– Luonnollisesti, hymyili Virva hänelle varmana ja levollisena.
Isän silmältä ei tyttären onni jäänyt huomaamatta, sillä muutos oli hänen olemuksessaan ihan ilmeinen. Se olikin horjuttanut pankinjohtajaa tuomiossaan ja pakottanut hänet sovitteluihin ja ratkaisun siirtämiseen tuonnemmaksi ja sitten mahdolliseen sovintoon. Isän viisas varovaisuus esti häntä selvää tuomiota lausumasta, sillä tappion pelko sitoi häntä. Hän tunsi hyvin tyttärensä ja tiesi, ettei vieraannuttaminen matkan avulla tuottaisi toivottuja tuloksia; ainoa sovitus oli saavutettavissa Poudan kautta. Pankinjohtajan älykäs silmä näki läpi nuoren miehen, jonka luonne ja sielunelämä kuvastui avonaisessa ja mutkattomassa olemuksessa. Hän teki siis nopeasti suunnitelmansa ja päätti käyttää kahta keinoa.
– Ehkä teillä on aikaa syödä kanssamme suurusta, sanoi hän tuttavallisesti kuin ainakin perheen jäsenelle.
Pouta nousi ja kumarsi, sillä pankinjohtaja oli jättänyt tuolinsa nostaakseen erään paksun kassakirjan pöydälleen. Pouta auttoi häntä ottaen kirjan ja laskien sen pöydälle.
Virva nyökkäsi Poudalle ja poistui suurusta valvomaan.
– Katsokaa tätä kirjaa, sanoi pankinjohtaja Auer, – luuletteko yksinkertaisen väkenne koskaan pääsevän tällaisen liikekoneiston salaisuuksien ja monimutkaisuuksien perille? Nämä summat, miltä ne näyttävät teistä?
Pouta katseli kirjan lehtiä ja hänen sydämensä löi rajusti, samalla kun mies hänen edessään kasvoi suuruudessa ja masensi hänet painoisuudellaan, ja koko hänen pieni yritteliäisyytensä siellä kaukana erämaassa tuntui hupenevan mitättömäksi.
– Eikö totta, jos liikkeenne olisi täällä, ette jaksaisi kilpailla?
– Herra pankinjohtaja, minun liikkeeni on lasten leikkiä näiden numeroiden rinnalla.
– Niin luulisin, sanoi pankinjohtaja hymyillen ja mahtava vartalo huojui kuin honka, jonka latvassa tuuli huminoi. – Mutta aate on aina vaarallinen, kun äly ja nuoruus sitä kasvattaa. Minä alotin köyhemmästä kuin te nyt.
Pouta kumarsi hiukan ja katseli kirjaa edelleen. – Aate, näitä numeroita vastaan taistelevana on aate melkein voimaton, merkitsee ylivoimaisia kärsimyksiä ihmisparoille. Mutta ei ole pakko asettua vastaan, luovitaan, mennään hiljaa, aika, työ ja aate yhdessä…
– Voivat siirtää vuoria.
– Ja pääomia, sanoi Pouta hiukan vapautuen painostuksesta katsoen ensi kerran vastustajaansa ja kohtalonsa määrääjää suoraan silmiin.
Vanha mies käänsi katseensa syrjään, mutta sääli omaa sydäntä kohtaan ja hämärä väistymisen tarve työnsivät häntä myöntymisen polulle. Tuo nuori mies tuossa osasi vallottaa, suorastaan ottaa sydämet vain katseellaan ja voitonvarmalla olemuksellaan. Ja sellainen usko…! Virvan suuruspöytä oli kunnossa ja hän palasi hakemaan heitä. Isän leppeä hymy hämmästytti häntä ja rohkeampana läheni Virva sulhoaan ottaen hänen käsivartensa.
Pankinjohtaja sulki heidät molemmat silmäykseensä ja rinnassa hytkähti kummasti kuin ennen onnellisina aikoina, jolloin tyttäret olivat ottaneet ensimmäiset askeleensa ja sitten tupsahtaneet nurin kaatuen isän käsivarsille. Hajamielisenä hän sipaisi kasvojaan kädellä ja laski sen sitten kirjalle.
– Niin, ellei tämä olisi elämän järeää totuutta, olisi teidän aatteenne oikea. Sen pahempi, tämä kirja puhuu varmaa, koeteltua, raudanlujaa totuutta, se on oikeassa ja te olette erehtynyt.
