Hanna oli leski, sitä en tiedä, sen vaan luulen varmaksi, että nykyinen sotamajuri, joka täällä tuontuostakin kulkee järjestämässä meidän vähäisiä sotajoukkoja, on eversti T: n poika Torsten, josta vaimo mulle kertoi ja – mikä minusta on kummaa – on Risto aivan majurin näkönen, ja majurin poika Tuuri on hyvin yhdennäkönen Riston kanssa. Lassi oli silloin renkinä Savolassa. Hän oli silloin, kuin nytkin, hyvin typerä, muuten hyväsävynen. Työtä hän ei osannut muuta kun hakata halkoja ja metsästää. Pyytömies on Lassi aina ollut hyvä, hän kantoi metsästä lintuja ja jäneksiä niin paljo että Savolassa oli lihaa yltäkyllin talon isolle väelle ja paljon lähetettiin rovastille ja vallesmannille. Hanna taas oli erinomaisen taitava ruanlaittaja, sen laittamat lintu- ja jänespaistit olivat maanmainioita. Muistan kerrankin, kun Savolassa oli suuret kinkerikestit, joihin luonnollisesti oli kutsuttu kaikki kirkonkylän herrasväki, kun ruustinna sanoi: niin hyvää lintupaistia kun Hanna laittaa ei saa missään, johon kaikki sääntivät. Syötyänsä kiitteli ja syleili herrasväki Hannaa, niinkun hän olisi ollut talonemäntä. Ja emäntä Hanna oli ei nimeltä vaan näöltä ja teolta. Puhtaassa piika-asussansa esiintyi hän kuin ruhtinatar kaikkein muiden rinnalla. Niinä kolmena vuotena, kun hän oli Savolassa emäntäpiikana, muuttui talo melkeen tuntemattomaksi puhtaudessa ja järjestyksessä. Sitä kyllä kaikki ihmettelivät ihmettelemälläkin, minkätähden Hanna oli ottanut Lassin mieheksensä, ehkä hällä oli tarjona hyviäkin kosioita.
"Savolan isäntä oli kerran leikillään sanonut: Hanna, kun tulet naimisiin, niin annan sulle Rauhaniemen torpan, se on hyvin kaunis paikka, kuten itse monta kertaa olet sanonut, siinä on sievät pelto- ja niittytilukset, kolmisen lehmää ja hevosen siinä voipi pitää ja asuinhuoneet hyvässä kunnossa, vaikei siinä nykyjään ole asukasta. Rauhaniemi! – ah kuinka se on minulle sopiva – Rauhaniemi, ah! – tuhansia kiitoksia! – oli Hanna sanonut riemumielissänsä.
"Hanna oli kerran iloissansa leikitellen sanonut koko talonväen kuullen: 'Minusta ehkä tulee Rauhaniemen emäntä, saati vaan saan miehen – isäntä on luvannut'.
"'Olen kyllä luvannut ja se lupa pitää', lausui isäntä, myös koko talon väen kuullen.
"Lassikin oli jo aikoja sitte hartaudella toivonut pääsevänsä Savolan torppariksi Rauhaniemeen, mutta kun nyt kuuli miten hänen hellin toivonsa sai niin odottamattoman kuperkeikan, tunsi hän niinkuin olisi saanut kuolinpiston sydämeensä. 'Voi, voi jos oisin parempi, niin … mutta enhän sitä uskalla kuiskata omaankaan korvaani, sen vähemmin Hannalle', oli Lassi vaikeroinut itseksensä.
"Eräänä päivänä, kun Lassi kohtasi Hannan kahdenkesken, sanoi Lassi:
"'Kyllä minä tuon teille lintuja ja jäneksiä sitte kun tulette
Rauhaniemen emännäksi'.
"'Tuopiko Lassi? sepä on oikein siivosti'.
"'Tuon', vastasi Lassi, suuret kyyneleet silmissä.
"'Tuopiko Lassi kernaasti?'
"'Tuon oikein kernaasti', ja puhkesi itkuun.
