Vastakkainen olettamus sensijaan, että eläimen synty merkitsisi sen tulemista tyhjästä ja senmukaisesti kuolema raukeamista ehdottomaan tyhjyyteen, ja tämä vielä sillä lisäyksellä, että ihmisellä, joka niinikään on tyhjästä tullut, kuitenkin olisi loppumattomasti jatkuva olemassaolo, vieläpä tietoisuuskin, kun sensijaan koira, apina, elefantti kuolemassa häviäisivät tyhjään, – tällaista olettamusta vastaan täytyy toki terveen järjen nousta kapinaan ja selittää se mielettömäksi. – Jos, kuten alati toistetaan, jonkun järjestelmän tulosten vertaaminen terveen ihmisjärjen vaatimuksiin on oleva sen totuuden koetinkivi, niin toivon minä, että ne, jotka kannattavat tätä Descartesilta Kantin-edellisiin eklektikkoihin saakka periytynyttä ja vieläkin Europan sivistyneitten suurta osaa vallitsevaa peruskäsitystä, kerran käyttäisivät mainittua koetinkiveä tässä kohden.
Läpikotaisin ja kaikkialla on luonnon todellisena vertauskuvana ympyrä, koska se on toistumisen kaava: toistuminen onkin luonnon yleisin muoto, joka ilmenee kaikessa, tähtien kulusta aina elimellisten olentojen syntymään ja kuolemaan saakka, ja vain senkautta käy ajan ja sen sisällön pysähtymättömässä virrassa jokin pysyväinen, s.o. luonto, mahdolliseksi.
Kun syksyllä tarkastaa hyönteisten pikkumaailmaa ja silloin näkee, mitenkä toinen valmistaa itselleen vuoteen, nukkuakseen pitkää, jähmettävää talviuntaan, toinen kehrää verhon ympärilleen, talvehtiakseen kotelona ja kerran keväällä herätäkseen nuortuneena ja täydellisempänä, ja mitenkä vihdoin useimmat, jotka aikovat kuoleman helmassa levähtää, vain huolella sovittavat munalleen tarkoituksenmukaisen säilytyspaikan, astuakseen kerran tästä uudistuneena esiin, – niin tämä on luonnon suuri kuolemattomuusoppi, jonka pitäisi meille selittää, ettei unen ja kuoleman välillä ole mitään jyrkkää eroa ja että toinen yhtä vähän kuin toinenkaan on uhkavaarana olemassaololle. Se huolellisuus, millä hyönteinen valmistaa kammion, kuoppasen tai pesän, asettaa sinne munansa ynnä ruokaa tästä tulevana keväänä kehittyvälle toukalle ja sitten rauhallisesti kuolee, – on aivan samanlainen kuin se huolellisuus, millä ihminen illalla asettaa valmiiksi vaatteensa ja murkinansa tulevaa aamua varten, eikä sellaista voisi itse asiassa ollenkaan esiintyä, ellei syksyllä kuoleva hyönteinen varsinaiselta perusolennoltaan olisi sama kuin keväällä munasta ryömivä – aivan niinkuin nukkumaan paneutuva ja vuoteesta nouseva ihminen on sama.
Jos me näiden tutkistelemusten jälkeen nyt palaamme itseemme ja omaan sukuumme, – jos luomme katseen eteenpäin, kauas etäiseen tulevaisuuteen, koetamme kuvailla mieleemme tulevaiset sukupolvet, miljoonine yksilöineen, outoine tapoineen ja pukuineen, mutta sitten päästämme väliin kysymyksen: Mistä tulevat nämä kaikki? Missä ovat he nyt? – Missä on se maailmojakantavan tyhjyyden runsas kohtu, joka heidät vielä kätkee, nuo tulevaiset sukupolvet? – eikö olisi tähän hymyilevä ja tosi vastaus: Missä ne olisivat muuallakaan kuin siellä missä todellinen aine on ollut ja on oleva, nykyisyydessä ja sen sisällössä, siis sinussa, hupsussa kyselijässä, joka tässä oman olemuksesi väärinymmärtämisessä olet puun lehden kaltainen, mikä syksyllä kuihtuessaan ja putoamaisillaan ollessaan vaikeroi perikatoaan eikä tahdo lohduttautua ajattelemalla tuoretta vihantaa, joka keväällä on verhoava puun, vaan valittaen lausuu: "Sehän en ole minä! Nehän ovat aivan toisia lehtiä!" – Oi vähämielinen lehti! Minne luulet sinä joutuvasi? Ja mistä tulevat kaikki muut? Missä on tyhjyys, jonka kuilua pelkäät? – Opi toki tuntemaan oma varsinainen olemuksesi, juuri se, joka on täynnä elämän janoa, opi näkemään se puun sisäisessä, salaisessa, pakoittavassa voimassa, joka on alati sama kaikissa lehtien sukupolvissa. Ja nyt, kuten kreikkalainen runoilija sanoo:
"millainen suku lehtien on, sellainen on miesten".
