MARIA (katsoo häneen). Sinä et ole suora etkä ystävällinen. Me puhumme tästä myöhemmin. (Orvokki painaa päänsä alas.) Olet käynyt kalpeaksi viime aikoina, lienetkö sairas? Mene Suskan luo ja pyydä häntä käymään luonani nyt kohta.
(Orvokki menee.)
ANNA. Minä en uskalla puhutella sitä ihmistä. Minä en voi!
MARIA. Sinä sanoit, että sinun täytyi puhua pojastasi. Se sama voima pakottaa sinut vielä omistamaan poikasi ja entisyytesi.
ANNA. Mitä voimaa sinä tarkoitat?
MARIA. Sinä olet äiti. Se voima sitoo ja lumoo. Sitä ei voi pyyhkiä pois mielivaltaisesti. Se tekee sinutkin vielä vahvaksi.
ANNA. Minä olen niin heikko, vain taakaksi omaisilleni. Mitä minä voisin tehdä? (Nyyhkii hermostuneesti ja istuutuu.)
MARIA. Paljon, paljon!
ANNA. Sinä olet niin varma. Se vahvistaa minuakin. Auta sinä minua, kysy Suskalta…!
MARIA. Voisin kysellä, mutta varmuutta et siten saa. Sinun pitää itse kysyä ja itse kuulla.
(Maria on mennyt ovelle ja palaa Annan kääntyessä häneen.)
ANNA. Päässäni uiskentelee, tuntuu niin kummalliselta, aivan kuin koko elämä siirtyisi minusta kauas… Ei vielä, ei vielä…! (Kääntyy Mariaan.)
MARIA. Asia muuttuu vaikeammaksi vuosi vuodelta. Kerran se on liian myöhäistä. Kerranhan valheetkin hautaantuu.
ANNA (istuu ja tuijottaa eteensä). August aavistaa jotakin. Voi, onhan se minussa näkynyt, sellainen Kainin merkki. Nyt hän saisi sen silmin nähdä, korvin kuulla. Maria, eikö ole parempi, että minä poistun, häviän… ja minun työni haudataan minun kanssani. Mieheni ja Silja saavat elää onnellisina!
MARIA. Tahtoisitko sinä haudata oman poikasikin sillä ostaaksesi miehesi ja Siljan onnen?
ANNA. Maria!
MARIA. Sinä ja sinun poikasi olette myöskin ihmisiä!
ORVOKKI (tulee oikealta levottomana Oraan mahdollisesta tulosta). Suska tulee kohta. Minä pyysin häntä käymään sisään keittiön puolelta tädin kamariin. (On järjestävinään vuodettaan ja venyttelee kuin olisi väsynyt.)
ANNA (nousee tuskaisena ja levottomana). Minä en voi häntä nyt tavata. Kysy sinä minun puolestani. Minä teen sitten mitä ikinä tahdot! (Menee kiireesti ovelle.) Hyvää yötä! (Poistuu.)
MARIA. Hyvää yötä, Anna! (Orvokille.) Mene sinä vain nukkumaan. Korjaa kuitenkin työt ensin pois. Jätän tähän kaapin avaimet sitä varten. (Laskee avaimet pöydälle ja katsoo Orvokkiin.) Tulehan tänne vähän. (Orvokki tulee.) Minä olen tahtonut olla sinulle kuin äiti. Eikä se ole ollut vaikeata, sillä minä pidän sinusta. Sano, pidätkö sinä minusta niinkuin äidistä?
ORVOKKI. Enhän minä voi tietää, kun en edes tunne ketään, jolla olisi oikea äiti.
MARIA (huokaa). Minulla oli oikea äiti.
ORVOKKI. Sittenhän täti tietää itse.
MARIA. Niin, minä tunnen oman voimattomuuteni, näen päivä päivältä sinun luisuvan käsistäni enkä voi auttaa sinua. Sinä et luota minuun. Sano nyt suoraan: oliko Oras täällä äsken?
ORVOKKI (pakollisesti). Hän vain antoi minulle kuvan.
