XIII
Muuanna iltana pian tämän jälkeen tuli oljenpunojatar juoksujalkaa vanhan Matznerin emännän luo. Takimaisessa kamarissa, eräällä penkillä lähellä akkunaa, jonka sinisten, punakukallisten verhojen läpi laskevan auringon säteet loistivat, istuivat nuo kaksi vaimoa ja heidän vastakkain olevat kasvonsa näyttivät ikäänkuin puoleksi siniseksi ja punaiseksi sivellyiltä. Sepherl istui kumarassa nurkassa olevalla jakkaralla ja kuunteli ihmetellen heidän puhettaan.
"En voi sitä käsittää, Matznerin emäntä", valitteli oljenpunojatar, "en kuuna päivänä käsittää. Jo anivarhain aamusella tulee tuo ihminen aidan viereen ja huutaa pojalle tervehdyksen ja sitte alkaa juoksentelu edestakaisin. Pitkin päivää hyppää tyttö joka tuumanpituuden edestakaisin ja veikistelee ja kuhertelee hänen kanssaan, niin että sitä on oikein paha katsella, ja tuo kaikki on lopulta kuitenkin pelkkää petosta, ainakin minun mielestäni! Ja jos ei tyttö joskus hetkiseen aikaan näyttäydy, niin hiipii tuo hupsu hänen peräänsä, vaikka muutoin on ollut niin arkaileva; noitunut se on sen!"
"Ei se olisi mahdotonta", – myönnytteli Matznerin emäntä, – "tyttö ei minusta ole liian hyvä sellaisiin temppuihin ja hänen äitinsä tietää kai myös keinon siihen, ei hän suotta näytä siltä kuin voisi ratsastaa luudanvarrella; mutta mitäpä auttaisi, vaikka se voitaisiinkin näyttää toteen, kun tähän aikaan eivät enää tuomioistuimissa usko sellaiseen?!"
Sepherl pudisti huoaten päätään; ei tuomioistuinten epäuskon vuoksi, vaan koska hän oli pahoillaan, ettei kunnon tyttö ensinkään uskaltanut ajatella jumalattomuuden ohella niin vaikuttavan "temppuilemisen" käyttämistä.
"Minä sanon sulle, Matznerin emäntä", jatkoi oljenpunojatar kiihkeästi, "että tulen vielä sairaaksi harmista. Jokaisen vapaan hetkensä ne viettävät toistensa seurassa ja jos ei niillä sitä ole, niin ne ottavat. Jos niistä toinen olisi hukassa, niin ei olisi muuta mahdollisuutta kuin että hänet löydettäisiin toisen seurasta; mutta ei koskaan voisi tulla kysymykseenkään että ne saisi pysymään erossa! Ja kaiken tuon joutavanpäiväisen hyppäämisen ja hääräämisen ohella, jota ne ennen tuskin nimeksikään tekivät, en käsitä sitäkään miksei ne kerrassaan voi odottaa sitä päivää, jolloin on kirkkoon mentävä."
"Milloin ne häät pitäisi olla?"
"Ne puhuvat sitä että tästä kahden viikon päästä."
"Eihän se käy laatuun. Mihinkä sitte jäisi kirkollinen kuulutus saarnatuolista kolmena sunnuntaina peräkkäin?!"
"Ne kuulututtavat kerta kaikkiansa."
"Eihän se käy laatuun."
"Mutta erikoisella luvalla."
"Erikoisella luvalla? Ah, niinpä tottakin! Pitää vaan osata auttaa itseään. Entisaikaan oli tapana sanoa, että joku asia kävi yhtä joutuin kuin postissa, nykyään saa kai sanoa kuin junalla. Hi-hi!"
"Rakas Matznerin emäntä, vieras voi sillä helposti nauraa. Sinä et ole nyt minun nahoissani etkä tiedä miltä minusta tuntuu. Kiitä sinä Jumalaa siitä!"
"Mutta rakas oljenpunojatar, älä ole pisteliäs, enhän ole sinua nauranut, vaan heitä."
"Sen uskon, uskonpa jo. Enhän anna mitään aihettakaan sellaiseen, nyt, kun ainoa lapseni jättää minut ja minun on etsiminen vieraista kattoa pääni päälle."
"Mutta oljenpunojatar – ."
Oljenpunojatar oli esiliina silmillä noussut ylös.
Sepherl riensi esiin. "Sen ei Muckerl milloinkaan salli tapahtua."
Vanha vaimo antoi esiliinan pudota alas. "Siihen talouteen, joka silloin alkaa, en voi jäädä enkä saakaan!" Hän ojensi kätensä jäähyväisiksi. "Nyt en enää kauemmin teitä vaivaa, Jumalan haltuun, Matznerin emäntä."
"Jumalan haltuun, oljenpunojatar! Sepherl, saata oljenpunojatar kotiin! Herran tähden, Herran tähden, kuinka usein vanhuudessa saakaan ristin, jota nuorena ei ensinkään tule ajatelleeksi." Tämän kieltämättömän, kokemukseen perustuvan lauselman jälkeen rupesi Matznerin emäntä pitkään pudistelemaan päätään, katsellen samalla poislähteneiden jälkeen.
