Raskaan syytöksen alla; Kun on olevinaan liian ovela: Kaksi kertomusta

Tätä ihmistä ei voinut sanoa kauniiksi eikä miellyttäväksi, mutta tohtori oli kyllin ennakkoluuloton, ettei päättänyt ulkonaisten vaikutelmain mukaan, vaan tutki esiintyviä sisäisiä ansioita.

Kyttyräselkä sanoi olevansa nimeltään Zacharias Zach, nykyään ajorenkinä rakennusmestari ja puukauppias Buchbergerillä paikkakunnalla. Eipä siksi, että hän olisi tahtonut ketään saattaa onnettomuuteen – ei, Jumalan nimessä – mutta totuutta täytyi jokaisen pitää kunniassa, ja kun hän oli tiellä kuullut Birkhoferin muorilta, kehen epäluulo lankesi Vinzenzin jutussa, niin tuli hänkin kertomaan tietämänsä.

Birkhoferin muori oli äsken kuulustelusta lähtenyt puunkerääjätär, joka ilmeisesti oli vaikenemiskäskyä noudattanut siten kuin vanhalta akalta saattoi odottaakin. Tohtori kirosi ensin häntä sydämessään, mutta sitte, kun hänen loruamisensa ei enää kuitenkaan voinut asiaa pahentaa, täytyi tohtorin hymyillä omalle kiellolleen, joka oli niin naisen luontoa vastaan, sillä jo nuorin ja samalla vanhin nainen mitä maailmassa on ollut, nimittäin Eva, ei voinut olla käärmeelle lörpottelemättä, mitä isä Jumala oli sanonut, jonka lörpöttelyn seurauksena kaikki kurjuus ja hätä on, kuten tietty, tullut maailmaan.

Zacharias Zachilla näytti raajarikkoisessa rintakehässään asustavan hyvä sydän, sillä hän toi sangen epäröiden esiin sen, mitä hänellä oli sanottavaa.

Hän oli samaisena keskiviikkona aamupäivällä – "Kotkan" emäntä saattoi sen todistaa – istunut ravintolassa ja nähnyt hänkin, kuinka Kallinger Vinzenz oli näytellyt rahojaan. Silloin oli hän – Zacharias – vielä palvellut myllärillä ajorenkinä ja juuri tuona päivänä vedättänyt jauhoja piirikaupunkiin; se oli muutamia tunteja sen jälkeen kuin hän oli ravintolassa nähnyt arpajaisveikon. Nyt saattoi hän, kun juttu jälkeenpäin oli tällaiseksi kääntynyt, vaikka vannoa, että Vinzenz vielä kerran tuli hänen näkyviinsä. Asian laita oli näin: hän oli ajanut verkalleen metsätietä, rinnettä ylöspäin. – Birkhoferin muori oli hänet nähnyt, hän saattoi sen todistaa…

Tohtori sanoi vaimon siitä jo kertoneen.

Kyttyräselkä jatkoi kertomustaan: kaksi ihmistä oli pitemmän aikaa kulkenut keskellä tietä kaukana hänen edellään; muutamassa käänteessä olivat puut peittäneet heidät näkyvistä ja juuri kun hän oli ajanut sen paikan ohitse, jossa he olivat kadonneet, oli hän kuullut huudon syrjästä päin – vain yhden – sitte kuului kuin joku vetäisi jotakin raskasta vesakon lävitse, ja kotvan kuluttua, kun jälleen oli kaikki hiljaista, kuului takaa päin risahdus pensaikosta, ja tuli vain yksi, toinen heistä, etukumarassa ja juoksi kuin vimmattu alaspäin kylää kohden. Silloin, kun kellään ei voinut olla aavistustakaan siitä, mitä siellä oli tapahtunut, ei Zachariaksellekaan johtunut mieleen mitään epäillä, vaan arveli hän sitä tavalliseksi tappelujutuksi ja ajoi huoletonna tietänsä eteenpäin.

Tohtori kysyi ajorengiltä, oliko hän valmis vahvistamaan sanansa valalla ja toistamaan ne syytetyn kasvojen edessä.

Kysytty selitti heti olevansa valmis valalle ja – ensin hieman kynsittyään korvallistaan lupasi hän tehdä toisenkin, vaikkakin se murhaajan edessä saattoi olla arveluttavaa.