– Minulla on aatteeni totuus myöskin varmaa ja oikeata järjen ja moraalin hyväksymänä. Se voi kansan nostaa aineenkin haltijaksi.
Virva poistui jälleen huomatessaan keskustelun yhä jatkuvan. Isän katse seurasi häntä ja näytti hapuilevan kuin apua etsien ja siirtyi taaskin paksuun kirjaan pöydällä.
– Eivätkö nämä numerot puhu teille kyllin vakuuttavaa kieltä?
– Ne huikaisevat, eivät vakuuta. Minun uskoni kuuluu minuun kuin käteni ja jalkani, en voi siitä luopua.
Vanha mies huokasi.
– Minulla ei ole siis mitään toivoa vastaisen varalta?
– En luule olevan siinä asiassa. Pankinjohtaja tahtoi vielä koettaa toista keinoaan, vaikka pelko esti häntä käyttämästä niin vakuuttavaa kieltä kuin olisi tahtonut.
– Te myönnätte kaiketi, että minun uskoni on yhtä luja kuin teidän.
– Teidän suuren työnne menestys on sen todistanut.
– Myönnätte siis, etten voi luopua aseistani!
– Luonnollisesti!
– Hm, ovatko miljoonat teille niin vähän arvoisia? Minä melkein epäilen teidän afäärineroanne.
– Siinä teette oikein, herra pankinjohtaja. Minä en tahdo tehdä afääriä, ainoa päämääräni on tehdä ja teettää työtä kohtuullisella palkalla.
Pankinjohtajan kasvoille levisi ivallinen hymy ja silmien kiiltävään viivaan mahtui aika määrä halveksumista ja pettymystä. Hän putosi varpailta kantapäille ja astui jälleen koko jalallaan. Tuo nuori mies tuossa oli vain nuori mies, rakastettava, lahjakas, luja omassa uskossaan, mutta vaarallinen – ei hänelle, rahamiehelle!
– Vai niin, vai niin, sanoi hän huojuttaen ruumistaan kädet housuntaskuissa ja tuttavallisuuskin hävisi hymyn mukana. – Oletteko aivan varma, että tyttäreni tulee aina olemaan samaa mieltä kuin tekin näissä asioissa?
– Mitä te tarkotatte, herra pankinjohtaja?
– Tarkotan vain, ettei tulevaisuus ehkä tyydyttäisi häntä tuon kohtuullisen palkan puitteissa.
– Silloin hän on vapaa tekemään niinkuin hän itse tahtoo, yhtä vapaa kuin nytkin.
Vanha mies seisoi jälleen neuvottomana.
– Kenties hän silloin on niin sidottu, ettei voi vaikka tahtoisi – voi olla lapsia, ja äitinä hän saattaa tahtoa toisin kuin nyt. Oletteko sitä ajatellut?
– En, herra pankinjohtaja, sanoi nuori mies hämillään.
Nyt oli hänen vuoronsa joutua pulaan, rakastetun luona, hänen läheisyydessään, oli hän salaperäisen huumauksen vallassa. Täällä kaikki kuiski hänestä, ilmakin oli kuin lumottua ja tämä keskustelu tarkotti kaikki häntä, voi vahingoittaa, panna alttiiksi hänen tulevaisuutensa. Pouta unohti itsensä ja horjui päätöksessään tuon vaativan ja armottoman isän edessä. – En, en ole voinut ajatella kaikkia mahdollisuuksia.
– Niin, hymähti Auer, – se on sentään vaikeampaa kuin luulette.
– On, on, sanoi Pouta hetkeksi painaen sormensa silmilleen.
Samassa astui Virva jälleen sisään ja Pouta ojensi hänelle kätensä kuin apua pyytäen.
Virvan tarkka silmä huomasi heti käänteen tapahtuneen. Isän jäykkyys ja Poudan neuvottomuus huolestutti häntä.
– Olkaa hyvät, sanoi hän tarttuen sulhasensa käsivarteen, ja isän jäljestä he astuivat saliin ja sieltä ruokahuoneeseen.
Airi seisoi pöydän ääressä odottamassa hiljaisempana tavallista. Hän oli kyllä arvaillut jotakin, mutta varmuus oli sittenkin yllätys.
Hän ojensi kätensä Poudalle ja sanoi jäykällä kohteliaisuudella: – Onnittelen!
