XII
Anttu Pouta oli jo kauan aikaa odottanut levottomana portilla ja tarttui kiivaasti Virvan ojennettuun käteen hänen saavuttuaan.
– Kiitos tulostanne, luulin jo unohtaneenne!
– Anteeksi, taisin viipyä.
– Ei se mitään. Katsokaa tuonne torille, huomaatteko mitään erityisempää kokouksen menossa?
Sehän on kovin vilkasta, ei taida yksikään seistä paikallaan taikka vaiti.
– On saatu uutta sytykettä. Kertokaa, mitä on tapahtunut? Lakkojuna saapui juuri lännestä, sanoi Pouta ja painoi Virvan käden kainaloonsa.
– Lakkojuna, mikä se on? naurahti Virva astuen tahdissa nuoren miehen kanssa.
– Ainoa luvallinen juna nykyään. Kutka siinä kulkevat?
– Kansa itse.
– Sekö koko kansa?
– Juuri se. Olisittepa ollut näkemässä meidän poikia ja tyttäriä. Se oli oikein huh, hah, hei! ilo irti ja huolet poissa. Hanurit ja laulut soivat, voileivät ja omenat hävisivät nauraviin suihin, lakia laadittiin ja valtion hallitusta pohdittiin ja manifesti oli taskussa, oma manifesti.
– Taaskin puhutte arvotuksia, mikä manifesti?
– Punainen manifesti, niin, niin, ette taida olla oikein selvillä. Se on nyt se tamperelainen julistus, josta täällä kyllä on jo vähän kuultu. Sain yhden kappaleen tuttavaltani junasta, muuten se kuuluu olevan matkalla tänne ja saapuu jo ennen kokousta, puhui Pouta vetäen taskustaan punaisen paperin. – Emmekö mene tuonne kahvilaan lukemaan, minä en ole kerinnyt siihen vielä oikein perehtyä.
He pujottelivat kansan joukosta kahvilan portaita kohti kuullen kaikkialla innokasta keskustelua ja paikoin kiistaa. Lakkojuna oli tuonut tosiaan hyviä viestejä lännestäpäin ja antanut uutta vauhtia ja innostuksen aihetta ja rientänyt yhä edemmäksi itään riemuisaa voittokulkuaan jatkamaan yksin autiolla radalla kuin suuri aalto ulapalla kiitäen ja liittäen itseensä pienet laineet ryöppynä edellään. Sen ajama innostuksen pyörre kulki seudusta seutuun keräten kansalaiset koolle asioita pohtimaan.
– Jokainen eukkoraasu ja äijärähjä on nyt valtioviisas ja oman onnensa seppä, sanoi Valtari tultuansa hänkin torille mennessään illalla kotiin. – Niin, ei tarvinne muuta kuin tuosta noin lavalta sanansa sanoo, niin koko kansa sen tietää ja tajuaa ja kai se sitten johonkin kirjaankin pannaan, mitä tuossa noin selvästi sanotaan ja ymmärtää annetaan, vakuuttelivat toiset porvarit ivaillen.
Virva ja Pouta nousivat ylös kahvilan portaita ja löysivät entisen rauhallisen soppensa sivuhuoneessa ja syventyivät tarkastamaan tamperelaista julistuskirjaa.
Tämä on totisesti punainen! huudahti Virva lukiessaan. – Tässähän naisetkin saavat sananvaltaa, voisivat äänestää itse hallitustakin valittaessa! Mitä tämä on? "Koska etuoikeutetut luokat eri tahoilla maata näinä päivinä innokkaasti puuhaavat eduskunnan kokoonkutsumista, julistaa proletariaatti, ettei se voi missään tapauksessa hyväksyä sellaista eduskuntaa, joka on pantu kokoon nykyisen valtiopäiväjärjestyksen mukaisesti j.n.e. Sen sijaan kutsutaan täydellä lainsäätövallalla varustettu kansalliskokous heti koolle. Kansalliskokousta kokoonpannessa olkoon jokaisella kaksikymmentä yksi vuotta täyttäneellä hyvämaineisella Suomen kansalaisella yhtäläinen, välitön ääni- ja vaalioikeus". Mitä tämä oikein on? Minä en tajua selvästi, sanoi Virva tuijottaen paperiin, ja ristiriitaiset käsitteet kiistelivät nousten mikä milloinkin etualalle.
– Loukkaako teitä proletariaattien rohkeus? naurahti Pouta.
– Ehkä, eihän voine siirtää noin vain käden käänteellä vanhaa.
– Tahtoisitte ehkä antaa vanhalle oikeuden itse laskeutua pohjaksi uudelle.
– Niin, se olisi oikeampi tapa, mutta sitä te ette ehkä salli. Oikeastaan minua ihmetyttää, mitä tarkottaa "Suomen kaikilla kansalaisilla yhtäläinen, välitön vaali- ja äänioikeus". Minun päässäni on varmaan kaikki sekaisin – kaikille kansalaisille – naisilleko myös?