Nukahtaako kärpänen, joka nyt surisee ympärilläni, illalla uneen ja surisee huomenna taas; vai kuoleeko se illalla ja keväällä surisee sen munasta syntynyt toinen kärpänen – se on itsessään sama asia: senvuoksi ei tieto, joka esittää ne kahtena kokonaan eri oliona, olekaan mikään ehdoton, vaan ainoastaan suhteellinen, ilmiön, eikä tosiolevaisen tuntemusta. Kärpänen lentelee taas aamulla; se lentelee keväälläkin taas. Mitä eroa sille on talvella ja yöllä? – Burdachin Fysiologiassa (nid. 1, § 275) luemme: "Aina kello 10 saakka aamulla ei valmisteessa näy mitään Cercaria ephemora'a (eräs alkueläin), ja kello 12 aikaan koko vesi vilisee niitä. Illalla ne kuolevat, ja seuraavana aamuna syntyy taas uusia. Tämän havainnon teki Nitzsch kuutena päivänä peräkkäin."
Niin viipyy kaikki vain silmänräpäyksen ja kiitää kuolemaa kohti. Kasvi ja hyönteinen kuolevat kesän lopulla, eläin, ihminen, muutaman vuoden kuluttua: kuolema niittää väsymättömästi. Mutta siitä huolimatta, niin, aivan kuin ei asia niin olisikaan, on kaikki aina olemassa paikallaan, aivan kuin kaikki olisikin katoamatonta. Aina vihannoi ja kukkii kasvi, surisee hyönteinen, pysyy eläin ja ihminen lakastumattoman nuorena, ja jo tuhannen kertaa nautitut kirsikat ovat meille joka kesä uudelleen tarjona. Kansatkin säilyvät, kuin kuolemattomat yksilöt, joskin ne toisinaan muuttavat nimeä, jopa niiden toimi, puuha ja kärsimys on aina sama. Historia tosin on alati kertovinaan meille jotakin uutta, sillä se on kaleidoskopin tapainen, mikä joka käänteellä näyttää uuden ryhmityksen, vaikka me oikeastaan näemme aina saman silmäimme edessä. Mikä siis vastustamattomammin tunkee mieleen kuin ajatus, että syntyminen ja häviäminen ei kohdistu olioiden varsinaiseen olemukseen, vaan tämä jää sen koskemattomaksi, on siis katoamaton?
