Mutta aivan riippumattakin näistä ajan tarkasteluista on itsestään järjetöntä pitää olemattomuutta pahana, koska kaikki paha samoinkuin kaikki hyväkin edellyttää olemassaoloa, vieläpä tajuntaakin, ja tämä taas elämän mukana lakkaa kuten myös unessa ja tiedottomuuden tilassa. Senvuoksi on meille tajunnan puutos, johon ei mitään pahaa sisälly, varsin tuttu ja turvallinen, ja sen tulo on joka tapauksessa silmänräpäyksen asia. Tältä näkökannalta katseli Epikuros kuolemaa ja lausui senvuoksi aivan oikein: "Kuolema ei meitä liikuta", selittäen että kun me olemme olemassa, silloin ei kuolemaa ole, ja kun kuolema on, silloin ei ole meitä (Diog. Laert., X, 27). Ilmeisesti ei ole mikään onnettomuus että ihminen on kadottanut sellaista, mitä ei voi kaivata: siis saa tuleva olemattomuutemme liikuttaa meitä yhtä vähän kuin mennyt olemattomuutemme.
Tiedon kannalta ei siis ilmene ollenkaan mitään syytä peljätä kuolemaa; mutta tajunta on tietämistä, siksi ei kuolema sille ole mitään pahaa. Myöskään ei tämä minuutemme tietävä osa kuolemaa pelkää; vaan yksinomaan sokeasta tahdosta johtuu se fuga mortis, kuoleman kammo, joka kaiken elävän täyttää. Mutta tähän tahtoon se, kuten jo ylempänä mainittiin, oleellisesti kuuluu, koska se on elämäntahtoa, jonka koko olemus on kiihkoa elämään ja olemassaoloon ja johon tieto ei kuulu alkuperäisesti, vaan vasta sen ilmetessä eläinyksilöissä. Kun tämä tahto nyt tiedon välityksellä havaitsee kuoleman ilmiömuotonsa loppuna, jonka muodon kanssa se on identifioinut itsensä ja johon se siis luulee rajoittuvansa, ponnistaa sen koko olemus kaikin voimin vastaan. Onko sillä nyt kuolemalta mitään todella peljättävänä, tulemme tuonnempana tutkimaan ja tällöin pitämään muistissamme tässä osoitetun kuolemanpelon varsinaisen lähteen, jonka asianmukainen jako olentomme tahtovaan ja tietävään osaan selvittää.
Tämänmukaista on myös, että kuolemaa ei niin peljättäväksi tee se että se on elämän loppu, koska elämä ei kenenkään mielestä voi olla erikoisesti surkuttelun arvoinen, vaan se että se on elimistön häviö: oikeastaan, koska elimistö on ruumiina ilmenevä tahto itse. Mainitun häviön me tunnemme itse asiassa vain sairauden tai vanhuuden raihnauksissa: sensijaan kuolema itse on minuudelle olemassa vain sinä äkillisenä silmänräpäyksenä, jolloin tajunta häviää, aivojen toiminnan seisahtumisena. Tästä seuraava seisahduksen leviäminen kaikkiin muihin elimistön osiin on oikeastaan jo kuolemanjälkeinen tapaus. Kuolema siis itsekohtaisessa suhteessa koskee vain tajuntaa. Mitä nyt tämän katoaminen on, voi jokainen suunnilleen arvostella uneenvaipumisen perusteella; mutta vielä paremmin tuntee sen se joka on kokenut todellisen tainnostilan, jommoisessa ylimeno ei tapahdu niin vähitellen eikä unien välityksellä, vaan ensinnä, vielä täyden tajun vallitessa, näkökyky häviää ja sitten välittömästi esiintyy syvin tiedottomuus: tunto tästä, mikäli sitä on, on kaikkea muuta kuin vastenmielinen, ja epäilemättä on, kuten uni on kuoleman veli, tainnostila sen kaksoisveli.