Tohtori käski hänen mennä viereiseen kamariin, pysymään levollisena ja astumaan esiin heti kun hän kutsuisi.

* * * * *

Pikkutilallisen Kirningerin majassa oli jälleen jokseenkin äänekästä, mutta naapurit eivät enää panneet sitä merkille, se tapahtui kovin useaan.

Molemmat aviopuolisot olivat juuri paraimmassa epäsovussa nousseet ruokapöydästään.

Mies oli varhaisesta aamusta puolipäivään saakka kierrellyt ympäri kylää, sillä murhatun sukulaisena piti hän hyvänä oikeutenaan kuulla ihmisten lausuvan osanottonsa. Ja kuinka kaikki nyt yhtäkkiä kerääntyivät hänen ympärilleen eikä kysymyksistä tullut loppua kuunaan! Niin, hän oli yhden yön kuluessa tullut paikkakunnan merkkihenkilöksi! Ihmiset, jotka muuten olivat häntä katsoneet yli olkansa eivätkä suoneet ainoaakaan ystävällistä katsetta, pakottivat hänet nyt istumaan pöytäänsä ja kertomaan, mitä hän tiesi kertoa sukulaisvainajastaan, ja he pitivät kyllä huolen, ettei hänen kielensä päässyt kuivamaan.

Ja kun hän niin istui viinimaljan, savustetun suolalihan, makkaran ja tupakkakukkaron ääressä, liivinnapit auki, käyttäen kaikkea hyväkseen, valtasi hänet eräänlainen kiitollisuuden tunne tämän kaiken herkullisuuden aiheuttajaa kohtaan, ja hän alkoi liioitella kuvatessaan hyviä ominaisuuksia, joita hän ei uskonut vanhuksella olevan lainkaan, ja hän puhui vesissä silmin, aivan kuin hänellä olisi ollut nuha, sydämellisistä väleistään vainajan kera.

Ja nyt istui hän vihdoin kotona höyryävän kupin ääressä, mutta pani lusikan pois ja heittäysi raskaasti hengittäen tuolilleen takakenoon.

Hänen vaimonsa, reipas Rosl, joka istui häntä vastapäätä ja pisteli hyvällä ruokahalulla, silmäili häntä ivallisesti. "Olitko taas sellaisten seurassa, jotka mieluummin näkevät tyhjän lasin kuin täyden kupin?"

Silloin nousi Peter pöydästä ja sanoi: "Tämänpäiväistä ravintolassa istumistani et tarvitse torua, kun se ei minulle ole maksanut puolta penniäkään ja olen siellä viipynytkin vain sukulaistani Vinzenziä – Jumala olkoon hänen sieluparalleen armollinen – kaikin tavoin ylistääkseni hänen kuoltuaan."

"Kauniisti tehty, eläessään et hänelle sanonutkaan ainoatakaan hyvää sanaa."

"Miksikäs hän houkutteli sinun ainoat kolikkosikin menettämään arpajaisiin."

Silloin hypähti myös Rosl pystyyn. "Älä vaadi minun säästämään omiani, kun sinäkin kannat omasi ravintolaan."

"Minä saankin sieltä jotakin."

"Jaa, humalan ja seuraavana päivänä pökeröpään!"

"Sinulla on pökeröpää niin monta kertaa kuin viikkoja vuodessa, arvanvedosta toiseen, mutta muuta ei mitään."

"Näytäpäs se toteen! Kiesus, jos autuaalle sukulaisellemme ei olisi niin käynyt, varmaankin hän olisi antanut egyptiläisen unikirjansa minulle perinnöksi, josta olisin voinut löytää oikean numeron; mutta toivon sentään, että hänen avullaan vielä osuu oikeaan, hän oli minulle aina niin hyvä."

"Niin, kaunista! En sano että soisin hänelle, mitä hänelle on tapahtunut, mutta se minun pitää sanoa, että kun ajattelen, kuinka tuo vanha lurjus – Jumala antakoon hänelle iankaikkisen rauhan – on sinusta tehnyt arpajaishupsun, jolla pyhäinkuvien ja rukouskirjain sijasta on kuitteja kaikki paikat täynnä, kevytmielisen rahojen kylväjän ja unien selittäjän, niin silloin en voi olla ajattelematta, että se on ollut hänelle Jumalan rangaistus. Hän oli eläessään sinun turmiosi, jottas sen tiedät!"