Senvuoksi kaikki mikä tahtoo olla olemassa, todellisuudessa on jatkuvasti ja loppumattomasti olemassa. Senmukaisesti ovat joka ajankohtana, sääskestä elefanttiin saakka, kaikki eläinsuvut täysilukuisina maan päällä. Ne ovat jo uudistuneet monia tuhansia kertoja ja tässä samana pysyneet. Ne eivät tiedä muista kaltaisistaan, jotka ovat eläneet ennen niitä tai niiden jälkeen elävät: suku elää alituisesti, ja tuntien, että se on katoamaton ja he samaa kuin se, ovat yksilöt turvallisella mielin. Elämäntahto ilmenee itselleen loppumattomana nykyisyytenä, koska tämä on suvun elämän muoto; siksi suku ei vanhene, vaan pysyy alati nuorena. Kuolema on sille, mitä uni yksilölle, tai silmälle räpäys, ja silmien rävähtelemättömyydestä intialaiset tuntevatkin jumalansa, kun nämä ilmenevät ihmishahmossa. Kuten maailma yön tullessa häviää, mutta ei silloin kuitenkaan hetkeäkään lakkaa olemasta, yhtä näennäinen on ihmisen ja eläimen häviö kuolemassa ja yhtä järkähtämättömänä jatkuu siinä niiden tosiolemus. Ajateltakoon nyt tämä kuoleman ja syntymän vaihtelu tapahtuvaksi äärettömän nopeana aaltoiluna, silloin on edessämme tahdon pysyvä objektivatio eli esineistymys, olioiden säilyvät aatteet kiinteinä kuin sateenkaari putouksen yllä. Tämä on ajallinen kuolemattomuus. Sen vaikutuksesta ei – vuosituhansien kuolemasta ja kuihtumuksesta huolimatta – vielä mitään ole mennyt hukkaan, ei ainoakaan aineen atomi, vielä vähemmän mitään siitä sisäisestä olemuksesta, joka ilmenee itselleen luontona. Senvuoksi voimme joka hetki turvallisesti huudahtaa: "Huolimatta ajasta, kuolemasta ja kuihtumuksesta olemme kuitenkin kaikki yhdessä!"
Siihen olentoon nähden kenties olisi tehtävä poikkeus, joka kerran olisi tästä leikistä lausunut täydestä sydämestä: "Minä en tahdo enää". Mutta tässä ei vielä ole oikea paikka puhua siitä.
Mutta sensijaan on huomio kiinnitettävä siihen, että synnytyksen tuskat ja kuoleman katkeruus ovat ne molemmat pysyvät edellytykset, joiden kautta elämäntahto säilyy esineistymyksessään, joiden kautta siis tosi olemuksemme, ajan virran ja sukupolvien vaihtumisen koskemattomana, jatkaa olemassaoloaan alituisessa nykyisyydessä ja nauttii elämäntahdon myöntämyksen hedelmää. Vertauskohdan tarjoaa tässä se, että me vain sillä edellytyksellä, että yöllä nukumme, voimme olla valveilla päivän. Sisältääpä jälkimäinen ilmiö selityksenkin puheenalaisen vaikean kohdan ymmärtämiseen.5
Sillä nykyisyyden alusta eli täyte, pleroma eli aines, on oikeastaan alituisesti sama. Aika tekee meidät kykenemättömiksi välittömästi käsittämään tätä yhdensamaisuutta, ja aika on vain älymme muoto ja rajoitus. Se että tämän johdosta esim. tulevaisuutta ei vielä ole, on harha, joka meille paljastuu, kun se on tullut. Että oleellinen ymmärryksemme muoto tuo mukanaan sellaisen harhan, saa selityksensä ja oikeutuksensa siitä että luonto ei suinkaan ole antanut meille ymmärrystä olioiden olemusta, vaan ainoastaan vaikuttimien käsittämistä varten, se on siis tarkoitettu palvelemaan yksilöllistä ja ajallista tahdonilmiötä.6
Tehdessämme yhteenvedon tässä esittämistämme tarkasteluista, ymmärrämme myös mitä vanhat elealaiset tarkoittivat paradoksaalisella opillaan, ettei ole mitään syntymistä ja häviämistä, vaan että kaikki on liikkumatta paikallaan ("Parmenides ja Melissus kielsivät syntymistä ja häviämistä olevan, koska he uskoivat, ettei liikettä ole". Stob. Ed., 1, 21). Samoin saa tässä valaistusta myös kaunis kohta Empedokleessa (kirjassa Adversus Coloten, c. 12): "Nuo vähämieliset! Sillä syviä ajatuksia ei ole niillä, jotka toivovat, että mitä ei ennen ollut, voisi olla olemassa, tai että mitään kuolee ja häviää. Ei toki viisas mies saata julistaa sellaista, että vain niin kauan kuin ihmiset elävät (sillä tätä nimittävät he elämäksi), ovat he olemassa, vain niin kauan sattuu heille ihania tai peljättäviä kohtaloita, mutta että he ennen syntymää ovat tyhjyyttä ja kuoleman jälkeen niinikään tyhjyyttä."
