Alas saavuttua uupui Saima. Polvet pettivät, ja hän pyysi saada yksin jäädä lepäämään metsään.
– Saima, minä pyydän! Äidin vuoksi pitää meidän olla yhdessä. Emme saa häiritä hänen rauhaansa.
Saima aikoi kysyä, kenen rauhan hän oli rikkonut ja miten rikkonut, vaan ei voinut, sillä hänen oma itsensä oli matkalla vaietessa siirtynyt hetkeksi syrjään ja Ollin mielentila vaikutti häneen lamauttavasti. Se oli vastenmielistä, harmillista, miksi Ollin piti ruveta jurottamaan! yritti hän ivailla itselleen, mutta sittenkin nousi oikea tunne pinnalle, heitti jälleen syrjään kevytmielisyyden. Se oli sietämätöntä! Hän polki jalkaansa ja puristi sormet nyrkkiin, mutta samassa hän rehahti nauruun ja puoleksi itkuun.
– Me olemme koreita kihlatuita! Sulhanen jurottaa ja morsian pui nyrkkiä. Tule tänne, Olli!
Olli katsoi häneen liikahtamatta seisten puuta vasten ja Saiman nauru haihtui, kyyneleet tipahtivat tottelevista silmistä ja hän seurasi tahdottomana miehen omistavaa katsetta. Se sama kahlehtiva lumous – harjulla se oli ollut vapaata ja kirkasta onnen paistetta – joka näytti elävän täällä alhaalla laaksossa, pakotti kaikki muistot, kaikki mieliteot, syyt ja vastaväitteet vaikenemaan ja väistymään utuisen, houkuttelevan, oudon lumouksen tieltä. Nöyränä hän painoi päänsä Ollin rinnalle.
– Nyt minä —
Olli näki hänen raukean katseensa, tunsi vapisevat huulet huulillansa, silitteli mustaa tukkaa.
– Peitä minut syliisi, kas niin. Tunnustan sinulle jotakin. Eilen – minä en voi!
– Eilen, entä sitten, sano, sano, kuiskasi Olli kohottaen Saiman hehkuvat kasvot ja katsoi silmiin.
– Eilen minä näin sinut laiturilla. Sinä olit kuin nuori sankari!
– Saima!..
– Olli kulta, älä koskaan päästä minua luotasi, ei koskaan! Minussa on kaksi voimaa, sellainen paha, kade ja itsekäs, lumottu, ja toinen on sinun Saimasi, joka kaipaa rakkautta, janoo, rukoilee sitä!
– Rauhotu, tyttöseni, sinähän olet kuin kuumeessa. Sinä olet nyt minun, muista se, ja niin kauvan kuin näen rahtusenkaan rakkautta silmässäsi, ei mikään voima meitä erota.
– Olli kulta, olethan sinä minua järkevämpi, uskollinen ja lempeä kuin maa, älä vaadi minulta kaikkea, ole kärsivällinen. Sinä olet niin – kuinka sanoisin – olemukseni lepää sinussa. Elämä on suurta, Olli!
IV
Syksy alkoi lähetä. Yö oli jo yhdeksänä, päivä pilkki pilvien lomista, kaste virui maassa myöhään aamuun, ruiskykät kököttivät pelloilla ja riihestä kuului kotoinen kolina.
Saima sytytti lampun pienessä kamarissaan, jonka hän omilla taikakeinoillaan oli tehnyt viehättävän somaksi. Mutta nyt valkoiset matot, kirjaillut verhot hyllyjen edessä ja liinapeitteet kaikkialla, itse ketokukatkin laseissa hermostuttivat häntä.
– Huh, kuinka täällä on ummehtunutta. Kapsäkki-elämää, sanoi hän astuessaan Ollin luo saliin.
– Hm, taitaa olla.
Olli oli nykyään aina hyvällä tuulella, aina pystyssä.
– Tulehan lähemmäksi lamppua, katsotaan, onko mennyt rikka armollisen neidin silmään, sanoi hän nauraen ja veti Saiman syliinsä. – Mitä sinä nyt haluat? Sano pois!
– Minä tahtoisin matkustaa, sanoi Saima varmasti ja irrottautui
Ollin pitkistä käsivarsista.