"'No, miksikä Lassi on niin murheissa, mitä on tapahtunut?'
"'Ei häntä juuri ole tapahtunut mitään, voi jos minä oisin parempi!'
"'Parempi? onhan Lassi siivo ja ystävällinen ihminen'.
"'Niin, vaan minä olen niin kehno'.
"'Kehno? ei suinkaan, onhan Lassi rehellinen ihminen'.
"'Vääryyttä tosin en ole tehnyt äyrin edestä kellekään, mutta…'
"'Mutta? mitä sitte tarkoitat?'
"'En uskalla sanoa'.
"'Uskalla? miksi et uskalla?'
"'En tohdi'.
"'Minä suutun jos et sano mitä tarkoitat'.
"'Jos olisin parempi, niin…'
"'Taas sama virsi – niin?'
"'Niin saattaisin tulla Rauhaniemen isännäksi samalla kertaa kun Hanna emännäksi … mutta…'
"'Tahtoisitko sen?'
"'Jos tahtoisin! vieläkin kysyy, se on ollut hartahin toivoni siitä asti kun ensikerran näin Rauhaniemen'.
"'No, tule sitte Rauhaniemen isännäksi!'
"'Otatteko minun isännäksi Rauhaniemeen – mieheksenne?'
"'Otan!'
"'No, Herra Jumala! – nyt on minulla kaikki mitä maailma saattaa antaa, enkä pyydä muuta Jumalalta enkä ihmisiltä'.
"'Mutta Lassi, sinun pitää olla hyvä isäpuoli Ristolle, oletko?'
"'No olen, saatte vaan nähdä. Minä opetan sen aika pyytömieheksi, – milloin se on syntynyt?'
"'Kekrin aattona, viisi vuotta sitte!'
"'Kekrin aattona, se on hyvä merkki se, kyllä Ristosta tulee hyvä pyytömies!' lausui Lassi riemuiten.
"'Tuotko nyt kernaasti lintuja ja jäneksiä Rauhaniemeen?' kysäsi Hanna.
"'Saatte vaan nähdä, että tulee metsänviljaa yltäkyllin'.
"'No, se asia on nyt selvillä, nyt lähdemme sanomaan isännälle, emännälle ja muulle talonväelle mitä on tapahtunut!'
"Lassin kasvot loistivat taivaallisriemusta kun hän käsikädessä Hannan kanssa käveli vieras tupaan, jossa isäntä ja emäntä istuivat.
"'Tässä saan esitellä Rauhaniemen torpan isännän ja emännän!' lausui
Hanna.
"'Mitä nyt? – Lassi! – mitä kummitusta – Lassi?' huutivat isäntä ja emäntä yhteen ääneen.
"'Niin – Lassi', sanoi Hanna kainosti.
"Pian sai koko talonväki kuulla tämän mainion uutisen. Kaikki törmäsivät onnittelemaan parikuntaa. Lassin koukkuselkä oikeni niin, että hän näytti puolta kyynärää pitemmältä kun ennen. Muutenkin yleni Lassin arvo talonväen silmissä niin, että siihen siaan, kun häntä ennen puhuteltiin pilkka- ja komppasanoilla, häntä nyt kohdeltiin kunnioituksella ja kutsuttiin tästälähtein teiksi.
"Vihdoin lausui Savolan isäntä:
"'Ehkä tämä kohtaus oli odottamaton, on asia kuitenkin sellainen, että se ei koske minuun eikä muihinkaan. Hannalla on vapaus valita miehensä. Rauhaniemen olen luvannut Hannalle ja sen saatte – sanasta miestä – sinne saatte mennä asumaan, niinpian kun olette vihityt, eli milloin tahdotte. Kaksi lehmää saatte uudentalon apua, hevosta saatte lainata talosta, niinkauvan kun saatte hankituksi oman, hevosia on talossa yltäkyllin. Talossa saatte olla, niinkauvan kun tahdotte, ja varustella itsellenne talon värkkiä'.
