Uhri

– Kyllä kai tässä nyt jokin pyörii ja kiirii, myönsin naurahtaen, hiukan vapautuneena painostuksesta.

– Nyt minulla on oikein hyvä lepohetki. Kun tarkasti torjun kaikki tuskan pistimet ja sinä avaat ylellisyyden ovet, menee kaikenlainen puutteellisuus ja köyhälistömäisyys kauas tiehensä, ja kohtalo näyttää hiukkasen, edes pikkuriikkisen, runsaudensarveansa.

Hänen kasvoiltaan oli kuumeenhehku kadonnut ja silmissä kimalteli eloisampi pikku veitikka kuin ennen.

– Me taidamme kohta kyetä nousemaan.

– Minä olen ajatuksissani kyllä noussut jo monta kertaa, pukenut ylleni, astunut ulos kadulle, rientänyt sinne joukkoihin, joiden kuvittelen marssivan tästä ohitse. Siellä minä olen muiden mukana laulanut, huutanut!

Ja tosiaankin: hänen puhuessaan tuntui minustakin huone ahtaalta, ja ulkona, jossakin lähellä ja kaukana, kutsuttiin ja houkuteltiin joukkoon, mukaan, tuntemattomaan – epävarmaan, aaltoilevaan! Siellä oli rinta rinnan vieressä vaaraa vastaan, tähtitaivas yllä, maa ja sen povi vihreisenä turvana, ja tuskanhuudot häipyivät aukealla kentällä kuulumattomiin.

Ajatukseni eivät näin lentäneet mihinkään määrättyyn joukkoon, vaan kaukaisille Euroopan rintamille. Olimmehan niistä niin paljon lukeneet, olihan Apu pitkät Sotavuodet seurannut itäistä ja läntistä rintamaa piirustamalla laajoja, havainnollisia karttoja, joissa paikannimet oli tekstattu ja kunkin kansallisuuden liput neuloilla kiinnitetty näyttämään etenemistä ja peräytymistä. Koulusta tultua oli hänen ensi työnään aina ollut ahmia lehdet ja merkitä heti tapahtumat kartalleen neuloja siirtämällä, ja kun hän pääsi kertomaan ja mielikuvituksellaan värittämään luettua, syntyi siitä usein uskomaton ja samalla kummastuttavan todellinen sotahistoria, pojan rohkealla tavalla esitettynä. Taistelut ja eri sotaliikkeet esiintyivät niin kirkkaassa valaistuksessa kuin hänellä olisi ollut selkeänäköisyyden kyky niitä havaitsemaan. Mitä sanat eivät kyenneet ilmaisemaan, sen täydensi hänen silmiensä eloisuus, äänen, eleiden ja lapsellisen innostuksen välittömyys.

Hänen kauttaan olin saanut kuvan juoksuhaudoista, elämästä niissä, hyökkäyksistä, suurista ponnistuksista, itse aseiden laadusta ja käyttötavasta, sotalaivoista ja vedenalaisista – kaikesta, mistä vain oli tietoja luettavana. Hän penkoi silloin, niinkuin jo pikku poikanakin, kaikkia sotakirjoja, mitä käsiinsä sai, oli silmänä ja korvana eikä rauhoittunut, ennenkuin pääsi omalla tavallaan joka asiasta selville. Hänen kauttaan oli koko perheellä sotanäyttämö oikeata elämystä. Se, mitä hänen lapsensielunsa ei voinut siinä – maailman suurimmassa murhenäytelmässä – tajuta, jäi itsekunkin harkittavaksi.

Hän vain kertoi tosiasian kuin nähneenä. Ja hän näki luettunsa kuin suurennuslasilla ja kertoi esimerkiksi näin: "Kahdentoista tykin patteri on korkealla vuorella, salaisessa paikassa lähellä kaupunkia. Se lähettää sieltä pommejaan säännöllisesti, määrättyjen väliaikojen kuluttua: dum, dum, dum! Sen ulottuvissa on myös valkoinen talo vihannan puutarhan keskellä, ja ihmiset tulevat ja menevät siellä, luullen olevansa turvassa, koska se on hyvän matkan päässä kaupungista, yksinänsä. Mutta päällikön kaukoputki keksii sen sattumalta, ja kohta hän antaa käskyn. Dum, dum, dum, jymisee kirkkaassa auringon paisteessa, ja pian ovat valkoinen talo, sen vihreä ympäristö ja häärivät ihmiset raunioina."

Tämäntapaiset yksityispiirteet säilyivät elävinä lapsen mielessä, kunnes niiden yhteiskuva kerran oli nouseva hänelle tajuttavaksi, hänen oman ihmisyystuntonsa herättyä.

Mutta aikaisemmin olisi sen herättäminen ollut tuskallista. Tiedän sen hyvin, sillä kerran unohduin puhumaan hänelle kuin ikätoverille.