– Niin, niin, neiti Virva! Eikö minun puolueeni ole kaukonäköinen ja ruhtinaallinen?
– Vaalioikeus, voivat tulla valituiksi, niinkö?
– Niin, niin, neiti Virva!
– Ja saavat valita naiset naisia ja miehet miehiä ja päinvastoin ja me olemme kuin miehet, niinkö?
– Aivan niin, eikö se ole jo alkua uuteen ihmisyyteen?
– En minä tiedä, en osaa sanoa, tuntuu vaan kuin jotakin minussakin sulaisi ja pääsisi valloilleen. Se on kaunista – kuin olisin saanut suuren lahjan. Tuskin se voi toteutua, sanoi Virva alakuloisena.
– Taaskin te epäilette, sanoi Pouta ja likisti hänen kättään, – ettekö kuule laulua tuolla torilla?
He istuivat käsi kädessä ja kuuntelivat.
Jo notkelmasta nousi merkkisauhu, se syömet sytti, puhkes innon pauhu. Kapula kiersi, vannoi valan kansa, se kauemmin ei kanna kahleitansa, ei saa se väistää vainon verisutta, siis rohkein rinnoin kohti vapautta! Ken rintamansa rikkoo taiston tiellä ja liiton suuren pettää pelkomiellä, kun vaarassa on isänmaa ja kansa, häpeä ja herja olkoon palkkanansa! Kotoinen liehuu lippu, rusoa hohtaa poski: Nyt taistellaan, jo täytyy nousta päivä uus, vapaus, veljeys ja yhdenvertaisuus!
[Lakon aikana painattanut sosiaalidemokratian komitea. Tekijä tuntematon.]
Lavantäyteinen soittokunta säesti kansan yksiäänistä laulua.
– Heillä on usko, ja kun se kerran on syttynyt tuolla noissa sydämissä, tuhansissa, tuhattuhansissa sydämissä, ei sen hehkua enää voi sammuttaa, ei koskaan! Se kytee ja sytyttää nousevan polven rintaan saman kydön. Se on nyt todellisuutta, oleva ja pysyvä tosiasia, ei mikään haave enää, ei kaunopuhelias lause. Me tulemme sitä kehittämään ja uudet elämän muodot hahmottuvat kauniisti rauhan aseilla.
Kansalliskaartilainen astui samassa sisään ja ilmotti:
– Täällä on lähetti Tampereelta.
Pouta ja Virva lähtivät kokoussaliin ja tapasivat siellä lähetin, joka oli tuonut julistuskirjoja suuren mytyn.
– Tulen Tampereelta, terve, sanoi hän ojentaen kättä.
– Terve tuloa, tuotteko julistuksen?
– Tuon ja tovereilta innokkaat terveiset. Meillä taistellaan, kestetään, nyt on köyhälistön aika tullut!
– Kuinka tuota – kuinka on ollut? sanoi Pouta osaamatta jatkaa miehen tapaan.
– Suuri innostus, väliaikainen hallitus on valittu. Tämä julistuskirja hyväksytty perustuslaillistenkin kokouksessa ja koko kaupunki on sitä juhlinut soitoin ja soihtukulkuein riemukulussa ja juhlissa.
– Oho, ettekö voi jäädä kertomaan tästä meille kokouksessa? Se alkaa aivan pian, sanoi Pouta.
– Minun tehtäväni on viedä näitä julistuksia eteenpäin, resiinani on asemalla. Toivon teille hyvää jatkoa. Julistuskirja on luettava kansankokoukselle lakkokomitean yksimielisesti hyväksymänä ja juuri sellaisena kuin se on.
– Eihän se ole ilman pätevä, myönsi Pouta kätellessään poistuvaa lähettiä. – Vai, mitä te sanotte? kysyi hän kääntyen Virvaan, joka istui vasemmalla pöydän ääressä.
– En minä tiedä, meikäläisten en luulisi hyväksyvän sitä sinänsä, siitä olen melkein varmakin.
– Entä te itse, hyväksyttekö?
– Minäkö? En, en aivan, en sinänsä.
– Mutta jos nyt koko asia menisi myttyyn tuon erimielisyyden vuoksi, ettekö sittenkään…?
– Eihän se riitä riipu.
– Minä sanon, että se riippuu siitäkin paljon.
– Minä en sitä usko.
Pouta katsoi häneen avosilmin kuin arvotukseen ja vähitellen ilmestyi katseeseen sama tuskainen ilme kuin päivällä hänen puhuessaan.
– Nyt on käsissämme arka, kallis asia, emme saa muistaa itseämme, sanoi hän hiljaa.
– Juuri sen vuoksi en voi tehdä vastoin vakaumustani, sanoi Virva vakavana.
– Niin, mitä minä olen teille? Maankiertäjä, tänään tässä, huomenna tuolla, yksi heistä, miksi te minua uskoisitte?
– Teette väärin vedotessanne minun rakkauteeni ja kuitenkin olette itse pidättänyt oikeuden erottaa mielipiteet ja tunteenne.