"'Ja minä annan neljä lammasta kesävilloinensa ja kymmenen kyynärää sarkaa', sanoi emäntä.
"Hanna ja Lassi kiittelivät isäntää ja emäntää heidän niin suuresta hyväntahtoisuudestaan. Isäntä vastasi kiitoksiin sanoen: 'Me olemme Hannalle suuressa velassa kaikesta hyvästä, mitä hän on talossa tehnyt näitten kolmen vuoden ajalla. Talon lapset, sekä suuret että pienet, ovat Hannalta oppineet paljo hyvää sekä sisällisesti että ulkonaisesti. Sanalla sanoen: Hanna on muuttanut tämän talon kerrassaan paratiisiksi. Se vähä, jolla saatamme teitä auttaa, on ainoastaan vähänen palkinto työstäsi, Hanna. Suuri kiitos ja kunnia, Hanna!'
"'Suuri kiitos ja kunnia Hanna', säisti emäntä ja lapset yhteen ääneen.
"'Jumalapa Teitä siunatkoon isäntä, emäntä ja hyvät lapset!' lausui
Hanna hartaasti.
"'Mutta kun minulla ei ole mitään antaa kihloiksi Hannalle', kuiskasi
Lassi isännälle.
"Hanna kuuli Lassin kuiskauksen ja vastasi:
"'En minä tahdo mitään kihloja, annat mulle lempisydämesi, niin siinä kyllä'.
"'Onhan sulla Lassi, toihan veljesi Jussi nykyjään tänne sinulle myytäväksi kymmenen ketunnahkaa, teetä niistä Hannalle kappa!'
"'Mutta ne ovat Jussin ja millä minä ne maksan?' sanoi Lassi alakuloisesti.
"'Kyllä minä hoidan maksuasian, vie sinä vaan nahat Kettulan-Matille peitottaviksi; sano terveisiä minulta, että nahoilla on hyvin kiire. Räätäli-Kalle kyllä sitte ompelee kapan'.
"'Ja minä kudon päällisen', huuti talon vanhin tytär!
"'Kuinka minä, mökin emäntä, voisin kulkea ketunnahkakapassa, jonkamoista ainoastaan korkeitten ja rikkaitten herrain rouvat pitävät', puheli Hanna.
"'Ei ole kukaan arvokkaampi kun Hanna pitämään hyviä vaatteita', sanoi isäntä.
"'Se on tosi', myönti Lassi. Hän riensi aittaan, kokosi nahkat ja nahkakääry seljässä hiippoi mitä koivista pääsi Kettulan-Matin luo ja huuti: 'niillä on hyvin kiire. Terveisiä Ison-Savolan isännältä!'
"'Laitetaan heti!' vastasi Matti.
"'Joutuuko ne heti?' kysäsi Lassi.
"'Tulevalla viikolla!'
"'Vai vasta tulevalla viikolla!' sanoi Lassi huokaillen.
"Lassi käveli takasin kotiin allapäin ja pahoilla mielin.
"'No, mikä Lassia vaivaa, kun olet niin pahoillasi?' kysyi isäntä.
"'Vaikka sanoin terveisiä isännältä, lupasi Matti valmistaa nahkat vasta tulevalla viikolla'.
"'Hyvä', sanoi isäntä.
"'Hyväkö? Miksei laittanut niitä heti,' marisi Lassi.
"'Ei ne niin pian joudu, niissä on paljo työtä'.
"'Paljoko työtä! valmiit nahkathan nuo olivat', väitti Lassi.
"Joulun aattona pidettiin Isossa-Savolassa Hannan ja Lassin vihkiäiset ja isot häät, joihin oli kutsuttu paitsi muita, rovastin herrasväki. Häissä oli ilo ylimmillään, jokaisen povessa hehkui tyytyväisyyden ja rauhan tunteet.
"Hiljan illalla vihdoin, kun häävieraat jo olivat lähteneet kukin kotiinsa, sanoi isäntä:
"'Eikö nuorelle parikunnalle tule jo uni, hevonen on valmis portaan edessä!'