Hän oli lukenut sodasta ja kertoi, esittäen kuvia vilkkaasti maalailevan tapansa mukaan. Niistä sain vaikutelman miehestä, joka oli taistellut vuosikausia rintamalla kärsien nälkää ja muuta epäinhimillistä kurjuutta, menettäen kaikki rakkaimpansa, ystävänsä ja toverinsa. Hänen ympärillään puhui kaikki hävityksestä, eikä enää ollut mitään elävästä luonnostakaan jäljellä. Kilometrittäin oli pommituksella kynnetty maata ja kuljettu penikulmia aina vain surmaten, tuhoten ja raiskaten. Vallanpitäjät ja käskyläiset olivat poissa, lakia ei toteltu eikä ollut. Oikeus ja totuusko? Kuka niistä välitti? Lähimmäiset…? Missä oli lähimmäinen? Hänellä ei ollut enää lähimmäistä. Kansa, oma maako…? Oi, ne kyllä olivat, mutta niistä ei ollut tälle ahdistetulle turvaa! Lyöty oli kaikki! Vain aurinko taivaalla näytti tietävän ja näkevän kaikki, paistaessaan kirkkaasti ihmisten hirmuisen vihan yllä.

– Mitä sinä luulet, lapsi, tuon miehen tunteneen? kysyin Avulta, tehtyäni hänen kuvistaan tämän yhteenvedon.

Hänen kasvoilleen nousi vähitellen kuin varhaisvanha surun ilme, ja hän tuijotti minuun kysyvästi.

– Niin, ajattelehan tuota sodan näyttämöä ja yksinäistä miestä, jolla uupuneena, kärsivänä, kuolevana on vain auringon valo jäljellä kaikesta, mihin hän on uskonut ja mille hän on työnsä ja elämänsä antanut. Kaikki inhimillinen ja ajallinen on hänet hyljännyt. Jos hänessä on kipinä jotakin muuta kuin pelkkää katoavaisuutta, niin etkö luule sen silloin heräävän hänessä eloon? Etkö luule hänen silloin alistuvan Ijankaikkisen edessä, vaikka olisi kuinka ylpeä?

Apu nosti molemmat kätensä kasvojensa eteen ja parkaisi – kuin nuorukaiseksi kehittyvä poika parkaisee karhean ja kimakan sekaisella äänellä.

Se tuli liian äkkiä, valmistamatta. Hän oli nähnyt ylivoimaisen, salamantapaisen välähdyksen oudosta maailmasta.

Hän itki ja meni yksinäisyyteen. Silloin hänen herkkyytensä oli minulle arvoitus.

Ja sitten tiesin hänen tuijottavan äänetönnä ja jännittyneenä suureen tuntemattomaan. Se ilmeni hänelle elämässä silloin tällöin kaukaisena välähdyksenä jostakin sanasta, käsitteestä, äkillisen tuskan piirteestä tai kauneusnäystä, soitosta… Mutta hän ei vielä voinut tuota hetkellistä pidättää, ei tempaista sitä pysyväisesti omakseen. Hänellä oli siitä kaikesta yhä edelleen vain aavistuksellinen tuntemus, ja se oli miellyttävä, hilpeä ja riemuisa. Se herätti hänessä kainoa kunnioitusta ihmistä kohtaan. Siihen yhtyi utelias ja välistä kiihkeä halu saada tietää, mitä ihmiselämä oikeastaan tarkoitti.

Nyt se oli ottanut hänet omaksensa. Apu oli tempaistu väkisin ja äkillisesti mukaan. Hän oli parkaissut tuskasta, mutta sitten kerännyt kaikki voimansa, jännittänyt ne kuin rautaiset lihaksensa vastaanottamaan iskuja, joita sateli tiheään.

Se pyhin ja salaisin, puhdas ja suuri, mitä hän omisti, painui syvälle sieluun, ettei saastuisi, loukkaantuisi väkivaltaisen ja ruman raivotessa.

Ja kun kärsimys ja kipu kävi ylivoimaiseksi, täytyi hänen käskystä väistyä tanterelta. Mutta kotona levätessä elpyi jälleen hänen oma minuutensa, kirkastui ensi kiirastulen kestettyään täyteen selvyyteen. Hän näki nyt elämänsä päämääränä uhrin, näki itsensä sitä antamassa.

IX

Apu oli jo tointunut ja liikkui kaupungilla, lepäellen vain joskus päivällä. Hänen maltittomuutensa kasvoi samassa määrässä kuin voimatkin, ja palaaminen rintamalle oli hänen kiihkein toivonsa. Häntä pidättivät vain jotkut käytännölliset seikat.

Taju oli saanut määräyksen jäädä kotikaupunkiin hoitamaan tiedusteluasemaa, jolla oli monenlaisia tehtäviä. Vain välillisesti pääsimme aavistamaan sen salaperäisiä päämääriä, silloin kun Tajun oli pakko pyytää kotiväenkin myötävaikutusta oman henkilökohtaisen toimintansa turvaksi.

Meidän ajatuksissamme kaikki tuo oli kuin labyrintti, joka houkutteli ja peloitti. Sen varjoisilla käytävillä pilkahti valo vain sieltä täältä, luoden himmeää hohdetta pimeälle taustalle. Sen laajuus oli peloittava, ja nuoriso jakaantui kulkemaan siellä eri suuntia, sydän täynnä synkkää uhkaa.