MARIA. En minä paheksu sinun tuttavuuttasi hänen kanssaan. Siinä ei saisi vaan olla mitään salakähmäistä. (Katsoo kelloaan.) Kas, kuinka kello on paljon. Kuule, mene sanomaan Suskalle, ettei hänen tarvitse tulla enää tänä iltana. (Orvokki aikoo mennä.) Taikka – älähän mene! Hän kenties on jo odottamassa minua keittiön puolella. Minä olen myöskin hyvin väsynyt. Hyvää yötä! (Menee.)
ORVOKKI (kävelee hetken mietteissään ja heittää sitten niskojaan). Hassutuksia! (Sulkee sisälle vievän oven ja samoin eteisen ovet. Kuuntelee, menee akkunalle, avaa sen hiljaa ja katsoo ulos.) Oras! (Kuuntelee.) Oras! – Hiss – hiljaa – hiljaa! Täti ei ole vielä nukkunut. Älä tule, älä, älä, kuuletkos! (Sulkee akkunan ja kuuntelee pelokkaana, menee sitten verhojen taakse. Sieltä kuuluu lautojen rapinaa ja puhetta.) Älä tule vielä, sanoinhan minä, ettei täti vielä nuku. Oras kulta, mene pois! (Tulevat verhojen takaa.)
ORAS. Kas nyt, kuinka västäräkki on arka! Ovatko nyt kaikki kanat orrella ja kopin ovet lukossa? (Koettelee ovia.)
ORVOKKI (itku kurkussa). Kukko kiekuu!
ORAS. Opetankos minä sinua kiekumaan? (Pyörähyttää häntä ja singahuttaa kädestä toiselle puolelle huonetta.)
ORVOKKI (typertyneenä). Onko tämä rakkautta? Käteni on aivan sijoiltaan! (Kannattelee kättään.) Sinä olet häijy, ryöväri, ilkeä! Sinä, sinä peto! Mene pois täältä, muuten minä huudan!
ORAS. Ja sinä villikissa. (Ottaa kiinni.) Sinä et huuda, minä tukin sinun suusi. (Suutelee häntä vallattomasti, väkisin.)
ORVOKKI (puree hänen käteensä ja pääsee irti). Sinä kaiken maailman kollikissa! Kättäni särkee. (Itkee ja polkee jalkaa.) Mene matkoihisi täältä! Susi sinusta pitäköön! Sinä vielä tapat minut!
ORAS. Hiljempaa… minä vedän kynteni käpäliin. Sinä olet niin, niin ärsyttävä! Tekikö kipeää? Sehän oli vain kiekkoa. Sillä tavalla minä heittelin pikku poikia kansakoulussa. Voi pilaa! (Lähenee varovasti.) Sili pikkasta!
ORVOKKI. Älä tule! Istu tuohon tuolille! (Seisoo loitommalla ja odottaa, kunnes Oras on hetken istunut tuolilla.)
ORAS. No, etkö näe, että minä istun?
ORVOKKI (ottaa avaimet pöydältä ja avaa kaapin yläosan. Penkoo siellä seisten tuolilla). Nyt minä suljen kaikki ovet ja sinä saat mennä pois.
ORAS (on tähystellyt kaappiin). Mikä lipas tuo on? Se on koko soma.
ORVOKKI. Meidän kassakirstumme.
ORAS. Älä hiivatissa, onko siellä paljon rahaa?
ORVOKKI. Täti sai tänään tuhat markkaa eikä ennättänyt viemään sitä pankkiin. Tädillä on rikkaita ja ylhäisiä tuttavia. Niitä käy täällä usein. Näin ne panevat päänsä kallelleen ja sanovat: – Suurenmoista. Te uhraatte itsenne näiden lapsiparkojen vuoksi!
ORAS. Ehkä hänelläkin on ollut joku mukula.
ORVOKKI. Hyi sinua! Maria täti on hieno ja hyvä ihminen. Ja hänen elämänsä on kirkas kuin peili.
ORAS. Ja suora kuin nuora, jossa roikkuu lapsia kuin onkikaloja riipissä. Ja ne sätkii ja potkii – niinkuin sinäkin.
ORVOKKI (astuu tuolilta lattialle ja painaa käden suulleen). Minua niin naurattaa!
ORAS (tähystellen yhä hyllylle). Mikä sinua niin naurattaa?
ORVOKKI. Se, että Maria täti tahtoo olla oikea äiti, ei ole huomaavinaan minun pahaa sisuani. On niin hyvä, että oikein kiukuttaa!
