X
Seuraavana päivänä oli talossa hiljaista, väki rukiinleikkuussa kaukana pelloilla, Olli pitäjällä, ja Saima oli koko päivän viettänyt yksin synkissä mietteissään suunnitellen elämäänsä. Hän kuuli maantieltä rattaiden ratinaa ja arvasi Ollin tulevan.
Hurravilli ravasi omin ehdoin, ja Olli istui kärryillä kyyristyneenä, laihtuneilla kasvoilla kiusaantunut ilme ja syvällä silmissä tuskaa.
Hevonen hirnahti ja ajaja nosti päätään nähden samassa puun alla kotiniityllä pari tukkipomoa ja Aapon – pulloja ja laseja.
Ollin kasvoille levisi tumma puna ja hän huitaisi Hurravilliä ohjilla, kiirehtäen miesten sivutse. Kotiin päästyään hän riisui itse hevosen ja meni väsynein askelin sisään.
Saima nousi portailta ja antoi tilaa kohteliaasti kuin oudolle miehelle, hymyili ivallisesti ja aikoi poistua.
– Saima! – sanoi Olli niin tuskallisella äänellä, että Saima hätkähti ja kääntyi häneen päin.
– Olin eilen liian – äkkinäinen, sanoi hän vaikeasti valiten sanojaan. Voitko unohtaa sen?
– Voin unohtaa kaikki paitsi sen yhden ainoan asian, jota olen sinulta pyytänyt, sanoi Saima kiihkeästi.
Olli katsoi häneen.
– Tahdon sinut kokonaan ja täältä pois.
Olli kääntyi hitaasti ja meni sisään.
Saiman kasvoille levisi jälleen ivanhymy ja pää nousi ylpeänä ja kädet puristuivat nyrkiksi, kun hän astui pihan poikki tielle.
Aapo tuli vastaan lakki kallellaan, kädet taskuissa ja laulaen:
Voi kuinka iloinen olin minä silloin, kun tanssista tanssihin kuljin ma illoin. Mut' sitten tuli tuttu ja loppui koko juttu.
Saiman mieleen laulu heitti hetkeksi valoisan tunteen ja hän huusi
Aapolle:
– Laula vielä.
Juur' kaksikymmentä vuotta minä täytin ja aika veikeeltä veijarilta näytin, mut' suru minut otti, kun järki hyvä petti —
Luuletko, että voisimme yhdessä laittaa siihen kauniimman nuotin?
– Se on tietty, sanoi Aapo liian innokkaana.
– Minä säestäisin piaanolla.
– Vaikka millä! uhmaili Aapo ja seurasi Saimaa saliin.
– Laula vielä se ensimmäinen värssy, pyysi Saima, ja Aapo asettui lähelle Saimaa, laski kätensä hänen olalleen ja lauloi liian kovalla äänellä.
Olli astui samassa huoneeseen ja sanoi Saimalle puoliääneen:
– Etkö näe, missä tilassa Aapo on?
Saima kääntyi äkkiä Olliin, ja Aapo astui Ollin eteen huutaen:
– Olenko minä missään tilassa!
– Ole hiljaa ja mene pois! sanoi Olli hilliten suuttumustaan.
– Annahan Aapon olla! sanoi Saima ja astui veljeksien väliin.
– Etkö sinä, Aapo, häpeä laittaa itseäsi tuohon kuntoon ja tulla —
Aapo asettui veljensä eteen, matki hänen ääntään ja sanoi:
– Etkö sinä häpeä sekaantua muiden asioihin?
Saima nauroi: – Oikein, Aapo. Me olemme kumpikin vapaita ihmisiä ja teemme, mitä tahdomme, lisäsi hän ja uhka leimahti katseessa. Lauletaan, Aapo.
Saima meni jälleen piaanolle, mutta Aapo jäi tuijottamaan veljeään poikamainen uhka katseessa, kädet ristissä rinnalla.
Olli katsoi yhä Saimaan ja pyysi: – Käske häntä menemään, minä pyydän.
– Minkä vuoksi? Minä en ymmärrä. Aapo on täällä ainoa ihminen, joka minusta välittää. Muut rakastavat enemmän säästöpankkiaan, vaivaisiaan, mäkiään, mäntyjään ja nautojaan!
– No, veli, kumman meistä pitää lähteä? kysyi Aapo yhä tuijottaen ja läheten Ollia.