Samoin ansaitsee tässä mainitsemista eräs merkillinen ja paikallaan kovin hämmästyttävä kohta Diderot'n kirjassa Jacques le fataliste: "suunnattoman suuri linna, jonka otsalla luettiin: Minä en kuulu kenellekään ja minä kuulun koko maailmalle; te olitte siellä ennenkuin sinne astuitte, te olette siellä vielä kun sieltä poistutte."
Tosin ihminen siinä merkityksessä, missä hän syntymässään tulee tyhjyydestä, raukeaa tyhjyyteen kuolemassa. Mutta olisi kovin mielenkiintoista oppia tuntemaan, mitä tämä tyhjyys oikeastaan on, koska varsin kohtalainen teräväjärkisyys riittää osoittamaan, ettei tämä empirinen tyhjyys suinkaan ole ehdoton, s.o. se ei ole tyhjyyttä kaikissa merkityksissä. Tähän älyämykseen johtaa jo se kokemushavainto, että vanhempien ominaisuudet tavataan jälkeläisessä, ne siis ovat säilyneet yli kuoleman. Tästä minä kuitenkin tulen puhumaan erityisessä luvussa.
Ei ole mitään suurempaa vastakohtaa kuin on ajan hellittämättömän paon, joka tempaa kaiken sisältönsä mukanaan, ja tosiolevaisuuden jähmeän liikkumattomuuden välillä, joka kaikkina aikoina pysyy samana. Ja jos katse tältä näkökannalta lähtien oikein ulkokohtaisesti kiinnitetään elämän välittömiin tapahtumiin, selviää katsojalle kirkkaasti pysyväinen nykyisyys ajan rattaan keskipisteenä. – Verrattomasti kauemmin elävälle silmälle, joka yhdellä katseella käsittäisi ihmissuvun elämän kokonaisuudessaan, ilmenisi syntymän ja kuoleman alituinen vaihtelu jatkuvana aaltoiluna. Senvuoksi ei hänen mieleensä juolahtaisikaan nähdä siinä yhä uutta syntymistä tyhjästä tyhjyyteen; vaan kuten nopeasti pyritty kipuna meistä näyttää pysyvältä kehältä, nopeasti väreilevä jousi säilyvältä kolmiolta, heilahteleva viulunkieli sukkulalta, niin näyttäisi hänestä suku olevaiselta ja pysyvältä, kuolema ja syntymä aaltoilulta.
Tosiolemuksemme häviämättömyydestä kuolemassa on meillä siihen saakka erheellisiä käsityksiä, kunnes me päätämme tutkia sitä eläimissä, emmekä itsellemme yksin omista erästä sen erikoista lajia, kuolemattomuuden pöyhkeällä nimellä. Juuri tämä korskea vaatimus ja se ahdashenkinen käsitys, josta se johtuu, vaikuttaa että useimmat ihmiset niin itsepintaisesti kieltäytyvät tunnustamasta sitä päivänselvää totuutta, että me oleellisesti ja pääasiassa olemme samaa kuin eläimet; niin, vieläpä että he kauhistuen väistävät jokaista viittaustakin tähän meidän sukulaisuuteemme niiden kanssa. Mutta tämä totuuden kieltämys sulkee heiltä enemmän kuin mikään muu tien olemuksemme häviämättömyyden todelliseen tuntemukseen. Sillä ken etsii jotakin väärältä tieltä, hän on juuri senvuoksi oikean jättänyt eikä edellisen päässä koskaan saavuta mitään muuta kuin myöhäisen pettymyksen.