– Minne? kysyi Olli niin hämmästyneenä, että Saima remahti nauruun.
– Vaikka kuuhun, kunhan vain pääsisi täältä korvesta jonnekin. Minua kyllästyttää surkeasti. Kuulehan, meidän pitää lähteä yhdessä jonnekin, ennenkuin menen kotiin.
– Minä en voi, kuului Ollin lyhyt ja varma vastaus.
– Sinä et tahdo.
Olli käännähti äkkiä kuullessaan Saiman äkäisen, sähähtävän äänen.
– Saima! Meillä on nyt kaikkein kiirein aika ja minun täytyy olla työssä.
– Rengin töissä.
– Rengitkin niitä tekevät ja minä myös.
– Sinun ei tarvitse, voit tehdä parempaa työtä.
– Saima, sinä olet viisas tyttö, et ajattele, mitä nyt sanot.
Syntyi pitkä äänettömyys. Olli seisoi neuvottomana ovellaan, siirtyi pöytänsä luo, jossa oli suuri pino tilikirjoja. Pian kuului kynän yhtäjaksoista rapinaa. Saiman mustissa silmissä välähti ja pää nousi ylpeästi.
– Hyvää yötä, huomenna minä lähden kotiin. Nähtävästi sinä et minua kaipaa.
Olli hyppäsi hänen luokseen, otti rajusti syliinsä ja kuiskasi: —
Saima, sinä et saa rikkoa väliämme, kuuletko, minä en luovu sinusta!
Saima tunsi voimattomuutensa lujassa sylissä, sulki silmänsä ja sanoi hiljaa: – Minä menen enkä palaa!
– Katso minua silmiin, Saima!
Ääni oli niin käskevä, rukoileva ja vaativa, että Saima avasi silmänsä.
He seisoivat liikkumattomina aivan lähetysten, silmä silmässä. Saima katsoi uhmaten, pieni väreily luomissa. Raudanharmaa katse vastassa ei värähtänyt. Hiljaa painui tumma pää miehen povelle.
– Sinä tulet, kun koti on valmis!
– Tulen.
– Et pakosta, minä en vaadi, en pyydä, vaan omasta ehdostasi, et voi muuta. Sinä olet ihminen ja sinä rakastat vain minua, olet antanut elämäsi minulle. Ei ole ero enää meidän omassa vallassamme. Minä en voi erota sinusta paitsi —
– Paitsi?
– Paitsi särkemällä elämäni.
– Olet oikeassa. Minä tulen, vaikka —
– Sano kaikki!
– Minä teen sinut onnettomaksi.
– Onnettomuuskin on suloinen sinun kanssasi, sanoi Olli.
Kirkkaat kyyneleet putoilivat tummista silmistä, ylpeä pää painui nöyränä, ja sylitysten he istuivat viimeisen iltansa. Aamulla alkaisi pitkä ero, ja epämääräinen pelko tulevaisuudesta kammotti heitä kuin pimeys lapsia.
V
– Kuulehan, Vanha Viisas, mitä Olli kirjottaa – tämä on vastaus siihen, jossa pyysin häiden lykkäystä tulevaisuuteen – kuulehan: "Omani minä otan, en tahdo turhaan palaa, ja kun aika tulee, noudan sinut!" Ha, ha, ha, kun aika tulee, noudan sinut, noudan sinut kuin kissanpojan ja pistän taskuuni ja vien kotiin ja hiukan silitän ja annan lämmintä maitoa, väliin leikin kanssasi, vaan älä sinä näytä kynsiäsi, pysy kauniisti kotona. Tämä on liian hassua ollakseen vakavaa elämää. Voi, sano, Vanha Viisas, mitä minun on tekeminen? Kyllähän isä aina sanoi: Saima, kun et ole varma, mikä on oikein, niin jätä se silloin sikseen. Tämä sapettaa, ärsyttää. Minä raivostun, kun hän yksipäisesti vaatii minua sinne korpeen karjapiiakseen. Kirjotanko, etten milloinkaan taivu?
– Rakkausasioihin ei saa kolmas sekaantua, sanoi Vanha Viisas levollisesti. Sanon kuitenkin: ei kiivaudella miestä nujerreta. Ole kylmä, tyyni, korkealla kuin kuningatar. Anna hänen odottaa. Jo hän olisi merkillinen mies, ellei taipuisi.