ORAS. Jos olisi paha, olisit sinä vielä pahempi.
ORVOKKI (istuvat sohvaan). Minun on ikävä! Täällä kuolee! Minä tahtoisin käyttää väliin kynsiäni, tehdä jotakin oikein häijyä, raapia, purra, karata!
ORAS. Se on kaikkien lastenkotolaisten tautia. Tiedätkös mitä minä tein, kun se tauti tuppasi tulemaan?
ORVOKKI. Sinä livistit ja jouduit kiikkiin.
ORAS (aikoo polttaa, mutta Orvokki estää). En minä niin tuhma ollut. Minä sepitin rosvojuttuja, keksin pöyristyttäviä kohtauksia, kuinka rosvot uhrejaan kiusasivat. Koulussa sain pojilta viisikymmentä penniä jutusta. Jos se oli liian lyhyt, sain selkääni, jos se oli pitkä ja ikävä, rupesivat pojat ulvomaan.
ORVOKKI. Nyt niinä suljen kaapin ja sitten sinä saat mennä.
ORAS (ottaa Orvokilta avaimet). Katsotaan ensin, minkä verran tuossa lippaassa on rahaa!
ORVOKKI. Ei, antaa olla, mitä me rahoista, onhan meillä hauskaa ilmankin. Minä olen niin irti maasta, etten välitä mistään. Teen mitä tahdon, menen minne lystää. Sinun kanssasi vaikka erämaahan!
ORAS (huokaa). Ei minuakaan kukaan sido. Ei ole tietoa tälläkään kertaa, missä huomenna olen. Ei ole penniä taskussa eikä kattoa pääni päällä.
ORVOKKI. Sinullahan on niin hirveän paha sisu. Et tule toimeen kenenkään kanssa.
ORAS. Annas, jos me karkaisimme, noin vain vähäksi aikaa. Me kulkisimme metsiä kahdenkesken. Nyt on vielä lämmin ja minä tunnen täällä kaikki metsät. (Pyörittää Orvokkia ja nypistelee hänen pukuaan. Tanssivat valssia.) Kun kyllästyisimme, tulisimme kaupunkiin takaisin, ostaisimme sinulle kauniin puvun ja menisimme Heijaan tanssimaan.
ORVOKKI. Eihän meillä ole rahaa.
ORAS. Tuolla lippaassa on.
ORVOKKI (katselee pelokkaana ympärilleen). Eihän sellaista saa tehdä!
ORAS. Voinhan hommata jonkun muun tytön mukaani.
ORVOKKI. Me vain katsomme!
ORAS. Katsotaan!
ORVOKKI (ottaa avaimet Oraalta). Kummallista, minä olen usein hakenut rahaa tästä kaapista enkä ole koskaan tullut ajatelleeksi, että rahalla saisi niin paljon hauskaa. (Nousee tuolille ja tavoittaa lipasta, mutta vetää kätensä takaisin.) Sydämeeni koskee, se tykyttää niin hirveästi ja nousee kurkkuun asti!
ORAS. Niele se alas ja ota lipas!
ORVOKKI (ottaa äkkiä lippaan ja hyppää alas tuolilta, laskee lippaan pöydälle ja purskahtaa itkuun, vaipuen tuolille ja peittäen käsillään lippaan).
Oras kulta, ei kosketa! (Nousee epätoivoisena.) Tule pois täältä, mennään ulos, minä tukehdun!
ORAS (yrittää avata lipasta). Mitä peijakasta sinä valitat?
ORVOKKI. Tämä on niin hirveätä!
ORAS. Onko sinulla oikea avain tähän? Ei nämä sovi.
ORVOKKI (katsellen avaimia). Täti on ottanut lippaan avaimen. Mitä sinä teet?
ORAS (on veitsellä murtanut lukon). Veitsi peijakas katkesi! Hei, katsos seteleitä ja kultaa!
ORVOKKI (levottomana kuunnellut ovella). Anna lipas minulle, Oras kulta, anna minulle! (Tavoittaa lipasta, mutta Oras työntää häntä kovakouraisesti.) Et saa, se on varkautta!
(Ovikello soi ja molemmat jäykistyvät. Oras painaa kouransa lippaaseen ja pistelee rahaa taskuunsa, sulkee lippaan, nostaa sen hyllylle, painaa kaapin ovet kiinni ja heittää avaimet pöydälle.)