Reippaasti siis tavoittamaan totuutta – ei ennakkokuvitteluja noudattaen, vaan luonnon ohjausta! Ensinnä opittakoon, katsomalla mitä nuorta eläintä tahansa, tuntemaan suvun koskaan vanhenematon elämä – suvun joka oman ikuisen nuoruutensa heijastuksena antaa kullekin uudelle yksilölle ajallisen nuoruuden ja sallii sen astua elämään niin uutena, niin reippaana kuin olisi maailma tänään syntynyt. Kysyköön kukin rehellisesti itseltään, onko tämänkeväinen pääskynen niin kokonaan toinen kuin ensimäisen luomiskevään, ja onko todellakin molempien välillä tyhjästäluomisen ihme miljoonia kertoja uudistunut, jättääkseen tuloksensa yhtä monta kertaa ehdottoman hävityksen käsiin. Tiedän kyllä, että jos minä jollekulle vakavasti vakuuttaisin, että pihalla nyt leikkivä kissa on sama kuin se, joka siellä kolmesataa vuotta sitten samalla tavoin hyppeli ja hiipi, hän pitäisi minua hulluna; mutta tiedän myös, että on vielä paljon hullumpaa uskoa, että tämänpäiväinen kissa olisi tykkänään ja läpikotaisin toinen kuin tuo kolmesataa vuotta sitten elänyt.
Tarvitsee vain vilpittömästi ja vakavasti syventyä jonkun tällaisen korkeamman luurankoisen tarkasteluun, selvästi tajutakseen, että tämä tutkimaton olento, sellaisena kuin se nyt siinä on, ei kokonaisuudessaan saata mitenkään raueta tyhjyyteen – ja siitä huolimatta on toiselta puolen sen katoavaisuus ilmeinen. Tämä johtuu siitä, että eläimessä sen aatteen (suvun) iäisyys on saanut leimansa yksilön äärellisyydestä. Sillä määrätyssä mielessä on kylläkin totta, että meillä kussakin yksilössä on eri olento edessämme, nimittäin siinä mielessä, mikä johtuu syyperusteen väittämästä, sillä tätä noudattavat myös aika ja paikka, jotka ovat principium individuationis, yksilöistymyksen peruste. Mutta toisessa mielessä se taas ei ole totta, nimittäin siinä, jonka mukaan todellisia ovat vain olioiden pysyvät muodot eli aatteet. Tämä ajatus oli Platonilla niin selvillä, että siitä tuli hänen perusoppinsa, hänen filosofiansa keskipiste, ja sen käsittämisestä hänen tunnuksensa, oliko asianomainen ollenkaan kykenevä filosofoimaan.
Kuten pauhaavan putouksen pirstoutuneet pisarat salaman nopeudella vaihtuvat, sillä aikaa kun niiden muodostama sateenkaari liikkumattoman levollisena viipyy paikallaan, tämän lakkaamattoman vaihtelun koskemattomana, niin jää jokainen aate, s.o. jokainen elävien olioiden suku yksilöittensä alituisen vaihtelun koskemattomaksi. Mutta aatteessapa eli suvussa elämäntahdolla oikeastaan on juurensa ja siinä se ilmenee; siksi tämä tahto todellisuudessa välittääkin vain suvun olemassaolosta. Esim. jalopeurat (leo), jotka ovat syntyneet ja kuolevat, ovat kuin putouksen pisarat; mutta leonitas, jalopeurain aate eli hahmo, on sen yllä olevan järkähtämättömän sateenkaaren kaltainen. Senvuoksi katsoikin Platon vain aatteet, s.o. suvut, tosioleviksi, yksilöt sensijaan vain lakkaamatta syntyviksi ja häviäviksi ilmiöiksi. Siitä, että jokainen eläin- ja ihmisyksilö syvimmässään tajuaa tämän katoamattomuuden, johtuu että se saattaa niin turvallisena ja huolettomana vaeltaa keskellä lukemattomia sattumia, jotka voivat sen joka hetki tuhota, vieläpä suoraan kohti kuolemaa. Hänen silmistään loistaakin suvun levollisuus, johon tämä perikato ei ulotu. Ihmiselle eivät epävarmat ja vaihtelevat uskonkappaleet koskaan voisi suoda tätä levollisuutta. Mutta kuten sanottu, osoittaa silmäys mihinkä eläimeen tahansa, ettei kuolema ole esteeksi elämän ytimelle, tahdolle, sen ilmenemyksissä.
