Virva oli tainnuksissa ja Poudan täytyi pidellä häntä molemmin käsin ja edetä askel askeleelta joukon mukana vältellen kompastumasta survottuihin, jotka avuttomina olivat vaipuneet maahan ja hengenvaarallisesti loukkaantuneet.
He olivat jo päässeet ovelle, josta Pouta oli pihaan tunkeutunut, kun hänen rakas taakkansa tuntui kevenevän ja Virva liikahti:
– Virva rakas! sanoi nuori mies likistäen poskeaan hänen poveensa.
Kaksi käsivartta kietoutui pelastajan kaulaan ja poski painui hänen päälaelleen, samalla kun hiljainen valitus kuului kuin huokaus Virvan huulilta.
Pouta nousi taakkoineen ylös valaistuja portaita joutuen Valtarin työhuoneeseen, jonka ovi oli jätetty auki rouvan kiirehtiessä auttamaan onnettomia.
Virva solui voimattomana setä Valtarin nahkaiselle sohvalle nojaten yhä pelastajaansa.
– Minun on hyvä olla, sanoi hän hymyillen surunvoittoisesti.
Nuori mies painoi huulensa vain hetkeksi kalpeille huulille ja katseli rakastettuaan kuin hartauteen vaipuneena.
Portaissa lähenevät äänet eivät suoneet heille kahdenkeskistä onnen suloutta, mutta nyt he olivat rikkaita ja voivat luopua kevein mielin lemmen muruista.
Airi oli etsinyt heitä pihasta.
– Luojan kiitos, täälläkö te…? Ja aivan loukkaantumatta!
– Kiitä häntä, sanoi Virva katsoen Poutaan irrottamatta kättään hänen kädestään.
– Kiitos, maisteri, olipa se erinomainen sattuma, että tulitte juuri vaaran hetkellä. Miten ihmeissä te tiesittekin meidän olevan täällä?
– Etsivä löytää, minä kyselin, ja eräs miehistäni oli nähnyt teidän tulevan tänne.
– Teillä on erinomaisen tarkka vainu. Joko sinä jaksat lähteä kotiin? Täällä on ihan hirmuista ja kammottavaa, on tainnut kuollakin ihmisiä. Sairaalaan on viety viisi.
– Niin, lähdetään, sanoi Virva painuen lähemmäksi Poutaa kuin tukea saadakseen.
Airi katseli heitä suurin silmin.
– Olette hyvä, kun pidätte noin isällistä huolta Virvasta, sanoi hän punastuen ja heittäen paheksuvan katseen sisareensa.
Tori ja kadut olivat tyhjät ja melkein salaperäinen hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Valtari sivuutti heidät kadulla painautuen seinää vasten jäädäkseen huomaamatta pimeässä yössä pahan omantuntonsa pakottamana. Hän oli mennyt Muukan kanssa katsomaan kaupunkilaisten pakoa maaseudulle ollen itsekkin juoksevinaan pitkin maantietä kuin hengen edestä ja vasta kaupunkiin palattuaan kuullut hirveästä onnettomuudesta omassa pihassaan.
Nuoret astuivat hitaasti käytävää, kun kuulivat etäältä rattaiden ratinaa.
– Se on Aksel, sanoi Airi, – minä pyysin häntä hakemaan hevosen ja ottamaan ensimmäisen, minkä sattuu saamaan.
– Hohoi, tänne päin! huusi hän asettaen kätensä torveksi, sillä kärsimättömyys oli vähitellen päässyt voittamaan seitsentoistavuotiaan elämänviisauden sekasorron jälkeen ja sitäpaitsi hän oli levoton Virvan ja Poudan suhteen. Jotakin heidän välillään oli, senhän sokeakin saattoi nähdä. – Herätä meidät tästä pahasta unesta, sanoi hän Allaalle, kun kärryt olivat pysähtyneet heidän kohdalleen.
– Kuinka voit, Virva? oli Allaan ensimmäinen huolehtiva kysymys.
– Sangen hyvin, olen vain hiukan väsynyt, sanoi Virva, ojentaen kätensä Poudalle ja kuiskaten: – näkemiin huomiseksi!
– Hyvää yötä! toivotti Pouta ja hävisi pimeään yöhön.
– Sinä olet sentään kunnon serkku, vaikka tahdotkin tulla peruukiksi, saneli Airi saaden takaisin hyvän tuulensa, kun Pouta oli mennyt ja Virva istui hänen rinnallaan kärryillä.
– Minä saatan teidät kotiin ja jatkan sitten matkaani, sanoi Allas.
– Minne sinä näin myöhään menet? kysyi Virva.
– Ajan kotiin pikkuhiljaa, kun sain vanhan tutun miehen viemään hevosellaan.
– Nytkö sinä jätät meidät, kun koko lakko alkaa käydä ikäväksi. Virva, sinä istut kuin kaappi etkä kiellä etkä käske vaikka tiedät, että sinä juuri karkotat Akselin. Mitä sanoisit, jos minä tulisin mukaan?