– Hän tulee ja noutaa, ei aiokaan odottaa, sanoi Saima puoleksi nauraen, puoleksi kukertaen.
– Millä oikeudella hän sinut väkisin veisi?
– Voi ystävä parka, Olli ei ole kuin muut miehet, jotka ottavat, kenen saavat. Olli ottaa, kenen itse tahtoo.
– No, olisi sitten jo ottanut!
– Sehän se juuri on. Hän on sitonut minut, sitonut veriinsä. Minä en voi riipaista itseäni irti, vaikka ikävään nääntyisin siellä korvessa.
– Anna ajan kulua, kyllä hän talttuu, sanoi Vanha Viisas, nostaen pöydältä juuri korjaamansa vihot hyllylle, ja heitti pitkäkseen sohvalle. Hän oli lyhyt ja pyöreä, leuka kaksinkertainen, silmissä vakava, hiukan kärsivä ilme, tukka harmahtava, ennestään musta ja tuuhea, kädet pienet ja sirot, äänessä naisellinen helähdys, jota hän koetti peittää ja tehdä miesmäiseksi.
– Ellei hän taltu? sanoi Saima alakuloisena.
– Silloin hän on miesten mies! huudahti Vanha Viisas tavallista elävämmin ja äänessä helähti naisellinen aines.
– Älä kiusaa minua. Sinä et tiedä, kuinka vakavaa tämä on, tuntuu siltä kuin pitäisi kuristaa itsessään jotakin. Äsh! Vaan mitä sinä tästä ymmärtäisit, vanhapiika!
Viimeisen sanan kääri Saima pumpuliin, mutta se pisti kuitenkin. Vanhanpiian silmissä välähti ja kaksinkertainen leuka tuli tummanpunaiseksi.
– Älä kysy neuvoa sellaiselta, joka ei ymmärrä. Tee kuin parooni
Münchhausen, kun olet vajonnut suohon, – vedä itsesi tukasta ylös.
Saima nauroi ja heittäytyi polvilleen lattialle vanhan ystävänsä eteen.
– Älä ole vihoissasi, olethan ainoani, auta minua!
– Lapsi parka, et ymmärrä, kuinka rikas olet, kun sinulla on ihminen, ymmärrätkö? Ihminen. Sehän on elämän suurin onni. Mene Ollisi luo ja ole tyytyväinen.
– Korpeenko? En voi.
– Tyhjää puhetta, kun ihminen rakastaa, niin hän voi vaikka vuoria siirtää.
– Eikö se ole tyhjää puhetta?
– Jos ihminen on heikko ja kehno, silloinhan se on vain puhetta, sanoi Vanha Viisas väsyneesti.
– Oletko sinä koskaan rakastanut?
– Olen, – kuului hiljainen vastaus.
– Siirsitkö vuoria?
– En.
– Olitko heikko?
– Luulin olevani vahva ja möin esikoisuuteni herneherkkuun.
– Uhrasitko sinä rakkautesi?
– Minä tuomitsin itseni elävänä haudattavaksi.
– Sinä olet merkillinen ihminen, Vanha Viisas. Kuule, puhu minulle suoraan, pyysi Saima kiihkeästi.
Vanha Viisas vilkaisi häneen ja sanoi:
– Tahtoisin nyt sanoa sinulle: et ymmärrä, mutta ehkä opit jotakin minun kohtalostani.
– Juuri sen vuoksi tahdon tietää…
– Minä rakastin; mies oli köyhä maalaispappi. Minun pääni oli täynnä maailmaa mullistavia ajatuksia, olin mielestäni liian hyvä metsänkorpeen menemään. Naisvapautus, itsenäisyys, rahanansio, ehkä kunnianhimo, minulla oli monta epäjumalaa.
– Entä sitten?
– Pappini nai nuoren maalaistytön ja minä perustin kouluni.
– Entä sitten?
– Sitten olen yrittänyt kuristaa naista itsessäni, osaksi onnistunut, mutta toisinaan avautuu sellainen kouristava tyhjyyden kauhu, ammottava kuilu eteeni. Minulla ei ole yhtään ihmistä, enkä minä ole mitään kellekään, hukun, haihdun jälkeä jättämättä. En ole koskaan saanut painaa ketään omaa sydämelleni…
Saima siveli ystävänsä kättä ja nousi sitten ääneti poistuen huoneeseensa.