– Eksymmekö? Mahdollisesti!

Hilpeä uskallus ohjasi yhä edemmäksi.

– Eksymme tai emme, yhtäkaikki, mars vain eteenpäin!

He uskoivat lujasti kohtalon Ariadnen jumalalliseen johtolankaan. Mikä oli se suuri uhka, se Minotauros, jonka pahaenteinen hengitys jo kosketti heidän kasvojaan? Miksi näytti siltä, kuin ei olisi ajassa ollut muuta kuin tuo yksi, yhä valtavammaksi paisuva punainen lippumeri, joka tulvi laajan rautatientorin täytteisestä kansanpaljoudesta pitkin valtakatuja, laulaen hymnejään, todistaen voimastaan?

Eivätkä he voineet selvittää ajatuksissaan enempää kuin todellisuudessakaan niitä tuskan ja taistelun syitä, jotka saattoivat heidät kaikki ponnistamaan voimiaan viimeiseen hengenvetoon saakka. He torjuivat annettuja iskuja, he valmistuivat työntämään yltään sen, mitä raaka voima edellään vyörytti. Mutta ajan arvoitus jäi odottamaan ratkaisuaan. Mikä oli pannut liikkeelle tämän lainehtivan punaisen meren?

Hetket, päivät, viikot olivat täynnä odotusta, ja maltiton jännitys valitti ja voihki ihmisissä kuin palotorven ääni maan uumenista nousseena. Siinä oli ajan tuska ääneksi purkautunut, ja sellaisena levisi sodan kauhu ympäri maan.

Ikäänkuin sen kehoituksesta kerättiin murha-aseita varastoihin ja kannettiin ainaisina seuralaisina salaa ja julki. Ja mitä kauemmin tätä uhkatilaa kesti, sitä luonnollisemmalta ja tutummalta se tuntui. Siitä kehittyi julma ja vallaton leikki luvattomalla ja turmiollisella tavalla, ja juuri siksi se oli niin houkutteleva. Nuori kansa leikki valtaa ja sotaa. Nosti vihan lipun siksi, että muutkin niin tekivät. Ampui omia kansalaisia, ryösti ja murhasi keskenänsä – koska muuallakin niin tehtiin. Ja kuitenkin oli kehityksen laki kaiken tämän johtaja.

Mutta kansat riehuivat kuin hyödyttömiin tuskiin tuomitut raivottaret…

* * * * *

Apu oli jo valmis lähtemään toisen kerran "harjoituksiin".

Tiesinhän varsin hyvin, mitä Pohjanmaalla odotettiin tapahtuvaksi, mikä hänet tällä kertaa kuten edelliselläkin vei kotoa.

Alistuminen on ainakin vaikeata, mutta myöntyä rakkaimpansa ehdottomaan päätökseen uhmata ylivoimaisia vaaroja, mennä – surman suuhun! Ja myöntyä pakosta, ilman vetoamista, ilman neuvottelua. Se on kova tuomio.

Jo aamulla varhain oli Apu laittanut kuntoon varustuksensa, mutta hänen sotilastodistuksensa, se pieni, rähjäinen paperilappunen, jonka hän oli tuonut mukanaan retkeltä, oli minun hallussani. Emme uskaltaneet sitä säilyttää kirjoituspöydän laatikossa, johon se ensin pantiin.

Apu vaati sitä minulta matkaansa.

– Etkö ymmärrä, että siitä koituu sinulle suuri vaara? Lähdethän muutenkin kovin myöhään, sanoin.

– Samantekevä. Minä tahdon ja tarvitsen sen!

Hän tarttui käteeni ja pakotti minut antamaan lappusen itselleen.

Minä olin kuin pelkkä esine hänen käsissään, tahdoton ja voimaton.

Lähtiessään hän kuiskasi:

– Terveiseni Säteelle ja Siiri-tädille.

X

Ensimmäisinä päivinä Avun toistamiseen mentyä tuntui kotona toivottoman tyhjältä, kun Tajukin oli päiväkaudet poissa. Suurena lohdutuksena oli saada tavata ihmisiä, joille hän jotakin merkitsi, ja sen vuoksi menin juttelemaan Siirin ja Säteen kanssa.

– Meillä on ihan kädet täynnä, sanoi Siiri ommellen jotakin vihreää, kovaa vaatetta.

– Kuinka niin?

Siiri oli salaperäinen ja selitti hiljaisella äänellä:

– Me ompelemme sotilastarpeita, kudotaan sukkia…

– Siitä en minä ole mitään tiennyt, sanoin hämmästyneenä.

– Me annoimme Avullekin matkaa varten yhtä ja toista, lisäsi Siiri.

– Apu ei sanonut mitään.

– Eikö? Hyvä onkin, että se pysyy näin meidän kesken.

– Sinä näytät olevan koko sielullasi mukana, sanoin yhä enemmän ihmetellen, sillä Siiri oli muuten kaikkein maltillisimpia ihmisiä ja mietti aina tarkoin, ennenkuin antautui mihinkään uuteen.