Sepherl kulki puunveistäjän äidin rinnalla eteenpäin ja kun ei tämä matkan kuluessa näyttänyt keskusteluun halukkaalta, niin rajottui tyttö siihen, että vähäväliä vakuutteli kaiken äskettäin tapahtuneen "jo olevan poissa käytännöstä – niin, ihan poissa käytännöstä".
Heidän saapuessa mökin luo oli avoimessa akkunassa parhaillaan käymässä innokas ottelu Helenan ja Muckerlin kesken. Tyttö uhkasi pukata pojan ulos ja tämä vannoi "kautta sielunsa", että jos hän pääsisi tarttumaan tyttöön käsiksi, niin vääntäisi hän sijoiltaan kaikki hänen sormensa tai purisi poikki hänen pikkuvarpaansa.
Sepherlin silmät menivät sepposen selälleen. Kaikki sormet tahtoo hän vääntää tuolta pois sijoiltaan tai purra pikkuvarpaan poikki! Tosiaankin, sellaista ei Sepherl milloinkaan olisi voinut uskoa, että hän saattoi noin – helläksi heittäytyä!
Kun Muckerl huomasi tulijat, huusi hän: "Jumala antakoon, äiti! Hyvää iltaa, Sepherl!"
"Hyvänen aika", sanoi Helena, "Sepherl, mitä sinä täällä teet?"
Mitäkö hän täällä teki? Hän, joka tuon katon alla oli auttanut kestämään raskaita aikoja? Ja sitä kysyy se, joka ne on aiheuttanut ja nyt hyvinä päivinä jälleen on valmis sulkemaan häneltä oven! – Oi, kuinka se on ylvästelevä ja ivallinen! Ivaksi sen kateellinen Sepherl otti ja oman kokemuksensa mukaan olikin hän oikeassa, mutta Helena ei luullut, että tuollainen kömpelö, ruma olento kuvittelisi mielessään itselleen voitavan todenteolla pahaa tarkottaakaan tai yleensä olla ylpeäkään häntä kohtaan. Hän oli vastausta odottamatta jälleen ryhtynyt peliinsä Muckerlin kanssa.
Sepherl pani toisen kätensä lanteelleen ja häristeli toisella parikuntaa. "Älkäähän kuherrelko siinä niin kovin", huusi hän sähisten, "muutoin joudutte tekemisiin isäntien kanssa: he tarvitsevat nyt kaunista ilmaa, ja kun vasikat tappelevat tulee pian sade!" Näin sanottuaan hän juoksi pois ja usein löi hän nyrkkiin puristuneella oikealla kädellään vasenta kämmentään ja nauroi: "Tällä kertaa hän sai! Ah, en anna pitää itseäni narrina! Tällä kertaa annoin hänelle tuntuvasti!" Tosin täytyi Muckerlinkin kärsiä hänen "särmikäs pistelynsä", se ei ollut autettavissa, mutta oikein sydämestään iloitsi Sepherl, että hän oli saanut loukanneeksi tuota ylpeätä letukkaa.
Koko Zwischenbühelissä ihmeteltiin, "kuinka pyhimyskuvaintekijä taas näin äkkiä oli voinut tulla hyviin väleihin Zinshoferin Helenan kanssa", ja erikoista ihmettelyä herätti sekin "että nuo kaksi ihmistä pitivät niin luonnotonta kiirettä häiden kanssa". Pappilassakin tuli siitä asiasta puhe.
Zwischenbühelin kirkko oli hyvin pieni, se oli maantien puolelta rakennettu mäelle ja melkoinen määrä matalia, leveitä portaita, vanhuudenheikkoja jalkoja varten tehtyjä, johti sinne; lisäksi ohjasi rautainen, pitkin seinää kulkeva tanko vapisevia käsiä.
Oikealla puolen ympäröi ränsistynyt kiviaita pientä maa-aluetta, mustiksi siveltyjen portinsäleiden välistä saattoi nähdä tummanvihreän, töyryisen ruohikon, josta sieltä täältä pisti näkyviin risti. Portin pylväät olivat kallellaan ja hautojen välissä pureksi ruskean kirjava lehmä ruohoa, samalla haistellen muuatta hyvin ränstynyttä läkkilevyä, joka jokaiselle lukutaitoiselle kertoi, että tähän oli haudattuna Margareta Zauner, "ryyppyneidoksi" kutsuttu, kylänvanhimman karjapiika. Hän tunsi ehkä eläissään tuon ruskean kirjavan lehmän sen ollessa vielä vasikkana.