– Niin, mene Akselin kanssa, ehkä hän sitten pian palaa tuodakseen sinut kotiin.
– Ja päästäkseen minusta, ei kiitos, minä en mene. Sinulle se voisi olla sangen mukavaa – te olette kaikki kuin onnettomasti rakastuneita!
– Airi kulta, älä nyt rupata niin paljon, sanoi sisar hyvin lempeästi vastoin tavallisuutta. Se hämmästytti Airia ja sulki hänen suunsa, ja kun oli kotiportille tultu, ojensi hän sanaa virkkamatta kätensä Allaalle ja juoksi pois.
– Pitääkö sinun nyt lähteä? kysyi Virva ruotsiksi serkultaan, jottei ajuri ymmärtäisi.
– Se on parasta meille molemmille.
– Voitko sinä koskaan antaa minulle anteeksi?
He lähtivät astumaan kappaleen matkan päähän ajuristaan puhellakseen rauhaisella kadulla.
– Älä vain vaadi minua unohtamaan, minä en tahdo unohtaa.
– Oi, en, en, se on minulle kallista ja kuitenkin tekee surusi minulle kipeää.
He astuivat kadun käytävällä käsi kädessä näkemättä toisiaan sysimustassa yössä. Äkkiä tunsi Virva kätensä kohoavan ja polttavien huulten painuvan sormilleen.
– Aksel, rakas, sinä olet minulle niin hyvä – niin hyvä!
Kuumat kyyneleet valuivat hänen poskiltaan ja nyyhkytys nousi povesta tukehuttamaan sanat.
– Sinä itket! huudahti Aksel laskien käden alas.
– Itken, itken kallista ystävää, täytyyhän meidän erota – erota!
Virva painui serkkunsa povelle nojaten kuumaa otsaansa hänen rinnalleen, nyyhkyttäen kuin lapsi. Nuori mies silitteli hänen kosteita poskiaan, kunnes hän rauhottui.
Virva tunsi hänen sydämensä rajun lyönnin, irrottautui hiljaa, painaen hänen kättään, ja kuiskasi: – Hyvästi, rakas, minä tuotan sinulle liian suurta tuskaa!
Allas sulki hänet rajusti syliinsä ja juoksi sitten kärryihin, jotka heti hävisivät pimeään. Virva tointui hämmennyksestään ja hetken päästä hiukan tyynnyttyään hän vasta tajusi, mitä oli tapahtunut. Hän meni huoneeseensa ja sulki oven saadakseen olla yksin ajatuksineen, jotka laumoittain saarsivat häntä kiistellen hänen olemuksestaan ja tunteistaan.
– Niinkö lähellä ovat rakkaus ja ystävyys toisiaan. Mikä oli se rajaton ja suloinen unohtuminen Poudan povella ja mikä oli tämä tuska Allaasta erotessa. Olivatko ne kumpikin rakkautta? Taivas, voiko rakastaa kahta miestä?
Hän kutsui avukseen vanhat lapsuudenmuistot kysellen, vaanien, ja urkkien niiltä, mitä oli tiennyt se ja se tunne, se ja se tapahtuma. Hän näki serkkunsa pienestä pojasta nousevan nuorukaiseksi ja mieheksi, aina yhtä tasaisena ja moitteettomana, alttiina ja uskollisena. Kallis, kallis hän oli ja luopuminen hänestä niin vaikeata, raskasta ja tuskallista – eikä sitä voinut uskoakaan, eihän tämä ehkä ollutkaan luopumista? Oi, oli, oli!
Hän huokasi syvään ja silmät ummessa hän näki ajatuksissaan toisen miehen niin elävästi, että sydän pysähtyi ja autuaallinen voitonriemu ja ylpeys täytti hänen rintansa. Tuossa, tuossa lampun alla hän oli seisonut rinta niin leveänä ja vartalo hoikkana, pehmeä hiusten poimu kauniilla otsalla ja anastava varmuus katseessa, lemmenjanoinen hymy huulilla hentojen viiksien alla. Hän käski, rukoili ja otti. Kuka häntä voi vastustaa? – Minä tunnen hänet itsessäni erottumattomasti, oi, se on suloista ja tuskallista, luopumista kaikesta ja elämistä uudestaan, uudestaan!
Nuoruuden ja onnen ihana raukeus anasti hänet unimaailmaan ja hitaasti riisuutuen hän sukelsi vuoteeseensa ja vaipui virkistävään uneen.