Mikä tutkimaton salaisuus piileekään joka eläimessä! Katsokaa lähintä, katsokaa koiraanne; miten levollisena se seisoo paikallaan! Monien tuhansien koirien täytyi kuolla, ennenkuin tuli tämän vuoro elää. Mutta näiden tuhansien perikato ei ole koiran aatetta koskettanut: se ei ole kaikesta tästä kuolemisesta vähintäkään häiriintynyt. Siksi seisoo koira niin reippaana ja alkuvoimaisena siinä, kuin olisi tämä päivä sen ensimäinen eikä mikään voisi olla sen viimeinen, ja sen silmistä loistaa sen häviämätön perusaate, Arkhaios. Mitä on siis kautta näiden vuosisatojen vaipunut kuolemaan? – Ei koira, se on kulumattomana edessämme; vain sen varjo, sen kuvastus meidän aikaan sidotussa tiedonmuodossamme. Kuinka saattaa toki kukaan uskoa, että häviäisi se, mikä alati uudelleen on olemassa ja täyttää kaiken ajan? – Tosin on asia kokemuksen kannalta kylläkin selitettävissä: sikäli kuin kuolema tuhosi yksilöitä, loi näet siitos uusia. Mutta tämä kokemuksen antama selitys on vain näennäinen: se asettaa toisen arvoituksen toisen sijaan. Asian metafyysillinen älyämys on, joskaan ei niin helposti saatavissa, kuitenkin ainoa tosi ja tyydyttävä.
Subjektivisen eli itsekohtaisen menettelyn kautta paljasti Kant sen suuren, joskin kielteisen totuuden, ettei aika saata olla tosiolevaisen ominaisuus, koska se ennalta valmiina piilee meidän käsityskyvyssämme. Nytpä on kuolema ajallisen ilmiön ajallinen loppu; mutta niin pian kun poistamme ajan, ei mitään loppua enää ole, vaan tämä sana on kadottanut kaiken merkityksensä. Minä puolestani koetan nyt tässä objektivista eli ulkokohtaista tietä näyttää asian myönteisen puolen, että näet tosiolevainen jää ajan ja sen, mikä vain senkautta on mahdollista, syntymän ja kuoleman, koskemattomaksi, ja ettei ajan ilmiöillä voisi olla edes tätä uupumatta vaihtuvaa, tyhjyyden partaalla vietettyä olemassaoloa, ellei niiden ydin olisi iäisyydestä kotoisin. Iäisyys tosin on käsite, joka ei mihinkään havaintoon perustu; siksi sen sisällys onkin pelkästään kielteinen, se ilmaisee vain ajatonta olemassaoloa. Aika on kuitenkin vain iäisyyden kuva, kuten Plotinos sanoo; ja samoin on ajallinen elämämme pelkkä tosiolemuksemme kuva. Tämä piilee iäisyydessä, koskapa aika on vain meidän tietomme muoto, ja vain se saattaa meidät käsittämään oman ja kaikkien muiden olioiden olemuksen katoavaiseksi, äärelliseksi ja perikadolle ylenannetuksi.
Toisessa kirjassa olen esittänyt, mitenkä tosiolevaisena esiintyvän tahdon adekvatinen objektiviteetti eli sitä täsmällisesti tulkitseva esineellisyys kullakin sen asteella on (platoninen) idea eli aate; samaten kolmannessa kirjassa, että olioiden aatteille on korrelaattina eli välttämättömästi edellytettävänä vastikkeena puhdas tiedoitseva subjekti eli itseys; siis voivat ne tulla tajutuiksi vain poikkeuksellisesti, erikoisen suotuisissa olosuhteissa ja ohimennen. Yksilölle, siis ajan muodossa ilmenevälle tiedolle, esiintyy aate sensijaan suvun muodossa, joka on aate ajan hahmoon venyneenä. Senvuoksi on siis suku tosiolevaisen, s.o. elämäntahdon välittömin esineistymys. Jokaisen eläimen, ja näin ollen myös ihmisen, sisäisin olemus piilee siis suvussa: tässä siis, eikä oikeastaan yksilössä, on mahtavasti viriävällä elämäntahdolla juurensa. Sensijaan on vain yksilöllä välitöntä tajuntaa; senvuoksi se kuvittelee olevansa toista kuin suku, ja siksi se pelkää kuolemaa. Elämäntahto ilmenee yksilöön nähden nälkänä ja kuolemanpelkona; sukuun nähden sukuviettinä ja intohimoisena huolehtimisena jälkeläisistä.
