ORAS. Ole vaiti!
ORVOKKI. Sano vain, rakastatko minua, sano kerran vain, ja minä olen vaiti!
ORAS. En, minä en rakasta sinua. Minä pelkään sinua. Sinussa on sama vaihdokassisu kuin minussakin. (Ääniä kuuluu oikealta ja Orvokki juoksee oven taakse.)
ORVOKKI. Minä en tahdo tavata heitä. Älä puhu mitään minusta. (Työntää oven kiinni.)
ANNA (tulee oikealta Siljan kanssa. Ojentaa molemmat kätensä Oraalle), Oras, Oras, Jumalan kiitos, että tulit! Missä sinä olet ollut? Sinä et suinkaan ole nukkunut koko yönä. Olet väsynyt ja levoton, lapsi parka! (Ojentaa toisen kätensä Siljalle ja katselee heitä kumpaakin ja vetää Siljaa Oraan luo.) Me kolme kuulumme yhteen. Minun lapseni! (Nuoret lähestyvät toisiaan ja kääntyvät jälleen pois, kuin kaksi vierasta, joilla on syytä epäillä toisiaan.)
SILJA. Äiti, minä menen tädin kanssa juttelemaan. (Menee oikealle.)
ORAS. Tulin hakemaan tavaroitani. (Vetää laatikon auki ja pitelee vaatteita.)
ANNA. Sinä et saa mennä!
ORAS. Minä en tahdo riistää heiltä…
ANNA. Sinä et riistä keneltäkään minua. Minä olen sinun äitisi. Etkö sinä tajua tätä? Etkö tunne sitä omassa veressäsi?
ORAS (kiihkeästi). Tunnen, äiti, tunnen, ja juuri sen vuoksi tahdon lähteä pois täältä. Minä teen sinut onnettomaksi!
ANNA. Poika parkani.
ORAS. Tiedätkö, mitä minä aioin tehdä eilen, kun läksin luotasi.
ANNA. Oras…!
ORAS. Seisoin tuolla ylhäällä, koskensillan korkealla kaarella.
ANNA. Hyvä Jumala!
ORAS. Sieltä on hyvä hypätä. Se matka on lyhyt, mutta vie hyvin kauas!
ANNA (vetää häntä lähemmäksi). Älä milloinkaan ajattele sellaisia!
ORAS (likistää Annaa käsistä). Minun tuli ikävä sinua, tahdoin vielä kerran nähdä sinut.
ANNA. Sinun täytyy olla minun luonani aina, aina. Tahdotko, niin lähdemme täältä pois?
ORAS. Voisitko sinä jättää heidät? (Viittaa oikealle.)
ANNA. Heiltä ei puutu mitään. Minä olen nyt vain sinua varten.
ORAS. Minne me lähtisimme?
ANNA. Minä suunnittelin yöllä matkaamme. Minulla on ennestään passi valmiina ja omalla tililläni rahaa. Voisimme lähteä täältä heti kun sinun paperisi ovat kunnossa.
ORAS. Se olisi minun ainoa pelastukseni. Sinuun minä luotan, äiti, sinä olet puhdas ja hyvä. Sinun maailmasi on niin kirkas ja siinä on hyvä olla. Minä olen varmaan sairas. Saan väliin pahoja ajatuksia, kauheita ajatuksia, enkä voi niitä vastustaa. Vie minut pois täältä. Minä menehdyn täällä…!
ANNA (kuin itsekseen). Sinä saat pahoja ajatuksia, et voi niitä vastustaa… Niin, niin, Oras kulta. Meidän täytyy pois täältä…
SILJA (tulee oikealta). Täti odottaa äitiä.
ANNA. Minä tulen. Odota täällä, Oras, tulen heti takaisin.
ORAS. Minun on täällä niin tukala olla. Minä menen vanhaan kortteeriin ja valmistelen siellä matkaani.
ANNA. Hyvästi, lapsi, minä tulen sitten sinne. (Menee.)
ORVOKKI (tulee oven takaa ja katselee Orasta suurin silmin). Sinulla on äiti – ja sellainen äiti! Oletko sinä nyt onnellinen?
ORAS. Olen!
ORVOKKI. Te lähdette täältä yhdessä, pakenette!
ORAS. Niin, ole hiljaa tästä. Kukaan ei saa tietää matkasta.
ORVOKKI. Entä minä, saanko minä tulla mukaan?