– Enkö olisi, ja eivätkö kaikki ole? Meikäläiset, tarkoitan, vastasi hän katsoen minuun avoimesti.

– Minä tiedän niin vähän näistä puuhista, vakuutin yhä rauhallisena.

– Ja oikeastaan sinä voisit olla ylpeä, kun sinulla on kaksi poikaa antaa isänmaalle. Sinä olet totisesti rikas. Jos minulla olisi niitä pitkä rivi – kaikki antaisin! sanoi hän silmät loistavina.

– En luule voivani ylpeillä enkä ole niitä antanut ilomielellä – olenko antanut heitä kumpaakaan. He itse päättävät, itse toimivat ja menevät. Minulla on tuskin mistään tietoa, niinkuin näet. Minulta on otettu…!

En voinut jatkaa antamatta ilmi tuskaani.

– Suuri rikkautesi. Älä huoli, tulee aika, jolloin siitä iloitset.

Apu tulee takaisin, sitä emme epäile, lohdutti Siiri.

– Hän siis kävi täällä?

– Niin, meillä oli oikein juhla, kun hän taas oli täysissä voimissa ja karaistunut vaaroja varten. Apu on jo miehistynyt, varmistunut, ja hänen koko ryhtiinsä on tullut enemmän rautaa. Vaikkei hän koskaan ole ollut mikään helläkoura, puhui Siiri.

– Mitä Säde sanoo?

– Säde tahtoisi mennä mukaan, jos vain olisi joku mahdollisuus!

– Et suinkaan sinä suostuisi?

– Miksikä en? Menisin itsekin ja ehkä vielä tarvitaan, ja varmasti tarvitaankin, kunhan joudutaan.

– Oliko Apukin sitä mieltä, että Säde voisi mennä mukaan? kysyin ihmeissäni.

– Ei, meillä oli siitä kinastelu. Hän oikein tuimistui ja hermostui, kun Säde puhui mieliteostaan päästä jollakin kulmalla sotilaita auttamaan. "Se on yksinomaan meidän tehtäväämme ja me kyllä selviydymme", sanoi hän varmalla tavallaan.

– Missä Säde nyt on? kysyin.

– Hän kyllä tulee pian, meni vain noutamaan valmiita töitä. Minulla on niitä jo aika varasto.

– Ihmeellistä!

– Varsin luonnollista. Pitää olla valmiina, kun kerran tarvitaan. Sadat naiset ompelevat ja keräävät aineita. Saatpa nähdä! Tule katsomaan!

Hän vei minut suureen vaatekomeroonsa, jonka avain oli hänen taskussaan, ja siellä näin röykkiön vöitä, olkalappuja, hattuja, säärystimiä, sukkia…

Se peloittava ja suuri, mitä olin pitänyt etäisenä uhkana, sai nyt entistä näkyvämmän muodon. Avun hahmo välähti mieleeni puettuna noihin merkkeihin: valkoinen nauha hatussa ja hihassa, sinivalkoinen lappu olalla, vyö ja siinä vihreä patruunasäiliö.

– Me olemme koetelleet näitä Avun pukuun, sanoi Siiri.

– Samoinhan minä juuri ajatuksissani yritin, myönsin punastuen.

– Ja sinä punastut kuin kaino tyttö, pilaili Siiri. – Eiköhän vain sydämesikin syki nopeammin?

Siiri painoi kätensä rinnalleni vallattomana ja riemuitsi saadessaan ilmi kiihtyneen mielentilani.

– Ja sinä tekeydyt vielä hiukan happameksi, vaikka olet mukana ja ihan ilmitulessa pelkästä innosta.

– Minä en vielä ymmärrä tätä. Se on niin uutta ja outoa. Minua peloittaa ja…

– Olisitpa nähnyt Avun niinkuin Säde ja minä, kun hän sotilaalliseen tapaan leikillään teki kunniaa. Täytyy myöntää, että hän on pulska nuorukainen.

– Lujatekoinen, sanoin vedet silmissäni, ja se hävetti minua. – Apua eivät voi kärsimykset nujertaa, ei muu kuin väkivaltainen kuolema…

– Mutta sankarina kaatuminen on kunniakasta. Pitäähän olla valmiina antamaan uhri! sanoi Siiri yhä innoissaan, jollaisena olin häntä harvoin nähnyt.

Samassa tuli Säde kotiin, mukanaan joku tuntematon nuorukainen kantamassa suurta myttyä. Siinä oli vaatevarastoa.

– Se karttuu joka päivä, sanoi Siiri. – Pian viemme sen keskussäiliöön.

Säde oli mielestäni kuin kasvanut ja kirkastunut. Hänen puhdasta ja hienoa ihoansa somisti heleänvihreä, kapea reuna kauluksessa, ranteissa ja vyössä.

Siiri teetti omat ja tyttärensä vaatteet hyvällä ompelijalla. Hänellä oli siihen varaa.

Säteen puvut olivatkin aina oikein somia ja näyttivät vaivattomilta. Siinä ei oltu yritetty, mutta kuitenkin onnistuttu. Pikku neitosessa oli sitä varmuutta, jonka kauneus suo. Hän puuhasi kotona kaikenlaista, soitteli ja lauleli, mutta kävi myös usein vieraissa ja iloitsi elämästä toverien parissa, joita hänellä oli hyvin paljon.