Yhtä pitää tämän kanssa havainto, että luonto, joka on mainitusta yksilön harhaluulosta vapaa, yhtä huolekkaasti varjelee sukua kuin se välinpitämättömästi antaa yksilöiden tuhoutua: jälkimäiset ovat sille aina vain välikappaleita, edellinen on sen tarkoitus. Senvuoksi ilmenee niin räikeä vastakohta siinä, miten saita se on yksilöitä varustaessaan ja miten tuhlaavainen, kun suku on kysymyksessä. Tässä suhteessa saadaan näet usein yhdeltä yksilöltä vuosittain satojatuhansia itiöitä ja enemmän; näin tuotteliaita ovat esim. puut, kalat, äyriäiset, termiitit y.m. Edellisessä suhteessa taas on kukin varustettu kyvyillä ja elimillä vain niukasti sen verran, että se hellittämättömästi ponnistaen saattaa pysyä hengissä; senvuoksi täytyykin silvotun tai heikontuneen eläimen säännöllisesti nääntyä nälkään. Ja missä satunnainen säästö käy päinsä, siten että hätätilassa voidaan tulla toimeen ilman jotakin osaa, siellä on se, vastoin tavallista järjestystäkin, pidätetty. Senvuoksi puuttuu esim. monilta toukilta silmät; eläinparat saavat sokeina tunnustella tietään lehdeltä lehdelle, mikä tuntosarvien puuttuessa tapahtuu siten, että ne heiluttelevat ilmassa kolmea neljännestä ruumiistaan, kunnes kohtaavat jonkun esineen, jolloin niiltä usein jää saavuttamatta ihan vierestä saatava ravinto. Kaiken tämän vaikuttaa lex parsimoniae naturae, luonnon säästäväisyyden laki, jonka ilmaisuun: natura nihil facit supervacaneum, luonto ei tee mitään tarpeetonta, vielä voidaan lisätä: et nihil largitur, eikä mitään ilmaiseksi. – Sama luonnon menettelytapa ilmenee siinä, että kuta paremmin yksilö ikänsä nojalla pystyy suvun jatkamiseen, sitä voimakkaammin ilmenee hänessä vis naturae medicatrix, luonnon parantava voima. Senvuoksi sen haavat helposti paranevat ja se huokeasti toipuu taudeista. Tämä kyky heikkenee samassa määrässä kuin siitoskyky ja vaipuu syvälle sittenkun jälkimäinen on sammunut; sillä silloin on yksilö luonnon silmissä käynyt arvottomaksi.
Luokaamme vielä silmäys olioiden astejaksoon ynnä sitä noudattavaan tajunnan asteettaisuuteen, polyypistä ihmiseen asti. Silloin näemme tosin, miten tämän ihmeellisen pyramidin pitää pysähtymättömässä väreilyssä yksilöiden kuolema, mutta miten se siitoksen siteen kautta sukuina säilyy kautta äärettömän ajan. Kun siis yllä esitetyn mukaan ulkokohtainen suku ilmenee häviämättömänä, näyttää sen itsekohtainen ilmenemys, joka on vain näiden olioiden itsetietoisuus, olevan mitä lyhytaikaisin ja tulevan lakkaamatta hävitetyksi, yhtä usein taas astuakseen käsittämättömällä tavalla tyhjästä esiin. Todellakin täytyy sen olla kovin lyhytnäköinen, joka antaa tämän harhan pettää itseään eikä ymmärrä, että joskin täten vain ulkokohtainen olio esiintyy ajallisesti säilyvänä, niin kuitenkin itsekohtaisen, s.o. tahdon, joka siinä kaikessa elää ja ilmenee, ja sen mukana tiedoitsevan subjektin, jonka kautta edellinen itselleen kuvastuu, täytyy niinikään olla häviämätön, koska toki ulkokohtaisen eli ulkoisen säilyminen saattaa olla vain itsekohtaisen eli sisäisen olion häviämättömyyden ilmaus. Edellisellä ei nimittäin voi olla mitään, jota se ei olisi saanut jälkimäiseltä lainaksi, se ei saata oleellisesti ja alkuperäisesti olla ulkokohtaista, ilmiötä, ja sitten toisessa sijassa, satunnaisesti, itsekohtaista, tosiolevaista, itsetajuntaa. Sillä tietenkin edellinen ilmiönä edellyttää sen, mikä ilmenee, muiden havaittavana olona se edellyttää itseoloa, ja objektina subjektia, mutta ei päinvastoin. Täytyyhän olioiden perustan aina piillä siinä mitä ne itsekseen ovat, siis itsekohtaisuudessa eikä ulkokohtaisuudessa, mitä ne ovat vasta muille, vieraassa tajunnassa havaittavina. Senmukaisesti huomasimme ensimäisessä kirjassa, että filosofian oikea lähtökohta oleellisesti ja välttämättömästi on itsekohtainen, siis idealistinen, kuin myös, että päinvastainen ulkokohtainen lähtöpiste johtaa materialismiin.