Pouta vastasi samaan tapaan kaikkein juhlallisimmalla kumarruksellaan. Pöydässä ei paljon puhuttu eikä kenellekään tuntunut ruoka maistuvan. Pankinjohtaja oli hajamielinen ja näytti hyvin väsyneeltä eikä kumpikaan tyttäristä päässyt vapautumaan väkinäisyyden tunteesta. Vähitellen Pouta kuitenkin rauhottui, sillä Virvan sädehtivät silmät puhuivat onnesta.
Poistuessaan viittasi isä Virvaa seuraamaan itseään.
Kun Virva hetken kuluttua astui isänsä työhuoneeseen ja näki hänet masentuneena ja uupuneena istuvan pöydän ääressä huomaamatta tyttären tuloa, tunsi Virva voimiensa pettävän. Olihan yleisesti tunnettua, kuinka pankinjohtaja oli säilynyt ryhdikkäänä ja vuosi vuodelta yhä pontevampana kantanut suunnatonta työtaakkaa, ja nyt – poissa oli hänen murtumattomaksi uskottu ryhtinsä, hartiat painuneet ja kasvoilla suru, silmissä eloton ilme. Hän oli vanha mies.
Virvan oli vaikea pidättyä heittäytymästä polvilleen hänen eteensä saadakseen lohduttaa ja vakuuttaa, mutta vanha tottumus aina lapsuudesta saakka hillitsemään kaikki tunteensa kahlehti häntä. Olihan sellainen heille kahdelle vasten luontoa. Samalla välähti Virvan mieleen, että hän hiljan oli ollut niin lähellä isää, ja mihin se oli vienyt? Hän katsoi melkein säikähtyneenä ympärilleen. Jokin outo tunne, että hän oli täällä aivan vieras, ei kuulunut isään mitään, että hän tunsi, eli, ajatteli toisin, vaivasi häntä niin, ettei voinut seistä paikallaan lähellä isän työpöytää, ja hän väistyi akkunan ääreen.
– Milloin sinä voisit matkustaa? kysyi isä.
– En ole vielä ennättänyt puhua siitä Antun kanssa, sanoi Virva hiljaa.
– Se ei ole tarpeellista. Hän ei vielä ole sinun määrääjäsi.
– On, isä.
Isä käännähti tuolillaan ja jotakin kiilsi hänen siristetyssä katseessaan, mutta hän vaipui jälleen nojaamaan pöytään huoaten syvään kuin olisi alistunut johonkin uuteen iskuun.
– Jos niin on, ei taida matka soveltua.
– Kyllä, voisimmehan lähteä yhdessä, sanoi Virva nyppien nenäliinaansa ja pidättäen henkeään, sillä sydän löi rajusti, vaikkei ääni värähtänytkään. Jos isä olisi nähnyt tyttären katseen, ei hänen masentumisensa olisi ollut niin valtava kuin nyt uskoessaan tyttären levollisuuden merkitsevän järkkymätöntä päätöstä.
Pankinjohtaja oli aina perustanut elämänsä ja sen työn varmoille, koetuksen kestäneille tosiasioille. Hän ei nytkään epäillyt tyttärensä päätöksen lujuutta, otti sen sellaisena kuin se oli, vaikka se oli hänelle katkera ja suunnaton tappio.
– No niin, viettäkää häänne, matkustakaa, tulkaa takaisin – vain yksi ehto, lisäsi hän nopeaan, taaskin kääntyen tuolillaan. – Pyydän sinua suostuttamaan hänet kumppanikseni! Oletko ymmärtänyt? lisäsi hän nähdessään tyttärensä hämmästyneen ilmeen.
– Voisihan isä esittää tämän asian hänelle itselleen! huudahti Virva, joka vaistomaisesti tajusi, mistä oli kysymys.
– Olen sitäkin yrittänyt, ehkä sinä onnistuisit paremmin.
– Luulisiko isä hänen siihen sopivan?
– Hän on oikea mies, sellaista kykyä ja tarmoa minä juuri kaipaan – ei taida kestää kovinkaan kauaa, kunnes minä olen liiaksi väsynyt – no, jaa, ehkä sinä onnistut.
– Kielsikö hän?
– Kielsi tällä kertaa.
– Selittikö hän syynsä.
– Selitti.
– Silloin en minä mitään voi – taikka minä uskon hänen olevan oikeassa.
– Tunnetko sinä hänen periaatteensa?
– Tunnen ja uskon hänen olevan oikeassa.
