TAAVETTI (Nauraen). Sitä en suinkaan tarkoittanut.
LIISA. Oli miten oli, mutta niin ylpeä yhtä kaikki olit.
TAAVETTI. Vaan en ole enää. Sillä nyt me olemme viisastuneet kumpikin. Ja sentähden arvelen, että me voisimme alottaa alusta, kaikella kunnialla. Jos vaan sinä olet samaa mieltä kuin minä.
LIISA. Kukapa tietää? Ehkäpä minä olenkin?
TAAVETTI. Mutta olekin vasta pitämättä minua narrinasi.
LIISA. Kuinka minä sitä voisin? Niin viisaaksi kuin sinä nyt olet käynyt.
TAAVETTI. Jumala tiennee, lienenkö kylliksikään viisas sinun kanssasi ottelemaan. Mutta voimmehan muuten koettaa illan suussa – jos tahdot.
LIISA. Senhän voimme tehdä.
TAAVETTI. Missä sitte tavataan?
LIISA. "Myllypurossa", tiedän mä! Niinhän sinä sanoit!
(Piikoja ja renkiä tulee sisälle.)
TAAVETTI. Senkin irvihammas! Odotahan, tästä saat myllypuroa!
(Tarttuu häneen ja koettaa suudella.)
LIISA. Päästätkö! (Kohottaa kätensä). Yksi on kyllä luvattu. Mutta voit saada kaksikin, jos kovalle ottaa!
(Riuhtasee itsensä irti ja uhkaa häntä kädellään.)
TAAVETTI (Väistää). Niin monta kuin vaan tahdot! Ettei vaan ihmiset näe!
(Renkiä ja piikoja; niiden joukossa Maija, Tilta ja Mikko tulee.)
MIKKO. Varo itseäsi Taavetti, selkänahkasi kai syhyy!
TAAVETTI. Pidä suusi.
MAIJA. Nyt saimme tietää, miks'ei Taavetti meistä välitä. Hänellähän on oma pikku ystävänsä.
TAAVETTI. Ja sinulla ilkeä suusi.
TILTA. Ei ole nyt laitasi oikea, Taavetti, kun jätät päivällisenkin jäähtymään. Me olemme jo syöneet aikoja sitten. Mutta minä korjasin vähän talteen sinulle.
TAAVETTI. En minä mitään huoli. Mutta sinä Liisa? Sinä ehkä lienet nälissäsi pitkästä kävelystä? Tahdotko vähän ruokaa?
LIISA. En kiellä, jos sinulta muuten liikenee.
TAAVETTI. Riittää sitä kyllä kahdellekin. Ei siitä pelkoa. Tule mukaan,
Liisa. Niin voit sopia isäntävaarin kanssa samalla.
MIKKO. Liisako hänen nimensä on?
MAIJA. Ja palvelukseenko hän tänne pyrkii?
TILTA. Se oli hyvä se. Laita sinä, Taavetti, niin, että hän jää
(Liisalle). Oletko sinä aina yhtä iloinen kuin nyt?
LIISA. Niin, mitäs minä murheellinenkaan olisin!
TILTA. Ei, siinä olet oikeassa, murheellinen ei pidä olla. Ja jos sinä voit saada isännän siihen yhtymään, niin teet hyvän työn. Sitten ehkä tässäkin talossa taas saisi kuulla naurua ja laulua.
LIISA. Eikös nyt sitten saa.
TILTA. Ei, herra nähköön! Nyt ei täällä muusta haasteta kuin katumuksesta ja parannuksesta ja sen semmoisesta.
LIISA. Hyi olkoonkin! Sitten minä mieluummin laputan tieheni.
TILTA. Niin se on. Ja äläppäs että tässä muut saisi hiiskahtaakaan.
LIISA. No – jos semmoisia raukkoja olette, niin se on vallan oikein teille. Vaan enpä minä siihen suostuisi. Minä vaan en antaisi suutani tukita. Ei toki. Kun mieleni tekee, niin laulan. Ja juuri nyt luulen, mieleni tekeekin.
TAAVETTI. Puhu sinä vaan ensin isännän kanssa, se on paras, niin näet, tokko häneen suostut.
LIISA. Minkätähden! Käskeköön hän minut vaikka heti paikalla pellolle, se ei minua liikuta. Silloin minä menen ja terveiset heitän ja sillä hyvä.