Vasemmalla puolen liittyi kirkkoon pappila, pienenä ja vähäpätöisenä kuten sekin; kaksi akkunaa oli maakerroksessa ja kaksi hirsikerroksessa ja kolmannen sijalle oven yläpuolelle oli muutamaan syvennykseen asetettu pyhimyskuva, jonka kylän vanhimpien asukkaiden kesken liikkuva taru tiesi olleen pyhän Pamphiliuksen, mutta oli tuo kivikuva monivuotisesta ilmojen pahoinpitelystä mennyt niin turmiolle, ettei siitä ollut jäänyt jälelle muuta kuin hyvin hämärät ihmisolennon ääripiirteet.
Pieni takapiha, jossa oli ruskeankirjavan lehmän navetta, ja varjoisa puutarha pistivät näkyviin rakennuksen takaa; rakennuksen matalissa huoneissa, joiden kattoon saattoi kädellä ulottua, asui kolme henkilöä. Alempana, aivan portin pielessä oleva tupa oli tehty pastorinkansliaksi ja sen viereisessä kamarissa, jonka akkunat olivat pihaan päin, asusti nuori apulaispappi. Hirsikerroksessa olivat huoneet kaikki erossa toisistaan ja niiden ovet johtivat rinnakkain eteiseen; herra pastori asui tuvassa ja keittäjätär viereisessä kamarissa, mutta Zwischenbühelissä ei kukaan tästä pahaa sanaa lausunut, sillä pastorin emännöitsijä oli vanhanpuoleinen, pitkä, kuiva vaimoihminen. Isännät arvelivat, että hänet nähdessään paholainenkin väistyisi, jos hän rupeisi sitä mielistelemään, ja tuo inhottava sielunvihollinen ei toki muutoin ole varsin turhantarkka. Takanapäin sanottiin emännöitsijästä, että hän oli saman näköinen kuin "kallis aika" ja pastorista että hän oli kuin "itse hyvä hetki"; tämä katselikin lyhyeksi kerityn, lumivalkoisen tukan alta mitä hyväntahtoisimmin naamoin maailmaa; hampaattoman, ystävällisesti hymyilevän suun ja punaisten poskien yläpuolelta loisti pari kirkasta, harmaata silmää, tutkivina ja luottavaisina, ja harvoin oli niiden edessä, hienosti kaartuvan nenäluun päällä, luusankaiset silmälasit, sillä enimmäkseen työnsi vanha herra ne ylös otsalleen, koska hän tarvitsi niitä vain lukiessaan. Kooltaan hän oli pieni, lyhyt, ketterä ja aina liikkeessä, mikä sopikin hyvän hetken vertaukseen, niinkuin jokainen joka sellaisen kerran on elänyt voi todistaa.
Kun korkea-arvoisa herra Leopold Reitler, Zwischenbühelin pastori, noin vuosi sitten huomasi, että hänen kätensä kirjottaessa monasti kieltäytyi tekemästä palvelustaan ja että hänen muistinsa sen lisäksi usein petti, silloin pyysi hän itselleen apulaista, joka sitten hämmästyttävän lyhyen ajan kuluttua hänelle annettiinkin korkea-arvoisan kappalaisen Martin Sederlin muodossa.
Tuo nuori hengellisen säädyn jäsen oli pitkä, jäntevä mies; hänen päänsä, jonka molempiin sivuihin korvat liittyivät melkein samaan tasoon, oli eteenpäin ojentuneen kaulan kannattama; lyhyt, ruskea tukka valui takkuisena alas otsalle; ulkonevien poskiluitten ja voimakkaan leuan vuoksi silmiinpistävän leveihin kasvoihinsa hukkui tuskin mainitsemista ansaitseva nenä ja esiin tuli sen sijaan hirvittävän suuri suu, jonka huulet lerpattivat pitkien, paikoittain mustuneiden hampaiden päällä; eivät edes nuo loistavat, tummat silmät tehneet mitään miellyttävää vaikutusta, sillä hän pyöritteli niitä alituisesti. Vaikkakin hän tämän epäedullisen ulkomuodon vuoksi olisi ollut terästetty monenmoisia kiusauksia vastaan, niin ei se lainkaan ollut hänelle hyväksi kutsumuksessaan, vaan teki jo lyhyen ajan kuluttua sen vaikutuksen, että hän naapuriseurakunnassa, jossa hänellä oli suurempi vaikutusala, oli joutunut anteeksiantamattoman harhateon uhriksi.
Muuan tilanomistaja oli tuntenut itsensä kuolemansairaaksi. Siltä mieheltä oli muutoin jäänyt kirkko siihen missä se oli, nimittäin kahden tunnin matkan päähän hänen tiestään, mutta nyt myöntyi hän omaistensa ja ystäviensä kehotuksiin ja tahtoi "ihmisten vuoksi" alistua ottamaan "viimeisen lohdutuksen". Lähetettiin siis sana pappilaan, ja siellä arveltiin, että olisi aivan samantekevää kuka sinne lähetettäisiin; jos tuo tunnettu vapaa-ajattelija oli katumaton ja paatunut, silloin ei kukaan voisi häntä pelastaa, mutta jos hän todenteolla kääntyisi pois pahoilta teiltään, niin kelpasi kuka tahansa lohduttajaksi; ilman sen enempiä mutkia sullottiin siis kappalainen Sederl sekä kirkonpalvelija ajopeleihin ja lähetettiin asianomaiseen paikkaan.