En ole koskaan saanut painaa ketään omaa sydämelleni…
Sanat soivat yhä Saiman korvissa ja ajoivat häntä rauhattomana paikasta paikkaan. Hän istui piaanon ääreen ja alkoi soittaa. Soitti tunti tunnilta, kunnes voimat turtuivat.
– Minä menen musiikkiopistoon, sanoi hän ystävälleen.
– Voithan koettaa, sanoi Vanha Viisas.
Voimat ja ajatukset valuivat uuteen uraan. Työn vaikeudet nousivat vuorina vastaan. Kiihkeän luontonsa ponnella hän kiipesi, ponnisteli yli voimain, eikä piaano sittenkään totellut.
– Minusta ei tule soittajaa, sanoi hän masentuneena ystävälleen. —
En voi kuvitella eläväni, tahdon elää! Tiedätkö, mitä nyt teen?
– Vaikea arvata, millä hangen harjulla pyry kulloinkin lunta pöläyttää.
– Vuokraan asunnon, oikein kauniilla paikalla. Sieltä ei saa puuttua mitään nykyaikaisesta mukavuudesta. Sen pitää olla kuin satulinna.
– Entä sitten?
– Sitten kutsun Ollin.
– Toisin sanoin, aiot pitää häitä.
– Häitä, kulunut sana. Tahdon näyttää Ollille maailman ihanuutta, ja hänen täytyy laskeutua polvilleen ja palvella sitä. Saatpa nähdä!
– Sinunhan piti odottaa eikä kutsua.
– Minä menehdyn!
– Etkö pelkää joutuvasi Kulanpäähän?
– Älä puhu siitä. Nyt uhmaan kohtaloa. Minun täytyy tehdä jotakin, jotakin häikäisevää ja temmata Olli mukaani äkkirynnäköllä ja irrottaa hänet sieltä, ja kun se vain kerran onnistuu, niin – !
– Niin sinun ei tarvitse mennä Kulanpäähän. Kuulehan, lapsi kulta, Olli on mies kiireestä kantapäähän ja sinä olet oikeata silmän ruokaa ja sydänten musertaja ja vielä päälliseksi rikas. Sinulla on kaikki aseet käsissäsi. Ollilla on vain turpeensa ja sen mukaan, kuin minä tunnen häntä pikku nasikasta saakka, hän ei sitä hellitä.
– Te olette hirveitä! huusi Saima suuttuneena. – Sinäkin asetut hänen puolelleen ja hän on ihan hullu, itsepäinen jörri!
Vanha Viisas heilutti sormeaan: – Saima, Saima, varo ettei sinusta tule satusi syöjätär – silloin – !
– Ha, ha, haa. Tämä on niin hassua, että sydäntä kirvelee ja tahtoisin nyrkkiä puida. Hyvästi, nyt minä lähden satulinnaa etsimään.
VI
Olli kulta!
En tiedä enää päivänmääristä, en kellonlyönnistä. Aamulla nousen, kun silmäni avaan, ja yöllä menen levolle, kun en enää voi niitä auki pitää. Telefoneeraan, juoksen, piirrän, neulon, neuvottelen. Taivasten tekijä, kuinka ihmiset ovat hitaita, typeriä ja saamattomia.
Olen ollut nämä kolme viimeistä viikkoa rakkauden komedianttina. Kuulutus näes. Kaikki isä-ukon tutut, vanhat tädit ovat käyneet, tuoneet koko läjän romua. Enkös minä ole kauhea? Tietysti he ovat armaita ihmisiä.
Kaikki on valmista, kun tulet – nyt varmaankin sären sinun taivaasi – mennään sanasankarin luo, hänen kotiinsa. Ja sitten olemme taas sinä ja minä, kaksi ihmistä. Alkaa satu niin pitkä kuin itse tahdot. En pyydä mitään, en aseta ehtoja. Sinun tahtosi on minun tahtoni. Tule!
Saimasi.
Vastaukseksi hän sai sähkösanoman:
Lauantaina kuuden junassa.