TAAVETTI. Ethän toki aikone mennä pois?
LIISA. Estääkö se ehkä sinua seuraamasta?
TAAVETTI. Ei – ei – mutta —
LIISA. Ei mitään muttaa. Minä kuitenkin teen oman mieleni mukaan. Kun minä vaan ajattelenkin tällaista murheen tyyssijaa, kuin tämä näyttää olevan, niin vallan rintaa ahdistaa, ettei henki tahdo käydä. Ja jos niin on, että ilmielävänä on tuonne murheeseen mentäväkin, tahdon olla sitä iloisempi niin kauvan kuin vielä olen ulkopuolella. Pankaa se päähänne!
LAULU.
(Sävel: Hurraa me nuoret meripojat.)
Ja poika se astui uljahasti taivaan esikartanoon, pyhän Petrin kammioon: "Hei, tyttöjä tänne nopeasti, kanteleetkin kaikukoon!" Näin ärjäs poika Pietarille, tömähteli taivahat, katot sekä lattiat. Huus' Pietari poikaviikarille: "Helvettihin matkustat!"
Vaan poika se astui uljahasti helvettihin alaspäin, itse pirun luokse näin: "Hei, tyttöjä tänne nopeasti, kanteletta helkyttäin!" – "Ei tyttöjä oo yhtään täällä," piru vastas haikeaan, sitten huokasi hän vaan. "On tyttäret kaikki maan päällä, vaikka täällä kaivataan."
Ja poika se palas uljahasti kotiansa päälle maan etsimähän neitojaan. "Hei, tyttöjä tänne nopeasti, kanteleetkin kaikumaan!" Ja jopahan se kannel kaikui, tanssi nuoret neitoset, kumahteli tanteret, ja kalliot naurustansa raikui. Pursui pojan tuntehet.
(Kööri kertaa kussakin värsyssä viisi viimeistä säettä.)
(Kamarin ovelle ilmestyvät Malakias ja Aapeli veisaten
viimeistä säettä virrestänsä.)
KAIKKI (Nauravat ja vetäytyvät hitaasti ulospäin samalla laulaen viimeistä värsyä. Heidän naurellen mennessään laskee esirippu.)
TOINEN NÄYTÖS
Ensimäinen kuvaelma
Torkkolan puutarha. Asuinrakennus oikealla, etualalla. Oven vieressä lehtimaja, jossa pöytiä ja penkkejä. Perällä veräjä. Taustassa järvimaisema.
NYKÄNEN (Huoneessa). Noin ikään! Ja nyt ulos raitista ilmaa saamaan. Ja sitte avataan ikkunat ja kaikki huoneet savustetaan katajoilla. (Toimeliaana ulos huoneesta, kainalossa suuren suuri tyyny, jonka sovittaa penkille. Torkkola seuraa hitaasti jälessä Tiitan tukemana). Varovasti kaikin mokomin! Ja nojaa Tiltaan, se on varminta. – Pian ovat minun lapseni täällä tukemassa sinua. Ja siitä se hyvä tulee, saat nähdä vaan, ja miten ne sinua sitten vaalivat ja hoitelevatkaan (Auttaa häntä). Noin ikään, – tässä nyt ollaan! (Liikutettuna). Hyvänen aika toki – et uskokaan, kuinka iloinen olen siitä, että minulla on niin hyvä lanko kuin sinä! – Mutta istuhan toki, lanko, istu kaikin mokomin!
TORKKOLA. Istu, sanoit! (Istuutuu vaivalloisesti).
Oh – oh – hoo – jaa – jaa!
TILTA (Sovittaa tyynyn hänen selkänsä taakse ja palaa huoneeseen.)
NYKÄNEN. Noin ikään. Loikoile nyt siinä ja nauti. Ja – mitäs minun pitikään sanomani? Niin – odotahan – sitähän se oli! Se Matleena, näet, hän sanoi, että jos sinua haluttaa jaloitella hetkisen, niin ei se sinua lainkaan vahingoittaisi, jos sen tekisitkin.
TORKKOLA. Matleena on nauta! – Eikös hän käskenyt minua tanssimaankin, ellen voisi hillitä itseäni?
NYKÄNEN. Niin, eipä taitaisi sekään haitata, jos pari kierrosta pyöräyttelisit, kun henki päälle tulee! Tee se! Minä tarkoitan: jos niin on, että katumus niiksi saattaa, niinkuin se kuningas Taavetinkin sai jumalan kunniaksi tanssimaan. Miks'et silloin sinä voisi tanssia jumalan kunniaksi, Aapeli, sinä myöskin?