Kun tuo nuori mies yksinään istui kuolinvuoteen ääressä ja koetti saada sileihin kasvoihinsa hurskasta, mieltäylentävää ilmettä, kun hän avasi suuren suunsa ja alkoi puhua hirvittävää saksanmurretta, venyttäen jok'ainoan ääntiön kaksinkertaiseksi ja pitäen pehmeillä ja kovilla kerakkeilla kiusallista vaihtopeliä, silloin valtasi sairaan niin hillitsemätön iloisuus, että kappalainen ällistyneenä ja vihastuneena pötki pakoon. Muutama päivä myöhemmin oli tilanomistaja paranemaan päin, mutta pappilassa ei voitu iloita tästä jumaluusopin kustannuksella saadusta lääketaidon tuloksesta; kernaasti olisi tahdottu päästä eroon tuosta itse asiassa vallan viattomasta Martin Sederlistä, jos vain olisi tiedetty mihin hänet saisi työnnetyksi; konsistoriossa, jossa noiden molempain pappisvirkojen hakemukset sattuivat yhteen, tuli toinen kuitatuksi toisella ja niin joutui tuo kunnianarvoisa herra kappalainen, pikemmin kuin hän itse ja muut luulivatkaan, Zwischenbüheliin.
Siellä istui hän nyt ummehtuneessa kansliahuoneessa tomuisen virkapöydän ääressä ja luki, kun ei muutakaan keksinyt, kirkonkirjoihin tehtyjä vientejä; ne antoivat todellakin hänelle tointa pitemmäksi aikaa, sillä ne ulottuivat sataviisikymmentä vuotta ajassa taaksepäin. Kärpäset surisivat hänen ympärillään, ja kun yksi tai useampia pysähtyi hänen päälaelleen ja takertui hänen vanukkeiseen tukkaansa, löi hän siihen kämmenellään; tilastotieteilijän ei olisi ollut vaikea tapettujen prosenttimäärän numeroiden avulla päästä sellaisen lain jäljille, jolta, katsoen siihen että enimmäkseen vain suosionhaluiset yksilöt alistuivat tähän hävittämisjärjestelmään ja sen uhriksi joutuivat, ei olisi puuttunut tavanmukaista perustelua; mutta kappalainen huoli vähät tieteistä, tilastotieteestä kaikkein vähimmän, sillä ihmisten kohtalothan olivat Jumalan kädessä ja tapettuja kärpäsiä lasketaan korkeintaan silloin kun on veto kysymyksessä ja tällöinkin vain sitä kuka eniten tappaisi.
Hän kohotti juuri jälleen kättään, mutta antoi sen puolitiessä vaipua alas, sillä eteisestä alkoi äkkiä kuulua tömiseviä askeleita, ovi avautui ja pastori syöksyi huoneeseen.
"Hyvää huomenta! Hyvää huomenta!" huusi hän istualtaan nousevalle kappalaiselle. "Istukaa vain! Istukaa vain, rakas Sederl! Katsokaapas", – hän otti piippunsa pitkän letkan suustaan ja viittasi sulkakynällä maassa makaaviin kärpäsiin. – "Tehän olette yhtä kova kärpäsentappaja kuin Rooman keisari Domitianus, josta muuan hovimies sanoi eräälle, joka halusi päästä kahdenkeskiseen puheluun, että tämä oli yksin, ei yhtä ainoata kärpästäkään ollut hänen luonaan."
"Niin pitkälle en minä vielä ole päässyt", arveli kappalainen ja kun hän puhui tavallista kieltä, kuulosti se varsin siedettävältä. "Hänen roomalainen Majesteettinsa on kai lyönyt ne kuoliaiksi suljettujen akkunain takana."
"Hm", pastori pudisti päätään, "en tiedä, akkunaruutuja ei siihen aikaan vielä ollut olemassa, kärpäsverkkoja ehkä." —
"Hän on kai yhdellä iskulla surmannut useampia."
"Niin kai asia on ollut", nauroi vanha herra, tarttui piippuunsa ja painoi pesässä olevan tuhan peukalollaan kokoon, sitten imeskellen nysää koetellakseen vieläkö haiku kohoisi ilmaan. Siinä kävi hänelle huonosti, hiiltynyttä moskaa tuli hänen suuhunsa, hän riensi sylkilaatikon luo ja kakisteli ja syljeskeli. "Tuhat tulimmaista", ärjäsi hän, "kun minä aina unohdan, että se mikä on loppunut on loppunut." Hän koputteli piippuaan niin voimakkaasti akkunalautaa vastaan, että kopan sirpaleita sinkosi ulos. "Voi piru sentään, nyt sekin meni vielä pilalle!"