"Voi sinuas, vainajain haukkuja! Sinun pitäisi hävetä sydämesi soppia myöten, kun pidät hänelle sellaisia muistopuheita! Eikö sinua nyt hänen tähtensä ravintolassa kestitetä? Elä huuhdokaan hänen nimessään kurkkuasi, kun kerran käytät ruokotonta turpaa häntä kohtaan. Mutta näenhän jo, että meidän herramme on sen niin säätänyt, että sinun täytyy kärsiä rangaistuksesi siitä, mitä olet rikkonut sukulaisparkaamme vastaan! Opit nyt vain yhä enemmän juopottelemaan, ja kun sanot, että serkkusi olisi ollut turmiosi elämässään, niin katso, ettei hän tule turmioksesi kuoltuaan!"

Hyvällä emännällä ei ollut aavistustakaan, minkä mustan pirun hän oli seinälle maalannut.

Mitä Kirningeriin tulee, oli häntä uhkaus serkkuvainajaan nähden niin suututtanut, että hän selitti huutaen täyttä kurkkua, ettei hän sallinut elävän eikä kuolleen serkun estää itseään hakkaamasta arpapaholaista pois vaimonsa luista, ja eukko sitä vastoin parkui, että hän pöllyyttäisi juoppouspaholaisen ukkonsa tukasta, ja molemmat aviopuolisot alkoivat tosiaankin käydä tositoimiin molemminpuoliseksi siveelliseksi parannuksekseen; vaimo oli jo parilla kimakalla kirkaisulla kuitannut saamansa kolhut, mies taasen päästi monta kirousta sen johdosta, että hänen tukkansa pahasti pörhöttyi ilman hänen omaa myötävaikutustaan. Silloin tuli tämä omituinen paholaisten karkottaminen keskeytetyksi siten, että santarmipäällikkö Korb astui sisään.

"Asuuko täällä palstatilallinen Peter Kirninger?" kysyi päällikkö.

Rosl suori mekkoaan kuntoon, sipasi esiliinan sileäksi ja sanoi:

"Kyllä".

Peter siveli pörröistä tukkaansa kasvoiltaan, muristen muijalleen:

"Oletpa laittanut minut kauniiksi, mitä ihmiset siitä ajattelevatkaan!"

Sitte kysyi hän santarmilta, mitä hän täältä haki.

Vastaus oli lyhyt; Häntä, jos hän oli Kirninger! Häntä oli käsketty tuomaan hänet kuulusteluun tutkintotuomarin luo.

Silloin ei ollut muuta tehtävää kuin lähteä.

Rosl antoi lähtijälle mukaan sen erojaistervehdyksen, ettei hän olisi pahoillaan, jos herrat pistäisivät ukon pariksi kolmeksi päiväksi telkien taa.

Peter kiitti, luvaten maksaa nämä sanat heti kotiin palattuaan.

Näiden hellyyden ilmausten jälkeen asteli mies santarmin rinnalla pitkin tietä ja vaimo astui ulos oven eteen ja katseli molempain jälkeen.

* * * * *

Kunnanhuone, johon tutkintotuomari oli asettunut niin kauvaksi kuin hänen tarvitsi viipyä paikkakunnalla, sijaitsi torilla keskellä kylää. Matka sinne oli pian tehty.

Kirninger olisi kyllä mielellään tietänyt, mitä häneltä tahdottiin kuulustella, ja oli, tullen uteliaaksi santarmin vähäpuheisuuden tähden, alkanut lujasti ja pyhästi vakuuttaa, että jos kysymys oli hänen serkkuvainajastaan, ei hän tiennyt mitään merkitsevää, mutta silloin oli Korb häntä sangen vakavasti huomauttanut, että hän jättäisi lörpöttelyt ja puhuisi ainoastaan kysyttäessä.