Sitäpaitsi sanoi Matleena että se ei suinkaan haittaisi sinua, jos tästä vääntäytyisimme kaupunkiin. Ja sitä samaa minäkin. Ei muuta kun järjestyksen vuoksi! Sen vuoksi vaan! Ja samaa sinäkin muistaakseni arvelit.
TORKKOLA. Sinullakos nyt on hiton hoppu sille matkalle!
NYKÄNEN. Minullako? Loruja! Mikäs kiire minulla olisi? Itsehän sinä tahdoit.
TORKKOLA. Vai niin! Tahdoinko? No, kyllä siitä hyvä tulee!
NYKÄNEN. Älä luulekkaan, että minä vähääkään ajattelisin omaa itseäni. Minä vaan ajattelin sitä Leena raukkaa tuolla helvetissä, jolla varmasti on nyt parempi ollakseen meidän rukoustemme tautta. Näetkös, piru ikään kuin pitää häntä kytkettynä pitkissä, hyvin pitkissä kahleissa – justiinsa niin kuin koulupoika kulettelee kovakuoriaista pitkästä langasta. Ymmärrätkö mitä minä meinaan? Ja saipas piru hellittää hieman kahleita, kun me ensi kertaa häntä ahdistimme – niin paljon suunnilleen, kuin tämä lehtimaja tässä on korkea! Ja kun me toistamiseen häntä könistelemme, niin hän taaskin hiukan höllentää, sen verran kuin tuo puu tuossa on korkea, suunnilleen. Ja jos oikein voimasi kokoot ja isket häntä olkasi takaa ja survaiset kaiken ajallisen omaisuutesi järveen – kuvannollisesti, ymmärräthän, – niin saatpas nähdä, että kahleet katkeavat ja sielu raukka vapautuu ja lentää iloisena isän jumalan luo taivaaseen. Ja sieltä ei itse pirukaan häntä enää keksi! – Sitähän minä vaan tarkoitin, lanko, sitä! En muuta mitään.
TORKKOLA. Niin, arvaanhan minä sen.
NYKÄNEN. Ja silloin ei madolla, joka sinua niin kauvan on kiusannut ja vaivannut, ole enää mitään jälellä kalvettavaa. Ja silloin se kuolee nälkään, se kirottu rakkari. Ja silloin te olette vaikeasta synnistänne vapahdetut, sekä Leena että sinä. Se on vissi se.
TORKKOLA. Kunpa vaan niin onnellisesti olisi.
NYKÄNEN. No, siitä hitto vie voit olla varma! (Katsoo hajamielisenä taivaaseen, puhuu koneellisesti edelleen). – Silloin mato taivaaseen livahtaa ja Leena kuolemaan suistuu —
TORKKOLA. Sillä laillako se nyt on? Äsken se oli päinvastoin.
NYKÄNEN. Kas nyt mokomaa! Tuuleen tuossa taisin höpistä.
TORKKOLA. No, sen minä takaan. Mitäs sinä siinä niin perhanasti töllistelet?
NYKÄNEN. Minä vain tarkastelen, kummoisen ilman huomiseksi saamme. Tarkoitan – jos että niinkuin uskaltaisi yrittää sitä kaupunginmatkaa —
(Taavetti ja Liisa tulevat veräjästä.)
TAAVETTI. Siinä hän nyt on! Tuo tuossa, tyyny selässä, se on isäntä.
TORKKOLA. "Tuo tuossa, tyyny selässä"! Ikäänkuin olisin semmoisena luotu! – (Äreästi). Mitä sinä tahdot?
TAAVETTI. Meille on tullut vieraita, isäntä. Tämä tyttö tässä on tullut tänne tervehtimään.
TORKKOLA. Vai on hän tullut? Tulehan tänne, tyttöseni. Mikä sinun nimesi on? Mistä tulet? Mitä täältä tahdot?
LIISA. Kies avita, kuka yhdellä kertaa voi niin paljon vastata! Tehän ahdistatte, niin kuin ette olisikaan niin ikäloppu, kuin miltä näytätte. Hiljakseen vaan, tiedän mä! Pisara kerrallaan!