Hän tulee, tulee! Saima sulki silmänsä, näki valkean otsan, päivettyneet kasvot ja hellät, uskolliset silmät. Hänellä oli oma. Ellei olisi – ! Olli tulee lauantaina! huusi hän pukiessaan ystävälleen, joka oli lähdössä kouluun.
Hän kampasi mustaa tukkaansa, veteli sormiensa välitse ja antoi valahtaa paljaalle kaulalle, nosti sen jälleen laelle, kiinnitti erilaisiin poimuihin ja hymyili tyytyväisenä. Sitten hän pukeutui hitaasti ja tuhannet kujeet hänen ja Ollin välillä muistuivat mieleen, ajoivat punan poskille ja kainostellen omaa kuvaansa peilissä hän painoi päänsä alas ja lähti lumomielin kaupungille.
Satua, satua, hoki hän itselleen, kulki puodista puotiin ja osti pehmeitä, utuisia vaatteita, herkullisia värejä…
Satulinnassa ei ollut ketään. He kahden.
Oli se vuodenaika, jolloin taivas on sininen ja ihmisen kaipuu nousee korkeammalle kuin linnut lentävät.
Oli jo lauantai. Juna vihelsi ja painautui sillan juurelle huumaavalla vohkinalla. Samassa Olli hyppäsi Saiman viereen, ennenkuin hän oli ennättänyt vilkaistakaan kehenkään tulijaan, tarttui käsivarteen, puoleksi nostaen työnsi eteenpäin väentungoksesta.
He saivat hevosen.
– Todellisuus on toista kuin kuvittelu, sanoi Saima. – Minä pelkäsin koko tätä vihkimishommaa, mutta sinä olet kuin vuori, niin varma tuki ja nyt on hyvä olla.
Olli vain hymyili ja katseli häntä.
Papilla oli pieni, soma sali. Hän itse nuori, miellyttävä mies, puhui politiikasta ja kirjallisuudesta ja liitti vihkimisen aivan luonnollisesti keskustelun jatkoksi.
Nuoret katsoivat hämmästyneinä toisiinsa, kun "sanasankari" kätteli heitä onnitellen.
Todistajina olivat pastorin rouva ja käly.
Olli oli hajamielinen ja Saima kuuli hänen äänessään väreilyä.
– Tuskinpa kukaan noista kävelijöistä aavistaa, että olemme vasta vihitty pari, sanoi hän kotimatkalla Saimalle.
– Ei Vanha Viisaskaan tiedä, että meidät vihittiin tänä iltana, kuiskasi Saima.
– Olemme siis kahden maailmassa.
– Olemme.
– Pappia ja hänen naisiaan ei lasketa.
– Ei. Ethän sanonut äidille.
– En.
– Sinä olet hyvä.
Käden puristus ja hiljaisuus.
He nousivat ylös laajoja portaita ja Saima sanoi: – Katsohan tätä valaistusta, kuultavaa se on. Eikö tämä ole hauska porras?
– On komea kerrassaan, mutisi Olli hajamielisenä.
– Tässä me asumme! Astuhan sisään. Täällä olemme kotona ja kahden.
Ollin kädet vapisivat ja huulet väreilivät, kun hän tarttui Saiman päähän sitä hellästi silitellen, ja heidän katseensa yhtyivät pitkään kysymykseen: miksi niin kauan erossa? Samassa lämmin tunne läikähti heissä – omistamisen riemu…
– Kuule, Saima, missä me nyt oikein olemme?
– Meren rannalla.
– Niinpä kyllä, mutta – ?
– Miltä meri näyttää sinusta? Pidätkö siitä?
– Eihän sellaiseen kysymykseen voi vastata. Jos kysyt: pidätkö minusta? Vastaan: en, minä elän sinusta!
– Elätkö sinä merestäkin?
– Elän kylläkin.
– Minä olenkin merta. Muistathan sinä sen rannan? Tiedäthän, siellä synnyin ja kasvoin, leikin hiekalla, kivillä, loiskin vettä jaloillani, juoksin siinä ja temmelsin. Ranta oli paras ystäväni ja uskottuni. Aina se kuunteli laulujani ja unelmiani, ei suuttunut oikuista. Ja sitten kun kasvoin, riitti sen laajuus minun vallattomalle mielelleni. Silloin vasta, kun äitini kuoli, syntyi meri minulle, ja minä näin sen mahtavuuden. Se pelotti ja houkutti, kyseli ja selitti. Taivaan ranta oli toisen elämän ranta, jonne äiti oli mennyt. – Saima seisoi nyt Ollin luona akkunassa.