"Hannalla oli hyvin vaikea salata hämmästystänsä, hänellä kyllä oli ollut huolta tulevasta asunnostansa ja sen varustuksesta, mutta isäntäväki oli vakuuttanut, että sen asian kanssa kyllä kerjetään, jonka vuoksi Hanna luuli, että hän miehinensä jää edelleen joksikin ajaksi taloon. Hannan hämmästys siis oli suuri, kun hän ajatteli täytyvänsä lähteä autioon tyhjään mökkiin. Hän kuitenkin otti talonväeltä jäähyväiset katkeralla mielellä, jonka hän toki osasi salata, ja sanoi:
"'No, Lassi, nyt lähdemme uuteen asuntoomme! Missä tyttäret ja pojat ovat, että saisin heillekin sanoa hyvästi?'
"'Mihin lienevät juosseet. Minä toivon kohtaavamme useasti, kun tulemme asumaan näin liki toisiamme', vastasi isäntä teeskentelemättä.
"'No, Lassi', kiirehti Hanna.
"'Minä olen valmis', sanoi Lassi, joka ei murehtinut muuta, kunhan sai Hannan kanssansa. Hanna kääräsi Riston uuteen ketunnahkakappaansa, ajatellen: kyllähän yhden yön tarkenee kylmässäkin näin varustettuina, ja niin istuivat rekeen. 'Muut tavaranne, jotka nyt eivät mahdu rekeen, lähetän huomenna, ja toivon että Hanna itse tulee niitä noutamaan, niin saamme kuulla minkälaisia unia näitte uudessa asunnossanne', sanoi isäntä.
"'Kauniita unia totisesti', ajatteli Hanna. Synkät pilvet pimittivät hänen mieltänsä, katkerasti katui hän kevytmielisyyttänsä, kun oli matkaansaattanut tällaisen majanmuuton. Ristokin alkoi itkemään täydeltä kurkkua, kysyen monta kertaa: 'Äiti mihinkä me nyt lähdemme?' Tämäkin lapsen kysymys katkeroitti yhä enemmän Hannan sielua. Riston kysymykseen hän ei antanut muuta vastausta kun ajatteli: 'Maailma on kylmä ja rauhaton, ihmiset kolkkoja ja itsekkäitä', j.n.e. Kun olivat istuneet rekeen, niin ajoi renki aika viuhkaa Rauhaniemeen päin. Hanna ajatteli: Renkikin ajaa sukkelaan päästäksensä meistä niin pian kun mahdollista 'kaikkialla kylmyyttä vaan'. Pian joutuivat ajajat Rauhaniemen näkyviin. Hanna näki pimeän läpi valkioita akkunoista, ja kysäsi rengiltä: 'Mistä nuo valkiat näkyvät?'
"'Rauhaniemestä kait ne näkyvät', vastasi renki.
"'Ei siellä kyllä asu ketään, mutta kyllä valkiat näkyvät
Rauhaniemestä, se varma on', vakuutti renki.
"Pian ajoivat he kartanolle, jossa pimiässä näkivät seisovan kaksi hevosta, jotka Hanna päivänaikana kyllä olisi tuntenut, ja kuulivat kuskien puhuvan jotakin keskenänsä. Toinen kuski sanoi: 'No on se muutamilla onni tässä maailmassa, kun tuollakin Lassi Rytkösellä, että saapi tällaisen hyvän talon ja luultavasti aivan ilman, sillä millä varoilla Lassi maksaisi!'
"'Ei taloa olisi Lassi saanut, sen on Savolainen antanut Hannalle, ja tuo höperö otti Lassin mieheksensä', lausui toinen kuski.
"'Kyllähän tässä paikassa voipi hyvästi elää, liijoitenkin kun semmoinen pohatta, kun Savolainen on tukena. Savola onkin muutamissa vuosissa rikastunut mahdottomasti', lausui edellinen kuski.