TORKKOLA. Pisara kerrallaan! Sittehän sitä täytynee ensin kurkkua kastella. Mene Tiltan luo, Taavetti, ja nuuski sen piiloista. Kai sieltä kahvitilkka löytyy ja nisusia.
TAAVETTI (Menee taloon).
TORKKOLA. Istuhan, tyttöseni.
LIISA. Paljon kiitoksia!
(Istuu pöydän ääreen, vastapäätä häntä.)
TORKKOLA. Noin ikään. Nythän me voimme taas alottaa kuulustelua. Pykälä pykälältä, aivan niinkuin sinä tahdot. Mikä siis on nimesi?
LIISA. Tuupaiskan Liisaksihan ne minua kutsuvat.
TORKKOLA. Vai Tuupaiskan Liisaksi! No vie sun, niinkö tekevät. Ja mistäs sinä tulet?
LIISA. Salokylästä, tiedän mä.
TORKKOLA. Salokylältä? Vai niin. Yhtä kai pitänee. Siellä tosiaankin oli muuan, jota Tuupaiskan muoriksi nimittivät, ellen väärin muista.
LIISA. Ette niinkään, oikein on. Minun äitini se on.
TORKKOLA. Niin, hänet minä hyvin muistan. Pieni ja herttainen tyllerö, pyöreä ja pystynenäinen. Eikös hän kerran ollut täällä meillä eukkoni eläessä? Jumala hänen sieluaan armahtakoon!
LIISA. Olipa niinkin. Sillä, totta puhuakseni, olemme me vähän niinkuin sukua, te ja minä.
TORKKOLA. Niinkö tosiaankin! Sepäs kummallista! Millä tavalla sitten.
LIISA (Lukea lopottaa). Teidän vaimonne äidillä oli ensimäisissä naimisissa poika. Ja hänen sisarenpoikansa nai äitini sisarentyttären, ja —
TORKKOLA. Kuinkas se oli? – (Kertaa). Eukollani oli velipuoli —
Ja entäs sitte, miten sanoit?
LIISA (Kuin edellä, hyvää kyytiä). Niin, hänellä oli velipuoli ja hänen sisarenpoikansa nai äitini sisarentyttären, ja —
TORKKOLA. Mokomasta sukulaisuudestahan alkaa päätä vallan särkeä!
LIISA. Äh, siitäkös nyt kannattaa puhua! Sehän käy kuin katkismusta lukien. Kunhan ulkoa oppii, niin kuin minä!
TORKKOLA. Vallan sinä olet suora tyttö, sinä!
LIISA. Olen, ei voi muuta sanoa.
(Tilta ja Taavetti tulevat sisältä.)
TILTA (Asettaa pöydälle kahvivehkeet ja leivoksia).
TORKKOLA. Kas niin, siinähän on kahvia.
TAAVETTI (Osoittaa Malakiasta). Pitääkös hänellekin antaa, vai?
TORKKOLA. Niin, piru vie pitääkin! Äläpäs siinä taas ala!
NYKÄNEN. Antaa olla, ellei minulle hyvästä sydämestä suoda, niin voin minä olla ilmankin!
TORKKOLA (Kiivaasti Taavetille). Panetkos sen kupin paikalleen vai?
TAAVETTI (Asettaa kupin Malakiaan eteen).
TORKKOLA. Ryyppää pois, lanko. Tosin tämä on oikeastaan naisten juomaa.
Mutta hyvää sen pitäisi olla.
NYKÄNEN (Juo). No, sen takaan! Jos tämä on vain naisille meinattu, niin tekisipä mieleni siinä tuokiossa muuttua naiseksi.
TAAVETTI. Sen ämmämäisemmäksi ette enää tulla voi, kuin mitä jo olette.
TORKKOLA. Vaikenetkos, senkin —
TILTA (Asettaa kupin hänen eteensä). Tässä on teillekin, isäntä.
TORKKOLA. Tiedäthän, että minä en saa. No – koska se nyt kerran on kaadettu niin menköön nyt. – Ja nyt me taas puhumme vähän järkeä! Mitenkäs se olikaan tyttöseni? – Niin – yhteen asiaan sinulta jäikin vastaus antamatta. Et sanonut, mitä sinä minusta tahdot.
LIISA (Veitikkamaisesti). No kah, minunhan piti petkuttaa teiltä perujanne, tiemmä!
TORKKOLA. Sinäkös letukka! Sitäkö sun piti, sanot?! Kuka sinut sitte siihen pakoittaa?