– Mutta se toinen puoli, Olli, se minun elämäni toinen puoli. Aina sileät, turvalliset, valoisat kadut, yhä uusia kasvoja, paljon kuin laineita rannassa, ja ne hymyilivät kauniille. Heidän joukossaan on hyvä olla, tanssia iltansa ihanan soiton siivillä, kuulla, nähdä kaunista ja olla kaunis kaunisten piirissä.
– Kaunein kaunisten joukossa, kuiskasi Olli.
– Imartelija!
– Minä en rakasta sinun kauneuttasi, rakastan sinua itseäsi, sanoi
Olli vakavana.
– Ihmiset sanovat ja alan uskoa itsekin olevani pelkkää kuorta. Vaan älä sinä usko sitä, Olli. Kuulehan, miksi minä rakastan kaupunkia, enkä vain rakasta, elän siitä! Kaupunki, ja sen tuhannet, kymmenet tuhannet ihmiset ovat minulle merta. Jokainen yksityinen on kuin aalto, katson sen läpi pohjaan, näen ehkä heleää hiekkaa, ehkä limaa, mutaa, ehkä syvää vettä. Ihmislaineet yksityisinä sitovat ja houkuttelevat minua, keikun mielelläni niiden huipuilla, leikin. Mutta kaupungin elämän kokonaisuus, kun sen ulapalla pauhaa ja myrskyää ja pohjalla ulisee ja itkee, se kiehtoo minua, vetää kuiluunsa eikä mikään maailman mahti voi minua estää – !
– Saima kulta, unohda tuo! Mitä sinulle sanoisin? Silmäsi ovat suuret ja syvät ja näenhän, että sinua huolettaa, mutta unohda se, unohda!
Saima tuijotti yhä merelle taistellen itsessään salaperäisiä voimia vastaan.
– Sinä olet voimakkaampi minua, Olli, mutta pelkään, että kaupunkimeri on sinuakin voimakkaampi minussa.
– Kaupunki, kaupunki! Oletko sinä noiduttu? Vietätkö häitä kaupungin kanssa etkä minun?
– Ha, ha, haa! Saima itki ja nauroi hermostuneena.
– Itke, itke, se vapauttaa ja nyt me olemme ihmisiä, sinä ja minä.
Aika ei odota, elämä valuu käsistämme.
– Olet oikeassa, mies, pois mietteet. Minä tahdon elää, nauttia.
Melkein unohdin sadun.
– Ohhoh, helpommin hengitän, huokasi Olli, tekeytyen iloiseksi, vaikka surumielisyys piili silmissä, – kun sinä lakkaat filosofeeraamasta. Se oli vallan pöyristyttävää.
– Katsos tänne! huusi Saima. – Nyt minä loihdin. Soitan tätä kelloa… Kuuletko ratinaa?
– Kuulen.
– Sanotaan nyt: herkullinen illallisateria! ja avataan tämä kaappi. Kas, eikö ole, puhui Saima ja lateli ruokia pöydälle, joka ennestään oli katettu.
– Tämäkö nyt on sitä uusinta mukavuutta. Ihan meitä varten, ei tarvitse vieraita silmiä, saa olla kahden maailmassa.
– Maljasi!
– Sano nyt kerrankin, kenen tämä kaikki on. Ravintola – arvaili
Olli.
– Hyi, eihän toki.
– Jonkun kotiko?
– Meidän kotimme.
Olli punastui ja silmissä välähti. Syntyi hiljaisuus.
– Onhan tämä satua, eikö totta, Saima?
– Satua, satua, armaani, sanoi Saima niin lämpimästi, että Olli nousi pöydästä ja tuli hänen luokseen.
Saima juoksi nauraen toiseen huoneeseen, mutta ilmestyi pian ovelle hohtavassa valossa, väljä aamunuttu yllään. Hihat valahtivat olalle, kun hän nosti kädet niskaan ja katseli lähenevää miestään silmät puoleksi ummessa.