ORAS. Ole hiljaa tästä! Huomen-illalla tulen sinua noutamaan.
(Menee verhon taakse.)
ORVOKKI (tuskissaan ja neuvottomana. Ovikello soi uudestaan). Kukahan se mahtaa olla näin keskellä yötä! Tule varmasti huomenna, minä kuolen muuten. Tämä on niin kauheata! (Menee eteiseen ja kysyy siellä:) Kuka siellä?
ANNAN ÄÄNI. Tahtoisin vielä tavata tätiäsi!
(He tulevat. Orvokki käy pöydän sivutse ja huomaa avaimet ja Oraan veitsen, pistää salavihkaa ne taskuunsa.)
ANNA. Suo anteeksi, Orvokki, kun tulen sinua näin myöhään häiritsemään.
Et ole vielä mennyt nukkumaan?
ORVOKKI. En vielä.
ANNA. Onkohan tätisi vielä ylhäällä?
ORVOKKI (helpottuneena). Minä menen katsomaan. (Menee.)
(Anna siirtää vaistomaisesti jalallansa mattoa, jonka Orvokki ja Oras ovat kasanneet, ja liikkuu levottomana.)
MARIA (tulee kiireesti). Onko tapahtunut jotakin uutta?
ANNA. En saanut rauhaa kotona. Kun menin täältä äsken, tuli Oras vastaani – oli aivan kuin olisin nähnyt hänen isänsä. – Minä painuin seinää vasten varjoon. Hän pysähtyi tuon akkunan alle ja hetken päästä hän tuli tänne sisään. Sinä olet kaiketi puhutellut häntä. Ellei kaikki ollut näköhäiriötä. Minä en tiedä enää, mikä on totta ja mikä unta.
MARIA (saattaa Annan tuolille pöydän ääreen). Rauhoitu, Anna, kuinka sinä nyt noin…! Sinun pitää katsoa asiaa suoraan silmiin. Suska tuli tänne ja minä olen puhunut hänen kanssaan.
ANNA. Olet puhunut…!
MARIA. Olen puhunut sinusta, en pojasta.
ANNA. Onko hän tuolla – tuolla sinun huoneessasi?
MARIA (nyökkää). Kutsunko? (Poistuu.)
ANNA (epäröivänä ja hätäisenä). Hän tietää kaikki minusta ja pojastani, tietää enemmän kuin minä. Minun täytyy, täytyy!
(Nousee ja poistuu ovea kohti. Hetken kuluttua tulee Suska, ja Anna pysähtyy.)
SUSKA (mustiin puettu nainen, luiseva ja jäykkä, matala otsa, välttelevä katse ja karhea ääni, ontuu hiukan, ijältään yli viidenkymmenen. Pysähtyy ovelle, mutta lähestyy sitten hitaasti Annaa, joka katselee häntä pelolla ja vastenmielisyydellä). Hyvää iltaa, rouva!
ANNA (hiljaa). Hyvää iltaa!
SUSKA (lähenee ja ojentaa kättä Annalle, mutta Anna astuu hitaasti ohitse häneen katsomatta). Kyllä te rouva voisitte ottaa minua kädestä. Teille se ei ole verivelassa.
ANNA. Te ette ole ilmoittanut minulle mitään, ette mitään!
SUSKA (katsoo häneen pitkään ja tylysti). Mitä minun olisi pitänyt ilmoittaa? Itse toitte poikanne minulle, ja se mikä tapahtui, sen piti tapahtua!
ANNA. Onko se sittenkin totta? Onko minun poikani kuollut?
SUSKA. Olihan minulla sydän! Näinhän, että tahdoitte päästä pojasta. Muistan vielä sen syysillan, kun tulitte mytty sylissänne, laskitte sen sängylle, tuskin siihen katsoitte. Ettekö muista?
ANNA (puhuu hiljaa). Muistan pienen huoneen ja puisen kätkyen lattialla ja siinä makasi pieni lapsi.
SUSKA. Silloin te otitte minua kädestä, pyysitte pitämään pojan mistä hinnasta tahansa, kokonaan pitämään. Niin se pyyntö kuului.
ANNA. Minä olin silloin sairas ja murtunut!