XIII
Pankinjohtaja Auer oli saanut sähkösanoman, jossa ilmotettiin pääkonttorin olevan toistaiseksi suljettuna. Lakko oli siis aivan yleinen. Harmaa pää painui kumaraan, nyrkki lanteilla ja toinen käsi pöytään nojaten hän tuijotti eteensä. Talo oli aamupuhteella kuin kuollut pienen puistikon sisällä ja hiljaisuus vallitsi yksinäisen miehen ympärillä. Tämä rauha ja äänettömyys oli sitäkin tuntuvampi, kun melkein yhtäjaksoinen soiton, laulun ja puheiden pauhina oli soinut nämä päivät viereisellä torilla. Hän kuunteli kuin hetken hengitystä, ja tuntui siltä, kuin olisi erottunut uusia ääniä, ennen tuntemattomia. Tuskin tuntuva väristys kävi hänen ruumiissaan. Voisiko joku odottamaton, hänelle outo todellisuus nousta raudanlujaa olevaista järjestystä vastaan, irrottaa solmut nerokkaasti punotusta teräsverkosta, joka säännöllisenä ympäröi työmarkkinoita? Ehdottomasti kohosi mahtava vartalo ja katse nousi akkunaan halkaisemaan marraskuun sameutta aivan kuin etsiäkseen tunnustusta niille ylpeille ajatuksille, jotka asuivat pankinjohtajan kaarevan otsaluun sisällä. Peukalot painuivat liivin hijanreikiin ja karvaiset sormet hapuilivat ilmaa kuin olisivat tahtoneet ilkkua jotakin voimatonta ja turhaa vastaväitettä niille johtoajatuksille ja sille käskynvallalle, joka tuikki viivaksi siristetyistä silmistä paksujen luomien alta.
Olkoon se uusi mitä tahansa, sitä perustusta, jonka hän tunsi lujaksi jalkainsa alla, ei se voisi horjuttaa. Leveän leuan nahka kiristyi ja kasvot vetääntyivät jäykkään hymyyn, jonka yksinäisen ajattelijan voitonvarmuus nosti pinnalle. Kädet lensivät liivistä irti ja oikean käden etusormi siirsi pöydällä paperia, johon suurella, jäykällä käsialalla oli piirretty hänen nimensä. Tuo nimi merkitsi enemmän tämän kaupungin kohtalossa kuin kaiken tuon kansanjoukon vastaväitteet. Tulkoon se uusi vaikka kuinka suurien joukkojen voimalla, tätä mahtia se ei kaada!
Ovelle koputettiin hiljaa. Se haihdutti mahtimietteet ja arki-ihminen oli valmis arkielämään.
Virva astui sisään lämpöisenä ja niinkuin näytti hengästyneenä, mikä myöskin saattoi olla mielenliikutusta.
Isä ja tytär katsoivat toisiinsa, ja pankinjohtajan silmiin ilmestyi odottava jännitys.
– No, sanoi hän lieventäen oudoksumistaan, – mistä sinä tulet?
Virva oli heittäytynyt tähän kohtaukseen kuin paahteen ajamana raittiiseen veteen. Hänen tapansa ei ollut peitellä eikä käydä mutkateitä. Eikä hän voinut nyt muistaa niitä sanoja, joilla oli aikonut asiansa ilmaista. Hän sanoi siis aivan yksinkertaisesti:
– Tulin kertomaan, että olen mennyt kihloihin!
Isä kääntyi hitaasti ja, niinkuin näytti, rauhallisesti, mutta tytär tunsi silmäin luonnissa pelonsekaisen jännityksen, jota hän ei voinut salata, ja isän aavistus muuttui yhä tuskallisemmaksi tyttären vaietessa. Hän nousi hitaasti ja neuvottomana hiukan nytkähdellen pelosta kuin olisi nähnyt esikoisensa kuilun partaalla, jonka syvyyttä hän ei tuntenut. Voimantunne ja varmuus, joka vielä äsken uhmaili jättiläisvaaroja, oli nyt hävinnyt ja isän sydäntä ahdisti epätietoisuus lapsen onnesta. Hän tuskin uskalsi puhua peläten oman äänensä manaavan esiin jotakin outoa. Silmät punottivat ja hitaat huulet kuiskasivat: – Kuka…?
– Maisteri Anttu Pouta, sanoi Virva varmasti, liiankin varmasti nostaen päätään.
– Kuka on maisteri Pouta? kysyi isä kääntyen nopeammin tuolillaan kuin Virva oli tottunut näkemään.
– Eikö isä ole kuullut hänen nimeään ennen?
– En, ethän sinä ole hänestä koskaan ennen puhunut.
Tätä ei Virva ollut odottanut, mitä tahansa muuta, mutta tämä täydellinen tietämättömyys siitä miehestä, jonka nimi oli ollut näinä päivinä tuhansien huulilla ja Virvalle kaikki kaikessa. Hän katsoi isäänsä avuttomana ja tunsi etenevänsä hänestä samalla kuin sydän sykki tuskasta ja kyyneleet nousivat silmiin. Hetkeksi hän unohti ulkomaailman, kaiken sen tunteiden kuohun ja jännityksen, jonka pyörteestä hän oli tullut kuin tullaan kovasta aallokosta satamaan, mahtavien kivikäsivarsien turviin, ja pidättäen henkeään hän lausui: – Isä! vaistonsa pakottamalla hellyydellä.
Lujan miehen leuka tärisi, ja Virvan täytyi lähetä häntä ja heittäytyä itkien isän rinnalle, jossa hän ei ollut levännyt sitten kun pienenä tyttösenä.
Liikutus oli mahtavana luonnonvoimana yllättänyt nämä kaksi luonnelujaa, taipumatonta ihmistä, eivätkä sen tunteiden tuottamat mainingit voineet asettua aivan hetkessä.