Pouta katsoi häneen taaskin kummeksuen, mutta samassa hän käsitti ja painoi päänsä niin nöyränä ja neuvottomana, että Virva laski kätensä hänen käsivarrelleen lohduttaakseen.
– Näette, kuinka vaikea on erottaa niitä kahta, tunnetta ja vakaumusta.
Pouta sulki silmänsä ja puristi kädellään pöydän laitaa voidakseen pidättyä sulkemasta syliinsä sitä kallista olentoa, joka kuului hänelle – eikä kuitenkaan kuulunut. Kahdenpuolinen tunne sitoi heidät ilman kosketustakin, ja kun Virva astui toiseen huoneeseen ollakseen näkymättömissä kokoukseen tulijoilta siksi, kunnes alettaisiin, seurasi Pouta häntä.
He olivat tuskin päässeet huoneeseen, jonka oven Pouta sulki, kun Virva tunsi voimansa raukeavan ja omituinen tajuttomuus valtasi hänet, ja ellei Pouta olisi samassa sulkenut häntä syliinsä, olisi hän kaatunut.
Se oli vain hetken huumaus ja samassa hän jäykistyi, työntäen lempeästi nuoren miehen luotaan: – Ei, ei, rakas, ei!
Hän eteni ovea kohti kuin vaaraa paeten, kevyenä kuin olisivat näkymättömät siivet kuljettaneet lattian poikki. Hän riensi pois taakseen katsomatta.
Ulkona oli melu vaiennut, ja Virva kulki torin poikki, missä tulisoihdut lavan ympärillä olivat ainoana valaistuksena marraskuun pimeänä iltana. Ajatukset harhailivat sameina ja muodottomina pääsemättä käsiksi mihinkään. Kaikki entinen oli mennyttä, ei enää palaisi milloinkaan. Mitä tahtoa, mitä ajatella, mihin tarttua?
Leuto ilta ja pimeys kietoi nuoren naisen vaippaansa ja hän kulki katua ylös kirkonmäelle, missä yksinäisyys ehkä soisi tyynnytystä, astui hitaasti askel askelelta edeten aaltoilevasta kansan joukosta, ja hänestä tuntui, että hän vähitellen erosi samalla siitä, mitä oli ollut. Kansa tuolla kiirehti kotiin selvittelemään vastaisia kohtalojaan – hän täällä omiaan tahtoen löytää itsensä.
Miksi se oli tällä kertaa niin vaikeata? Hän oli aina ollut valmis avomielisesti ilmaisemaan mielialansa isällekkin. Ilot, huolet, toivomukset ja tehtävät eivät hänelle milloinkaan vielä tuottaneet muuta kuin hetken päätöksen. Nyt, mitä sanoisi, miten esittäisi? Saiko hän ilman muuta antaa pois itsensä? Oliko hänellä siihen oikeutta?
Hiljainen: ehkä, ehkei, ja lopulla varma ja selvä käsitys totuudesta: ei! Hänellä ei ollut niin suurta oikeutta itseensä – ei vielä, lisäsi hän pelastaakseen mahdollisuuden. Isä oli vieläkin vastuunalainen hänestä kaikessa – niin, ihan kaikessa. Hänellä ei ollut olemisen varaa muuten kuin isän kautta.
Ahdistava tunto, elämisen tuska kidutti häntä ensi kerran ja sen jättimäinen, musertava taakka painoi koettelematonta nuoruutta. Miten hän oli voinutkin olettaa asuvansa kaiken tuon yläpuolella, irti siitä, niinkuin ei se häneen milloinkaan ulottuisi. Olihan hän aina ollut varma isän katon alla astuessaan, käsin kannettu ja sydämin kaikkialla vastaanotettu, ihailtu ja jumaloittukin. Mutta kuinka paljon oli niissä voitoissa ollut hänen omaa ansiotaan? Eivätkö kaikki vieraat ja omaisetkin aina yhdistäneet häntä isän hyvään asemaan? Missä oli hän itse heidän puntarissaan? Ehkä joku pieni somuuden piirre tässä kauniissa valaistuksessa laskettiin hänelle itselleen kuuluvaksi ja oltiin siitä ylen onnellisia.
Isälle hän tiesi olevansa rakastettu olento, osa hänen elämäänsä, välttämätön sille, ja juuri se teki kaksinkerroin raskaaksi käden, joka pyrki kohottumaan omaa onnea kohti ja astumaan elämässä aivan vastakkaista tietä.