Kappalainen nojautui ylimielinen hymy huulillaan tuolillaan taaksepäin ja alkoi, – luultavasti arveli hän hengen tulleen päälleen, – oudolla murteella puhua: "Herra pastori, te näytätte tässä niin kovasti vihasta kiivastuvan, että se, joka on tottunut rauhallisempaan puhetapaan…"
Pastori kääntyi puhujaan päin kesken tämän lausetta. Hän siristi silmiään ikäänkuin olisi tahtonut tarkemmin katsastella miestä. "Oletteko järjiltänne? Ette suinkaan tahtone pitää minulle saarnaa, herra Sederl? Mitä oikeastaan tarkotatte tuolla puheellanne?"
Sederl vältti käyttämästä tuota hänelle niin sietämätöntä yläsaksan murretta jatkaessaan: "Älkää panko pahaksenne, olen nyt tarpeekseni katsellut asioita ja huomannut että Teillä olisi syytäkin noitumiseen ja kiroilemiseen, mutta Te kiivastutte pikkuseikoista sen sijaan että…"
"Se on vika", puuttui pastori kiihkeästi puheeseen, "paha luonteen vika, siinä olette varsin oikeassa, rakas Sederl! Niin usein kuin minulta tuollainen inhottava huudahdus pääsee, kaduttaa se minua ja minä rukoilen Herraa Jumalaa antamaan syntini anteeksi enkä vähää häpeä, minä vanha – vanha ihminen, kun huomaan itseni sellaiseen rikokseen syypääksi, jota vastaan vuosikausia olen antanut talonpojille hyviä opetuksia! No, Te näette sen tapahtuneen tuon kirotun piipun vuoksi, se oli minun vahinkoni, jonka pikavihaisuuteni kautta tein vain suuremmaksi, mutta että sekaantuisin toisten asioihin ja siten heitä pahentaisin, sellaisesta varon itseäni; yleensä ei jumalanpalveleminen ja kiroileminen minusta sovi yhteen. Mutta koska juuri olemme tulleet näihin asioihin, niin puhukaamme ne selviksi. Te olette vielä nuori, herra kappalainen, ja voitte oppia, enkä minä ole liian vanha kuulemaan selvittelyjä. Puhukaamme asiat selviksi. Minkä johdosta Te sitten arvelitte kiroilemisen olevan paikallaan?"
"Oljenpunojattaren poika Johan Nepomuk ja Zinshoferin Helena ovat saaneet luvan kerta kaikkinaiseen kuulutukseen ja voivat muutaman päivän perästä suinpäin syöksyä pyhään aviosäätyyn."
"Vai niin!"
"Mutta ihmisten puheiden ja juorujen mukaan saattaisi se kuitenkin olla viittauksena armonvälikappaleiden halveksimisesta, mikä voisi olla seurakunnalle mitä pahimmaksi esimerkiksi."
"Ymmärrän, ymmärrän Teitä täydellisesti, herra kappalainen. Mutta saattamiseen ja voimiseen emme me voi emmekä saata mitään tehdä. Jos he pelkäävät tartuttavansa siitä likaa itseensä, niin pysytelkööt puhtaina ihmisinä kaukana siitä. Kaikenkaltaisella mutinalla ja juorupuheella ei ole penninkään arvoa minun silmissäni; vasta kun niiden täysi totuus rippituolissa on näytettävä, tulee minulle se kysymys esiin, miten tuota katuvaista lammasta paraiten olisi kohdeltava, pitäisikö minun ojentaa hänelle nuhteen vai lohdutuksen sauva, ja minä pyydän, herra kappalainen, pyydän Teitä juuri siinä asettumaan minun sijalleni. Mitä te tekisitte? Antaisitteko jonkun erikoisen teon kautta, vaikka se sitten olisikin vain kovaääninen pauhaaminen virkahuoneessa, jossa jokaisella ken on vain lähimailla on korvat sitä kuullakseen höröllään, antaisitteko Te sellaisesta rikoksesta, jonka rippi jo on sinetillä sulkenut, ihmisten huomata jotakin? Tahdotteko Te, sen sijaan että kohottaisitte langennutta, painaa hänet vielä syvemmälle ja sallia muiden puhdistautua kaikesta, siten vielä tukeaksenne heidän vahingoniloaan ja ylpeyttään? Tahdotteko Te olennolle, jota äkkiä rupee inhottamaan likaisuus, missä se ennen on rypenyt, ja joka mielii palata oikealle tielle ja täynnä tuskaa ja ahdistusta pakenee sille, panna esteitä ja tehdä parannuksen raskaaksi? Tahdotteko sitä?" Hän viittasi näin kysyessään piipunvarrellaan nuoreen pappismieheen päin ja osui napsauttamaan sen päällä tämän toiseen takinnappiin.
Kappalainen lyyhistyi kokoon tuolillaan ojentaen molemmat kätensä eteenpäin ikäänkuin olisi saanut tuntuvan iskun. "Jumalani, en suinkaan", sanoi hän.