LIISA. Ei kukaan. Äitini vaan arveli olevan syytä yrittää. Vaan totta puhuakseni, minä en siihen kelpaa ensinkään. Kättä nuolemaan ja häntää heiluttamaan kuin koira ei minulla ole ensinkään halua. Enkä minä rupee toisen hengenlähtöäkään odottamaan, siksi iloinen elämästäni minä itse olen (Nousee. Sydämmellisesti.) Ei, jumala sen tietäköön, isäntä, että minä kernaasti suon teidän elää vähintäin sata vuotta! Enpä minä tahdo teiltä päivääkään riistää, – en minuuttiakaan.
TORKKIOLA. Siinä teet kiltisti, tyttöseni.
LIISA. Niin että en minä sen tautta tänne tullut. Vaan ei ollut hauskaa myötäänsä kotonakaan kuljeskella, ja siksipä minä mielelläni läksinkin vähän maailmaa katselemaan, – hyvin vähän vaan – ja sitte minä tahdoin toki teitäkin tervehtiä, isäntä – sen verran vain, että saattaisin kotiin tullessani kertoa täällä käyneeni. Sitähän minä vaan tahdoin. Ja kernaasti minun puolestani voitte sanoa, ettei tästä talosta mitään perittävää ole. Ja pellolle ajakaa, jos niiksi tulee.
TORKKOLA. Odotetaan nyt sentään toistaiseksi, ellei sinulla liian kiirettä ole. Tahtoisin vaan hyvin mielelläni kuulla, mistä syystä äitisi tuli lähettäneeksi sinut tänne perimään?
LIISA. Niin, kyllä hän vallan vakavasti sitä tarkoitti! "Liisa", hän sanoi: "sinä olet köyhä orpotyttö", sanoi, "ja vallan yksin maailmassa olet. Saat koettaa tulla toimeen miten sinä paraiten itse taidat. Sukua sinä olet vanhalle Torkkolan Aapelille, ja siitä on minulla mustaa valkoisella, jos tarvitaan. Laittaudu hänen luokseen kiireimmän kautta. Ei hänellä enää pitkälti elonaikaa riitä, sanovat hänen viimeistä virttään veisaavan." – Niin älkään suuttuko, isäntä, mutta niin hän sanoi. – "Ja pyri hänen suosioonsa", sanoi, "ei hän ainakaan ennen hyvää pilaa välttänyt." —
TORKKOLA. Ei, kyllä hän siinä oli oikeassa. Enkä minä muuksi ole muuttunut, jos totta puhun.
NYKÄNEN (Pukkaa häntä kylkeen).
TORKKOLA (Hillitsee itsensä). Tarkoitan näet —
TAAVETTI (Nojautuu pöydän yli. Äkäisesti Nykäselle). Pukkaappas häntä vielä kerran, niin kyllä minä sinulle pukkausta annan, ettäs muistat.
LIISA. "Riennäppäs", hän sanoi, "ennenkuin kukaan muu kerkiää. Äläkä ole tyhmä. Hyvän sanan kun sanot, niin saat koko perinnön." Sillä äiti ei ole tyhmä, hän, sanottakoon mitä tahansa. Ja jos minä olisin hänen neuvojaan seurannut, niin vaikeaksipa teille olisi käynyt. Vaan, kuten sanoin, minä en semmoiseen hommaan kelpaa.
NYKÄNEN. Ei, kyllä minä sen asian hoidan —
TAAVETTI. Siltä se kyllä on näyttänyt, jumala paratkoon!
LIISA (Nykäselle). Tekös perinnön otattekin?
NYKÄNEN. Enkä, enhän minä sitä tarkoittanut, ymmärtänet! Tarkoitan vaan, että kyllä minä varon lankoani, ettei hän omaisuuksiaan kauniiseen sanaan vaihda.
TAAVETTI. Kuinka monta "kaunista sanaa" olettekaan itse sen asian hyväksi suustanne laukaisseet Nykänen?
LIISA. Kah, tekös se Nykänen olette? Hyvänen aika, teitä kai äitini sitte tarkoitti, kun sanoi minulle: "ei se helppoa ole" sanoi. "Sillä se vanha kitupiikki Nykänen, hänen lankonsa, on tainnut viime aikoina roikkua siellä aamusta iltaan."