ORAS. Minä en enää voi jatkaa leikkiäni sinun kanssasi. Siitä täytyy nyt tulla loppu.
ORVOKKI. Leikkiäsi… Onko kaikki ollut pelkkää leikkiä? Kaksi kuukautta olen ollut sinun omanasi.
ORAS. Entä sitten?
ORVOKKI. Oliko sekin leikkiä, kun sinä eilen illalla herjasit minua heidän kaikkein kuullen? Oliko sekin pelkkää leikkiä, kun me viikkokauden vaelsimme yhdessä pitkin metsiä. Oliko sekin leikkiä, kun varastimme rahaa?
ORAS. Ole hiljaa siitä, sinä…!
ORVOKKI. Sano, sano vain, en minä pelkää nimityksiä!
ORAS. Jos sinä sanallakaan ilmaiset, niin varo itseäsi!
ORVOKKI. Jaa, jaa, sinulla on nyt äiti, tuollainen mahtava, rikas äiti. Hän voi auttaa sinua. Kuule, Oras, ota minut mukaan. Minua ei mikään täällä pidätä, ei kukaan kaipaa. Sinä olet minulle kaikki kaikessa. Olenhan antanut itseni sinulle säästelemättä, taipunut kaikkiin oikkuihisi ja hirveisiin tekoihisi vaikka olin tuskasta pakahtua!
ORAS. Juuri sen vuoksi meidän pitää erota.
ORVOKKI. Sinä olet vienyt minut mukaasi ja sokaissut minut aina hulluuteen asti. Muista, kuinka olemme yhdessä tanssineet, yhdessä metsiä vaeltaneet! Oras, kuule, minulla on sinulle vielä sanottavaa.
ORAS. Minä en tahdo kuulla enää mitään. Mene!
ORVOKKI. Minulla on sinun lapsesi…!
ORAS (tarttuu äkkiä hänen käteensä ja katsoo kauan ja kiinteästi häneen. Heittää käden). Sinä valehtelet, uskottelet kuin houkkaa!
ORVOKKI. Voi miksi sen tekisin. Voi, miksi! Minä rakastan sinua, se on ainoa rikokseni. Ja lapsi on meidän. Minun täytyy siitä puhua.
ORAS. Minä en usko, enkä ota sinua mukaani. Sinä olet kuin tarttuva tauti minulle. Kaikki ilkeys ja paha herää sinun seurassasi minuun ja sytyttää vereni. Käsitätkös, meissä on kummassakin saastaista verta. (Tarttuu Orvokin käteen.) Se veisi meidät perikatoon! (Oras istuu tuolille peittäen kasvonsa.)
ORVOKKI (nauraa kolkosti). Vai saastaista verta, minussa! Kuule, mitä minä tiedän tuosta sinun äidistäsi, joka on sinusta niin puhdas ja pelastava enkeli. Mitä hän on? Huonompi ja kurjempi kuin minun äitini olikaan, vaikka hän oli katunainen. Hän tunnusti kuitenkin olevansa minun äitini. Minä kuulin siellä meillä oven takana keskustelun, kuinka sinun äitisi on tehnyt.
ORAS. Sinä olet katala!
ORVOKKI. Silloin en sitä tajunnut, että oli puhe sinusta ja hänestä. En ymmärtänyt, kuka se kurja ihminen oli.
ORAS (nousee ja menee toiselle puolelle huonetta). Anna olla, älä puhu siitä!
ORVOKKI. Sinun täytyy se tietää. Äitisi jätti sinut pienenä Suskalle, joka surmaa nälällä lapsia ja kiduttaa kuoliaaksi. Ymmärrätkös, sinun äitisi on sinut kironnut ja heittänyt koirien eteen!
ORAS (ravistaa häntä ja heittää). Ole vaiti, senkin narttu!
ORVOKKI (on typertynyt tuskasta). Sinä inhoot minua, vai inhoot lapsesi äitiä? Sinä tulet siis äitiisi. Sellainen käy perintönä. Sinäkin voisit heittää lapsesi kuolemaan niinkuin äitisi teki. Taikka kirota sen, niin että se koko ikänsä olisi vaihdokas, ihmisten vitsaus, niinkuin sinäkin. Sen on äitisi antanut sinulle perintöosuudeksi. Oma äitisi!
ORAS (kyyristyy kasaan ja ääntää oudosti). Vaiti, vaiti!