Niin, isä, oliko hän enää isää niin lähellä kuin muutama päivä sitten, jolloin horjumaton varmuus oli heitä lämmittänyt kuin yhteinen vaippa? Siellä oli ollut turvallista vaikka yksinäistä. Ja nyt, nyt hän oli sieltä ainaiseksi lähtenyt. Se oli nyt niin pieni ja ahdas soppi, pyhä lapsenkehto – ei muuta. Ja tuo kaikki, mitä nyt oli tapahtunut, se oli elämää, kaikki nuo rakkaat ihmiset, tutut ja tuntemattomat, kokoukset, puheet, hullutukset, liiottelut ja mielettömyydet, innostus, usko, työ ja tulevaisuus! Ah, ne olivat kaikki hänenkin osaansa ja sanomattoman rakasta ja suurta! Elämän pyhä autuus odotti häntä miehekkäällä povella ja hän saisi nähdä oman kuvansa kahden tulisen silmän pohjalla. Siellä oli uusi maailma, ja se lumosi ja kutsui, se huutaen vaati tulemaan – mutta siellä oli vaikeudet, työ ja vastuu…
Tulemaan, niin tulemaan, mutta kuinka hän voi mennä? Tyhjin käsin, outona, voimatonna, taitamatonna ja kuitenkin ylpeänä. Ei, ei. Ensin hänen täytyi olla heidän arvoisensa, voida astua elämän eteen ihmisenä ja vastuullisena, ansaita elämisen oikeus – niin, ansaita se!
Mutta miten, armias taivas, miten? Hänen päässänsä vasaroi ja katse tuijotti pimeyteen, jossa kaupungin rakennukset häämöttivät epämääräisinä möhkäleinä, uhkaavina kuin unessa kummitukset.
– Eihän onneansa voi varkain ottaa, huokasi hän, nousi kostealta penkiltä ja alkoi astua alas kirkonmäeltä tuskaisten epäilystensä vallassa. Äkkiä hän muisti kokouksen alkavan aivan pian ja tiesi tamperelaisen julistuksen joutuvan kiistan alaiseksi.
– Mitä siitä, olivathan puolueet hänestä yhdentekeviä. Elämä ja sen taistelut oli hänen nyt itse kestettävä, yksin, niinkuin voi. – Tulkoon, mitä tuleman pitää, lohdutti hän itseään ja ohjasi kulkunsa majataloon.
– Soisinko, ettei hän minusta välittäisi? Ei, ei, hän on vain laskenut liian raskaan taakan hartioilleni. Jos hän olisi minut ottanut…! Ei, ei, vapaasti minä tahdon mennä, hänen vertaisenaan voimassa. Hän rakastaa minua – Jumalani, minua itseäni. Ja se on niin varmaa kuin minun tuskani ja autuuteni!
Virva saapui samalla portaille kuin kaupungin tunnettu sosialistinainen ja puhuja Hilma Roima. Hänellä oli kädessään punainen paperi, ja heti huoneeseen tultuaan nainen alkoi purkaa ihastustaan.
– Se on ihana, tämä manifesti, oletteko lukeneet?
Kokous oli jo melkein täysilukuinen ja sosialistit ja porvarit järjestyneet kukin omalle puolelleen, toinen oikealle, toinen vasemmalle omien lippujensa suojaan.
– Ompas sillä Poudalle sakkia, sanoi nahkuri Karri pujahtaen ravintolan sisähuoneisiin, jonne nyt juuri jostakin syystä vetäännyttiin porvarien puolella.
Hilma Roima luki: – Kuulkaa, esimerkiksi tämä: – käytäntöön sovelluttaen ehdottoman kansalaisvapauden vaadimme…
– Hyppää yli, se ei kuulu meille! sanoi maalari Porras, sosialisti, ja luki itse toisesta kohdasta: – uusi väliaikainen – ei, tässähän se on – koska etuoikeutetut luokat tahtovat koota luokkaeduskunnan – kuulkaas niitä, vai luokkaeduskunnan! Hirvi, puolueen kynäniekka ja sihteeri, hyppäsi pystyyn ja löi nyrkkiä pöytään.
– Pois se, jos luokkaeduskunta vain kerrankin kutsutaan koolle, silloin keräämme kansaa ja rakennamme lihamuurin, joka ulottuu Riihimäeltä Helsinkiin saakka eikä ainoakaan luokkaeduskunnan mies siitä ulos pujahda, ennenkuin se on meidän puolellemme taivutettu!
Syntyi aika meteli ja huuto.
– Sen sijaan kutsutaan kansalliskokous heti koolle, sanoi Porras.
Hilma Roima otti puheenvuoron toisten vielä väitellessä ja huusi kimakalla äänellään: – Mitä sanotte tästä: yleinen ja yhtäläinen ja välitön ääni- ja vaalioikeus kaikille Suomen kansalaisille – kaikille, huomatkaa: kaikille, miehille ja naisille! Naisillekkin, kuulkaas, naisille! huusi hän voimiensa takaa, kunnes ääni hukkui itkuun.
– Se on juupelinmoista, sanoi Hirvi.
– Niin, eikös ole? itki Hilma Roima, – äänioikeus ja vielä vaalioikeuskin – että minä voisin tulla valituksi valtiopäiville, juuri minä!
Hilma Roima pyyhki kyyneleitään ja miehet tuijottivat häneen suu auki.
– Niin, niin voisitkin, jukuliste! vahvisti Porras omaa hämmästystään. – Siitä taitaa syntyä uusi tahti!
– Oikein tämä vie henton pois ruumiistani, oikein minua vapisuttaa ja niin tuppaa itkettämään.