Väkivaltainenkaan kuolema ei saata olla tuskallinen, koska vaikeitakaan haavoittumisia säännöllisesti ei ensinkään tunneta, vaan ne vasta hetkeä myöhemmin huomataan, usein vasta ulkonaisten merkkiensä johdosta; jos ne ovat nopeasti kuolettavia, häviää tajunta, ennenkuin ne huomataan; jos ne surmaavat myöhemmin, on laita kuin muissakin taudeissa. Nekin jotka ovat menettäneet tajuntansa vedessä tai hä'ässä tai hirttäytyessä, ilmoittavat, kuten tunnettu, sen tapahtuvan kivutta. Ja varsinkin oikea luonnonmukainen kuolema, jonka ikä aiheuttaa, euthanasia, on huomaamattomalla tavalla tapahtuvaa vähittäistä häviämistä ja haihtumista todellisuudesta. Toinen toisensa jälkeen sammuvat vanhuudessa intohimot ja pyyteet, samalla kun herkkätuntoisuus niiden esineitä kohtaan lakkaa; mielenliikutukset eivät enää saa aihetta viritäkseen, sillä kuvausvoima käy yhä heikommaksi, sen kuvat himmeämmiksi, vaikutelmat eivät enää painu mieleen, ne menevät jäljettömästi ohi, päivät vierivät yhä nopeammin, menettävät merkityksensä, kaikki kalpenee. Korkeaikäinen vanhus hoipertelee ympärillämme tai lepää jossakin sopessa entisen olentonsa pelkkänä varjona, haamuna. Mitä on tässä kuolemalla enää hävitettävää? Eräänä päivänä hän uinahtaa viimeisen kerran, ja hänen unelmansa ovat – Niitäpä jo Hamlet kysyi kuuluisassa yksinpuhelussaan. Minä uskon: me uneksimme niitä juuri nyt.
Tässä on vielä huomautettava, että elämänprosessin ylläpito – vaikka sillä on metafyysillinen perusta – ei tapahdu vastuksitta, siis ei myöskään ponnistuksitta. Tähän uupuu elimistö joka ilta, ja senpä vuoksi se lakkauttaa aivotoiminnan ja heikentää muutamia eritystoimia, sekä hengityksen, valtimon ja lämmönkehityksen. Tästä voi tehdä johtopäätöksen, että elämänprosessin täydellisen lakkaamisen täytyy sitä liikkeelle panevalle voimalle merkitä ihmeellistä helpotusta: kenties tämä osaltaan vaikuttaa että useimpien kuolleiden kasvoilla on suloisen tyytyväisyyden leima. Ylipäätään mahtanee kuoleman hetki olla samankaltainen kuin herääminen raskaasta painajais-unesta.
Toistaiseksi olemme havainneet, että niin suuresti kuin kuolemaa peljätäänkin, se ei kuitenkaan saata olla mitään varsinaisesti pahaa. Mutta useinpa se ilmenee suorastaan jonakin hyvänä, toivottuna, ystävänä. Jokaiselle, jonka olemassaoloa tai pyrintöjä ovat kohdanneet voittamattomat esteet, – joka kärsii parantumatonta tautia tai lohdutonta murhetta, – on viimeisenä, hänelle enimmäkseen itsestään aukeavana turvantienä palaaminen luonnon helmaan, josta hän kuten kaikki muukin lyhyeksi ajaksi oli sukeltanut esiin, suopeampien olemisen edellytysten toivon viettelemänä kuin hänen osakseen oli tullut, ja jonne hänelle sama tie aina jää avoimeksi. Tämä paluu on elävän cessio bonorum, omaisuuden luovuttaminen takaajalle. Kuitenkin sille tielle tässäkin tapauksessa astutaan vasta ruumiillisen tai henkisen taistelun jälkeen: niin suuresti empii jokainen palata sinne, mistä niin helposti ja auliisti astui olemassaoloon, jolla on tarjottavana niin paljon kärsimystä ja niin vähän iloja. – Hindulaiset ovat antaneet kuolemanjumala Yamalle kahdet kasvot: toiset kovin peljättävät ja kauheat, toiset kovin ystävälliset ja hyvänsuovat. Tämän selittää osaksi jo yllä esitetty tarkastelu.
Kokemuksen kannalta, jolla yhä edelleen pysymme, tarjoutuu myös itsestään seuraava näkökohta, jota senvuoksi kannattaa lähemmin selvittää ja oikeisiin rajoihinsa osoittaa.