– Olenko minä sitten väärässä? kysyi isä nöyränä ja hiukan nuhtelevana.
– Sitä minä en tarkottanut, te olette niin erilaiset, sanoi Virva ja hänen oli mahdoton jatkaa, mahdoton arvostella omaa isää.
– Ja kuitenkin nouset minua vastaan, menethän heidän puolelleen, noiden…!
Tumma puna levisi juovaiselle otsalle ja sanomaton tuska ahdisti häntä. Itsensähillitsemiskyky näytti ehtyneen vanhuuden yllättämästä miehestä.
Virva katseli häntä lapsen tyynellä säälillä ymmärtämättä isän raskasta surua.
– Eikö isä voi meitä ymmärtää? kysyi hän suoraan itsetietoisena kohottaen päätään.
Isän katse mittasi häntä pitkään ja ankarana, ja samalla hävisivät hänen olemuksestaan ulkonaisen heikkouden merkit.
– Nyt näen selvästi, että olet mennyt virran mukana ensimmäisen ottajan saaliina!
Virva aikoi keskeyttää, mutta isän ääni kiihtyi.
– Enkö minä ymmärrä teitä? Ymmärrän kylläkin. Minun työni, vanha, koeteltu pohja, jolle olen rakentanut kohta neljäkymmentä vuotta, ei merkitse sinun epäjumalallesi mitään. Hän ei suvaitse siihen liittyä, miljoonat eivät kelpaa hänelle. No niin, menkää ilman niitä, mutta menkää minun ja kaikkien ystävieni tietämättä ja olkaa meille tuntemattomat!
Kauan pidätetty mielenkuohu ja puhuessa yhä kiihtynyt viha muutti mahtavan miehen muodon pelottavaksi ja sanat löivät armottomasti.
– Tee niinkuin tahdot, mutta teoistasi vastaat tästä lähtien itse. Minä en ole enää sinun takanasi. Sinä et minua tarvitse – enkä tarvitse minä teitä kumpaakaan!
Virva tuijotti isään jäykistyneenä, silmät pystyssä ja kysyvinä, kuin joku hirveä arvotus elämän ja kuoleman uhalla olisi heitetty hänen ratkaistavakseen juuri sillä hetkellä.
Kun hän pääsi tajuamaan isän vihaa syöksevän katseen, jonka kammottavuus poisti heidän väliltään luonnolliset siteet, kulki nuori tyttö kuin unessa ovea kohti, avasi sen taakseen katsomatta ja sulki hiljaa kuin unissakävijä näkemättä ketään, tajuamatta mitään muuta kuin: pois, pois kauas!
Pouta oli odottanut salissa ja riensi vastaan levottomana Virvan oudosta tilasta.
– Virva rakas, sanoi hän hiljaa ja hellästi kuin sairaalle, otti hänen kätensä ja talutti salin poikki samaan huoneeseen, jossa heidän liittonsa oli vahvistuksen saanut. Virva vaipui nojatuoliin jäykkänä tuijottaen eteensä, ei kyyneltä, ei väräystäkään kalpeilla kasvoilla. Tämä kammottava jäykkyys hyydytti nuoren miehen veren ja pienestä kylmästä kädestä hänen kädessään johtui jäytävä tuska, epätoivoinen halu poistaa armaalta suru ja sen syyt, ja samalla ahdistava tunto siitä, ettei mitään voinut.
Äkkiä Virva alkoi vavista ja tavottaen niskaansa hiljaa voihkia: – Koskee, koskee!
Hän hervahti kasaan ja lepäsi syvään hengittäen, rakastettuunsa nojaten. Hetken kuluttua, tunsi Pouta, kuinka hän hiljaa nyyhki ja kyyneleet valuivat virtana punertuville poskille. Nuoruuden tenho lievensi surun raskautta ja sen voimat poistivat jäätävän kylmyyden suoden vallan lämmölle ja suloudelle.
– Nyt minä olen sinun, kokonaan sinun, yksin sinun! olivat hänen ensimmäiset sanansa pitkän kamppailun jälkeen. Ja hetken kuluttua hän jatkoi kiivaammin kuin estääkseen tuskaa palaamasta: – Vie minut pois täältä niin pian kuin voit! Tänään, huomenna, nyt kohta!
– Kallis, armas, kaikki minä teen, mitä sinä tahdot! Olemmeko siis kahden ikuisiksi ajoiksi?