– Kerro nyt, kuka on Anttu Pouta, sanoi isä laskien leveän kätensä Virvan päälaelle, niin että hänen täytyi katsoa isää silmiin.
– Hän lukeutuu sosialistipuolueeseen, ja hän on tulevaisuuden mies, sanoi Virva yrittäen olla levollinen, mutta tunsi voimiensa valuvan pois jonnekkin pohjattomuuteen.
Isän kädet veltostuivat ja putosivat sivulle, samalla kun katse iski tyttäreen terävänä.
Taaskin Virva tunsi etääntyvänsä isästään, ja uhka nousi ja palautti ulkomaailman selvänä tajuntaan ja hän kesti isän tuiman silmäyksen.
– Kuinka vanha tuttavuutesi on? Kysymys tuli niin äkkiä, ettei Virva ennättänyt punnita sanojaan.
– Muutamia päiviä olen – tuntenut hänet. Isän katse oli nyt leppeämpi, mutta sanat jyrkät: – Sinua en olisi otaksunut hupakoksi. Muutaman päivän tuttavuuksia ei lueta edes tuttaviksi. Luonnollisesti emme puhu tästä enempää ja sinä voit unohtaa hetken oikkusi. Miten se on voinut ollenkaan syntyä, en minä sinun isänäsi voi ymmärtää. Sen vain tiedän, että siitä täytyy tulla täydellinen loppu.
Pelko oli tehnyt jäykän miehen puheliaaksi ja isän tunteet taivuttivat teräksenlujan luonteen neuvotteluihin.
– Minä en peruuta kihlaustani, sanoi Virva, – olemme sen lopullisesti päättäneet.
– Jos minä pyydän itsesi vuoksi, isänäsi, viisaampana ja kokeneena!
– En minä voi!
– Sinun täytyy voida!
– Olen tarkoin miettinyt ja teen vakaumukseni mukaan.
Isä hymyili katkerasti. – Kaksikymmenvuotiaan vakaumus.
– Kaksikymmentä yksi muutaman päivän kuluttua.
– Tahdotko sinä ilmottaa olevasi täysi-ikäinen?
Virva ei vastannut.
– Sinä voit lyödä minua, iskeä niin kipeästi, ettei se haava ikinä parane!
– Minun täytyy, isä, sanoi Virva kohtalon kovuudella, jossa ilmeni lapsen itsekkäisyys ja ylivoimainen luonnon sääntö käydä omia teitänsä huolimatta alkujuurestaan ja kasvattajastaan.
– Eikö sinuun mikään – koske?
– Koskee, isä!
– Sinun – se mies – on merkattu – ei voi tulla meidän piiriimme, ymmärrätkös, kuinka mahdotonta se on?
– Eikö se ole ennakkoluuloa, isä?
– Jos sinä siirryt sinne, en minä voi olla – kosketuksissa sinun – teidän kanssanne. Oletko ajatellut sitä?
– Olen.
– Sinun omaisuutesi…
– Isä, ei puhuta siitä, sitä en ole ottanut lukuun.
– Sinä et nyt käsitä, mitä sanot, ja sen vuoksi pyydän sinua punnitsemaan kauan tätä kysymystä. Jätä minut nyt. Sanoisimme ehkä asioita, joita emme tahdo. Minä luotan sinun kunniantuntoosi ja pyydän, älä tapaa häntä nyt toistaiseksi.
– Sitä minä en voi luvata, kuului hiljainen ja varma vastaus.
Isän mefistomaiset kulmakarvat kohosivat työntäen syvät juovat korkealle otsalle ja paksut silmäluomet nousivat, samalla kun silmät avautuivat täydeltä terältä tuijottaen jäykkinä tyttäreen. Hän tapaili sanoja ja hapuili kädellään tuolinojaa ja leuka tärisi pidätetystä suuttumuksesta.
Virva pysähtyi säikähtyneenä ovelle aikoessaan poistua, mutta nähdessään isän horjuvan, hän läheni.
Isä viittasi häntä poistumaan ja vaipui raskaasti tuoliin peittäen kasvot käsiinsä ja nojaten työpöytäänsä.
Virva astui vapisevana hiljaa ovesta saliin pidättäen nyyhkytyksensä, joka oli hänet tukehuttaa. Yksin jäätyään hän antoi tuskalle vallan ja itki katkerasti valaen surunsa kyyneliin. Hän oli jo ennättänyt saada hiukan tasapainoa ja oma minä nosti yhä varmempana päätään oltuaan hetken painuksissa, kun ovikello soi ja hän kuuli eteisestä Valtarin tutun äänen. Mies astui sisään ja sanoi perheen vanhan tuttavan oikeudella: – Saanko tavata isääsi, tyttöseni?
Virva viittasi ovelle, joka vielä oli raollaan.
Valtarin kuiva, luinen olemus livahti ohitse ja harppasi kolmessa askeleessa ovelle kiihkeänä, sieramet ammollaan ja silmät suitsuavina kuin ajokoiran. Virva ei ihmetellyt, sillä hänen mieleensä palautui edellisen illan meteli.