Silmäys ruumiiseen näyttää minulle, että tuntokyky, ärtyväisyys, verenkierto, mieleenpalautus j.n.e. tässä ovat lakanneet. Tästä minä varmuudella päätän, että se mikä ne tähän saakka pani toimimaan, vaikkakin se aina pysyi minulle tuntemattomana, ei niitä enää pane toimimaan, on siis poistunut niistä. – Mutta jos minä tähän lisäisin, että tämän on täytynyt olla juuri sitä, minkä minä olen tuntenut vain tajuntana, siis älynä (sieluna), niin ei tällainen johtopäätös olisi vain epäoikeutettu, vaan myös ilmeisesti väärä. Sillä milloinkaan ei tajunta ole minulle esiintynyt elimellisen elämän syynä, vaan tuotteena ja tuloksena, koska se tämän mukana nousee ja laskee, nimittäin eri elinkausina, terveydessä ja sairaudessa, unessa, tainnostilassa, heräämisessä j.n.e., siis aina esiintyi elimellisen elämän seurauksena eikä syynä, aina näyttäytyi jonakin, joka syntyy ja häviää ja taas syntyy, niin kauan kuin edellytykset tähän ovat vielä olemassa, mutta muuten ei. Olenpa saattanut tehdä senkin huomion, että tajunnan täydellisen hajoamisen, mielipuolisuuden, ei ensinkään tarvitse kerallansa heikentää ja masentaa muita voimia, taikka suorastaan uhata elämää, se päinvastoin niitä, varsinkin ärtyväisyyttä eli lihasvoimaa, suuresti lisää, ja elämää pikemmin pitentää kuin lyhentää, ellei muita kilpailevia syitä ole myötävaikuttamassa.
Edelleen tunsin yksilöllisyyden kaiken elimellisen elämän – ja siis myös, jos tämä on itsetajuista, tajunnan ominaisuudeksi. Mitään aihetta ei ole päätellä, että tämä ominaisuus kuuluisi mainitulle kuolemassa poistuneelle, elämää jakavalle, minulle täysin tuntemattomalle perusainekselle; sitä vähemmän, kun näen, että kaikkialla luonnossa jokainen yksityinen ilmiö on jonkun yleisen, tuhansissa samanlaisissa ilmiöissä toimivan voiman tuote. Mutta yhtä vähän on aihetta toisaalta päätellä, että koska elimellinen elämä tässä on lakannut, senvuoksi myös mainittu, sitä tähän saakka vaikuttava voima olisi rauennut tyhjiin; – yhtä vähän kuin on syytä rukin pysähtymisestä päätellä kehrääjän kuolleen. Kun heiluri, tavatessaan painopisteensä, vihdoin pääsee lepoon, ja siten sen näennäinen yksilöelämä on lakannut, ei kukaan arvele, että painovoima nyt on hävinnyt; vaan jokainen ymmärtää, että se on lukemattomissa ilmiöissä toimivana nyt kuten ennen. – Tosin saattaisi tätä vertausta vastaan väittää, että painovoima ei ole lakannut tässä heilurissakaan vaikuttamasta, vaan ainoastaan näkyvästi ilmaisemasta toimintaansa; joka näin väittää, ajatelkoon tämän sijasta sähköistä kappaletta, jossa sähkö purkautumisensa jälkeen todella on lakannut vaikuttamasta.
Olen täten ainoastaan tahtonut osoittaa, että me alhaisimmillekin luonnonvoimille välittömästi tunnustamme ainaisuuden ja kaikkiallisuuden, ja niiden hetkellisten ilmennysten katoavaisuus ei saata meitä vähääkään erehtymään. Sitä vähemmän sopii meidän siis pitää elämän lakkaamista elävöittävän perusvoiman häviönä, siis kuolemaa ihmisen täydellisenä perikatona. Senvuoksi, että sitä voimakasta käsivartta, joka kolmetuhatta vuotta sitten jännitti Odysseun jousta, ei enää ole, ei mikään harkitseva ja hyvinjärjestetty ymmärrys ole pitävä täysin hävinneenä sitä voimaa, joka siinä niin tarmokkaasti vaikutti, mutta senvuoksi ei myöskään, edelleen harkitessaan, otaksuva, että voima, joka tänään jousta jännittää, olisi alkanut olla olemassa vasta tämän käsivarren mukana. Paljon likeisempi on ajatus, että voima, joka aikaisemmin vaikutti nyttemmin poistuneen elämän, on sama, joka nykyään kukoistavassa elämässä vaikuttaa: niin, onpa tätä ajatusta melkein mahdoton torjua. Mutta varmasti me tiedämme, että vain se on katoavaista, mikä jäsenenä kuuluu syysarjaan, mutta siihen kuuluvat vain tilat ja muodot.