Olli nousi hitaasti, siirsi varovasti tuolinsa syrjään ja tarttui nuorukaisen hartioihin. Aapo riipaisi itsensä irti. Ollin kasvoille nousi puna, hän tarttui uudestaan veljeensä ja työnsi ulos ovesta. Aapo kompastui portaihin, jäi hetkeksi virumaan, mutta nousi jälleen ja astui hoippuen pihan poikki vanhaan pirttiin.
– Tätäkö sinä tahdoit? kysyi Olli, katseessaan vihaa.
– Syytä itseäsi! huusi Saima. Sinulla oli vara valita, ehkei ole enää.
– Mitä sinä tarkotat?
– Sitä, mitä sanoin.
– Sinä sanot aina liian paljon.
– Ahaa, ehkä olen hidastellut tehdä sanojeni mukaan.
Kärsivällisyyttä, mies, kyllä sekin vielä tapahtuu.
– Puhut arvotuksia.
Saima kääntyi äkkiä raivostuneena.
– Etkö sinä näe, kuinka minussa joka jäsen vapisee, vereni kiehuu ja minulla on vain yksi ainoa toivo ja vaatimus!
XI
Aapo oli poissa. Kukaan ei tiennyt, minne hän oli joutunut. Ei mitään sanaa, ei kirjettä, ei jälkeäkään miehestä. Pikku pojat tiesivät hänen illalla olleen kamarissaan, mutta yöllä hän oli kaiketi lähtenyt.
– Se on peijoonien pitoa, mutisi vanha Matti, ja Liena vilkaisi häneen ja huuli meni lerpalleen. Emännälle hän vihjaisi:
– Eiköhän rouva tiennyt, että Aapon sellaisia piti tekemän?
– Eihän Saima siitä voi tietää, sanoi emäntä hätääntyneenä.
– Itsehän minä näin, kuinka Aapo sieltä tuli, kuiskasi Liena.
– Mistä?
– Isännän ja rouvan puolelta.
Emäntä oli tuskastunut, jaksoi tuskin liikkua. Matti kulki kyliä omasta alotteestaan ja puhui kautta rantain:
– Nyt se Aapo lähti, onkin kauan uhkaillut. – Näin uskottiin Aapon tosiaan menneen Amerikkaan.
Olli ja Saima katsoivat toisiinsa ja kammottava luulo kulki silmästä silmään. Olli samoili metsiä ja rantoja aamusta iltaan palaten uupuneena ja masentuneena.
– Luuletko sinä, että hän olisi itsensä lopettanut? kysyi Saima.
– Luulo ei ole tietoa, sanoi Olli vältellen Saiman katsetta. Hän käveli lattialla rauhattomana.
– Älä kävele, Olli, pyysi Saima.
Olli istui, mutta nousi pian ja alkoi uudestaan kävelynsä.
Saima istui sohvan nurkassa mykkärässä levottomana tuijottaen miestään.
– Minua kammottaa, sanoi Saima, pelkään öitä, kun en saa unta. On niin pimeätä ja täällä ritisee ja paukkuu ja ulvoo, ja sitten minä kuvittelen —
– Mitä sinä kuvittelet? kysyi Olli hermostuneesti.
– Aapohan voisi olla vaikka järvessä, sanoi Saima kuiskaten, ja suuret silmät levällään hän tuijotti maahan.
– Älä tee asiaa pahemmaksi kuin se on, sanoi Olli tuskaisena.
Saima painui sohvan nurkkaan ja värisi. Molempien silmät kääntyivät oveen, sillä joku käänsi avainta ja Tuomo tuli hiljaa huoneeseen sanoen:
– Äiti on kipeä.
Olli työnsi pojan edellään pirttiin ja riensi äitinsä luo keittiön perään kamariin.
Äiti makasi sängyssään punervat silmät kuivina, heitellen rauhattomana työssä kangistuneita käsiään.
– Etkö sinä tiedä Aaposta? kysyi hän.
– Kyllä hän aikanansa kirjottaa, älkää äiti siitä huoliko, sanoi Olli, istuen tuolille sängyn viereen, niin rauhallisena kuin taisi, koetellen sairaan kuumaa otsaa.