Perusolennoltamme olemme paljon suuremmassa määrässä kuin tavallisesti ajattelemme samaa kuin maailma: sen sisäinen tahto on meidän tahtoamme, sen ilmenemys on meidän miellettämme. Ken kerran saattaisi selvästi tajuta tämän yhdensamaisuuden, hänen silmissään häviäisi ero ulkomaailman säilymisen ja hänen oman kuolemanjälkeisen säilymisensä välillä. Kumpikin ilmenisi hänelle samana asiana, jopa saisi harhaluulo niiden eroavaisuudesta hänet hymyilemään. Sillä näin ymmärretty olemuksemme häviämättömyys johtuu juuri makrokosmoksen ja mikrokosmoksen yhdenmukaisuudesta, siitä, että ulkomaailman ja tajuavan olennon oman pienoismaailman ydin on sama. Tässä sanotun saattaa selvittää omituisella, mielikuvituksessa suoritettavalla kokeella, jota saattaa nimittää metafyysilliseksi. Koettakoon lukija kuvailla mielessään kuolinhetkeään, joka missään tapauksessa ei tule olemaan etäinen. Silloin ajattelee hän itsensä poistuneeksi ja maailman säilyneeksi; mutta pian hän omaksi ihmeekseen huomaa, että hän tällöin kuitenkin on olemassa. Sillä hän on luullut kuvailevansa maailmaa ilman itseään: mutta tajunnassa on minuus välittömästi annettuna, ja se vasta välittää maailman olemassaolon, tämän tajuttavana maailma vasta on olemassa. Ajatus, että tämä kaiken olevaisen keskus, kaiken todellisuuden ydin, voitaisiin poistaa ja sen ohessa kuitenkin antaa maailman jatkaa olemassaoloaan: se ajatus on kyllä in abstracto ajateltavissa, mutta ei realisoitavissa. Yritys ajatella sekundärinen ilman primäristä, ehdonalainen ilman ehtoansa, ilmiötä ilman ilmenevää, epäonnistuu joka kerran, suunnilleen samoin kuin yritys ajatella tasasivuista suorakulmaista kolmiota, tai materian häviämistä ja syntymistä ja muita senkaltaisia mahdottomuuksia. Tarkoitetun tunteen sijasta herää meissä tällöin tietoisuus siitä, että maailma yhtä paljon sisältyy meihin kuin me maailmaan ja että kaiken todellisuuden lähde kumpuaa omasta olennostamme. Tulos on oikeastaan tämä: aika, jolloin minua ei enää ole, on ulkokohtaisesi katsoen kerran tuleva, mutta itsekohtaisesti katsoen se ei voi koskaan tulla. – Saattaisi senvuoksi suorastaan kysyä, missä määrin kukin sydämessään todellisuudessa uskoo asiaan, jota hän ei oikeastaan ollenkaan saata ajatella, ja eikö aina kuolemamme meistä ole pohjaltaan maailman satumaisin asia, kun mainittuun pelkästään älylliseen, mutta kunkin jossakin määrin jo tekemään kokeeseen liittyy tietoisuus tosiolentomme häviämättömyydestä.