Mutta syiden aiheuttaman vaihtelun koskemattomaksi jää toisaalta materia eli aine, toisaalta luonnonvoimat, sillä molemmat ovat kaikkien näiden muutosten edellytyksenä. Mutta itseämme elävöittävä perusvoima täytyy meidän lähinnä ajatella ainakin luonnonvoimaksi, kunnes mahdollisesti syvempi tutkimus on sallinut meidän tietää, mitä se itsessään on. Ja luonnonvoimana jää siis elinvoima kokonaan muotojen ja tilojen vaihtelun koskemattomaksi, jotka syiden ja seurausten ketju vie ohi ja jotka yksin ovat syntymän ja häviämän alaisia, kuten kokemus näyttää. Tässä määrässä siis meidän varsinaisen olentomme katoamattomuutta käy varmasti todistaminen. Tämä tosin ei tyydytä niitä vaatimuksia, mitä olemme tottuneet asettamaan todistuksille kuolemanjälkeisestä olemassaolostamme, eikä tarjoamaan sitä lohdutusta, mitä sellaisilta odotetaan. Kuitenkin on tämäkin jotakin, ja joka pelkää kuolemaa ehdottomana häviönään, hänen ei tule ylenkatsoa sitä täydellistä varmuutta, että hänen elämänsä sisäisin perusvoima jää sen koskemattomaksi.
Niin, saattaisipa senkin paradoksin eli yllätysväitteen esittää, että mainittu toinenkin olevainen, joka samoin kuin luonnonvoimat jää syysarjan langassa jatkuvan tilojen vaihtelun koskemattomaksi, siis aine, ehdottoman säilyväisyytensä kautta takaa meille häviämättömyyden, minkä avulla se, joka ei pystyisi mitään muutakaan käsittämään, jo saattaisi jonkunmoisella katoamattomuudella lohduttautua. "Kuinka?" sanotaan, "pelkän tomun, raa'an aineen säilymistä olisi pidettävä olentomme jatkumisena?" – Mitä? tunnetteko siis tämän tomun? Tiedättekö, mitä se on ja mihin se kykenee? Oppikaa tuntemaan se, ennenkuin sitä halveksitte. Tämä aine, joka nyt on tässä tomuna ja tuhkana, on kohta, veteen liuenneena, kiteytyvä kristalliksi, loistava metallina, on sitten syöksevä sähkökipinöitä, on galvaanisen jännityksensä kautta ilmituova voimaa, joka hajoittaa kiinteimmätkin aineyhdistykset ja luo maalajeista metalleja; niin, se muovautuu itsestään kasviksi ja eläimeksi ja kehittää salaperäisestä kohdustaan sen elämän, jonka katoamisesta te lyhytnäköisyydessänne niin arkoina huolehditte.
Eikö siis merkitse yhtään mitään jatkaa olemassaoloaan sellaisena materiana? Niin, minä väitän vakavissani, että jo tämä aineen säilyväisyyskin todistaa varsinaisen olentomme häviämättömyyden puolesta, joskin vain kuvan ja vertauksen kautta tai pikemminkin kuin varjoleikkauksen tavoin. Tämän ymmärtääksemme tarvitsee meidän vain muistaa aikaisemmin esitettyä aineen olemuksen selvittelyä, josta kävi ilmi että pelkkä muodoton materia, – jota ei koskaan ole sinänsä havaittu, mutta joka edellytetään ilmiömaailman alati kestäväksi perustaksi – on tosiolevaisen, siis tahdon, välitön heijastus, on sen näkyväisyys ylipäätään. Senvuoksi siitä kokemuksen edellytysten vallitessa pitää paikkansa se mikä tahtoon itseensä eroittamattomasti kuuluu, ja se siis kuvastaa tämän todellista iäisyyttä ajallisen katoamattomuuden kuvan muodossa. Koska, kuten jo on sanottu, luonto ei valehtele, ei mikään sen puhtaasti ulkokohtaisesta tarkastelusta johtunut ja johdonmukaisen ajattelun kautta kehitetty käsitys saata olla tykkänään väärä, vaan pahimmassa tapauksessa vain hyvin yksipuolinen ja epätäydellinen. Mutta sellainen on kiistämättä myös yksipuolinen materialismi, esim. Epikuroksen, yhtähyvin kuin sen vastakohta, ehdoton idealismi, esimerkiksi Berkeleyn, ja ylipäätään jokainen oikeasta näkemyksestä virinnyt ja vilpittömästi perille viety filosofinen peruskäsitys. Ne vain ovat kaikki kovin yksipuolisia käsityksiä ja senvuoksi vastakkaisuuksistaan huolimatta yhtaikaisesti tosia, nimittäin kukin määrätyltä kannalta katsoen, mutta niin pian kuin kohotaan tämän yläpuolelle, näyttävät ne meistä vain suhteellisesti ja ehdollisesti tosilta.