ORVOKKI. Luuletko sinä tulevasi puhtaaksi kuin pulmunen, kun pääset minusta? Sinä et tahdo tuntea äitiäsi etkä hänen tekojaan eikä äitisi saisi tietää sinun töistäsi. (Nauraa.) Koreata herrasväkeä.
ORAS (ärjäisten luonnottomasti). Älä naura!
ORVOKKI (istuu). Nauran kylläkin. Minähän jään tänne. Niin, niin sinä luulet. Mitä tällaisesta katunaisen tytöstä, vaikka se onkin vietelty, ja sen lapsesta. Olkoon ojassa, sinne se kuuluu. Sinä kyllä tiedät, että siellä on hirveän paha olla, mutta olkoon, survotaan päälle, tukitaan suu!
ORAS (on noussut). Sinä olet pirullinen!
ORVOKKI (nousee). Entä sinä? Muistatko kaappia siellä meillä? Ahaa, haahmosi muuttuu. Tiedät kuka on varas. Sinä ja minä katunaisen tytär. Me matkustamme pian kumpikin, kuuletkos, rautaisissa rannerenkaissa, ja niiden kilinä kuuluu kauas ja tekee niin kipeää, niin kipeää!
ORAS. Ole hiljaa!
ORVOKKI. Hiljaa, hiljaa kuin hiiret. Katsos näitä avaimia. Unohditko ne pöydälle kiireessä.
ORAS (nykäisee ne käteensä). Anna tänne!
ORVOKKI. Ahaa, ollaan varovaisempia. Minä kysyn vielä kerran, tahdotko ottaa minut mukaasi?
ORAS. En!
ORVOKKI (pingotetulla äänellä). Katsos tätä poikkinaista veistä. Siinä on metallikilpeen kirjoitettu nimi. Tämä olisi poliisille verraton saalis. He ovat ottaneet lippaan ja tämän veitsen taittuneen kärjen talteen. Maria tädillä on vihiä asiasta.
(Oras on koko ajan vaaninut hyökätäkseen Orvokkiin käsiksi, mutta Orvokki pysyttelee etäämpänä ja katsoo liikkuessaan Oraaseen.) Sinä matkustat. Pakene, pakene. Se retki ei ole pitkä. Minä menen nyt poliisille ilmoittamaan kuka sinä olet.
(Oras aikoo syöstä häneen käsiksi, mutta Maria on tullut oikealta ja tarttunut kiireesti hänen käsiinsä takaa. Orvokki pujahtaa ovesta ulos vasemmalle.)
(Oras riistää itsensä irti samassa ja katsoo Mariaan julma uhka kasvoilla, mutta Maria katsoo häneen herkeämättä, ja vähitellen Oraan jännitetty viha laukee ja kasvot vääntyvät tuskasta. Oras istuu rennosti, tylsä ilme kasvoilla. Hän ikäänkuin herää, katselee käsiään, tavoittaa otsaansa, vaipuu mietteisiin.)
(Maria katselee häntä häiritsemättä ja astuu sitten lähelle laskien kätensä hänen päälaelleen. Oras nostaa hitaasti kasvonsa. Niillä on harras kunnioitus ja nöyrä kysymys.)
MARIA. Äitinne nukkuu. Laitoin hänet levolle. Minä näen, ystäväni, kasvoistanne, että nyt juuri teitte tiliä itsenne kanssa. (Istuu tuolille lähelle Orasta.)
ORAS. Te näitte minut kauheana hetkenä ettekä tuomitse minua. Elämäni on sokeaa. Kaikki on niin pimeää ja huonoa.
MARIA. Elämä kulkee toisinaan sisäisen silmämme editse ja näyttää meille oman itsemme oikeassa valossa. Teille on käynyt niinkuin usein käy, suuri onni tai onnettomuus vetää verhon pois, haihduttaa elämän pimeyden ja valaisee kuin lyhty öistä tietä eteenpäin.
ORAS. Minä tahtoisin päästä yksinäisyyteen, missä en mitään ihmisistä tietäisi. Tämä elämä täällä vie turmioon.
MARIA. Ei ole ihmisen vallassa elämästä erota. Ihmiselämä on työtä ja yhteiselämää, mutta rauha ja tasapaino pitää säilyttää keskellä kuumaa taisteluakin.
ORAS. Minä vihaan tätä elämää!
MARIA. Rakas ystävä, älkää tarttuko satunnaisiin. Uskotte nyt intohimojen satunnaiseen voimaan, aivan kuin ne olisivat kaikkivoipa mahti. Katsokaa oikein tarkkaan itseenne. Etteköhän löydä todellisempia voimia niiden takaa!