– Totta tosiaan tämä on manifesti oikein kansan antama, sanoi Hirvi painavasti.
– Jos tämä toteutuu, tulee se olemaan suuri lahja ihmiskunnalle, puuttui Pouta puheeseen. Hän oli istunut Virvan kanssa vasemmalle.
– Porvarit eivät taida suostua, tässä on puhuttu hiukan tukistellen etuoikeutetuista luokista ja se on karvas pala, sanoi Hirvi.
– Manifesti on manifesti ja siihen täytyy suostua kuin rukki rohtimeen, vaikka siinä vähän päistäreitäkin olisi, vakuutti Porras ja iski taas kämmenensä pöytään.
– Täällä se on hyväksyttävä yksimielisesti, ellei hyvällä, niin pahalla! huusi joku.
– Hyvänen aika sentään, eihän tuohon voi olla suostumatta. Yleinen ääni- ja vaalioikeus on meille tärkeämpi kuin raitis ilma! vakuutti Hilma Roima.
– Saattaa olla, mutta tämä ei ole vielä laki, on vasta ehdotus, selitti Pouta.
– Ehdotus, mikä ehdotus? Ja on kuin säädös, manifesti! Vai jo takerrutte ja ehtoja latelette? Totta kai minäkin ymmärrän sen asian. Kun kerran on annettu meille tällainen aate, niin sen pitää elää ja lentää ja ottaa koko kansa ja koko maailma! Me taistelemme, puhumme viimeiseen hengenvetoon!
– Mitä te sanotte, neiti Auer? kysyi Pouta hymyillen.
– Toisissa naisissa on luokkaylpeys synnynnäistä, se istuu kiinni kuin raidat kissan selässä, sanoi Hilma Roima silmäillen ivallisesti Virvaa.
– Te olette rehellinen, koska noin tunnustatte omat vikanne. Minä puolestani en tunne mitään luokkarajoja, tunnen vain ihmisiä, sanoi Virva.
– Hyvä neiti, nyt ei ole kysymys vain teidän tunnostanne ja teidän ihmisestänne, vaan kaikkein naisten ja kansalaisten yksimielisestä tahdosta. Yrittäkää hiukan ajatella, uhmasi Hilma Roima. – Tunnetteko julistuskirjan?
– Tunnen, sanoi Virva pysyen aivan tyynenä ja varottaen katseellaan Poutaa puuttumasta puheeseen.
– Ja kuitenkin voitte seistä tuossa kylmänä ja halveksuvana, niin, juuri, halveksuvana!
– Kullakin on oma tapansa ilmaista mielipiteensä, sanoi Virva hymyillen.
Ärtyneenä toisen hienosta ja ylevämmästä tavasta keskustella joutui köyhälistön tarmokas esitaistelija pois suunniltaan ja kohotti äänensä: – Teillä on tosiaan oma tapanne – jarrujen tapa se on! Ja jos te nyt tosiaan teette vastarintaa, emme takaa, mitä tapahtuu!
– Olette jalomielinen ja ilmotatte edeltäpäin vaarasta. Minun takanani ei ole mitään joukkoa, johon turvautuisin, olen aivan yksin ja sangen vähäväkinen, puhun ja toimin vain omasta puolestani.
Hilma Roima katsoi parhaaksi perääntyä, ei muka kannattanut.
Tuollaisen voi syrjäyttää hartioiden nykäyksellä.
– Ei kannata väitellä tahdottomien kanssa, sanoi hän.
– Ette itsekkään ehkä aavista, kuinka totta puhutte, sanoi Pouta Virvalle kahdenkeskisessä puhelussa. – Hän on jotakin puolueensa yhteydessä, nousee ja kaatuu sen kanssa. Te olette yksin, oma itsenne, kuuluen vain siihen suureen yhteyteen, jota sanotaan ihmisyydeksi, mutta se yhteys asuu etäällä ja väistyy aina sen mukaan edemmäksi kuin sitä tavotamme.
– Kuulumme siihen kumpikin, sanoi Virva.
– Kiitos, sanoi Pouta vahvistaen sanansa katseella, joka huumasi Virvaa. – Ja juuri sen vuoksi te varmaan tulette ymmärtämään ja auttamaan minua tässä taistelussa. Minä olen heidän kaltaisensa, käytän heidän aseitaan ja uskon siten paraiten hyödyttäväni heitä ja suurta asiaa.
– Minä en sitä vielä oikein usko.
– Pitäähän ihmisten kehittyä asteettain, emme ole vielä teidän tasollanne, käytämme toisia keinoja.
– Olette ehkä oikeassa.
Pouta ei voinut irrottaa katsettaan Virvan ihanista kasvoista, joiden kirkastuneessa ilmeessä kuvastuivat vaimentuneiden sieluntaistelujen mainingit vaihtelevana hymynä ja totisuutena, epäilynä ja vakaumuksena.