Korkein kanta, josta saa näköalan yli niiden kaikkien, sekä yli niiden vain suhteellisen totuuden että niiden samanaikaisen erheellisyyden, saattaa olla vain täydellisen totuuden kanta, mikäli sellainen on saavutettavissa. Senmukaisesti näemme, kuten juuri osoitettiin, oikeastaan varsin karkeassa ja senvuoksi varsin vanhassa materialistisessa peruskäsityksessä tosiolemuksemme häviämättömyyden kuvastuvan ainoastaan ikäänkuin varjomaisesti, nimittäin aineen katoamattomuutena, samoinkuin absolutisen fysiikan jo korkeammalla kannalla olevassa naturalismissa luonnonvoimien kaikkiallisuutena ja iäisyytenä, joihin elinvoima kuitenkin on luettava. Siis lausuvat nämäkin karkeat peruskäsitykset, että elävä olento ei kuolemassa joudu ehdottoman häviön alaiseksi, vaan jatkuu luonnon kokonaisuudessa ja sen mukana. —
Tutkistelemuksilla, jotka ovat meidät tähän saakka johtaneet ja joihin muut pohtimiset liittyivät, oli lähtökohtana se silmäänpistävä kuolemanpelko, joka täyttää kaikki elävät olennot. Mutta nyt me tahdomme vaihtaa näkökantaa ja kerran katsoa sitä, mitenkä luonto, yksityisolioiden vastakohtana, suhtautuu kuolemaan kokonaisuutena; tällöin me kuitenkin yhä vielä pysyttelemme kokemuksen pohjalla.
Me tosin emme tunne mitään korkeampaa arpapeliä kuin se mitä käydään kuolemasta ja elämästä: jokaista niitä koskevaa ratkaisua me äärimäisellä jännityksellä, osanotolla ja pelolla odotamme – meidän silmissämme on siinä kysymys kaikesta. – Luonto sensijaan, joka kuitenkaan ei koskaan valehtele, vaan puhuu vilpittömästi ja avoimesti, lausuu tästä ajatusaiheesta aivan toisin, nimittäin siten kuin Krishna "Bhagavad Gita" runossa. Se lausuu: yksilön kuolema tai elämä on kokonaan merkityksetön. Tämän näet se ilmaisee siten, että se antaa jokaisen eläimen ja myös ihmisen elämän vähäpätöisimmillekin sattumille alttiiksi, ryhtymättä sitä pelastamaan.
Katsokaa hyönteistä tiellämme: pieni, tiedottomasti tehty askeleen käännähdys riittää ratkaisemaan sen elämän ja kuoleman. Katsokaa metsäkotiloa, miten se on vailla kaikkia keinoja paetakseen, puolustautuakseen, pettääkseen vihollisensa, piiloutuakseen; se on jokaisen valmis saalis. Nähkää kalan huoletta leikkivän vielä avoimessa pyydyksessä; sammakon hitautensa takia viivyttelevän pakoa, joka vielä saattaisi sen pelastaa; lintua, joka ei havaitse yllään liitelevää haukkaa; lammasta, jota susi pensaikosta vaanii ja väijyy. Kaikki nämä, varovaisuutta tuntematta, kulkevat huoletta keskellä vaaroja, jotka joka hetki uhkaavat niiden olemassaoloa. Kun siis luonto täten empimättä antaa alttiiksi sanomattoman taidokkaasti rakennetut eliönsä, ei vain voimakkaamman rosvoushalulle, vaan sokeimmallekin sattumalle ja joka narrin oikulle ja lapsen vallattomuudelle, ilmaisee se, että näiden yksilöiden perikato on sille yhdentekevä, ei sitä vahingoita, ei merkitse mitään ja että vaikutus näissä tapauksissa on yhtä vähäpätöinen kuin syy.