"Ajattelin itsekin, että sydämenne kieltäytyisi sellaista tekemästä", jatkoi pastori. "Nähkääs, jänisten pelotteleminen pois kaalimaasta ja hanhien ajaminen talliin on kaksi ihan eri asiaa! Pahoista aikomuksista pois pelottamiseen riittää jo sekin, että nostaa siitä aika melun, mutta tehtyihin rikoksiin ei kaikkien taivaan pyhimysten nimessä voi mitään, ja jos joku osottaa niitä todellisesti katuvansa, niin on minun pyrittävä siihen, että pysytän hänen mielensä ja tahtonsa hyvänä! Ihmiset tekevät usein syntiä kaikessa viattomuudessa – se tahtoo sanoa – pelkästä tyhmyydestä, ilkeys on heistä kaukana ja tuloksesta ottaa maallinen oikeus selon. Nyt lienevät kyllä morsiamen asiat huonosti, mutta näin ollen on päätetty, että se pysyy sulhaselta salassa; tämä on kunnon nuorukainen ja kun hän levittää kristillisen lähimäisenrakkauden viitan vahingon päälle, niin pitäisikö minun se perästäpäin paljastaa? Pitäisikö minun tytölle, joka vielä parhaiksi oikeaan aikaan, ennenkuin menehtyy, mielii saada kunniallisuutensa ja hyvän maineensa takaisin, syytää kovia sanoja saadakseni aikaan että hän vain hetkiseksikin katuu hyviä aikomuksiaan?" Pastori ojensi kätensä ja ravisteli harallaan olevia sormiaan. "Ah, ei, ei, rakkaani! Tiedän liiaksikin hyvin mitä tuollainen katumus voi matkaansaattaa, se on samanlaista kuin taudin puhkeaminen, ja sen seurauksia en tahtoisi ottaa omalletunnolleni!"
"Enkä minäkään", huokasi kappalainen.
"Ja mitä Te pahasta esimerkistä ja häväisemisestä puhutte, se ei myöskään ole paikallaan. Tuollaista tyhjänpäiväistä yhteen- ja eroonjuoksemista tavataan, Jumala paratkoon, kylliksi paljon pitkin tätä ympäristöä, ja sellaiset ovat huonoksi esimerkiksi, eikä ne, jotka pyytävät kirkollista siunausta. Ei myöskään voi olla puhetta mistään armonvälikappaleiden häväisemisestä, sillä ennen avioliittoon astumista on, kuten tiedämme, tehtävä synnintunnustus. Kaikessa tapauksessa menevät siis molemmat asianomaiset puhtaina alttarin eteen; sydämeen en voi ketään katsoa: jos jossakin sopessa vielä piilee likatahra entiseltään tai jos ei joku ota tehtäväkseen säädettyä velvollisuutta kylliksi vakavalta kannalta, niin on tuosta kaikesta tehtävä tili yksin Herralle Jumalalle ja hänen on, kuten kirjotettu on, tuomio; me olemme vain hänen armolahjojensa hoitajia ja niitä meidän on jaettava minun mielestäni käskyn mukaan, ei pippuroituina eikä sokeroituina."
Vanha herra oli tarttunut piipunvarren molempiin päihin ja taivutteli sitä käsillään, mutta hän teki niin kiihkeän liikkeen, että se vääntyi kaareksi ja – rapsis – meni poikki; hän löi harmistuneena molempia kappaleita toisiaan vastaan, singahutti ne sitten nurkkaan ja liikutteli huuliaan, mutta koskei hän minkäänlaista ääntä päästänyt, jääköön ratkaisematta, eikö hän hiljaa, vallan itsekseen, käyttänyt jotain "inhottavaa huudahdusta".