– Löi niin voimattomaksi, etten jaksa nousta. Ota tuolta naulasta avaimet ja anna jauhoaitan säkeistä Lienalle mallasjauhoja. Suolan sinä tiedät ja voit ja – hän huokasi, sulki silmänsä heitellen kättään.
Olli tarttui levottomaan käteen ja piteli sitä hetken, sitten hän meni kuulumattomin askelin pois huoneesta ottaen avaimet ovensuun naulasta.
Isännän huolet kasvoivat moninkertaisesti, sillä vanha emäntä oli kaiken keskipiste ja hänen keittiöstään kulki näkymättömiä lankoja kaikkialle. Hän näki katsomatta, tiesi tiedustelematta, antoi määräyksiä hymyillen ja kävi katsomassa työn tuloksia.
Saima oli liukunut Ollin jälkeen pirttiin ja kun Olli tuli äidin luota, meni Saima äänettömänä kuin varjo hänen ohitsensa äidin kamariin.
Sairaan silmät kääntyivät kysyvinä miniään ja tyytymättömyyden varjo levisi hänen kasvoilleen. Saima huomasi sen ja istui hiljaa tuolilla hypistellen raidin tyysteitä.
– Oliko Aapo sillä puolella ennen lähtöään? kysyi äiti katsomatta
Saimaan.
Saima liikahti ja sanoi äkkiä:
– Oli kyllä ja —
– Saima sanoo vaan, sanoi vanhus hitaasti.
– Voi, äiti! huudahti Saima heittäytyen polvilleen sängyn viereen. – Jos me olisimme täältä lähteneet, ei olisi mitään pahaa tapahtunut. Minä olen kaikkeen syypää ja kaikki täällä huutaa: mene pois, sinä teet heidät onnettomiksi! Ja minä pelkään —
– Mitä Saima pelkää? kysyi sairas levollisena.
– Täällä on – niinkuin liikkuisi kuolema! sanoi Saima hiljaa.
– Ei kuolemaa tarvitse pelätä, sanoi vanhus ja kääntyi miniäänsä, – kun on hyvä omatunto, niin kuolema on ystävä.
– Hyvä omatunto, sanoi Saima vitkaan ja jäi hetkeksi vielä polvilleen, katsellen vanhuksen ryppyisiä kasvoja, joilla asui suru.
– Mikä on hyvä omatunto? kysyi hän katse vanhuksen katseessa.
– Kyllähän Saima sen tietää. Minulla on hyvä omatunto, kun aamulla noustessani tiedän, että on tehtävä työtä ja illalla levolle mennessäni tunnen tehneeni mitä taisin.
– Eihän elämä ole pelkkää työtä, sanoi Saima pettyneenä.
– Eihän se ole kaikille, huokasi emäntä.
– Minusta on vastenmielistä, rumaa ja säälittävää nähdä naisien raatavan! huudahti Saima, ja hänen oma kapinallinen minänsä oli jälleen vallalla. – Täällä kaikki ahertavat aina, aina, ja siksi kai minä olenkin tiellä, tarpeeton kapine, epäilty ja —
Hän katsoi vanhukseen ja näki väläykseltä oman ilmituomansa tunteen hänen katseessaan ja kuuli hiljaisen kysymyksen:
– Missähän Aapo nyt on?
– Luuleeko äiti, että hän minun vuokseni – ? Saima katsoi jännittyneenä äitiin.
Vanhus oli vaiti ja vältti hänen katsettaan.
Saima seisoi vielä hetkisen akkunan edessä ja meni sitten ulos taakseen katsomatta ja hyvästelemättä.
Kun Olli tuli, meni Saima hänen luokseen masentuneena.
– Olen miettinyt yhä yhtä ja samaa ja nyt minun täytyy täältä lähteä.
– Miksi? sanoi Olli oudolla äänellä.
– Äiti epäilee, että minä olen ajanut Aapon —
– Sitä ei äidin tarvitse epäillä! huusi Olli ja syöksyi ovelle.
– Älä mene, kuule! huusi Saima, mutta Olli oli jo äitinsä luona.
– Mitä olette sanonut Saimalle? kysyi hän, hilliten ääntään ilmaisemasta liikutusta. Äiti näki kuitenkin levottoman tuskan pojassaan ja sanoi vitkaan:
– En mitään pahentavaa, tietääkseni.
– Ei mitään epäilyä Aaposta?