Seuraava aamu oli kirkas. Auringon lämmittävät säteet leikkivät nuorten kodissa ja kumpikin nousi keveänä.
– Olli, sinähän säteilet! huusi Saima, kun Olli oli pukeutunut ja seisoi ovella.
– Jos osaisin laulaa, ylistäisin sinua, mutta jos mörinä kelpaa, niin —
– Säästä korviani!
Molemmat nauroivat.
– Tiedätkö, mitä nyt teemme?
– Loihdit tänne kahvia ja ehkä sitä eilistä samppanjaa.
– Tietysti, sinä nautintojen orja, entä sitten?
– Sitten minä tahtoisin suullisen raitista ilmaa.
– Mennään ajelemaan oikein vaunuilla.
– Kehtaatko sinä minua näytellä?
– Tulehan tänne ison peilin eteen, anna kätesi kainalooni. Sano, emmekö ole kaunis pari? Sinun sininen pukusi on kuin Pariisista tuotu. Olen tässä kummeksinut, kuinka maalaisräätäli on voinut luoda tuollaisen ihmeen.
– Miksi sen pitäisi olla maalaisräätälin tekemä?
– Ethän sinä rakasta kaupunkilaisuutta.
– Rakastathan
sinä
kaikkea somaa ja hienoa, sanoi Olli nauraen.
– Ajattele, jos me vähä vähältä muuttuisimme samanlaisiksi, samaa tahtoviksi.
– Niinhän vanhojen aviopuolisoiden käy. He tulevat toistensa näköisiksi, sanoi Olli hypistellen vaaleita viiksiään.
– Sinä saisit pitkän, mustan tukan ja silmäsi kävisivät kekäleiksi ja minä viikset, leveät hartiat ja punaisen niskan ja —
– Olisi sinussa silloin sylin täydeltä.
– Hu, huu, kömpelö olet.
Saima hääräsi punasissaan keittäen hienolla spriikeittiöllään kahvia ja Olli seurasi häntä katseillaan.
– Ei tämä ollut hullumpi keksintö, sanoi hän.
– Eikö ole suloista elää sadussa? helisi Saiman ääni.
– Kuin pumpulissa. Olethan sinä rikas.
– Oi, älä puhu siitä. Minua piinaa se avioehto, mutta isä määräsi ennen kuolemaansa, että jos menen naimisiin, piti —
– Minä tiedän ja olen järjestänyt kaikki asiasi holhoojasi kanssa. Ukko paha oli hyvin kiitollinen päästessään sinusta. Olet kai ollut aika tuhlari viime aikoina. Tämä satu —
Ovikello soi ja molemmat juoksivat kuin lapset kilvan avaamaan.
Siellä oli ajuri.
Ilma oli kaunis ja matka notkuvissa vaunuissa kaupungin läpi voittokulkua. Ihmisten kasvoille ilmestyi valoisa hymy heitä katsellessaan, heijastus heidän kauneudestaan ja onnestaan.
– Tuntuu kuin olisin hyvinkin tärkeä olento aina kun olen sinun kanssasi, nauroi Saima. – Ja paremmaksikin minä muutun, varsinkin silloin kun olemme samaa mieltä.
– Tarkotatko, että minun pitää tehdä sinusta enkeli jäämällä koko viikoksi tänne?
– Tietysti.
Samassa hevonen pysähtyi ulkoravintolan eteen ja Saima lähetti ajurin pois.
Ravintolassa oli seurue koolla, Saiman tuttavia ja pari Ollin vanhaa toveria, jotka olivat tahtoneet nähdä heitä. Ollille se oli yllätys, ja Saima hymyili onnistunutta kepposta.
Saima oli ollut kaupungin nuorten suurin lemmikki, eivätkä he oikein voineet hyväksyä hänen maalaispatruunaansa. Nyt oli tullut otollinen hetki, jolloin hiukan saisivat kiusotella häntä. Kiusotteleminen kävi pian mieluisaksi leikiksi, kun alettiin tanssia.