Hän erosi kuitenkin huomattavasti muista tytöistä. Hän ei pyrkinyt olemaan ajan tavan mukainen – vapaa.

Se vapaus merkitsi sitä, ettei mikään saanut kovin hämmästyttää, tuntua uudelta ja oudolta, ja kuitenkin piti tavoitella rohkeaa ja ennen saavuttamatonta. Tämä vei elintavoissa liioitteluun, jolle annettiin vapauden nimi. Tosin se ei merkinnyt lankeemusta eikä edes kompastusta. He säilyttivät puhtautensa, ja sehän juuri olikin tuon pyrkimyksen voimana, mutta he joutuivat vaaraan paljastaa pelkästä uteliaisuudesta ja uhkamielestä sellaista, mikä kuuluu vain rakkaudelle salaperäisenä viehätyksenä.

Säde osasi vielä ihailla ja ihmetellä, nauraa raikkaasti, eikä aina muistanut kaikkia seuraelämän peitteleviä temppuja. Hän oli rakastettava lapsi.

Vai olinko minä puolueellinen, koska Apu piti hänestä, jopa niin paljon, että se olisi riittänyt koko elämäksi.

Kärsimys oli jo herättänyt Avun sitä tajuamaan. Säde ja hänen sydämensä uinui vielä. Se tuotti minulle tuskallista pelkoa Avun puolesta. Uinuva voisi herätä jonakin päivänä, jolloin Apu ei olisikaan hänen läheisyydessään, ja silloin…

Niin, silloinhan Avun pitäisi jaksaa "sekin uhrata".

Hän sanoi sen kerran, mutta kuinka paljon noihin sanoihin mahtuu, sitä on turha yrittää kuvata. Kuinka monta vuotta, kuinka monet kerrat loputtoman kaipauksen huokaus pusertuu sydämestä, kuinka raskaana se tuska elämän lennossa painaa siipiä, kuinka tyhjältä tuntuu itse menestyskin, ellei se ainoa, jota on toivonut, ole sitä jakamassa! Ja kuinka tyhjänpäiväistä on ponnistelu vaikeuksia voittamaan, ellei ole tuota rakasta päämäärää, tuota yli ymmärryksen käyvää suloisuutta levittämässä taikaharsoaan elämän kierouden ja rumuuden ylle!

Ja juuri Avulla oli taipumus lumoutua ja sen siipien suojassa antautua elämälle, työlle ja kaikelle taistelulleen. Hän tarvitsi sitä enemmän kuin Taju, se oli hänelle elämän ehto. Ja siksi sydämeni vapisi hänen puolestaan.

Säde jutteli uusista puuhista seuralaisensa kanssa, joka kertoi meille kaikesta, mitä hänen tiedossaan sattui olemaan, ja lisäksi omia arvelujaankin. Näin paljastui moni piilopaikka, arvoituksellinen seikka.

– Kiitoksia avomielisyydestänne, sanoin erotessamme, – mutta älkää kertoko muualla. Me jo pelkäämme, jos jotakin sattuisi… Ja tällaisena aikana sattuu melkein säännöllisesti juuri ilmituloa ja ilmiantoa, petosta ja väkivaltaa.

– Olenko tehnyt väärin? huudahti nuorukainen hätkähtäen.

– Ette, ellei ole kielletty kellekään puhumasta.

– On kielletty kelle on kielletty. Emmehän me koskaan erehdy kertomaan syrjäisille, vakuutti Siiri tyynnyttäen.

– Mikä ero Tajun ja tämän herttaisen pikkumiehen välillä! sanoi

Siiri nuorukaisen mentyä.

– Hän lienee Tajun lähettejä. Pelkään, ettei Taju oikein tunne sitä poikaa.

– Ole huoletta. Nuo tiedot olivat vanhoja, ja piilopaikat ovat jo muuttuneet, vastasi Siiri.

– Mistä sinä tiedät? kysyin ihmeissäni.

– Minulla on ollut tekemistä niissä asioissa.

– Tietääkö Taju?

– Totta kai, sillä hänen kauttaan käyvät tiedustelulangat, annetaan varoitukset ja vartioidaan. Ja paljon muuta.

Siiri nauroi hilpeästi ja alkoi laskea Tajusta pilaa.

– Siinä on kerrankin poika, jonka suu on lukossa. Häneltä ei saa millään keinolla kuulla mitään, ellei hän itse näe hyväksi. Hän ei unohdu lörpöttelemään.

– Mutta sehän on vain ansio! huudahdin tyytyväisenä. – Mihinkä se sellainen veisi, jos kaikki…

– Minä en tahtoisi tietää sellaista, mitä ei saisi kellekään kertoa, sanoi Säde.

– Ei, lapsi kulta, se synkistää elämää, sanoin viehättyneenä Säteen kirkkaasta ajatustavasta.

– Mutta eihän Taju ole synkkä, naureskelee aina ja ivailee, väitti

Säde.