Tämän se ilmaisee hyvin selvästi, eikä se koskaan valehtele, mutta se jättää lausuntonsa selityksiä vaille; se puhuu mieluummin orakelien lakooniseen tyyliin. Kun siis ikiemo niin huoletta lähettää suojattomat lapsensa tuhansia vaaroja vastaan, saattaa se tapahtua vain siksi, että se tietää, että jos ne sortuvat, niin ne sen helmaan sortuvat, jossa ne ovat turvassa, ja siis niiden sortuminen on vain pilaa. Eikä se myöskään kohtele ihmisiä toisin kuin eläimiä. Edellisistäkin se siis lausuu, että yksilön elämä ja kuolema ovat sille yhdentekeviä. Senmukaisesti pitäisi niiden määrätyssä merkityksessä olla sitä meillekin; sillä me itsehän muodostamme luonnon. Varmastikin me, jos vain katseemme tunkeutuisi kyllin syvälle, olisimme samaa mieltä kuin luonto ja pitäisimme kuolemaa tai elämää yhdentekevänä samoin kuin se. Mutta näin ollen täytyy meidän harkinnan avulla tulkita luonnon mainittu huolettomuus ja välinpitämättömyys yksilöiden elämää kohtaan siten, että sellaisten ilmiöiden hävitys ei vähimmässäkään määrässä koske niiden varsinaista ja todellista olemusta.
Jos vielä edelleen harkitsemme, ettei vain elämä ja kuolema ole riippuvainen vähäpätöisimmistä sattumista, vaan että elimellisten olentojen olemassaolo ylipäätäänkin on haihtuvaista laatua, että eläin ja kasvi tänään syntyy ja huomenna kuihtuu, että syntymä ja kuolema nopeassa tahdissa seuraavat toisiaan, kun sensijaan niin paljon alhaisemmalla kannalla olevalle elimettömälle maailmalle on taattu niin paljon pitempi olemassaolo – äärettömän pitkä kuitenkin vain ehdottomasti muodottomalle aineelle, – jolle me sellaisen tunnustamme suorastaan a priori, järkisyillä; – silloin täytyy, ymmärtääkseni, tällaisen asiaintilan kokemuksellisesta, mutta ulkokohtaisesta ja ennakkoluulottomasta tarkastelusta itsestään viritä sen ajatuksen, että se on vain pintapuolinen ilmiö, – että sellainen alituinen syntyminen ja häviäminen ei suinkaan ulotu olioiden perijuureen, vaan saattaa olla ainoastaan suhteellinen, jopa näennäinen, että se ei kosketa todellisuuden sisäistä olemusta, joka muutenkin läpeensä salaperäisenä karttaa katsettamme, ja että tämä olemus siitä häiriintymättä jatkaa olemassaoloaan, joskaan emme saata havaita, yhtä vähän kuin ymmärtääkään, miten tämä tapahtuu, jonka vuoksi meidän täytyy ajatella se jonkunlaisena silmänkääntäjäleikkinä.
Sillä että juuri epätäydellisin, alhaisin, elimetön maailma häiritsemättä jatkaa olemassaoloaan, kun sensijaan täydellisimmät olennot, eliöt, jotka ovat äärettömän monimutkaisesti ja käsittämättömän taidokkaasti rakennetut, yhäti syntyisivät läpeensä uudestaan ja taas hetken kuluttua raukeisivat täydelliseen tyhjyyteen antaakseen taasen tilaa uusille, tyhjyydestä olemassaoloon astuville vertaisilleen – tämä on jotakin niin silmäänpistävän järjetöntä, ettei se konsaan saata olla olioden todellinen järjestys, vaan pelkästään verho, joka tätä kattaa, eli oikeammin meidän älymme rakenteesta johtuva ilmiö. Niin, koko tämä yksityisolioiden oleminen ja olemattomuus, joiden kannalta kuolema ja elämä ovat vastakohtia, saattaa olla vain suhteellinen. Luonnon puhetapa, joka sen esittää meille ehdottomana, ei siis saata olla todellinen ja lopullinen olioiden ja maailmanjärjestyksen laadun ilmaus, vaan todellakin ainoastaan patois du pays, maalaismurre, s.o. vain suhteellisesti tosi, vertauskuva, joka on ymmärrettävä cum grano salis eli sovitellen, tai tarkkaan sanoen: älymme rakenteesta riippuva käsitys. – Minä sanon: välitön, intuitiivinen vakaumus, jommoista olen tässä koettanut sanoin tulkita, on pakostakin tunkeva jokaiseen, s.o. tosin vain jokaiseen niistä, joiden henki ei ole vallan jokapäiväistä lajia, jommoinen pystyy käsittämään vain yksityisilmiöitä ihan sellaisinaan ja jonka tieto senvuoksi jyrkästi rajoittuu yksilöihin, eläinymmärryksen tapaan. Se taasen, joka pelkästään jo hieman tehostuneella kyvyllä edes alkaa havaita yksityisolioissa niiden yleiset aatteet, se joutuu jossakin määrin omaksumaan mainitun vakaumuksen, vieläpä välittömänä ja senvuoksi varmana.