– Teidän viihtymisenne tässä minun rinnallani, meikäläisten parissa, kun kaikki teikäläiset siirtyivät tuonne toisiin huoneisiin – on minulle sanomattoman kallis todistus meidän…
– Minä pyydän! varotti Virva hätäisesti katsahtaen Poutaan ja luoden samassa silmänsä alas, sillä nuoren miehen oli mahdoton peittää tunnettaan. – Minun pitää kai nyt lähteä… ehkä se onkin parasta.
Virva astui ovea kohti vasemmalle katsoen vielä kerran seuralaiseensa ja vavahti, sillä Poudan olemuksessa ilmeni sellainen neuvoton tuska ja turvattomuus, ettei hän voinut kieltää häntä tulemasta mukaan toiseen huoneeseen, jossa he löysivät rauhallisemman sopen eivätkä kuitenkaan olleet kahden.
– Tapa ja tottumus ovat siihen määrään meidän herrojamme, että pitävät ihmisen valtavimmankin tunteen ohjissa. Kun näen vain vilaukseltakin teikäläisiä, muutun kylmäksi maailmanmieheksi. Olkaa huoletta, täällä olen toinen mies, puhui Pouta.
Virva hymyili nyt onnellisena ja hilpeänä unohtaen hetkeksi kaikki ristiriidat. Hänen metallinen käsilaukkunsa putosi matolle ja Pouta otti sen ylös ja nosti samalla nojatuolin Virvalle pienen pöydän ääreen.
– Käsilaukkuni, saanko? sanoi hän ojentaen kätensä sitä ottamaan. Pouta tarttui siihen, vei sen huulilleen kääntyen selin oveen eikä Virva tahtonutkaan estää ritarillista lemmen ja kunnioituksen osotusta, joka tuntui sopivan niin mainiosti hänen voitonvarmalle toverilleen. Hän vain hymyili ja tunsi vapautuvansa jostakin väkinäisestä ja luonnottomasta jäykkyydestä ja muuttui vallattomaksi tyttöseksi, jolle kaikki on herttaista leikkiä. Hänen kevyt mielialansa tarttui Poutaankin ja hymyt karkeloivat kahden nuoren kauniilla kasvoilla.
– Te ette saa luottaa minuun liiaksi, sanoi Virva.
– Vain sen verran kuin silmänne lupaavat.
– Minkä verran ne lupaavat?
– Sen verran, että saan laskea käteni tuolinne selälle.
– Jos se on levon tarpeessa, hyvin kernaasti, tuoli ei muuten kuulu minun käskettäviini.
– Kaikki, mihin te kosketatte, on minulle pyhää. Poudan käsi valahti kuin sattumalta tuolin selältä Virvan taakse.
– Kätenne ei ole enää tuolin selällä, sanoi Virva punastuen ja siirtyi tuolin syrjälle katsellen turvatonta kättä vieressään.
– Minä sain luvan, väitti Pouta kumartuen eteenpäin kohteliaasti tuolillaan kuin olisi tahtonut katsella käsilaukkua, jota Virva heilutti sormessaan. – Te ette pitänyt sanaanne.
Virva istui katse oveen päin ja kalpeni.
Pouta huomasi lemmittynsä kasvojen ilmeen muutoksen ja seuraten katseen suuntaa kääntyi oveen päin ja näki kynnyksellä Allaan, ja hänen olennossaan saman pidätetyn tuskan, mikä Virvan kasvoilla kuvastui.
Nuoret nousivat molemmat, ja Virva astui jäykkänä kuin unessa serkkunsa luo tarttuen hänen tarjottuun käteensä.
Pouta jäi yksin syrjäiseen huoneeseen lemmenkateuden raadeltavaksi. Hän oli näkevinään Virvan katseessa sellaista omistavaa ja alistuvaa hellyyttä, ettei se voinut olla muuta kuin… hän oli sokea ja herkkäuskoinen narri, eikö hänen pitänyt tietää ja käsittää, ettei…!
Punainen sumu häälyi onnen hemmotteleman nuoren miehen silmissä ja vaivoin hän pääsi rauhottumaan voidakseen alottaa kokouksen, johon häntä odotettiin.
* * * * *
Kun Poudan puoluetoverit olivat jääneet yksin neuvottelemaan manifestista, tulivat he yhä enemmän vakuutetuiksi, että nyt tulisi ero porvarillisista. Sitä tiesi heidän mielestään myöskin vastapuolueen siirtyminen keskenäisiin neuvotteluihin sivuhuoneissa ja sitäpaitsi oli torilla kuultu sangen äänekästä erimielisyyttä.
– Kyllä heidät pannaan hyväksymään yksimielisesti, ellei muu auta, niin piiritetään koko talo ja aseet kuntoon – povitaskuissa. Katsotaan sitten, kuka vastaan porisee! oli Porras puhuvinaan leikillä, mutta kaikki tiesivät, että mies voi tottakin tarkottaa.
– Oikein sinä meinaat pohjalaisten tapaan puukolla ja paukkeilla, naurahti Hirvi.
– On sitä vähemmästäkin aseeseen tartuttu ja puukkoa heilutettu.