Virva rauhottui vähitellen ja jännitys laukesi raskaaksi surunvoittoisuudeksi. Hänen hymynsä pusersi nuoren miehen silmistä kyyneliä eikä mikään hellyys voinut tyttöraukkaa auttaa. Tunnit kuluivat heidän yhä kahden istuessa kuunnellen toistensa sanattomia tunteita ja ajatuksia, unohtuen ajasta ja ympäristöstä.
Airi oli saanut sanan lakkokomitean kokouksesta eikä voinut antaa heidän jäädä kotiin. Olihan Pouta puheenjohtaja ja kokouksessa kysyttäisiin häntä varmasti. Mitä hän sanoisi?
Pouta tuli saliin hänen kutsustaan yhä liikkuen hiljaa ja varovasti kuin karttaen herättämästä kestettyä kärsimystä.
– Kuinka Virva jaksaa? kysyi Airi, sillä hän oli myöskin nähnyt sisarensa mielentilan isän luota tullessa.
– Ei hyvin, mutta hiukan paremmin. Jääkää hoitamaan häntä, minä pyydän. Palaan kyllä pian ja sitten neuvottelemme asioista.
Airi oli hetkessä muuttunut nuoreksi naiseksi ja osotti ihmeteltävää tyyneyttä ja neuvokkaisuutta auttaessaan sisartaan hänen surussaan ja järjestäessään kotia sekä hoidellessaan kaikkia sisarelle kuuluvia tehtäviä, joten eivät palvelijat eivätkä kutkaan vieraat enempää kuin isäkään huomanneet mitään erityistä tapahtuneen.
– Menen nyt viimeisen kerran täällä kokoukseen ja samalla järjestän hiukan asioitani ja sanon hyvästit työtovereilleni, sitten palaan ja olen luonasi niin kauan kuin tahdot, koko päivän, hymyili Pouta lohdutellen.
– Koko päivän, huokasi Virva nojaten väsynyttä päätään hänen rinnallaan ja kyyneleet tulvivat uudestaan.
– Itke armaani, itke surut pois. Kas noin, pää pystyyn vain.
Tulevaisuus on meidän ja onni ja rakkaus ja kaikki suutelot!
– Ja surut!
– Surut ovat onnea sinun kanssasi!
– Minusta tuntuu kuin me olisimme kahden maailmassa, emmekä välitä kenestäkään, emme kenestäkään!
– Emme kenestäkään, rakkaani, myönsi Pouta sydämensä pohjasta.
– Nyt sinun pitää mennä, sanoi Virva hätäisenä muistaen äkkiä, että siitä oli ollut puhe.
– Ole nyt järkevä sillä aikaa ja puuhaa jotakin Airin kanssa.
– Kuinka sinä osaat minusta huolehtia, kuin olisimme olleet jo sata vuotta naimisissa!
– Näkemiin!
– Näkemiin!
XIV
Kokous oli päättänyt punaisen julistuksen kohtalosta. Se oli luettava kansalle porvarillisten vaatimuksien mukaisesti muutettuna.
Sosialistit olivat raivoissaan syyttäen tappiostaan kaikkea muuta paitsi ei asianmenon luonnollisuutta ja omaa vähemmistöään. Ensimmäiseksi kohdistui heidän vihansa johtajaan, joka ei ollut mukana edellisen illan metelissä eikä nytkään läsnä tärkeässä kokouksessa.
Hirvi oli heittänyt tuon tuostakin kiihkeitä silmäyksiä Auerille päin torin toiseen laitaan, toivoen Poudan saapuvan, vaikkei muuta niin ainakin kuulemaan puolueensa harminpurkaukset ja syytökset tappiosta. Kun Pouta sitten ilmestyi näkyviin, valmisti Hirvi tovereitaan häntä vastaanottamaan.
– Vihdoinkin pääsee mies irti, on kai apaja vedetty, mutta meillä on myöskin mitta täynnä!
– Välipä tuosta, hymähti Porras, – mies saa, minkä pyytää.
Kai asia nyt on kypsä, onhan se sitä koko viikon keittänyt.
Hänen sosialisminsa on kai ollut pelkkää huiputusta, tuollaisten nietuherrain kalastelua!