Se oli Saiman intohimo. Kun hän oli lattialla laulaja Aallon kanssa, seisoivat toiset katselijoina. Olli ei voinut silmiään irrottaa parista, ja kun tanssi oli loppunut, hengähti hän helpommin. Jotakin outoa ja synkkää oli hiipinyt häneen ja ohimoissa vasaroi ja silmissä veristi. Saiman nauru kuului toisista huoneista ja Aalto lauloi hänen säestyksellään. Olli ei ymmärtänyt sanoja – taisi olla italialainen laulu – mutta hän näki Aallon kasvoilla ilmeen ja silmissä tulen, josta ei voinut erehtyä.
Haa, – sähisi Olli itsekseen – , ehkä tuo oli kaikki komeadiantin temppuja ja kuului taiteeseen. Hän päätti hakea Saimaa tanssimaan heti, kun soitto alkaisi, mutta toiset ennättivät hänen edelleen ja pian olivat Saima ja Aalto taas yksin lattialla. Saima sirona ja hentona, mustat silmät palavina, hiukan punertavilla huulilla hymy, käsien liikkeet hillittyjä, vartalo noudattaen soiton rytmiä, näytti lumoavan laulajaa, niin että hän unohti kaiken ympärillään, kiihkeästi veti hänet luokseen, kun tanssi sen salli, ja intohimoisesti katsoi hänen loistaviin silmiinsä, tarttui käteen, painoi sen kainaloonsa omistajan varmuudella.
Olenko juonut liikaa, ajatteli Olli ja vastaili hajamielisesti toverien kysymyksiin. Hän nousi äkkiä ja seurasi Saimaa ja Aaltoa toiseen huoneeseen. Heitä ei ollut siellä. Peittääkseen kiihkeyttään hän kääntyi akkunan eteen katsellakseen ulos. Akkuna johti parvekkeelle. Hän hätkähti. Saima seisoi selin häneen ja Aalto nojasi johteeseen leikkien hermostuneesti viuhkalla. Miehen kasvoilla oli surua, katkeruutta, rakkautta. Olli äännähti, riensi kiivaasti heidän luokseen, unohtaen kaiken varovaisuuden, astui Saiman ja Aallon eteen.
– Eikö lähdetä kotiin! huusi hän luonnottomalla äänellä.
Saima punastui, katsoi Aaltoon hämillään ja sanoi: Meitä on pyydetty päivällisille.
– Me lähdemme kuitenkin.
Aalto kumarsi hymyillen pilkallisesti ja poistui.
– Kuinka sinä voit tuolla tavalla – ? Saima katsoi miestänsä ja sanat tarttuivat kurkkuun.
Ollin silmissä paloi viha: – Tämä on liian pahaa pilaa! ähki hän.
Eräs Saiman naisystävä tuli heitä hakemaan.
– Tiedätkös, Saima kulta, mikä suuri, polttava kysymys nyt juuri syntyi ruokasalissa?
– No, huudahti Saima, ja Olli kääntyi ehdottomasti tulijaan.
– He arvailevat, oletteko te kihlatuita vai naimisissa.
– Ja mitä te luulette – ?
– Sinulla on sileä ja timanttisormus samassa sormessa.
– Niin on, entä sitten?
– Aalto sanoi, että se timantti on ihan varmaan aviomiehen sydämestä puristettu. Me sanoimme kaikki, ettei se ole totta, ensiksikään te ette ole naimisissa ja toiseksi Saiman miehen sydän ei ole kivestä. – Kuka tietää, sanoi Aalto, vaikka Saima rouva vielä purjehtisi karille siinä suuressa sydämessä. – Saima, sinä et saa salata mitään, emme koskaan anna anteeksi… Hän olisi rupattanut kauankin, mutta Ollin matala ääni katkaisi sanatulvan.
– Me olemme naimisissa.
– Kuitenkin! kirkaisi neiti ja juoksi sisään helmat heiluvina kuin linnun siivet.
– Nyt on satu päättynyt, sanoi Saima hiljaa. Minä en kehtaa mennä saliin.
– Lähdetään pois kaikessa hiljaisuudessa.
– Ja näytetään heille pitkää nenää kuin pahat lapset. Olisipa se somaa, kutsuvieraat karkaisivat.
– Mitä hemmetin kutsuvieraita me olemme?
– Olemme kuitenkin ja sinä käyttäydyt kuin karhu. Nyt menemme sisää