– Hyvää huomenta, sanoi hän lyhyesti melkein huohottaen herättääkseen Auerin huomion, sillä mies oli niin mietteisiinsä vaipunut, ettei huomannut Valtarin tuloa. Hän nosti kasvonsa hajamielisenä ja katsoi vanhaan tuttavaan kuin outoon mieheen. Vaikka Valtari oli itse äärimmilleen ärtynyt ja kiinni omissa huolissaan, näki hän kuitenkin Auerin murtuneen muodon ja arvasi, että jotakin merkillistä oli tapahtunut. Myöskin Virvan itkettyneet kasvot tiesivät jotakin.
– Oletko sairas? kysyi hän uskaltamatta udella lähemmin.
– En, vähän väsynyt. Istu!
– Tulin vain ilmottamaan eilisistä tapahtumista, alotti Valtari.
Toinen ei vastannut.
– Yhtiömme on kärsinyt noin viidentoista tuhannen markan tappion.
– Miten niin, minä en ymmärrä?
– Ovat laskeneet maahan koko varaston.
– Kutka?
– Jaa, kutka? sähähti Valtari ojennellen käsiään ja nykien olkapäitään. – Vahtini mainitsevat nimiä, jotka eivät ole mitään nimiä, ei pennin arvoisia! Johtajat – hm, ne ketut eivät pistäneet nenäänsä makasiiniin.
– Ketä johtajia sinä tarkotat?
– Maisteri Pouta…
Auer käännähti tuolillaan kuin olisi saanut iskun.
– Oliko maisteri Pouta johtamassa tuota roskajoukkoa?
– Johdetaan kyllä, mutta kysy: kuka vastaa? – "Kansa itse." Ja johtajat neuvovat, mitä kulloinkin on tehtävä. "Kansan tahto on todellisuutta, nyt se käskee, totelkaa"! Sitten ryömitään kansan taakse, kuiskataan käskyjä ja hymyillään meille kaksimielisesti: "Kansan tahto on pyhä. Me emme tahdo riitaa, ihanaa sopua vain, mutta ellette suostu, otamme kuitenkin ja olemme kiitolliset, jos viedessämme pidätte melua!"
– Miten he pääsivät tehtaaseen?
– Aseilla ja voimalla, ovet, akkunat murrettu!
– Voitko sinä todistaa maisteri Poudan yllyttäneen tähän tekoon?
– Kuka sitä voisi todistaa? Tarvitaan aikaa, pitkä oikeusjuttu. Nyt ei voi tehdä mitään, siihen huomioon olen tullut.
– Tunnetko sinä tuon maisteri Poudan? kysyi Auer vilkaisten Valtariin ja kääntäen samassa kasvonsa pöytään.
– Tsaa, tuulenpieksäjä, koreita sanoja, korea mies, osaa huiputtaa vaikka itse pirua. Totta vieköön, enkös minäkin epäillyt tässä eilen kuunnellessani sen puhetta tuolla kokoushuoneessa, olinko enää vanha Valtari!
– Puhujana, niin kyllä, mutta onko hän mies?
– Kuulin mainittavan varakkaaksi, omistaa Pohjanmaalla metsiä ja sahoja, lienee koskikin käytettävissä.
Pankinjohtaja kohosi suoraksi ja katsoi kiinteästi Valtariin.
– Onko tietosi luotettava?
– On, totta vieköön, sitä kertoi muuan liiketuttavani niiltä mailta. Hän sattui olemaan pysähtyneiden matkustajien joukossa ja viipyi täällä päivän, näytti viihtyvän hyvin Poudan kanssa.
– Kuinka hän viitsii sosialistien kanssa…?
– Kerrankos sitä kompastuu outoon kuoppaan. Kaihan tuosta talttuu. Tyhmyyksiä hän sentään lienee tehnyt, jakanut omaisuuttaan osuuksiin ja sijottanut niitä työväelleen antaakseen heille hallinto-oikeuden liikkeeseen.
– Vai niin, vai niin, äänteli Auer ja hartiat painuivat entistä syvemmälle. Tässä on tosi edessä. Kun nuo tuolla – hän osotti torille, jonne taaskin oli kansaa kerääntynyt – saavat hallinto-oikeuden, silloin on meidän hetkemme lyönyt.
– Na, naa, ei ne tuhat säärtä kiipeä sukkelammin kultamuurin ylitse kuin kaksi. Sinä kirjotat nimesi – kahdessa kuukaudessa he ovat kaikki ohuita kuin onkimadot ja menevät työhön ilman hallinto-oikeutta.
– Minä olen jo vanha ja pidän puoliani oman aikani, mutta sitten – ei ole edes poikaa!
– Tyttäresi…
– Annahan olla!
Valtari oli vaiti, ei edes silmänluonti ilmaissut, että hän oli asiasta selvillä. Jaa, jaa, tässä oli salahauta ja oikein ammottava.