ORAS. Mitkä ovat todellisia voimia? Äiti näytti minulle väläykseltä kauniin maailman. Minä seurasin häntä hetkeksi sinne. Näin valon – nyt on kaikki pimeässä! (Nousee.) Kaikki on rikki. Äiti ei ollut se, miksi häntä luulin!
MARIA. Pimeys on meissä itsessämme.
ORAS. Mitä te tarkoitatte?
MARIA (on noussut, ottaa hänen molemmat kätensä). Verratkaa itseänne muihin ihmisiin, hyviin ihmisiin. Olkaa luja tuomari, etsikää selvyyttä ja te saatte valoa pimeyteenne.
ORAS. Minä en tunne hyviä ihmisiä. Minulla ei ole mitään valoa itsessäni. Kaikki on sekaisin, en voi erottaa itseäni muista.
MARIA. Tässä oli juuri Orvokki. Te tunnette varmaan hänen ominaisuuksiaan. Ettekö voi erottaa, mitkä niistä ovat hyviä, mitkä pahoja?
ORAS. Voin.
MARIA. Onko teillä itsellänne samoja taipumuksia?
ORAS. On.
MARIA. Silloin olette jo alusta selvillä, voitte vastustaa pahoja taipumuksia.
ORAS. Minun pahat taipumukseni ovat niinkuin tauti, joka salassa turmelee ja äkkiä yllättää. Minä voisin lopettaa sen vain yhdellä tavalla.
MARIA. On tuhansia tapoja vastustaa pahaa. Paha on tautia, joka on perittyä taikka meihin tarttunut.
ORAS (katsoo kiinteästi Mariaan). Te sen sanoitte! Minä olen sen perinyt. Se on kuin tauti.
SUSKA (tulee vasemmalta). Hyvää päivää. Kävin tapaamassa neitiä, mutta siellä sanottiin neidin olevan täällä. Kun näin täällä niin rauhallisesti juteltavan, uskalsin tulla sisään.
MARIA. Onko teillä minulle jotakin asiaa?
SUSKA. On kyllä, vaan eihän sillä ole kiirettä.
PALVELIJA (oikealta). Hanna soitti, että eräs herra odottaa neitiä.
MARIA. Hyvä on, minä menen. (Suskalle.) Te voitte tulla meille. Hyvästi, herra Oras, miettikää sitä, mitä teille sanoin. (Menee vasemmalle.)
SUSKA (lähenee Orasta, ovat vaieten katselleet toisiaan). Oikeastaan tahdoin puhua teille, nuori herra! (Oras katsoo oudoksuen ja vihamielisesti Suskaa.) Tiedättekö, kuka minä olen?
ORAS. Olen kuullut ohimennen mainittavan harvinaisesta ammatistanne.
SUSKA. Te olette nuori, tuomitsette tutkimatta ja ankarasti. Ja kuitenkin me olemme samassa kaaressa. Katsokaas, toisille on syntymästä saakka pantu raskas syyntaakka kannettavakseen, toisille sälytetään se myöhemmin. Minun taakkani oli liian raskas. Minä en jaksanut, olin sokaistu, en nähnyt Jumalan vihaa ihmisten elämässä. Minä raivosin, tein julmia! Samalla kuulin aina sielussani äänen: teit julmia, teit väärin! Te, nuori herra, ette ole kuullut sellaista ääntä. Se pakottaa tottelemaan, ei anna rauhaa. Sen äänen käskystä minä olen täällä.
ORAS. Mitä te tahdotte?
SUSKA. Otin Orvokin kiinni. Poliisille ei ilmoiteta mitään. Nyt tyttö on tallessa eikä siinä huoneessa ole salaovea.
ORAS. Entä sitten?
SUSKA. Minä tiedän kaikki. Se akkuna, muistakaas, oli silloin peittämättä ja meikäläisiä – minunlaisiani – kulkee aina täällä rannalla. Lastenkoti – lapset, katsokaas, ovat heidän. Moni on tullut tänne pitkiä matkoja nähdäksensä omansa salaa, lasten tietämättä. Lapset uskovat, että heidän äitinsä on kaunis, hellä neiti ja isä hyvä ja autuas. Molemmat asuvat taivaassa.
ORAS. Mitä tämä minuun kuuluu?