– Taju on sellainen luonnostaan. Hänelle on helppoa, mikä muille olisi vaikeata, sanoin.

– Taju on syntynyt diplomaatiksi, huomautti Siiri leikillään.

– Herra ties!

– Miksi Apu on syntynyt? kysyi Säde lapsekkaalla tavallaan.

– Sankariksi! huudahti Siiri vilkaisten minuun.

– Taivas varjelkoon, sanoin ehdottomasti säpsähtäen. – Se olisi liian paljon ja kuitenkin liian vähän.

– Meidän aikamme etuoikeutta! vakuutti Siiri.

– Etuoikeudet velvoittavat niin paljoon.

– Apuhan on valmis uhraamaan vaikka henkensä! sanoi Säde pikkuvanhasti, ja pieni nykäys pään ylväästi kohotessa ilmaisi hänen ihailuaan.

– Niin, oman henkensä uhraamaan, ottamatta kenenkään muun! myönsin hiljaa.

– Sodassa se on mahdotonta, sanoi Siiri.

Minä en voinut vastata mitään. Mieleeni laskeutui raskas paino. Apu oli siis täälläkin jätetty – uhrattavaksi. Enkä voinut nousta sitä vastaan, loukkaamatta Avun oikeuksia, ehkä katkomatta siteitä ja helliä suhteita.

Olihan Apu itse jättänyt minut epätietoiseksi, kieltänyt aikaisemman vakaumuksensa. Samassa muistui mieleeni, mitä Apu oli sanonut Säteen kammosta tappaa ihmisiä.

– Säde, eikö sinusta ole julmaa, kun ihmisten pitää kaatua?

– On, se on hirmuista. Sitä ei voi ajatella, vastasi hän vaistomaisesti torjuen sellaista mielikuvaa.

– Sinähän tahdoit mennä mukaan.

– Niin, minäkin tahtoisin auttaa. Ja Apu sanoi, ettei yhtään peloita, kun on kaiken aikaa menossa ja kovassa työssä. Silloin unohtaa vaarat ja vastuksetkin.

Hänen vetoamisensa Apuun voitti minut täydellisesti.

– Sinun työsi sodassa olisikin yksinomaan itsesi uhraamista ilman ristiriitaa ja syyllisyyden taakan ottamista hartioillesi.

– Kuinka niin? kysyi Säde viattomasti.

– Eihän sinun tarvitsisi ampua tai tehdä muuta sellaista. Läsnäolosi innostaisi.

– Minä olisin kuitenkin mukana! huudahti hän.

– Ja se antaisi taistelijoille uutta rohkeutta. Se on totta. Sinulle tulisi silloin myöskin edesvastuuta, sanoin enkä voinut olla tarkkaamatta, herättäisikö se Säteessä mitään ajatuksia.

– Ja kunniaakin voitosta! jatkoi Siiri puuhatessaan vaatteiden järjestelyssä.

– Mutta se voitto toisi mukanaan myös korvaamatonta vahinkoa! sanoin empien.

Siiri katsoi minuun hämmästyneenä.

– En ymmärrä vähääkään! huudahti hän.

– Aseet osuvat omaan kansaan, ja loppujen lopuksi kansa ei ole kahtia jaettava, se on yksi.

– Tällä hetkellä ei voi tinkiä, sanoi Siiri.

– Ja jälkeenpäin tulee tilitettäväksi satakertaisesti.

– Sinä taidat olla hiukan punainen, virkkoi Siiri vakavissaan, ja

Säde loi minuun hämmästyneen katseen.

– En tiedä, ihmisyystuntoni ja kansallisuusvaistoni tuo suuhuni sellaisia sanoja.

– Jaa, jaa. Ihminen tulisi rikki revityksi, jos kaikkia vaistojaan tottelisi, vastasi Siiri maltittomasti.

– Sinä siis kuitenkin uskot minua.

– Tietysti, mutta eihän se kelpaa nyt.

– Uhrit pitää siis ottaa ja antaa, niinkö? kysyin, ja tuskani vei voiton äänen varmuudesta.

– Pelkäätkö poikiesi puolesta?

– Kysymyksesi on luonnollinen, vaikka siitä voisi loukkaantua.

– Eihän sen tarvitse olla loukkaus, jos omatuntosi on kirkas, sanoi

Siiri hymyillen säälivästi.

– Jos pelkäisinkin poikieni puolesta, ei se ole oikeastaan minun vallassani. Suhteessani heihin on olemassa salaperäinen vaisto, johon olen oppinut luottamaan vuosien kuluessa. Toistaiseksi olen rauhallinen.

– Mitä se on? kysyi Siiri kummastellen.

– Eihän sitä voi määritellä. Se on mielialoja, jotakin alitajunnan ohjaamaa yhteyttä eikä aina sitäkään. Minä tunnen heidät itsessäni ja elän heille kaikesta sielustani ja mielestäni, niinkuin sanassa sanotaan. Ja kun nainen on ihan täydellisesti jonkun tunteen vallassa, lienee joku viisas sanonut, silloin hän näkee asioita edeltäpäin.

– Hm, merkillistä, ja siihen sinä luotat.