– No, on, ei silti. Minulla olisi toinen tepsivämpi ehdotus. Pannaan neuvo neuvoa vastaan. Olut-Valtari on kireissä väleissä kaupungin asukkaiden kanssa. Siitä nuorasta pitää vetää. Elleivät porvarit suostu yksimielisesti hyväksymään julistusta, niin silloin heidän pomonsa vedetään kireälle, ehdotti Hirvi.
– Ahaa, voitaisiin pitää pieni selitys ja tulistuskokous täällä torilla.
– Oikea pystyvalkea siitä tulla pitää ja savun pitää olla niin sakea, että se sekottaa pään!
– Oikein, oikein! huudettiin salissa.
– Kun into on saatu nousemaan, mennään tervehtimään Olut-Valtaria oikein soihtukulkuein ja sakissa!
Nuoret olivat nyt ottaneet urakalla asian hoidon ja se alkoi saada huimaavan vauhdin.
– Ja käydään vieraisilla tehtaassa, voisihan sen kaljan antaa maistaa maatakin, eiköhän silloin meitäkin muistettaisi!
Pouta ilmestyi joukkoon synkkänä, ja pahaa ennustavalla äänellä hän sekaantui puheeseen.
– Jopa helkkarissa, teiltä puuttuu asiallisuutta. Porvareja pitää aina lähestyä kirjallisesti ja juhlallisesti, paraatinaama ja paraatiryhti, komeasti, ivasi hän hyvin tietäen yllyttävänsä joukkoa.
– Niin, niin, riuskasti! huusivat nuoret miehet puolueen leiristä.
– Laadimmeko anomuksen ja vaadimme Valtarin lakkauttamaan oluen myynnin ja valmistamisen? ehdotti nyt Hirvi saaden kiinni asiallisuuden päästä.
– Ellei hän suostuisikaan…!
– Kuinka hän voisi sellaiseen suostua, tehdashan on yhtiön, sanoi Pouta.
– Mitä sitten hyödyttää koko puuha? sanoi Hilma Roima.
– Hoilataan hetkisen alas ja huilutetaan porvareja heidän omissa perisynneissään, ja jos kovalle ottaa, laukaistaan joku pamaus ilmaan. Se jo tepsii, porvarit taipuvat, kun koko kaupunki on meidän puolellamme. Sitten pidetään kokous ja saadaan siinä yksimielinen hyväksyminen julistuskirjalle ja se luetaan kansankokoukselle aamulla, hurraa, voitto meidän! ehdotti Hirvi.
– Ja taas olemme vieneet asiamme tuuman eteenpäin.
– Nyt on yritettävä ensin tässä kokouksessa paraan mukaan.
– No niin, että tulta iskee ja savu käy! sanoi Pouta.
Miehet nauroivat.
– Mikä punakaartilaisia niin lystittää? kysyi nahkuri Karri astuen saliin sivuhuoneesta.
– Täällä vain joku kertoi nahkurista, joka kävi itse nahkasammiossaan koettamassa, oliko liemi kyllin kuumaa, ivaili Pouta.
– No, oliko se? mörähti Karri levittäen jalkansa ja sieramensa kuin olisi vainunnut jotakin käryä.
– Siitä ei taru kerro.
– Sen saatte ehkä tänä iltana nähdä, sanoi Karri silmäillen miehiä alta kulmain.
– Mitä nähdä? sähähtivät kaikki.
– Siitä ei taru vielä mitään tiedä, hymähti Karri vilkaisten Poutaan.
Porvarit olivat jo kaikki kerääntyneet saliin. Heillä oli ollut neuvottelu, miten menetellä julistuksen suhteen, ja saatu päätökseksi olla perustuslaillisia ja pysyä vanhan pohjalla uutta laatiessa. Ei mitään rajuja hyppäyksiä uuteen ohi vanhan. Sosialistien punaiset haaveet voisivat tuottaa arvaamattoman vaaran. Uudistuksia kyllä täytyi saada aikaan, luonnollisesti, mutta laillisessa järjestyksessä valtiopäivien kautta. Tamperelaista julistusta ei voitaisi hyväksyä kansalle luettavaksi. Heidän velvollisuutensa oli pysyä tässä pikku kaupungissa vakaumuksessaan lujina niinkuin otaksuttavasti kaikkialla muuallakin tehtiin – oltaisiin lain ja järjen kannalla.
– Tohtori Allas kai ottaa puhuakseen ja vastatakseen kaikkien meidän puolestamme, jos punaiset kiristävät hyväksymään, niinkuin kuulemani mukaan aikovat tehdä, sanoi Karri. – Se kuuluu olevan heille hyvin tärkeä seikka tällä hetkellä.
Nyt oli asia sovittu ja siirryttiin saliin.
Allas oli pysähtynyt ovelle voimatta peittää tuskaansa nähtyään serkkunsa Poudan kanssa hyvin tuttavallisessa keskustelussa. Mutta kun Virvan kasvoilla kuvastui epäröivä ja herkkä tunto siitä, mikä painoi serkun haavoittunutta mieltä, rauhottui hän hetkeksi, tuntien Virvan kevyen käden kosketuksen ja aran, hiukan lohduttavan lähenemisen, kun vapiseva käsi pujottautui hänen kainaloonsa tuskin hipaisten häntä.