"'Savolan rikastuminen on Hannan ansio. Mistähän se on kotoisin, tiedätkö sinä?' kysyi toinen kuski.
"'En tiedä, enkä pidä vaaria, hyvä ja jalo ihminen kuuluu hän olevan'.
"Hanna ei ollut kuskien puheesta kuullut muuta kun äänen. Hän kysäsi hämmästysäänellä:
"'Onko tämä Rauhaniemi?'
"'Ompa tietenkin', vastasi ääni kartanolta.
"'Ompa tietenkin', vastasi samalla toinen ääni kilisevällä naurulla porstuvan ovelta; se oli Savolan Siinan ääni, jonka Hanna hyvin tunti. 'Tänne odotetaan uusia asukkaita', jatkoi Siina, hypäten samalla reen viereen, siepaten Riston syliinsä ja vetäen Hannaa kädestä sisälle huoneesen. Kun Hanna siten oli joutunut sisälle, ympäröi häntä parvi nuorisoa, joka riemulla huuti: 'Terve tulemaan, Hanna, Rauhaniemeen!'
"'Terve tulemaan Herran nimessä', sanoivat rovasti ja ruustinna, jotka myös olivat seuranneet Savolan nuorisoa edeltäpäin Rauhaniemeen, saadaksensa nähdä, millä mielellä Hanna astui uuteen asuntoonsa. Hanna oli niin hämmästyksissänsä, ettei hän ymmärtänyt mitä ajatella. Vihdoin sanoi hän syvästi liikutettuna: 'Eikö tämä kaikki ole puhdasta unennäköä? Ei, herällä olen ainakin, näenhän luonnollisilla silmilläni kaikki esineet'.
"'Kuka on valmistanut minulle tämän odottamattoman ihastuksen?' huuti
Hanna ilokyyneleet silmissä.
"'Me olemme laittaneet huoneenne siihen kuntoon, että tässä voitte aluksi asua', huuti Savolan nuoriso riemuiten.
"'Kyllähän sen arvasin, Jumala teitä siunatkoon, rakkaat lapset, tätä minä en ole ansainnut', lausui Hanna, syleillen kaikkia.
"Savolan nuoriso oli nimittäin jo päivää ennen häitä, Hannan ja Lassin tietämättä varustanut Rauhaniemeen kaksi asuinhuonetta hyvään asumakuntoon, koristanut ja varustanut huonekaluilla parhaan älynsä mukaan.
"Samalla hetkellä, kun Hanna oli sanonut: 'Tätä minä en ole ansainnut', aukeni tuvan ovi ja Savolan isäntä emäntineen astuivat sisään.
"'Otetaanko tässä uudessa talossa vieraita vastaan näin yönaikana?' kysyi isäntä.
"'Otetaan', määkäsi Lassi, isäntä kun hänkin muka nyt oli.
"Hanna ei saanut sanaa suustansa vastaukseksi, tämä uusi kohtaus teki hänen kokonaan mykäksi. Hän hyppäsi isännän ja emännän luokse, jotka seisoivat vieretysten, kietoi heidät käsivarsillansa ja vaipui heidän rinnoillensa tukahtumaisillansa yhdellä kertaa sekä suru- että riemuitkuun. Häntä kalvasi näet omantunnon haikeat soimaukset siitä, että hän oli eronnut Savolasta katkeralla ja nuhteellisella mielellä; toiselta puolen taas paisuttivat kiitollisuuden tunteet kyyneltulvaa.
"Noo, Hanna, tuollako surullisella lailla alotat uutta emäntätointasi?' lausui isäntä.
"'Ei, rakas isäntä, se ole suru yksin, kun minua tällä erällä liikuttaa. Kiitollisuuteni syvyyttä en voi mitata, vaan kun tunnen itseni tuiki ansiottomaksi kaikkeen siihen suureen rakkauteen, jolla minua niin runsaasti olette suosinut, niin tunnen suureen onneeni sekoitetuksi ansiottomuuteni katkeruuden. Kiitollisuuteni sammuttaa ainoastaan kuolema'.