Itse teossa vain vähäiset rajoitetut henget vakavasti pelkäävät kuolemaa häviönänsä; tämä pelko on kokonaan vieras ratkaisevasti lahjakkaille hengille. Platon perusti syystä koko filosofian ideaopin tuntemiseen, – yleisen havaitsemiseen yksityisessä. Mutta ylen elävä on tässä kuvatun, välittömästä luonnon tarkastelusta virinneen vakaumuksen täytynyt olla veda-kirjojen upanishad-runojen ylevissä, tuskin ihmisiksi kuviteltavissa luojissa, koska se ilmenee meille lukemattomista heidän lausunnoistaan niin erikoisen mieleenpainuvasti, että meidän täytyy uskoa tämän heidän henkensä välittömän valaistuksen johtuneen siitä, että nämä viisaat, ollen ajankohdan puolesta lähempänä sukumme alkuperää, käsittivät todellisuuden olemuksen selvemmin ja syvemmin kuin mihin nykyinen jo heikontunut sukukunta pystyy. Tosin kyllä on heidän käsitystään – aivan toisessa määrässä kuin on laita meidän Pohjolassamme – tukenut Intian eloisa luonto. – Kuitenkin vie myös sellainen johdonmukainen mietintä, jota Kantin suuri henki harjoitti, toista tietä samaan tulokseen, opettaessaan, että ymmärryksemme, jonka puitteissa nopeasti vaihtuva ilmiömaailma näyttäiksen, ei tajua todellisuuden oikeata perusolemusta, vaan ainoastaan tämän ilmenemyksen, ja – kuten minä tähän lisään – se johtuu siitä, että ymmärrys alkuisin vain on tarkoitettu tarjoamaan tahdollemme vaikuttimet, – palvelemaan tätä sen tavoitellessa vähäisiä tarkoitusperiään.
Kuitenkin jatkakaamme ulkokohtaista ja ennakkoluulotonta luonnontarkasteluamme edelleenkin. – Kun minä tapan jonkun eläimen, koiran, linnun, sammakon, vaikkapa hyönteisen, niin onhan toki oikeastaan mahdoton ajatella, että tämä olento, tai oikeastaan se perusvoima, jonka vaikutuksesta tuo niin ihmeteltävä ilmiö vielä hetkeä aikaisemmin esiintyi täydessä tarmossaan ja elämänhalussaan, olisi minun häijyn tai kevytmielisen tekoni kautta rauennut tyhjyyteen. – Ja taas toisaalta eivät konsaan ne miljoonat kaikenlaatuiset eläimet, joita joka hetki äärettömän monimuotoisina, täynnä voimaa ja intoa astuu olemassaoloon, ole ennen syntymishetkeään saattaneet olla pelkkää tyhjyyttä ja nyt alottaa olemassaoloansa ehdottomasta alusta. – Kun minä siis tällä tavoin näen, mitenkä jokin poistuu näköpiiristäni, minun koskaan kokemattani, mihin se joutuu, ja mitenkä toinen astuu sijaan, minun koskaan kokemattani, mistä se tulee; kun vielä molemmilla on sama hahmo, sama olemus, sama luonne, ja puuttuu pelkästään vain sama aine, jota ne kuitenkin elämänsäkin aikana jatkuvasti poistavat ja uusivat; – niin on todellakin se olettamus, että se mikä häviää ja se mikä sen sijalle astuu, on yhtä ja samaa olentoa, joka on ainoastaan pienen muutoksen, olemismuotonsa uudistuksen alaisena, ja että siis kuolema merkitsee suvulle samaa kuin uni yksilölle, – tämä olettamus on, sanon, niin käden ulottuvilla, että on mahdoton olla siihen joutumatta, ellei äly, joka jo varhaisessa nuoruudessa on erheellisten peruskäsitysten tyrkyttelyn takia mennyt kieroon, taikauskoisella pelolla jo kaukaa kiiruhda sen tieltä pois.