Hän pani kätensä selän taa, astui pari askelta, yskähti ja alkoi jälleen: "Niin, rakas herra Sederl, Te tunnette ihmisiä vielä liian vähän! Meitä ei turhaan nimitetä sielunlääkäreiksi, vaikka nykyaikana sanotaankin, ettei ihmisellä sielua olekaan. Se on sanaratsastusta ja lorua; ihmisellä on sielu, sen sanon uhallakin kaikille oppineille herroille, minä, joka nyt kokonaista kolmekymmentä vuotta olen ollut pappina samassa seurakunnassa ja tarkoin tunnen kaikki sairaani ensimäisestä viimeiseen, vanhimmasta nuorimpaan saakka! Ihmisellä on sielu, joka terveessä ruumiissa voi kasvaa kituvasti ja kuihduttaa hänet, kapine, joka sisimmässämme puhuttelee meitä sinuksi, ja kun se sanoo: 'sinä konna', niin emme ole kaiken maailman rikkauteen ja kunniaan tyytyväiset ja kun se sanoo: 'sinä kelpo mies', niin kestämme lohdullisina kaiken kunnianloukkauksen ja vainon. Mutta jos epäusko ja jumalattomuus, oma tai vieraiden, tukkeaa sielulta puheen, niin tulee se sairaaksi ja meillä on sitten tehtävänä valinta, miten tahdomme sen päästää ilmoille, paholaisen ja helvetinpelon kauttako vai toivoen Jumalan armahtavaisuutta ja taivaanvaltakuntaa, ja minä en silloin tiedä muuta kuin että ihminen etsii armoa. Syntisinkin paaduttaa ja koventaa itsensä pelkoa vastaan, mutta se aika ja hetki tulee, vaikka se sitten olisi hänen viimeisensä, jolloin hän kallistaa korvansa kuulemaan Jumalan armon ja armahtavaisuuden sanomaa. Jo pari kertaa minut on kutsuttu pataroistojen kuolinvuoteiden ääreen ja olisin kaikkein mieluimmin heti synnintunnustuksen jälkeen juossut sieltä tieheni ja jättänyt heidät makaamaan yksin, mutta kun he katsoivat minuun samanlaisin silmin kuin kahleisiin kytketty uikuttava koira, joka näkee isäntänsä tulevan saapuville ruoska kourassa, niin silloin, oi Jumalani, silloin olen käyttänyt kaikkia lohdutuksen sanoja, olkoot ne sitten kirjotettuina tai ei, auttaakseni heitä viimeisessä hädässään. Se työ suoritetaan siitä hetkestä alkaen, jolloin pelkästä säälistä tuollaista kadotettua ihmistä kohtaan aletaan tulla levottomiksi, siihen asti, jolloin samalla kertaa tunnetaan sekä kovuutta että lempeyttä häntä kohtaan, ja lopuksi, jolloin hänen kanssaan rauhotutaan ja samassa jumalan ja maailman antamassa rauhassa, kuin hän maailmasta, lähdetään pois talosta. Sederl! Sellaisia laupeudenihmeitä täytyy olla kokenut ja Jumalalle niistä antaa kunnia; silloin turvaudutaan kyllä syvälle vaikuttavaan varotukseen, elähyttävään lohdutukseen, mutta kiroilemisesta ei huolita tuon vertaa." Hän näpsäytti sormiaan.
Kappalainen, jonka kasvot olivat käyneet tummanpunaisiksi, katsoi loistavin silmin pastoriin. Hän nousi ylös ja ojensi hänelle kätensä. "Suokaa anteeksi", kuiskasi hän.
"Ah, älkäähän nyt toki, siinä ei ole mitään anteeksiannettavaa! Te olette tällä paikkakunnalla minun apulaiseni; sellaisena en voi sallia Teidän omin neuvoin lääkitsevän, ja minun täytyy kai selittää Teille oma menettelytapani, joka on osottautunut tepsiväksi näinä kuluneina vuosina, samoinkuin minun myös on katsottava sitäkin, että Te ensin tutustutte sairaisiimme. Ihmiset ovat hyvin omituisia ja merkillisiä." – Hän keinutti miettiväisesti päätään. – "Kun puhutte viimeisen lohdutuksen sanoja heille, niin tapahtuu useimmiten, että se, jonka sydänkammio näyttää kylläkin siivottomalta, päättävästi ja lujasti odottaa taivasta, kun sitävastoin vanha, hurskas vaimo, joka ei milloinkaan ole kärpäsellekään pahaa tehnyt, pelkää helvettiä ihan kuin järjetön. Selittämätöntä se minulle on, mutta näyttää vallan siltä kuin olisi sellaisissa ihmisissä, jotka eivät ole siitä lukeneet eivätkä kuulleet, itsestään herännyt ajatus, että Jumala ennen kaikkea, ihmisen omalla työllään voimatta asiaa vähääkään muuttaa, olisi määrännyt osan autuuteen ja toisen kadotukseen!"
Kappalainen yritti vetää otsaansa kurttuun, mikä ei kuitenkaan onnistunut, koska nahka hänen otsansa alaosassa oli pingollaan kuten rummunpäällinen. "Anteeksi, mutta mistä on tuo mielipide löydettävissä?" kysyi hän kiihdyksissään ja – yläsaksan murteella.
Pastori katsoi kulmakarvat pystyssä kummastelevasti häneen. "Pyhältä
Augustinukselta", vastasi hän, "ellei muistini ole huonontunut."