SUSKA. Niinhän ne kaikki sitten jälkeenpäin sanovat. Tunnen kymmeniä äitejä, jotka tahtovat päästä lapsestaan silloin kohta – kunniallisella tavalla – ymmärrättekös? Mutta onhan sitä minunlaisellanikin sydän. Ja teitä tahdoin myös auttaa. Herrajesta, nuori, kaunis ihminen olisi joutunut onnettomuuteen!
ANNA. Onnea en koskaan sen jälkeen ole tuntenut.
SUSKA. Voi, voi tätä ihmistä, kuinka se on osaansa tyytymätön. Ei sitten kukaan ole onnellinen, jos tekin valitatte, rouva!
ANNA. Te herjaatte minua!
SUSKA (oikaistuu). Tiedättekö kuka minä olen ja millä oikeudella minä puhun niinkuin totta tiedän? Minä olen se pimeys, joka peitän teidän pahat työnne. Sen vuoksi te minua vihaatte! Omia syntejänne te minussa inhootte!
ANNA. Te kidutatte minua. Minä en usko, että poikani on kuollut! Minä olen nähnyt hänet. Minä olen melkein varma…
SUSKA. Mistä te olette varma? Varmuus on vain minun tiedossani'
ANNA. Minä pyydän teiltä selvyyttä poikani tähden, perheeni tähden!
SUSKA (katsoo häneen halveksuen). Nytkö te tahtoisitte tyhjentää kärsimysten maljan, te onnen hemmottelema? Kärsimys voi olla elämää minunlaiselleni. Minun ruumiini ja sieluni on ollut pelkkien kärsimysten uoma. Te kuolisitte ensimäisenä kärsimysten kuukautena.
ANNA. Minä tahdon saada lapseni takaisin, jos se elää!
SUSKA. Oletteko varma siitä, että hän teille kelpaa?
ANNA. Hän elää! Minä näen sen kasvoistanne, kuulen sen äänestänne!
SUSKA. No niin, hän elää!
ANNA. Se ruumis, jonka näin…?
SUSKA. Te muistitte kätkyen ja siinä makaavan viikonvanhan poikasen. Se oli sellainen pieni räipäle. Minä pidin sellaisia lapsia halusta, ymmärrättekös. Minun ei tarvinnut mitään niille tehdä. Sillä poika paralla oli heikko äiti. Se kävi sitä poikaansa sukostelemassa ja tahtoi pitää sen.
ANNA. Minä en koskaan nähnytkään poikaani.
SUSKA. Heti kun olitte mennyt, tutkin poikanne. Se oli tavattoman terve ja kaunis lapsi. En puhunut teidän pojastanne kellekään mitään. En päästänyt sitä äitiä katsomaan lastansa. Viikon päästä se heikko poikanen kuoli. Teidän poikanne…
ANNA (kauhistuneena, tuskallisesti). Minun poikani annoitte sille toiselle äidille!
SUSKA. Te näitte sen toisen pojan ruumiin.
ANNA. Eikö se toinen tuntenut vieraaksi minun poikaani?
SUSKA. Mitä tuntemista niissä on. Parin viikon vanhoina ne ovat kaikki samanlaisia lihamöhkäleitä.
ANNA. Minne joutui minun poikani?
SUSKA. Minä annoin sen sille äidille, selitin, etten tahtonut enää pitää hänen lastaan. Hän meni toiseen kaupunkiin, kuoli siellä ja poika joutui vaivaishoitoon. Niin että teidän poikanne on kunta kasvattanut. Ja se on pulska poika kuin puodista tuotu.
ANNA (valittaen). Vaivaishoitoon, minun poikani.
MARIA (on tullut oikealta). Poika elää siis?
SUSKA. On ollut täällä Kaarnalla kauppa-apulaisena koko kesän.
ANNA (on istunut). Se on Oras. Minä tunsin sen, minä tiesin sen!
SUSKA. Hänen vuokseen minäkin tulin tänne vankilasta päästyäni. Olen tarkkaan seurannut hänen jälkiään.
MARIA. Miksi ette ole ennen ilmoittanut asiasta?