Äänetönnä ja alakuloisena seurasi hän saattajaansa. Se antoi hänen nousta edeltä kunnantalon portaista, ylhäällä eteisessä astuskeli edestakaisin vielä pari sotilasta, joista toinen päällikkönsä nähtyään meni eräälle ovelle ja avasi sen, jolloin Kirninger joutui oikeusherrain eteen. Heitä oli kaksi. Suuren, vihreällä liinalla peitetyn pöydän takana seisoi varatuomari, tohtori Haidenreich, ja hänen oikealla puolellaan istui muuan vanhempi herra, joka kohotti katseensa vain vilkaisemalla, sitte kohta laittoi paperinsa reilaan, kastoi kynänsä mustepullossa ja käänsi päätänsä hieman syrjään, kuten kuunnellen.

Tohtori Haidenreich katseli miestään. Hetkisen oli niin hiljaista, että kuului selvään schwarzwaldilaisen seinäkellon naksutus. Herra, joka piti kastettua kynää kädessään, keskeytti hiljaisuuden rykäsemällä.

"Astukaa lähemmäksi", sanoi tohtori Haidenreich. "Nimenne on Peter Kirninger, asutte täällä omalla maapalstallanne, talonne järjestysnumero on 108, olette täällä syntynyt – kuinka vanha?"

"Kahdeksanviidettä vuotta", vastasi Peter, samalla huoaten tietämättä oikeastaan miksi.

"Olette katolinen, nainut – onko teillä lapsia?"

"Ei", vastasi Peter. Hän sanoi tämän eräänlaisella tyytyväisyydellä, sillä kysymys oli tehty sellaisella äänensävyllä kuin hänelle olisi pantu pahaksi, jos hänellä olisi ollut lapsia.

"Olette pienuudestanne pitäen seurustellut serkkunne Vinzenz Kallingerin kera?"

Kirninger nyökkäsi.

"Millaisessa suhteessa olitte häneen? Tarkotan, kuinka sovitte hänen kanssansa yhteen?"

"No, sillä asialla on omat oikkunsa; ennen naimistani näin häntä vain aniharvoin, mutta sen jälkeen – suoraan sanoen – useammin kuin olisin suonut, sillä hän pani vaimoni pään aivan pyörälle arpajaishommillaan; oli onnettomuutemme, että vaimoni pani arpajaisiin kaiken mikä hengestä irti oli, ja minä – eihän yksinään säästäminen olisi taloamme paljokaan nostanut pönkilleen – minä vein omat ansioni kapakkaan. Niin!"

Tohtori kumartui hieman eteenpäin ja sanoi kehottavalla äänellä:

"Serkkunne ei siis juuri ollut kasvanut sydämeenne kiinni?"

"Valetta olisi niin sanoa", hymyili Kirninger. "Suoraan sanoen, en häntä voinut sietää hetkeäkään." Samalla hän ajatteli: oikein mainio herra, tuo herra tuomari, hän ymmärtää heti asian.

"Milloin olette nähnyt viimeksi serkkunne?"

"Eräänä keskiviikkona viime marraskuussa."

Tohtori mainitsi päivän.

Kirninger vakuutti, että se oli oikein.

"Mihin aikaan siis mainittuna päivänä kohtasitte hänet ja missä?"

"Jaa, no, antakaas, jahka hieman muistelen! – Niin, jo johtuu mieleeni, olin tuona samaisena päivänä aika tavalla harmissani ja läksin kohta syötyäni, tuossa yhdentoista tienoissa, metsään kuivia puita keräilemään. Noin puolisen tuntia mahtoi kulua ennenkuin jouduin työpaikoilleni, siellä olin kentiesi tunnin verran, palausmatkan kera saattoi kulua parisen tuntia; sanokaamme, että kello oli yhden korvilla, kun saavuin kotiin ja näin Kallinger Vinzenzin juuri tulevan ovesta ulos, hän oli taasen syöttänyt vaimolleni arpajaissyöttejään ja unenselityksiään. Minua suututti se, ja minä käännyin hänen mukaansa ja kuljin hänen kanssaan kappaleen matkaa metsään takaisin, sanoakseni hänelle mielipiteeni."

"Tiesittekö, että hän vähää ennen oli voittanut arpajaisissa ja oli rahoissaan?"

"Hän sanoi sen minulle, kun olimme vasta muutaman askeleen päässä kotoani, kun hänelle torailin, ettei arpajaisista hyödy mitään. Silloin pöyhisteli hän samaisella voitollaan."

"Metsän lävitse kulkiessanne tiesitte siis, että hänellä oli rahaa?"