Vanhus katsoi poikaansa pitkään, sanoen:
– Kyllähän totuus ilmi tulee. Minä en ketään syytä.
Olli meni Saiman luo.
– Olet käsittänyt jotakin väärin, Saima.
– Olen, ihan varmasti olen verisesti erehtynyt itsestäni, sinusta, elämästä. Olen kahtia jaettu, en voi elää ilman sinua, en voi elää täällä sinun kanssasi. Minulla ei ole rauhaa täällä, ja kaikki pahenevat minusta. Etkö sinä nyt näe, kuinka mahdotonta on jatkaa näin!
– Saima, sanoi Olli hetken kuluttua, etkö voisi odottaa siksi, kun saadaan Aaposta jotakin kuulla. Minä – minun on mahdoton luopua sinusta nyt – nyt juuri, tämän jälkeen…
Olli sai vaivoin sanotuksi ja ääni tukehtui kuulumattomiin.
Saima oli oman tuskansa vallassa, muuten hän olisi säälinyt murtuneen miehen surua, joka sanatonna ja äänetönnä repi häntä.
He seisoivat kumpikin erikseen katsomatta toisiinsa, – Saima irrotellen väkipakolla sydänjuuriaan, toistaen yhä itselleen: Minun täytyy uskaltaa yksin elämään, hän on täällä kiinni, kiinni! – Olli tuntien, kuinka hän jäi yhä varmemmin, kadotti osan itsestään, tavotti sitä turhaan. Häntä tukehutti ja hän olisi tahtonut huutaa tuskasta. Ja se, jota hän tahtoi huutaa, seisoi tuossa lähellä, hän tarvitsi vain ojentaa kätensä ja – vaan se ei olisi auttanut, he olivat erillään, kokonainen maailma oli heidän välillään.
Saima kääntyi ja näki miehen epätoivoisen ja turtuneen katseen, mutta itsesuojelemisen vaisto heräsi ja säälin tunne tukehtui. Hän sanoi aivan levollisesti:
– Minä jään, kunnes saadaan tietoja Aaposta.
Olli nousi äkkiä ja tarttui hänen käsiinsä ja veti syliinsä, mutta Saima irrotti itsensä pysyen rauhallisena.
Saima näki nyt päivä päivältä, kuinka Olli tekeytyi iloiseksi, täytti kaikki hänen pienimmätkin mielihalunsa, houkutteli mukaansa pitäjälle ja tarttui kuin hukkuva oljenkorteen jokaiseen suosionosotukseen hänen puoleltaan. Saima ei hennonut sanoa: Se ei auta, minä vierin vastoin tahtoani, kuin kivi luisuvaa pintaa, omaa päämäärääni kohti.
Pitkinä, pimeinä puhteina he istuivat ajatuksissaan vieretysten pöydän ääressä lampun punertavassa valossa, Saima yhä irrotellen itseään ja ajatellen tulevaa elämäänsä ja Olli toivon ja toivottomuuden vaiheilla, kumpikin vältellen polttopistettä.
He tiesivät, että Aapo oli laivalla lähtenyt kaupunkiin. Sen Matti oli retkillään saanut selville. Odoteltiin lisätietoja. Äiti oli tointunut kuultuaan Aapon olevan hengissä ja kaikki näyttivät talossa rauhottuneen.
Saima sai viimein Hullista päiväämättömän kirjeen, jossa Aapo ilmotti olevansa hyvässä voinnissa ja aikovansa matkata maailman rantaa. Hän antoi kirjeen Ollille hymyillen: Tässä on minun lähtöpassini. – Olli tuli jälleen rauhattomaksi.
– Aiotko sinä tosiaan lähteä? kysyi hän.
– Saa nähdä. Entä sinä?
– Minäkö, minähän en voi! huusi hän niin tuskaisena, että Saima säikähti eikä uskaltanut pitkään aikaan puhua asiasta.
Emäntä oli entistä hellempi Saimalle katuen rehellisessä sydämessään langettaneensa pienintäkään epäluuloa. Kaikki tämä teki Saiman lähdön melkein mahdottomaksi, ja kuitenkin hänen täytyi.
Eräänä iltana Ollin poissa ollessa ulvoi tuuli ulkona ja sade räiski akkunaan. Saima istui kyyryssä sohvan päässä.
– Saimahan on ihan kymmenessä mykkärässä, kuinka noin voi istuakin! sanoi emäntä.