Mies tuossa murtunut, muuttunut vanhaksi käden käänteessä, syystäkin, Herra nähköön!
Hän käänsi kasvonsa akkunaan ja mustat hampaat louskuivat, kun kuiva irvistys ilkkui luisilla kasvoilla. Sai se velihopeakin kerran maistaa karvaan palan. Oli sitä tässä saatu olla Olut-Valtaria ja koirankorvankantajia ja kerätä kilisevää varmuutta mahtajan holviin ja sieltä taas kumartaen ja nöyrtyen houkutella sitä uudestaan markkinoille ja taas tuoda saalis takaisin ja niin aina eteenpäin ja eteenpäin.
– Niin se varasto, se virtasi tällä kertaa maahan eikä muutu kullaksi, sanoi hän jatkaen ääneen ajatuksiaan.
– Tarvitsetko luottoa?
– Luonnollisesti, eikö ole jatkettava – vai uhraatteko osuutenne?
– Mitä loruja, varasto on uusittava. Kuinka paljon?
– Sitä en minä voi määrätä, sanoi Valtari nousten akkunan äärestä ja kumartaen syvään peittääkseen ilkkuvan ilmeen kasvoillaan.
– Pidetään sitten neuvottelu – kunhan nyt selvitään – suo anteeksi, minä olen väsynyt tänään.
– Yksityisasiat…
Hän keskeytti, sillä pankinjohtaja nousi, katsoi vanhaan tuttavaansa kiiltoisilla silmäterillään paksujen luomien alta, niinkuin hänen tapansa oli pankin asioissa, nyökkäsi merkitsevästi kuin olisi mitannut, minkä painoinen mies tuossa hänen edessään oli. Valtarin selkä köyristyi hiukan enemmän ja mustat hampaat sukelsivat hyvin nopeaan ohuiden huulien taakse, kalju pää kumartui niin syvään kuin kehtasi tässä yksityisessä vastaanotossa ja kumarrellen hän perääntyi ulos ovesta.
Yksin jääneenä astui pankinjohtaja kiivaasti tilavan huoneensa lattiaa, samalla kuin entinen päättäväisyyden tarmo ja ryhti palautui. Tässä oli kyllä tehtävä jotakin ja paljonkin, niin, niin, mutta ajoissa. Hän soitti ja naispalvelija tuli heti ovelle.
– Olkaa hyvä ja pyytäkää tänne neiti Virvaa.
Hetken kuluttua avautui ovi ja Virva seisoi ovella.
– Voitko sinä saada sanan maisteri Poudalle? Minä – tahdon puhua hänelle – nyt kohta.
Hän ei vieläkään ollut oma herransa ja Virvan läsnäolo sai hänet tasapainossaan järkkymään.
– Kyllä minä voin, hän on puoluekokouksessa työväentalolla.
– Voinee keskeyttää…
– Minä menen…
– Ei, lähetä – vahtimestari! Anna tämä Kiskolle, sanoi hän ja ojensi Virvalle viisi markkaa.
– Kyllä, kirjotan aivan heti.
Hän ei viivytellyt, riensi itse vahtimestari Kiskolle viemään kirjettä ja lähettämään hänet matkaan ja palasi kuin toisena ihmisenä. Tuntui siltä kuin tämä olisi tiennyt hyvää. Ehkä isä sittenkin voisi – ehkei tarvinnut rikkoa suhteita, haavottaa sydämiä. Hän oli kirjottanut sulhaselleen: Tule nyt heti luokseni, jos suinkin voit. Isä tietää välimme, tahtoo puhutella sinua. Neuvoisin tulemaan. Minä ennustan hyvää, tule!
Vahtimestari kiipesi korkealle mäelle, missä työväentaloksi mainittu rakennuksen tapainen, vanha puuhökkeli seisoi. Sinne oli kokonainen sukupolvi kerääntynyt vuosien kuluessa pohtimaan elinkysymyksiään ja niin oli tämä vanha keskus saanut varsin suuren merkityksen paikkakunnan elämässä ja kaikki asiaankuulumattomat lähenivät sitä pelonsekaisella kammolla, sillä siellä tapahtuneet tappelut eivät olleet niinkään harvinaisia. Se oli aina ollut mahtihenkilöiden silmätikkuna, vaikka olikin työnnetty tänne kauas mäelle välttämättömänä pahana. Toden totta, harvalukuisina täytyi markkojen tipahdella raatajien pöydille ruuan pantiksi ja vain harvoissa poikkeustiloissa joutua kilahtamaan sen ahtaalta laudalta muun elämän sulostuttajaksi, koska liittoutuneiden aatteen kirkko ja taistelun keskus oli kaikkien tuulien seula, melkein hengenvaarallinen lautakoju.