Virva oli niin poissa maailmasta, ettei hän tarkoin kuullut, mitä Allas sanoi. Poudan tuolin selältä pudonnut käsi oli hiukan hipaissut hänen vartaloaan ja sytyttänyt kuuman väreilyn hänen hermostoonsa. Se kosketus oli ikäänkuin jäänyt hänen vaatteisiinsa ja tuntui vieläkin elävänä ja todellisena.
Pouta sivuutti heidät astuen saliin, kun he vielä seisoivat rinnatusten Virvan käsi Allaan kainalossa keskellä huonetta. He olivat tottuneet tuttavalliseen seurusteluun lapsesta saakka, leikkineet yksissä kuin sisar ja veli. Ehkä rakkaus juuri sen vuoksi olisi tuntunut Virvasta herjaukselta heidän välillään. Hän oli toisinaan unissaan olevinaan Allaan sisar ja kauhistuvinaan sitä, että heidän piti mennä kihloihin, ja herätessään keventyneenä nauranut unikuvaa.
Nuo tunteet olivat nytkin sykäyttäneet häntä, kun Allas astui ovelle ja hän itse oli pakotettu lähenemään kuin lohduttaakseen rakasta veljeä. Olihan aivan luonnollista, että he seisoivat käsitysten, ja näin voitti Virva tasapainonsa samalla kuin hänen ystävänsä rauhottui.
Tuttavat otaksuivat heidän olevan läheisissä suhteissa ja hymyilivät hyväksymistään kuin olisi noiden kahden nuoren edullinen liitto tehnyt heidätkin turvallisemmiksi. Virvan kaikkialla ilmennyt seurustelu Poudan kanssa tahdottiin jättää huomaamatta, vaikkei kumpikaan peitellyt taipumustaan enempää kuin hienotunteisuus vaati.
Allas ja Virva seurasivat saliin toisia puoluelaisiaan ja asettuivat vasemmalla sinivalkoisen lippunsa kohdalle.
Pouta oli jo astunut pöydän taakse alottaakseen kokouksen, mutta puoluelaiset piirittivät hänet ja keskustelivat matalalla äänellä puolittain kuiskaten:
– Nyt täytyy kiristää, sanoi Porras.
– Meillä on komiteassa ehdoton enemmistö, sanoi Pouta, heittäen samalla silmäyksen Allaan puolelle. – Asia olisi kuitenkin saatava läpi tässä kokouksessa, jos mieli ollenkaan voittaa, sillä nyt eivät kaupunkilaiset porvarit vielä ole ennättäneet liittyä meitä vastaan.
– Olemme panneet vahdit piirittämään talon. Aseet ovat meillä valmiina. Niitä peeveleitä täytyy pelottaa, sanoi Porras.
– Oho, huudahti Pouta hämmästyen miesten nopeaa toimintaa. – Huimia miehiä te olettekin, mutta olkoon menneeksi! sanoi hän hampaiden välistä, vilkaistuaan vielä kerran vasemmalle Allasta ja Virvaa. – Antaa tulla vaan, me emme aio olla leikin vuoksi!
– On aika alottaa kokous, sanoi Karri toiselta puolelta.
– Ajan kulustahan porvari hyötyy ja kukkaro paisuu. Hän vain oikaisee kättään ja heti siihen tarttuu raha ja rakkaus, ivaili Pouta Karrille ja miehet nauroivat piirissä.
– Puheenjohtaja on myrskyisellä tuulella, tästä voi syntyä intressantti kokous, sanoi Hilma Roima.
– Varmasti, kuulen jo aaltojen pauhun. Älkää vaan tulko merikipeäksi! nauroi Pouta ja koputti samassa pöytään:
– Tärkeät asiat vaativat tässä kokouksessa huomiotamme. Tämän uuden ajan käänteessä tahtovat kaikki vapautta ja oikeutta rakastavat kansalaiset yhtyä mahtavien aatteiden lipun alle. Yksimielisinä kestämme paraiten, sitä ei saisi unohtaa, ja siksi ehdotan luettavaksi tämän julistuskirjan siinä mielessä, että se voidaan täydellisesti hyväksyä ja sellaisenaan lukea kansan kokoukselle täällä, niinkuin on tehty kaikkialla muuallakin.
Pouta istui ja kehotti kokousta lausumaan ajatuksensa
– Nykyhetkellä on laillisuusaate tärkein. Kaikki muut uudistustoimet kulkevat sen vanavedessä, sanoi Allas.
– Pois sensuurit meidän joukostamme! keskeytti Porras kovalla äänellä ja heitteli samassa punaisen julistuskirjan lehtiä yleisölle. – Sensuuri on aina syönyt meiltä kerman viilin päältä, mutta nyt jaan teille kerrankin viilin kermoineen. Tämä on se punainen manifesti, jota koko maa ilokyynelin tervehtää. Eläköön!