Poudan tulo herätti huomiota, ja täydellinen hiljaisuus vallitsi salissa hänen sisään astuessaan. Kaikki tiesivät pienessä kaupungissa, mitä oli tekeillä. Poudan käynti Auerilla ja nuorten peittelemätön tuttavallisuus ja ahkera seurustelu teki ihmiset viisaiksi. Sekin seikka, että tohtori Allas oli lähtenyt kaupungista juuri nyt, kun punaisen julistuksen käsittely ja edellisen illan meteli olisi vaatinut kaikkien läsnäoloa kokouksessa, todisti jotakin merkillistä tapahtuneen.
– No, herra maisteri, tulitte kai toivottamaan meille onnea, sanoi Hirvi.
– Onko mennyt läpi? kysyi Pouta äkkiä.
– On, ja aika kolo tulikin, mutta me kyllä täytämme sen omalla johdollamme.
– Vai niin kävikin, sanoi Pouta tyynesti ymmärtäen miehen viittauksen. – Ikävä on, että asia näin päättyi. Minä luultavasti lähden aivan pian matkalle kotiin päin, on kiireellisiä asioita järjestettävänä. Eihän se oikeastaan mitään tee, vaikka päätös täällä menikin vähän vinoon, jos se muualla onnistuu täydelleen.
Joukossa syntyi äänekästä melua ja hälinää, kiisteltiin mies mieheltä ja huudettiin ääneen.
– Selvä pesäero! huusi joku punaisten joukosta.
– Pois omaan koppiin!
– Rihkama jääköön tänne! säesti muuan nuori mies katsellen ivallisesti Poutaan.
Nyt ei enää peitelty katkeruutta, joka oli painostanut mieliä ja Pouta sai kuulla suoria sanoja petturuudesta ja herruudesta.
– Herralla on hattu ja se tarvitsee siipan ja kun siipalla on miljoona ja silmät kuin samettia, niin hiis vieköön sosialidemokraatit ja muut neuvoston raadit! laverteli muuan velikulta pyörien joukossa kantapäillään ja hänelle naurettiin halusta.
– Maisterin metkut ovat olleet hemmetin monimutkaiset, sanoi Porras. – Pahasti teitte käyttäessänne puolueen nuottaa apajan vedossa. Hei, pojat, pois anastajien parista ja köydet poikki, nyt mennään omia teitä!
Melu yltyi yhä ja kun ulkoa kuului laulu, alettiin polkea tahtia, jotta rakennus tuntui huojuvan. Kaikki hukkui huutojen, naurun ja puhelun pauhuun, kunnes melu järjestyi rytmilliseksi polkemiseksi ja laulun into nousi yhtyen viimein ääniin kadulla.
Nouse, kansa köyhä! Kauas meistä jää, ken on veltto, löyhä. Eespäin rientäkää! Herää, joukko, sorron alta, syttyköön jo sota, kerää taistoon voimas valta, oikeutes ota!
Pouta istui yksin pöydän päähän huumaantuneena melusta. Sydän heidän mukanaan hän jäi kuitenkin paikoilleen puolueen poistuessa. Ilkkuvat sanat ja katseet eivät häntä liikuttaneet, nostattivat vain hymyn miettiville kasvoille ja sekin hävisi ystävälliseen päännyökkäykseen ja hän olisi tahtonut heille sanoa: hyvästi kunnon veikot ja näkemiin, toiste tavataan tosityössä!
Huoneeseen jäi innokkaasti kiistelevä joukko maalaisia ja porvareita.
Maija läheni Poutaa hyvin tietäväisenä.
– Kuulkaas, kun ne sanoo, ettei herra oliskaa oikea sosialisti. Sithää miekii aattelin, ettei ne sentää niin höyliä oo, kun työ oletten!
– Niinkö ne sanoo?
– Min on oikein hyvä mielein, kun etten ole! sanoi Maija tyytyväisenä.
– Mutta jos minä nyt kuitenkin olen?
– Häi, narraatten!
– Kuinka sen tasaamisen on käynyt? kysyi Pouta johtaakseen puheen toisaanne muistaessaan edellisen keskustelun Maijan kanssa.
– Kuinkas sen olisi käynyt? Häi, hullusti, Mikko, nähkääs, otti suuttuakseen eikä lepy vaikka…! valitti Maija yhä tuttavallisemmin. – Kattokaas, tuol se on eikä ole tietääkseen, juttelee Karrin kanssa.
– Oikeinko te olette vihoin? kysyi Pouta.
– No, niin että Amerikkaan se tuppaa!
– Entä te itse?
– Mitäs min on väliä, aina mie olisin siin kun Mikkokii!
– Odottakaas, minulla on asiaa Karrille.