Sederl katseli eteensä, sovitti sormenpäänsä vastakkain ja painoi hitaasti toisen kämmenensä toisen päälle. "Suokaa anteeksi", mutisi hän, "oma muistini petti minut tällä hetkellä. Muutoin on tämä arvelu…"
"Vain tutkimukseen perustuva, kuten useimmiten kaikki mikä uskonasioissa käy uskon sivu. Olen tuonut sen esiin vain senvuoksi, että se on antanut sielunmurheeni alkaessa minulle paljon ajattelemisen aihetta, ja minä olin silloin sitä mieltä, että ihmisissä tuollaisella katsantokannalla olisi perusteensa sellaisten henkilöiden kopeilemisessa, joille koko elämän ajan kaikki on käynyt hyvin heidän itsensä tarvitsematta sormeaankaan liikahuttaa sen eteen, ja toisten murhemielisyydessä, heitä kun kehdosta alkaen on seurannut kaikenkaltainen kurjuus. Ehkä siinä on jonkun verran tottakin, mutta kaikkien tapauksien varalle se ei riitä ja lähemmin katsottuna olen närkästynyt niihin, jotka lukevat katkismusta pelkillä omilla silmillään ja ovat vallan värisokeat Jumalan käskyille ja kirkon säännöille; sellaisten kanssa vasta on risti siitä, vaihtavatko he Jumalan armon maalliseen hyvinvointiin, hartaudenharjotukset hyviin töihin, tahi jonkin toisen johonkin muuhun, joka on paholaisesta. Ja niin paljon kuin minulla tähän saakka on ollut tilaisuutta pitää silmällä tuota tyttöä, joka keskustelumme on aiheuttanut, näyttää minusta, että hän on sitä lajia. No, kun hän näinä päivinä tulee ripille, niin kuunnelkaa Te hänen tunnustuksensa, herra kappalainen. Voitte oppia siitä jotakin."
"Mielelläni!"
Ovelle koputettiin, puolikasvuinen tyttö hiipi ovesta sisään, painoi sen selkänsä ryönnähdyksellä jälleen lukkoon, juoksi sitten molempien pappismiesten luo ja suuteli heidän käsiään.
"Ah, sinäkö se olet, Hannerl?" virkkoi pastori, nipistäen pienokaista täyteläisestä poskesta. "Tiedänpä minkä vuoksi tänne juoksit. Haikara on varmastikin tuonut sinun kotiisi pienokaisen?"
Tyttö nyökäytti päätään.
"Onko se veli?"
Tyttö teki kieltävän liikkeen.
"Sisar siis. Tulit kai pyytämään pappia sitä kastamaan?"
Tyttönen tekeytyi vakavan ja hurskaan näköiseksi ja otti sellaisen pitkäveteisen, valittavan puhetavan, jota oli kuullut aikaihmisten osanottoa vakuuttaessaan käyttävän. "Se lapsi ei jää meille, senvuoksi juoksi kätilö tänne naapurin Liisan kanssa, joka tulee kummiksi, jotta lapsi vaan heti tulisi kastetuksi. He odottavat kirkossa."
Pastori syöksyi ulos huoneesta ja lähti juoksujalkaa päätään pudistellen Herran huoneeseen ottamaan kristillisen seurakunnan yhteyteen lapsukaista, joka, saamatta kätkyessä ensinkään maata, oli laskettava ruumiskirstuun nukkumaan.
* * * * *
Oljenpunojattaren Muckerlia ja Zinshoferin Helenaa oli kuulutettu saarnatuolista. Saman päivän iltapuolella astui tyttö leveitä portaita myöten kirkkoon verkalleen, pää painuksissa; päästyään ylös kääntyi hän vasemmalle ja lähti pappilaan päin. Siellä seisoi hän hetkisen epäröivänä kansliahuoneen oven edessä. Sitten koputti hän hiljaa ovelle, ja kuultuaan sisältä kutsun tarttui epävarmalla kädellä ovenripaan ja astui huoneeseen.
Kirjotuspöydän takana istui kappalainen pää kumartuneena paksun kirjanidoksen yli; tyttö ei nähnyt hänestä mitään muuta kuin suuret kädet, joilla hän piteli kiinni kirjan kansista, ja hänen pääkallonsa takkuisine hiuksineen, joiden keskeltä paistoi paljas paikka, hengellisen miehen tunnusmerkki.
"Ylistys olkoon Jeesukselle Kristukselle", sanoi tyttö.
"Ijankaikkisesti!"
Kärpäsparvi pyrähti tytön ohitse, hän torjui muutamia luotaan ja katseli kuinka ne ajoivat toisiaan takaa, hajaantuivat ja vähitellen jälleen asettuivat lepäämään eri tahoille; sitten kuiskasi hän: "Korkea-arvoinen…"
"Mikä on asiana?" kysyi pappi ylös katsahtamatta.
"Olen Zinshoferin Helena, – morsian, – "
"Tiedän sen."
"Tahtoisin nyt mielelläni tehdä synnintunnustuksen."
"Nytkö heti?"
"Jos se käy päinsä ja jos en tule sopimattomaan aikaan, kunnianarvoisa herra, niin tekisin sen mieluimmin nyt heti."
Kappalainen nyökäytti päätään, työnsi viivottimen kirjanmerkiksi lehtien väliin, paiskasi nidoksen kiinni ja nousi ylös. Vasta nyt, seistessään tytön edessä, suuntasi hän epävakaiset silmänsä häneen. Tyttö katsoi häneen arkailevasti; sitten painoivat molemmat katseensa alas ja silmäilivät, kuten ennenkin, lattiaan.
Kappalaisen ääni kuului töykeältä ja puhe epäystävälliseltä, kun hän lausui: "Mene edeltäpäin kirkkoon ja kokoa vielä hiukkasen ajatuksiasi, minä tulen pian perässä."