NYKÄNEN. Mahtaa olla pahanilkinen eukko tuo sinun äitisi!
LIISA. Eipä juuri voi sanoa! Vaikka en ymmärrä, miksi hän minut tänne lähetti. Ehkä siksi, että minä mennessäni viekoittelisin teidät mukaani täältä. Hän kai arveli niinikään, ettei isäntä silti ikäviinsä kuolisi.
TORKKOLA (Naurahtaa). Nytkös sait ottelemista!
NYKÄNEN. Ja sille sinä naurat?
TAAVETTI. Itkeäkö hänen ehkä pitäisi. Kun jo lehmäkin nauraisi, jos nähdä saisi, kuinka vihreä olet naamaltasi juuri nyt.
NYKÄNEN. Oletkos sinä nähnyt lehmän nauravan, vai?
TAAVETTI. En, vaan eipä kestä kauvan, kun jo näen härän nauravan! Ja hyvin suuren sittenkin!
TORKKOLA. Siinäkös sait saparoosi, Malakias.
TAAVETTI. Katsoppas isäntää, kun taas nauraa! Hyvänen aika, kuinka iloiseksi tulin.
TORKKOLA. Olipakin syytä iloiseksi tulla. Niin kehno kun minä olen, – niin vanha – ja niin vaivainen!
LIISA. On niitä huonompiakin nähty. Eikä siinä iässäkään mitään vaaraa ole! Siellä meidän kylässä on muuan ukkorähjä, jolla on hyvinkin kahdeksankymmentä ajastaikaa niskoillaan, mutta sittenkin laulaa, jotta nurkissa kaikaa:
LAULU.
(Sävel: Tääll yksinäni laulelen.)
Ma laulan ja olen iloinen,
Jo vaikka vanhaks' saan.
Jos hautaani käyn tanssien,
Se ketä koskiskaan?
(Toiset kertaavat kaksi viimeistä säettä, Aapeli mukana.)
TAAVETTI. Kies avita! Kuulkaapas isäntää, kun jälleen laulaa! Olisipa tässä nyt ainetta, millä tehdä punssit, niin kilauttaisinpa ilosta kanssanne isäntä!
TORKKOLA. Kyllähän sitä ainetta. Käyppäs Tilta hakemaan. Mutta eihän sinulla ole kuppiakaan?
LIISA. Me juomme samasta kupista.
TAAVETTI (Iloisesti). Sen teemmekin, Liisa, me kaksi, me juomme samasta kupista!
(Ottaa kupin häneltä. Tilta tuo viinapullon, jota Nykänen
hartaasti katselee.)
TORKKOLA. No vie sun, Taavetti! Hänenkö takiaan sinä tässä viime aikoina olet alakärsänä käynyt?
TAAVETTI (Kaataa isännän kuppiin ja omaansa). Saattaapa niin ollakin!
(Kilistelevät.)
LIISA (Laulaa edelleen).
Ah, eihän luojaa loukkaa se,
Ett' iloitsen ma näin.
Ja käskyjään en rikkone,
Jos mull' on ystäväin?
TORKKOLA (Lyö Nykästä selkään). Hörise mukana, senkin vanha hörriäinen!
(Kaikki kertaavat säkeet)
LIISA (Laulaa).
Ei kenkään voine luopua,
Omasta luonnostaan.
Jos tanssin haudan partaalla,
Se kelle kuuluukaan!
(Kaikki yhtyvät.)
NYKÄNEN (Asettaa päättäväisesti kuppinsa pöydälle). Ja semmoista sinä laulat, lanko. Sitä et voi! Vai voitko kenties? Laula sitte, jos puhtaalla omallatunnolla voit väittää, ettet ikinä ole ollut kenellekään haitaksi! Voitkohan ehkä? Mitä?
TORKKOLA (Joka laulaissaan on noussut jo ensivärssyn aikana, vaipuu takaisin penkille. Synkästi). En – kyllä minä en saa sitä laulua laulaa. —
NYKÄNEN (hiljaa ja hurskaasti). Ettäs sen tietäisit: et sinä sillä tavalla syntisen ihmisraukan sielua vapahda, joka sinun tähtesi helvetin tulessa kituu. Etkä sillä matoakaan kuoleta! Vai luuletko, ettei se muka jälleen henkiin virkoo, vaikka sitä viinalla nukutat? Kyllä se siitä virkoo, ole varma siitä – vieläpä julmasti sittenkin!