Vahtimestari astui hapuillen ylös puisia, sateen liottamia portaita ja noudatti äänien sorinaa astuessaan vasemmalle kokoushuoneeseen. Sakea sauhu täytti salin ja akkunoissa virtasi paksu hiki. Mies pääsi vaivoin pujahtamaan ovesta sisään, mutta mahdotonta oli halkaista tungosta. Hän näki vain selät edessään ja sauhuun uppoutuneen katon ja kuuli puhetta jostakin päin huoneessa. Hän oli arka sielu, tunsi olevansa lammas susilaumassa, kietoi turvallisen pankinvahtimestarinuttunsa tiiviisti ympärilleen estääkseen sosialistien tupakansauhun tarttumasta puhtaaseen porvaripaitaansa. Kirjeen hän antoi lähimmälle miehelle ja päiden ylitse se kuljetettiin kädestä käteen pöydän päähän, missä Pouta istui puheenjohtajana. Itse vahtimestari poistui sylkien ovenpieleen, jonka irvistävä rako oli se arvoviiva, minkä mukaan työväenliike oli hänen arvionsa mukaan taksotettava. Köyhää ja siis löyhää, ei kannattanut verottaa eikä vallalla varustaa. Se oli pankinvahtimestarin tuomio – ja monien muiden, joiden lämpöisen takin sisällä sydän löi turvallisena ja tyytyväisenä omaan onneen ahtaassa suojassa eikä katse ulottunut kauemmaksi kuin lähimmän paikatun takin selkään lihamuuriksi sulloutuneen miesjoukon takana eikä ajatus kyennyt sulattamaan lakkoliikkeestä enempää kuin työväen asiastakaan edes räyhäävää lausepartta.
Pouta sai kirjeen ja jätti puheenjohdon varamiehelle. Tungokseen avautui ahdas rako, kun hän askel askeleelta pujotteli läpi ja riensi majataloon pukeutumaan. Hänen kätensä vapisivat ja kauluksen napit olivat kirotusti kiusalliset. Sydän löi kuin vasara ahjosta temmattua rautaa ja ajatukset nelistivät. Pankinjohtajan hahmo nousi yhä pelottavampana hämärästä läheisyydestä eikä nuori mies voinut olla tunnustamatta pelkäävänsä tuota – tuota…
– Hitto soikoon! huusi hän ääneen, heitti mustan lievetakin päälleen ja mittaili itseään vaatekaapin peilissä, – enhän minä ukkoa nai! Jos hän antaa minulle rukkaset, niin onhan minulla tyttöni kukkaset!
Ylpeät huulet hymyilivät pehmeiden viiksien alla ja veitikka naurahteli käskevistä tummista silmistä. Hän nyökkäsi itselleen vielä kerran peilissä arvostellen leveitä hartioitaan ja soreaa ryhtiään. – Kohtalotar olkoon ylistetty edes tämän ainoan kerran ulkomuodon muovaajana. Suokoon hän minulle uskottomuuteni anteeksi, sillä en ole koskaan ennen häntä muistanut ja toivon piankin saavani hänet unohtaa, jos…
Näillä rakastuneen viattomilla mietteillä hän yritti tukehuttaa niitä merkillisen kumeita sydämeniskuja, jotka ennustivat vakavaa ottelua maailmanmiehen ja rahaleijonan kanssa. Nyt oli astuttava elämän vaarallisimpaan rintamaan ja kenties palattava – lyötynä, murtuneena miehenä.
Hänen askeleensa hidastuivat ehdottomasti portista sisään käydessä, vallaton nuoruuden uhma painoi päätään ja miehen punnitseva äly terotti aseitaan. Häntä ei kutsuttu kuherteluun, sen hän kyllä tiesi.
Virva tuli salissa vastaan, tervehti hiljaisena, merkillisesti kirkastuneena, ja naisellinen arvokkaisuus säteili kuin valokehä hänen olemuksestaan.
Pouta nosti hänen kätensä huulilleen unohtaen siksi hetkeksi kaiken muun, ja käsi kädessä he astuivat isän ja samalla suuren kohtalonsa eteen.
– Anttu Pouta, sanoi Virva heleällä äänellä ja muutti katsettaan isästä sulhoon ja sulhosta isään, kunnes he kättelevinä ja katseet toisiinsa kiintyneinä olivat yhtenä kuvana nuoren naisen silmissä ja sydämessä.
– Oletteko pohjalainen? kysyi Auer viitaten tuoliin kirjotuspöytänsä päässä ja istuen itsekkin toinen käsivarsi pöydällä ja toinen tuolin selällä paperiveistä kädessään heilutellen. Virvan tarkkaava katse huomasi kyllä, kuinka hänen sulhonsa ilmehikkäät kasvot kiinnittivät isän huomion ja leppeä hymy levisi yhä varmemmin isän tavallisesti perin jäykille kasvoille.
– Olen siellä syntynyt ja kasvanut, mutta opintovuotein olen ollut pääkaupungissa ja nyt viimeiset vuodet enimmäkseen ulkomailla.
– Minä olen myöskin kuulunut Pohjalaiseen osakuntaan ja sen vuoksi molemmat tyttönikin ovat siihen kirjottautuneet. Mihin tiedekuntaan?
– Olen lukenut vähän yhtä ja toista, ehkä eniten kansantaloutta.
– Aiotteko luku-uralle?
– En, minulla on liikehommia siellä Pohjanmaalla ja ne vaativat minut pian kokonaan.