– En pysy muuten kasassa, luulen hajoavani ja täriseväni hyytelöksi.
– Onkos kumma, että tärisee, kun ei ihminen syö mitään tai näykkii kuin hyttynen.
– Suupalat kasvavat suussani ja maistuvat pahalta.
– Annetaanpas hiukan lääkettä, eiköhän tuota kissanpoikaa saisi vireäksi! sanoi emäntä ja haki Ollin kaapista pienen, soman konjakkipullon. Tätä minä otan kun sydänalaa pakottaa eikä ruoka maita.
– Ei, äiti kulta, minua ei auta ruoka eikä mikään. Ehkä sentään, jos saisin oikein suuria rypäleitä, sinertävän mustia ja mehuisia ja jos täällä olisi suuria saleja, valoisia ja kokonainen meri ihmisiä!
Saiman silmät paloivat hämärässä huoneessa, jota pöytälamppu yksin valaisi tummanpunaisen verhon lävitse.
Emäntä katsoi häntä säälien vedet silmissä.
– Saima on aivan kuin ne kaksi pääskystä, jotka kerran unohtivat lähteä syksyllä pois täältä meiltä ja jäivät navettaan. Suurihan se meidän navetta on, että kyllä siellä vain sopii elää niinkin hyvälentoisten lintujen kuin pääskyset ovat, mutta kuinkas kävi? Niin kauan kuin siellä oli eläviä kärpäsiä, tulivat ne visertäjät hyvin toimeen, mutta annas, kun kärpäset iskivät nenänsä kiinni seiniin, eivät pääskyset viitsineet – ehkei luonto antanut myöten – syödä niitä ja silloin ne raukat tärisivät ja tutisivat niinkuin Saima nyt. Ne piipittivät niin surkeasti, ja kerran aamulla ne olivat pudonneet lattialle kuolleina.
– Kuolleina! huudahti Saima ja mustat silmät levisivät luonnottoman suuriksi.
– Kankeina ja kuolleina.
– Niiden oli kylmä ja ne pelkäsivät pimeyttä, kuiskasi Saima oudosti.
– Ne kuolivat nälkään, sanoi emäntä vakuuttavasti.
– Valon nälkään, ne pääskysraukat! Saiman oli vedet silmissä ja ruumis hytki.
– Siunaamaan, sainko nyt taas lapsiparan itkemään. Ihanhan Saima on kipeä. Se Ollikin viipyy, mitäs minä nyt – ?
Tuuli viuhui ulkona ja vihelsi akkunassa.
– Kuunnellaan, eiköhän kuulu rattaiden tärinää?
Emäntä oli kuulevinaan. – Taitaa jo kuulua. Nuorella on tarkemmat korvat. Saima tulee nyt kuuntelemaan.
Hän tahtoi houkuttaa Saiman pois kymmenestä mykkärästä, mutta Saima oli nyt omissa mietteissään ja emäntä pujahti pirttiin.
Olli olikin tullut ja riisui pois raskaita saappaitaan ja heitti suuren sadetakkinsa penkille.
– Kuinka Saima jaksaa?
– Älä nyt hätäynny. Kyllähän se ikävöitsee.
– Siellä on kaupungista tulleita tavaroita rattailla, ne olisi tuotava sisään, sanoi Olli ja meni itse Saiman luo.
– Onko jänöllä ollut ikävä? sanoi hän ovella.
Saima nosti päänsä sohvan nojasta ja sanoi raukeasti: – On. Täällä on kylmä ja pimeä.
– Mutta nyt vietämme juhlaa, kaikki tulet palamaan ja kaikki surut hiiteen! Katsos, mitä minulla on, ostin uuden viulun kaupungista ja nyt soitamme yhdessä. Sinä säestät, eikö niin, jänö?
– En minä jaksa, sanoi Saima raukealla äänellä.
Olli piteli viuluaan – hän oli pikku poikana harjotellut ja syksyiltoina aikoi Saiman ratoksi opetella – ja näppäili sitä alottaen hiljaa soitella surunvoittoista laulua.
– No, jänö, soitetaanko, yritä nyt hiukan, pyyteli Olli silittäen hänen päätään.
– Soita sinä, minä kuuntelen, sanoi Saima painaen jälleen päänsä sohvan nojaan.