– Älkäi vaan puhu Mikolle, jos viel äkämystyy teitillekkii!
Pouta harppasi miesten luo ja pian kaikki kolme miestä naureskelivat, ja Mikon naama alkoi loistaa tyytyväisyydestä.
Maija ei voinut melussa kuulla, mitä he puhuivat, ja livahti toisten taa oven puoleen, missä puhe kävi porinana eikä kukaan hänestä välittänyt.
Hetken kuluttua Mikko kaarteli pujotellen joukossa Maijan taakse ja nykäisi hiukan hameesta.
Maija kääntyi äkkiä ja veti pois liepeensä.
– Jokos nyt tulit sanomaan hyvästit? Luulin sin ilman lähteväs.
– Sanonhaa mie hyvästit sille poikuurelle.
– Mitä? äännähti Maija säikähtyen. – Jokos nyt valaskii rikot ijäks päiväks?
– En, nyt se on vasta tehtäväkii! – Mikäs sinua nyt oikein riivaa?
– Mentäis pappilan kautta.
– My-my-myökö mentäis?
– Myö, kutkas sitte?
– Mie vaan aattelin…
– Aattelit, mitä aattelit, olethaa sie min Tipateijain!
– Sus, siunaa! huudahti Maija, – kun puhut niin kovaa, että kaikki kuulee!
– Kuulee ne sen vastakii, sanoi Mikko.
Pouta oli hyvästellyt tuttaviaan ja läheni nyt Mikkoa ja Maijaa.
– Joko nyt ollaan selvillä? sanoi hän nähdessään parin sovinnolliset hymyilyt.
– Kiitoksia, herra maisteri, selvät ollaa, myö tasataan tän Mikon kanssa! selitti Maija niiaten.
– Se on oikein ja onneksi olkoon! hymyili Pouta tyytyväiselle parille, kätellen heitä, ja poistui kokoushuoneesta.
* * * * *
Sosialistit ja porvarit olivat tehneet täydellisen pesäeron. Punainen lippu kannettiin Talolle, ja lakkokomitea kokoontui kahdessa paikassa.
Porras ja Hirvi pitivät joukkojansa yöt ja päivät Talolla vaihdellen vahtivuoroja, lähetellen sanansaattajia toisille seuduille ja vastaanottaen viestejä kuin sotaleirissä. Punakaartilaiset harjottivat pihalla temppujaan – ilman aseita – hiki hatussa ja vakavalla hartaudella. Naiset pohtivat "punaisen manifestin pykäliä" Hilma Roiman johdolla ja pitivät huolta siitä, etteivät miehet päässeet heitä aatteissa sivuuttamaan. Porvarillisia pidettiin kurissa ja silmällä.
– "Maailman maalarin" aate voidaan kyllä saavuttaa, oli Hilma Roima vakuuttanut.
– Se taitaa olla yhtä lähellä kuin kuu entisen pojan mielestä, kun hän yritti sitä saunan katolta seipäällä alas hosua, sanoi muuan porvarirouva.
Ihmiset olivat taaskin kerääntyneet asemalle odottelemaan junan saapumista pääkaupungista. Olihan kulunut kolme päivää siitä, kun lakkojuna sivutse kiiti ja ratkaisevia tietoja odotettiin kiihkeästi. Huhut olivat kertoneet pääkaupungissa ratkaisun tapahtuneen; miten ja milloin, siitä ei suuri yleisö mitään tiennyt, ainoastaan muutamat porvarien johtomiehet olivat siitä päivää ennen manifestin julkaisua saaneet sähköteitse vihiä. Pouta tiesi sen nyt junassa saapuvan ja tuli sitä vastaanottamaan lukeakseen sen heti kansalle suurella torilla.
Vielä kerran kokoonnuttiin sykkivin rinnoin, puoleksi toivorikkaina, puoleksi pelokkaina, kuin tuomiotaan tai palkintoaan odottamaan ja henkeä pidätellen kuunneltiin manifestin vahvistamaa Suomen suurta ja ihanaa tulevaisuutta – ansaittua, toivottuako? Siitä ei kysymys. Se oli todellisuutta, jonka tieltä väistyivät haaveilut ja punaiset toiveet.
– "Maamme" laulu kajahti torin toisella syrjällä ja heti sen jälkeen "Työväen marssi" toisella, kumpikin uhkuen hehkuvaa halua tarttua työhön uutta uraa alkaakseen.