"Niin, tiesin kyllä. Riitelimmekin sen johdosta, kun pyysin häneltä hieman lainata."

"Tarvitsitte siis silloin rahaa."

"Välttämättä, herra, kuten leipää. Vietävän rihkamasaksa aikoi minut viiden guldenin tähden pistää velkavankeuteen."

"Kuinka kauvan tämä velka oli teillä ollut?"

"No, mahtoi olla yli vuoden."

"Ja te pelkäsitte joutuvanne vankeuteen?"

"Niin, ja sentähden pyysin Kallingerilta rahaa; sanoin hänelle, ettei hän ole tuonut talooni muuta kuin onnettomuutta, joten voisi kerran saada jotain hyvääkin aikaan. Siinä oli minulle vaivaa yllinkyllin…"

"Olette kauppiaalle maksanut?"

"Niin, seuraavana päivänä."

"Ja myönnätte, että rahat, joilla suorititte vuoden vanhan veikanne, olivat peräisin Vinzenz Kallingerilta?"

"Niin, hän ne minulle lainasi. En voi muuten sanoa."

"Olette kertonut, että mahtoi olla yhden aikaan, kun tapasitte Kallingerin kotinne luona ja palasitte hänen kanssaan metsään.

Kuinkahan kauvan olitte hänen kanssaan yksissä?"

"No, luulenpa, että noin kolme neljännestä, koska olin jälleen kotona ennen puoli kolmea."

"Siis yhden ja kahden välillä. Nyt sanoitte olleenne metsässä kuivia puita keräilemässä. Oliko teillä mitään työkalua mukananne?"

"Oli kirveeni."

"Ja veittekö tämän ja keräämänne puut takaisin metsään, kun läksitte serkkuanne saattamaan?"

"Oh, ei puhettakaan; puukuorman heitin aitani ylitse."

"Ja kirves?"

"Se oli housuvyöni alla, enkä muistanut sitä jättää kotiin,"

"Ja mihin se on joutunut?"

"Jaa, herra, sitä en tiedä."

"Muistelkaas, Kirninger!"

"Pyydän, herra tuomari, tarkotan vain, etten tiedä, missä se nyt mahtanee olla, sillä annoin sen silloin serkkuni mukaan. Sen terä oli sangen lovinen, ettei sitä sieralla enää saanut tasottumaan ja terottumaan, ja se täytyi terotuttaa tahkoojalla kaupungissa. Kun hän oli sen pistänyt vyöhönsä, en sitä ole nähnyt senkoommin."

Tohtori Haidenreich päästi pienen pitkäveteisen vihellyksen, sitte nyökkäsi hän kuten se, joka ajattelee: eipä hullumpaa! Ei niinkään harvoin tapahdu, että oikeushenkilöt tuntevat eräänlaista hyväntahtoisuutta monia onnettomia ihmisiä kohtaan, jotka pimeillä teoilla koettavat tutkijainsa teräväpäisyyttä, ja erittäinkin niitä kohtaan, jotka eivät heti lankea polvilleen, vaan asettuvat koottuja todistuksia vastaan ja siten osottavat, ettei heidän teräväpäisyyttään suotta kustanneta. Se on eräänlaista henkistä kamppailua, jossa syyttäjä edeltäpäin on voitosta varma ja vastustajalle, joka ei tee voittoa ylen huokeaksi, siitä on kiitollinen ja sentähden sävyisällä menettelyllä pyrkii tämän ehdotonta kukistusta lieventämään.

Oli jälleen tullut täysi hiljaisuus, jälleen kuului kellon heilurin naksutus ja rattaiden natina. Varatuomari oli, ensin tähysteltyään Kirningeriin terävällä katseella rypistettyjen kulmiensa alta, kumartunut pöytäkirjurin puoleen ja kuiskannut hänelle jotakin, josta Kirninger kuuli vain ensimäiset sanat, jotka kuuluivat sinnepäin, että "kun hän näkee…" Nyt vasta huomasi hän, että kaikki hänen lausuntonsa pantiin kirjaan, ja hänet valtasi rasittava levottomuus.

"Tulkaahan tänne, Kirninger", sanoi varatuomari, ja pyyhkäisten muutaman pitkän paperin syrjään, veti hän esiin kirveen, jonka ojensi Kirningerille. "Katsokaas tätä, kentiesi se on tämä?"