Olli soitteli iloisia säveliä ja lopuksi vilkasta valssia. Saima polki ensin hiljaa jalallansa tahtia ja nousi sitten äkkiä ja otti tanssiaskeleita, vähitellen vilkastuen, kunnes kiiti huimaa vauhtia pitkin lattiaa laulaen:
– Reippaammin, vielä reippaammin, kas niin ja vieläkin vikkelämpään, la, la, laa! laa, la, laa! hei, hurjemmin!
Nyt hän kiiti kevyenä kuin keijukainen silmät palavina, kasvot kalpeina, hento vartalo tanssin tahdissa nytkähdellen. Povi nousi ja laski, yhä kiihkeämmin liiti jalka, silmä paloi.
– Hurjemmin, Olli, hurjemmin, la, laa, la, laa!
Hän lensi kuin siivillä ympäri lattian.
– Ei, ei! huusi Olli ja heitti viulun, lakkaa, tuo on raivoamista!
Saima herkesi ja vaipui tuolille voimattomana. Äiti toi Saimalle mustia rypäleitä.
– Nekin sinä muistia, sanoi Saima Ollille.
Olli vain katseli häntä ja hymyili.
– Ikävä, että minun pitää huomenna taas olla matkassa koko päivä.
– Iltaan asti, niinkö?
– Vielä kappale iltaakin.
Saima hiipi lähelle miestään, oli hellä ja hymyili surunvoittoisesti.
Aamulla hän saattoi Ollia vähän matkaa ja hyvästellessä kuiskasi kiihkeästi: – Minä odotan sinua aina, aina!
Kotiin palattuaan hän sulkeutui huoneeseensa ja pakkasi pienen matkalaukun, meni sitten äidin luo ja sanoi: – Olen pyytänyt Mattia kyytiin asemalle, aion lähteä kaupunkiin.
Hänen äänensä värisi ja kyyneleet nousivat silmiin.
Emäntä aavisti, mitä Saiman mielessä liikkui, tarttui hänen käteensä ja sanoi: – Mitä Jumala on yhdistänyt, ei ihmisten pidä erottaa!
Saima hoippui ovelle ja nousi kärryille.
Myöhään illalla Olli tuli kotiin ja äiti astui häntä vastaan Saiman huoneessa, katsoi poikaansa silmiin ja viittasi pöydälle. Siellä oli kirje Saimalta.
Olli kulta!
Kun tulet tyhjään kotiimme ja saat tämän kirjeen, muista silloin: – minä odotan sinua aina, missä ikinä lienenkin!
Sinä ymmärrät kyllä syyt, miksi lähden, niinkuin minä tajuan, miksi sinä et voi seurata minua, et ainakaan vielä, ehket milloinkaan.
Olen ollut itsekäs, lapsellinen, taistelunhaluinen, rynnännyt tuulimyllyjä vastaan. Olen ollut tyttönen, nyt olen – nainen.
Miten sen nyt huomaan? kysynet.
Samaa minäkin kysyn. Olen viime aikoina hautonut näitä asioita, kysellyt itseltäni, pohtinut ja ratkaissut, taas kumonnut päätökseni ja jälleen alkanut punnita. Sellainen on tehnyt minut sairaaksi. Minä en jaksa, en osaa, en voi vaipua itseeni, en viihtyä viileässä kieltäymyksessä enkä itseni kasvattamisessa, minun täytyy saada elää. Eikä sinun elämäsi ole minun elämääni.
Täällä on minusta kaikki nukkumista, jokapäiväistä kuolemista.
Ymmärrä minua oikein.
Minähän olen kaupungin lapsi, pienestä saakka oppinut katselemaan teitä maalaisia säleaidan takaa, pitänyt teitä kömpelöinä, raakoina, toiseen rotuun kuuluvina, moukkina, joilta saa rahaa, tavaraa, ja toisinaan kesällä pääsee luoksenne jonnekin hengittämään raitista ilmaa ja runollisin mielialoin ihailemaan luontoa, sitten taas virkistynein voimin ja ikävystyneenä palatakseen varsinaiseen elämään, kaupungin elämään. Siihen elämään, missä on huumaavat huvit ja kiehtovat mielialat, ihmisten paljous, vaihtelevat kohtalot, kuumeinen kiire ja elämän kilpajuoksu, missä on hävytöntä rikkautta ja huutavaa kurjuutta, missä yö muuttuu päiväksi, nautintojen riemuksi, missä salaiset voimat houkuttelevat kultia syvistä kätköistä, missä kivetkin muuttuvat leiviksi!