SUSKA. Kaikki mitä tapahtuu lähimmäisellesi, se tapahtuu myös sinulle, sanon minä itselleni. No niin, ne näkivät teidän työnne, mutta minä osaan tukita ja avata heidän suunsa. Minulla on se voima.
ORAS (astuu toiselle puolelle huonetta). Te kiusaatte minua inhottavalla läsnäolollanne.
SUSKA. Sanoinhan minä jo. Te kuulutte syntymästänne saakka siihen kaareen, johon minä olen joutunut kiusausten kautta. Te olette vielä nuori ja sokaistu, ette ymmärrä tätä. Kuulkaas nyt, mitä minä sanon! Minä tahdon pelastaa teidät. (Lähenee Orasta.) Tämä ei ole mahdoton yritys. Poliisi epäilee minua. Minun on helppo ottaa syy niskoilleni, saan todistajat, mutta teidän apuanne tarvitsen!
ORAS. Minä en käsitä, mikä pirullinen juoni tässä on takana. Tekö ottaisitte minun syyni? Onko se nyt teidän ammattinne, te lasten…!
Menkää pois! Minun on vaikea olla samassa huoneessa teidän kanssanne!
Mitä olen tehnyt, siitä vastaan itse!
SUSKA. Voi teitä, olettehan vielä melkein lapsi. Elämä on vasta edessänne, pitkä, kauhea elämä. Minä tiedän mitä se elämä olisi. Minun elämäni lähenee loppuaan ja minullekin on tehtävä annettu. Nähkääs, minun Jumalani on ankara. Hän vaatii töitä, suuria töitä, ja minun täytyy Häntä totella. Hänen käskystään minä nyt tahdon pelastaa teidät. Teissä Hänen lakinsa voisivat elää. Te olette nuori, tuore puu. Vankilassa nääntyisi juurenne, lehtenne putoaisivat kuivina maahan, ydin mätänisi rungossanne!
ORAS (pakenee). Menkää pois! Te tuotte mukananne vankilan kellarien katkua!
SUSKA. Voi teitä, mitä minä teen, mitä minä teen? Ettekö usko, ettekö ymmärrä? Ja minun täytyy pelastaa teidät. Minun täytyy oman rauhani vuoksi! Jumalani, auta minua, valaise minua! (Astuu hetken kiivaasti lattialla, katsoo akkunasta, näkee rannalla-olijat, katsoo Orasta ja viittaa rannalla oleville, ja akkunaan kerääntyy pää pään viereen, joukko ihmishylkyjen kasvoja, miehien ja naisien, ahnaita, ilkkuvia, tylsiä, surullisia, kaikki tuijottaen Orasta). Katsokaa, tuollainen on teidän tulevaisuutenne. He tuntevat teidät hyvin kyllä, säälivät teitä!
ORAS (väistyy kauhistuneena). Ovatko he ihmisiä? Mitä he minusta tahtovat? (Tavoittaa päätään.) Uneksinko minä? Onko tämä totta?
SUSKA. Liiankin totta. Kyllä nuo ovat lihaa ja verta. Oletteko nähnyt kalaa elävänä sammiossa, kun sillä on koukku kitusissaan? Tuskissaan se kulkee ja kulkee pitkin laitaa ja yrittää ponnahtaa ylös. Tuska on vienyt voimat. Ja jos se hyppäisi laidan ylitse, mikä on kalan edessä? Noilla tuossa on koukku kitusissaan!
ORAS. Sulkekaa akkuna, peittäkää, peittäkää se!
SUSKA. Kauhistutte noita umpikuljuun joutuneita raukkoja. Tekö jaksaisitte kahleita kantaa? Tekö voisitte ihmisten kammoa kestää? Tekö uskaltaisitte katsoa silmästä silmään vankilan komeron yksinäiseen tuskaan? Minä en päästä teitä täältä. (On tavoittanut kiinni Orasta.) Minä olen vannonut taivuttavani teidät. Minun täytyy oman rauhani vuoksi…! Minä menehdyn muuten hulluuteeni! Teidän täytyy, täytyy…! (Oras on työntänyt hänet istumaan.)
ORAS (pakenee). Ei, ei, pois! (Heittää Suskan tavoittavat kädet irti itsestään ja juoksee ulos.)
(Suska viittoo molemmin käsin kasvoille akkunassa ja nauraa ja itkee kolkosti niinkuin hulluuden rajalla oleva, intohimoinen nainen tekee.)