– Onko se oma liike, vai johtajanako te…?
– Tavallaan oma, mutta johtajana minä siinä tulen olemaan.
– Kerro siitä enemmän, minä olen hyvin utelias, sanoi Virva istuutuen pöydän toiselle puolelle isää vastaan lähelle Poutaa.
– Minulla on iso ala maata, varsinkin metsää, joka on saanut kasvaa rauhassa. Isäni ei tahtonut myydä, kun ei ole ollut rahan tarvetta eikä hän ollut toimen mies. Minä olen nyt rakennuttanut pari pientä sahaa ja parannellut myllyä, mutta se on liian vähäpätöinen sille koskelle, mikä siellä on.
– Minkälainen koski se on?
– Noin sata hevosvoimaa.
– Oo, se on aikamoinen!
– Niin, se odottaa vielä käyttäjäänsä, sanoi Pouta hymyillen.
Virvan katse lensi Poudan puhuessa isään ja siihen ilmestyi iloinen voitonvarmuus. Isä hymyili.
– Sanoitte olevanne omistaja ja kuitenkin vain johtaja.
– Niin, olen jakanut liikkeessä olevan omaisuuteni osuuksiin ja sijottanut ne työväelleni. Toistaiseksi vasta kolmannen osan, koska liike on pieni.
– Aiotteko jatkaa samaan tapaan?
– Niin on aikomukseni.
– Luuletteko voivanne taata menestystä liikkeelle tuon ahtaan johtajatoimenne nojalla?
– Osuuksien omistajien etu vaatii harrastamaan liikkeen parasta.
– Mutta ellei heidän järkensä riitä tajuamaan tämänluontoisia asioita?
– Oppirahoja on kaiketi maksettava ja kerran opittava.
– Te uskallatte kovin paljon. On muistettava, että työ on taakka, jota tekijä pyrkii vierittämään pois hartioiltaan ja hyötymään muulla tavalla. Siinä asiassa emme saa luottaa kehenkään.
Poudalla oli terävät sanat huulilla ja hyvä halu alkaa kuuma väittely, mutta hän nieli sanansa ja kuunteli kunnioittavasti.
– Raha ja työ ovat aina vastakkaisia, toinen käskijä, toinen toteuttaja, jatkoi Auer.
– Te sanoitte, herra pankinjohtaja, että ne ovat vastakkaisia.
Eiköhän olisi onnellisempaa, jos ne voisivat olla sopusointuisia?
– Sitä en minä vanhana ja kokeneena usko, en luulisi sen voivan milloinkaan toteutua. Kaikkina aikoina ja eri kehitysjaksoina on aina syntynyt jonkinlainen orjuus. Se tuntuu kuuluvan ihmiselämään niinkuin syntyminen ja kuolema.
– Niin kyllä, mutta tuo orjuus on kuitenkin muuttanut muotoa monta eri kertaa ja jos voimme sitä hivenenkin erältään lieventää ja samalla sulostuttaa elämää, on se tehtävä! sanoi Pouta loistavin katsein.
– Te ette siis aio järjestää liikettänne vanhojen periaatteiden varmalle pohjalle? sanoi pankinjohtaja katsoen tiukasti nuoreen mieheen.
– Minä uskon enemmän uuteen periaatteeseen.
– Tyttäreni on ilmottanut teidän suhteestanne – minulle olisi hyvin rakasta, jos voisin tulevaisuudessa laskea taakkani nuorille hartioille – te olette luonteen mies ja perehtynytkin itsenäiseen työhön – hyvin kallisarvoista – mutta näkökantamme ovat perin vastakkaiset.
Nuori mies taivutti päätään ja hänen sydämensä sykki rajusti. Hänet oli nostettu korkealle vuorelle ja näytetty maailma pienoiskoossa, sillä hän tiesi kyllä, että nyt oli kysymys miljoonista.
– Sinä olet usein tahtonut lähteä Englantiin ja siellä on minulla hyviä tuttavia. Nyt voisit tehdä tuon matkasi, ennenkuin teidän liittonne vahvistetaan, puhui isä levollisena.
Virva punastui ja Pouta katsoi vuoroin isään, vuoroin tyttäreen ja samalla hänen sydämensä lakkasi lyömästä.
– Kiitos, isä, sanoi Virva, minä matkustan mielelläni, ellei sinulla, Anttu, ole mitään sitä vastaan.
– Kuinka kauan sinä viipyisit?
– Kaksi vuotta, sanoi pankinjohtaja. – Jos asiat täällä kotona sillä aikaa tasaantuvat ja jonkun verran oikaistuvat entiselle tolalleen, lisäsi hän katsoen Poutaan, tulee Virva täysillä oikeuksilla minun pesääni, solmimaan liittonsa; ellei, pidätän minä ne!
– Olemme tuskin ennättäneet ajatella sitä puolta asiassa, sanoi Pouta. – Niinkuin minun asiani nyt ovat, en voi astua palvelukseenne ja Virva on suostunut jakamaan vaatimattoman toimeentuloni. Vai kuinka?