Minä olen maistanut kaikkea tätä sen verran, että se on mennyt veriini. Minä tahdon enemmän – enemmän!
Ei auta sanoa itselleni: Se on joutavaa, tuo tuollainen elämä!
Ei auta, että ylistän itselleni sinun työtäsi, muokkaamaasi maata, kaikkeasi.
Ei auta, että ajatuksissani ihailen tyyntä ryhtiäsi, katselen somaa niskaasi, jota kiharainen tukkasi kaunistaa, tuota miehekästä miellyttäväisyyttä hartioillasi, joka saa minut hurmaantuneena laskemaan käteni kaulallesi ja kuiskaamaan: – minä olen sinun!
Ei auta pehmeä pesämme, jossa kaikki kuiskaa: – olemme omiasi,
jää, viihdy!
Ei auta sekään, että tunnustan juuri sinun elämäsi terveeksi, hyväksi, ylistettäväksi.
Minun täytyy lähteä!
Jos viivyn, piinaan sinua, turmelen kaikkien teidän elämänne, teen pahaa tahtomattani.
Aapon katoaminen riipaisi verhon silmiltäni. Se oli kohtalon voimakas käsi, ja se näytti ponnisteluni täällä oikeassa valossa. Olen jo tehnyt paljon pahaa voittamatta mitään.
Nyt lasken aseet, alan elää omaa elämääni. Sinun luja ryhtisi on pakottanut minut kunnioittamaan sitäkin, mikä on ollut minulle vankeutta ja elämän ahtautta. Se on samalla opettanut minulle suoraselkäisyyttä ja auttanut löytämään itseni.
Aavistan hämärästi, että nuo kaivatut mielialat, jotka entiseen elämään kutsuvat, itse paikat, tilaisuudet, ihmiset, kaikki ovat kadottaneet entisen tuoreutensa ja välittömän vaikutuksensa, että minä olen toinen kuin ennen, – toinen sinun kauttasi.
Mutta se ei minua pelota. En tahtoisikaan entistä sellaisenaan, vaan tahdon nyt nähdä kaiken tuon vanhan uudessa valossa, sinun kauttasi muuttuneena.
Elän siis kuitenkin sinun kanssasi, elän siellä, missä olen päivän valoon syntynyt, missä vapaasti hengitän ja tunnen maata jalkojeni alla, missä kuuluu meren mahtava hengitys, sen salaperäinen, houkutteleva kutsu elämään – elämään!
Saimasi.
Äiti oli mennyt kuulumattomin askelin omalle puolelleen.
Olli vaipui pöydän eteen tuolille avoin kirje kädessään, tuijotti siihen, laski sen pöydälle, istui kauvan aikaa kuin patsaaksi kivettynyt – nousi, astui toiseen huoneeseen, kuiskasi hiljaa: – Saima! – säikähti omaa käheätä ääntään ja pakeni kirjeen luo. Sen sirot kirjaimet tuijottivat häneen julmasti vakuuttavina. Hän rutisti paperia, se oli hänen kädessään, se oli totta. Vaan sehän ei voinut olla totta!
Kaikki oli entisellään. Tuossa oli heidän vuoteensa, tuossa peili, jossa he niin monet kerrat olivat toistensa katseita etsineet. Tuossa riippui naulassa Saiman aamunuttu. Hän upotti kasvonsa sen poimuihin, hengitti sen makeaa tuoksua. Silloin kaipuu heräsi, poltti povea ja väänsi tulista rautaa hänen sydämessään.
Suru nousi niinkuin se nousee silloin, kun kuolema on riistänyt joltakulta rakkaan omaisen kesken elämän riemua, ja kun ihmisen täytyy uskoa todeksi, mikä hänestä on käsittämätöntä – elämän, kukoistavan elämän sammuminen.
– Mutta hän elää, elää! Ja minä voin milloin tahansa – !
Samassa hänen ryhtinsä murtui, totuus iski kyntensä mieheen ja hän tunsi ja tiesi: – hänen työnsä ja rakkautensa eivät voineet taipua virtana valumaan samaa uomaa.
Edessä oli elämän murjova ristiriita.