– Se tunne on kasvattanut ja opastanut minua luottamaan itseeni. Mutta mitä siitä! Eihän nyt ole puhe pojistani ja minusta. Yksi perhe ei paljoa paina.

– Kukin on kuitenkin itseään lähinnä, myönsi Siiri tuijottaen miettiväisenä eteensä, vaatemytty polvillaan.

– Niin, mutta se tieto ei toisi minulle lohtua, että tuhannet surevat samoin. Se vain suurentaa onnettomuutta.

XI

Suuret tapahtumat seurasivat toistensa kintereillä. Maailmansota oli joutunut ratkaiseviin vaiheisiinsa, ja jännitys piti mieliä yhä vallassaan. Voimat herpaantuivat joka puolella, vaikka sotahirviö pärskyttikin myrkkyään, ollen itse lähellä loppuaan.

Isänmaamme kohtalo oli vielä ratkaisematta, ja pääkaupungissa oltiin täysin epätietoisia tulevaisuudesta. Valkoisten rintama oli Vilppulassa ja pysyi siellä yhä. Millä voimilla ja kuinka kauan siellä voitaisiin taistella, se oli hämärää meille, joiden pojat olivat mukana sodassa.

Punaiset saivat aseita venäläisiltä ja ottivat heiltä oppia sodankäynnissä. Mahdollisuudet olivat heidän puolellaan – miksi ei siis onnistuminenkin?

Nälkä oli kaikkialla maassa kuitenkin ylin herra ja pakotti vihankin alistumaan. Me aseettomat valkoiset ja punaiset seisoimme loppumattomissa jonoissa ruoka-annoksiamme tavoittamassa. Se liitti onnettomuustoverit yhteen kuin eksyneet lapset metsässä.

Kansan sydän oli sairas. Sen tuskat yltyivät raivoksi ja murhanhimoksi, kunnes verta vuoti virtanaan ja kaatuneita oli jo tuhansittain kautta maan.

Voi, mistä tämä vaino, tämä viha!

Elävästi muistui mieleeni se aika, jolloin kantaen Apua vielä rintani alla kävin suurissa työväen kokouksissa. Siellä kalahtelivat sanat kovina ja särmikkäinä yhteiskuntarakennetta vastaan kuin painavat kivet, niitä sinkoili elämän teille, ja nyt saimme nähdä niistä kasaantuneen vaarallisia, korkeita röykkiöitä. Ne sortuivat niiden päälle, jotka niitä lähinnä vartioivat, samoin kuin niidenkin, joiden oli määrä raivata ne pois. Samalla ne kaatoivat ympäriltä kaiken mädän ja lahonneen, mikä ei kestänyt uuden ajan painoa, vaan oli ohimenevänä tuomittu väistymään antaakseen tilaa uudelle ja elinvoimaiselle.

Päivä liittyi päivään, ja entisyys suli nykyisyyteen. Tuntui kuin vielä eilen olisin ollut noissa kokouksissa salaperäisen voiman sinne ajamana ja aika olisi odottanut meitä hetkisen, kunnes kaikki täyttyisi ja Apu voisi käydä hänelle määrättyä latua.

Olinko nyt yhtä valmis kuin silloin antamaan uhrini?

Oi en, tuhat kertaa en! Miksi en?

Silloin en tiennyt, kuinka paljon elämä vaatii työtä, tuskaa, kärsimystä ja pettymystä. Nyt sen kaiken tunnen, ja omani ovat siksi minulle rakkaat, tuhatkertaisesti kalliit. Apuni ei ole vain mahdollisuus, hän on nyt itse elämän täyttymys, ja minun elämäni työ on hänessä ja hänen kauttaan. Jos hänet menettäisin…! Saisinko panna ehtoja? En, olinhan aseeton, toivoton. Vain armollinen sattuma voisi pelastaa. Ja niin koetin pysyä levollisena.

Odotin Avulta kirjettä, jota ei koskaan tullut. Mutta eihän kukaan muukaan saanut, Pohjoiseen menneet olivat saavuttamattomissa.

Viikot vierivät, alkoi jo tulla kevätpuoli. Sitten eräänä päivänä tuotiin viesti: Apu oli Viipurissa vankina.

– Kuinka hän on voinut sinne joutua? kysyi Heikki sanantuojalta. —

Eiväthän punaiset jätä vankeja henkiin.

Sitä viestintuoja ei tiennyt, oli vain sattumalta nähnyt Avun vankilassa käydessään, ja koska hän tunsi hyvin meidän perheemme, ei hän tahtonut jättää ilmoittamatta. Apuahan ei saanut puhutella eikä uskaltanut antaa ilmi olevansa tuttava, sillä Apu oli ollut kovin salaperäinen ja tuskin vilkaissut häneen.

– Sepä on merkillistä, ihmetteli Heikki.

– Minä menen Viipuriin, päätin heti.

– Se voisi olla vaarallista. Avun salaperäisyys jo viittaa siihen, sanoi Heikki.

– Ei se mitään vaarallista ole, äiti menee vain, kehoitti Taju. – Viipurissa käy valkoisten vankien olo pian hyvin kuumaksi, kun rintama lähenee kaupunkia ja punaiset joutuvat saarroksiin.