SUSKA. Ei ole kysytty, enkä minä ole sellainen, että tietojani tuppaisin kenenkään onnettomuudeksi. Mitä minä teistä – poikaanne etsin! Entiset työt ja muistot saartavat minua yöt ja päivät. Minun Jumalani on ankara. Hän vaatii töitä, sovitusta, sovitusta! (Salaperäisenä.) Minä olen istunut ristikkojen takana viattomana muiden edestä!
MARIA. Se on teitä rakentanut. Olette merkillisesti muuttunut.
SUSKA. Vaikka, mistä ihminen tietää kuka on syyllinen, kuka viaton. Me emme ole varmat, mistä syystä kutakin rangaistaan. Syyt ja rikokset käyvät ristiin rastiin. Ne ovat kuin renkaat ketjussa toisiinsa kytketyt. Siitä mitä minä olen pahinta tehnyt, siitä ovat kärsineet minun lapseni. Minä kärsin muiden rikoksista.
MARIA. Ja myöskin omistanne.
SUSKA. Minä en ole tehnyt suurempaa rikosta kuin tämä rouva tässä.
MARIA. Kuinka te voitte…!
SUSKA. Te aiotte ottaa poikanne, rouva. Minä luulen tuntevani teitä hiukan. Te ette voi auttaa häntä, olette liian heikko niin raskaaseen tehtävään.
ANNA. Minä olen hänen äitinsä.
SUSKA. Se ei nyt enää paljoa merkitse. Poikahan on jo mies. Minä tiedän, mitä hän on ja mitä hän tekee. Te ette häntä tunne ja vaikka tuntisittekin, ette kuitenkaan ymmärtäisi. Te ette ole läheltä katsellut pimeyden töitä, kuinka ne itävät. Teillä ei ole ollut syytä ajatella näitä asioita juurtajaksain niinkuin minulla istuessani pitkät vuodet ristikkojen takana. (Lähestyy Annaa.) Teille ei ole vielä rikoksenne puhunut oman lapsenne suusta niinkuin minulle.
MARIA. Te pelotatte häntä nyt kun meidän pitäisi toimia. Olette aina vain katkera ja paatunut uskonasioissa. Antakaa Jumalan rakkauden pehmittää kovaa sydäntänne.
SUSKA. Minä en usko muihin ihmisiin enkä heidän Jumalaansa. Minulla on oma uskoni ja oma Jumalani.
MARIA. Ei kukaan voi väistyä yhden ja ainoan Jumalan kasvojen edestä.
SUSKA. Minä olen käynyt kirojen koulun ja siellä on Jumala astunut eteeni ankarana ja vaativana. Töitä, töitä, älä lähesty minua ilman töitä! Sinä teit töitä minua vastaan, tee töitä minun kanssani!
MARIA. Eikö teidän Jumalanne rakasta teitä?
SUSKA. Minä olin kerran yhtä valkoinen kuin te nyt, neiti Maria. Minut petettiin julmasti, armottomasti. Silloin kirosin uskoni, kirosin ihmiset ja itseni – ja lapseni! (Lähenee Annaa yhä kiihkeästi puhuen, ja Anna nostaa kättään kuin torjuakseen iskua ja nousee väistyen, mutta Suska seuraa ja puhuu kiihkeästi.) Muistatteko vielä, kun tulitte poikanne kanssa luokseni? Te olitte niin hento ja nuori, valkoinen ja muserrettu. Hävityksen kynnet olivat iskeneet teidän nuoruuteenne ja pahentaneet teidät. Kätenne olivat tylyt, silmänne pahat. Näin teissä itseni ja ymmärsin, tiesin, mitä olitte tehnyt. Minä tiesin, mitä ei kukaan muu voi tietää kuin äiti, joka sen on itse tehnyt!
MARIA. Varokaa sanojanne!
SUSKA. Silloin katselin teissä omaa itseäni. Sitten olen katsellut pojassanne omia lapsiani. Se on samaa, se on samaa! Minä olen varma siitä nyt. Te olitte kironnut poikanne ennen sen syntymää. Teidän poikanne on kirottu! Hän tekee kirottujen töitä, elää kirottujen elämää. Ja te, te olette hänet itse siihen tuominnut sokeassa ihmisten pelossa…
(Anna nujertuu pyörtyneenä lattialle tuolia vasten. Suska peräytyy hiljalleen säikähtyneenä ovelle ja menee pois. Maria on juossut heti auttamaan Annaa.)