Aloin valmistella matkaani maltittomalla kiireellä. Hankin punaisten leimalla varustetun passin ja mainitsin syyksi erään sukulaisen sairastumisen Viipurissa.

Ennen lähtöäni menin tapaamaan Siiriä.

– Onko Apu vankina? Sehän on kummallista! huudahti Siiri. – Hän lähtikin täältä liian myöhään. Taisivat siepata jo matkalla kiinni. Samalla tavalla kävi niiden, jotka koettivat Tampereen kautta pohjoiseen, ja Apu sanoi yrittävänsä päästä ensin Lahteen.

– Me emme kotona tiedä. Viestintuoja ei saanut häntä puhutella, oli vain sattumalta nähnyt.

Säde oli tullut toisesta huoneesta kuullessaan meidän puheemme.

– Onko Apu vankina? tiedusti hän eloisalla tavallaan. – Voiko hänestä sitten tulla upseeri?

– Pitäisikö Avusta tulla upseeri? kysyin ihmeissäni, sillä se mahdollisuus ei ollut vielä juolahtanut mieleeni.

– Tietysti pitää, ja vähintään luutnantti, intoili Säde.

– Oletko pahoillasi?

– Apu olisi niin hyvin sopinut upseeriksi, vastasi hän.

– Kuka on sanonut, ettei hän vielä voi saada ylennystä. Syyt vangiksi joutumiseen voivat olla monenlaiset, lohdutti Siiri.

– Pian saatte kuulla, mitä Avulle on tapahtunut. Aion huomenna matkustaa häntä katsomaan.

– Pääseekö sinne? kysyivät Siiri ja Säde samalla kertaa.

– Sain ainakin passin, ellei matkalla tie pystyyn nouse.

– Niinkin voi käydä. Helsinkiläisiä jätettiin hiljattain Lahteen ja teljettiin koko vuorokaudeksi pieneen koppiin, jossa he olivat vähällä tukehtua. Joku punainen toimitti heidät sitten pääkaupunkiin takaisin, kertoi Siiri.

– Kyllä minä aion päästä Viipuriin vaikka kävellen! huudahdin ja tunsin matkahaluni kiihtyvän.

– No, sinä nyt menet vaikka mistä! kehui Siiri. – Ja kyllä minäkin sinun sijassasi menisin.

– Kiitos, sinä annat minulle rohkeutta.

– Äiti, onko meillä vielä oman puutarhan omenia? Apu piti niistä kovasti, sanoi Säde.

– Tietysti me lähetämme, ja täti vie ne nyt heti mukanaan, ettei vain unohdu, vastasi hänelle Siiri.

– Täti sanoo terveisiä, että Avun pitää laittautua tänne ja ajaa punaiset pois, sanoi Säde.

– Tappaa lohikäärme ja saada prinsessa ja puolet valtakuntaa. Eikö niin?

– Sitä ei saa tietää, ennenkuin lohikäärme on voitettu, vastasi Säde nauraen.

– Tuskinpa ne päästävät Apua irti, epäili Siiri.

– Sehän siinä onkin pulmallista. Taju sanoo käyvän vaaralliseksi viipyä Viipurissa, kun itäinen rintama painuu sinne päin.

– Kunhan vain saisit hänet kotiin! huokasi Siiri levottomana.

– Ainakin voin hankkia hänelle ruokaa, ettei tarvitse nälkää nähdä, ja muuten viivyn siellä pari päivää lohduttamassa, sanoin.

– Jos lasketaan katsomaan, lisäsi Siiri, – mutta jos he ottavat sinutkin kiinni.

– Mitä he minulla tekisivät? Ja sitäpaitsi, eiväthän he ole vanginneet naisia. Jos olisin edes poliittinen henkilö!

– Onnea matkallesi ja Avulle terveiset.

– Minulta myös, lisäsi Säde.

– Niistä Apu kyllä tulee onnelliseksi, vastasin rohkaistuneena heidän ystävällisyydestään.

* * * * *

Matka tuntui seikkailulta heti junaan päästyäni. Ihmiset olivat kaikki levottomia, peloissaan matkan keskeytymisestä ja omiensa luo pääsemisestä. Useimmat olivat kuin eksyneitä pyrkimässä mikä vanhempiensa luo, mikä etsimään lapsiaan, mikä kuolinvuoteelle. Aina oli jokin äärimmäinen hätä painamassa.

Perin hämmästyin, kun eräs tuntematon mieshenkilö puhutteli minua nimeltä ja kysyi, minne olin menossa.

– Viipuriin, vastasin. – Mutta kuka te olette?

– Entinen oppilaanne. Tietysti ette enää tunne, kun siitä on kohta jo kaksikymmentä vuotta, vastasi hän.

– Kasvot ovat tutut, nimi on unohtunut.

– Eihän ole tarpeellista sitä tietää, sanoi hän.

Me puhelimme ajan surkeudesta, ja vähitellen kävi selville, että hän oli vielä äskettäin ollut sosialistien edustajana.