Mooses pisti kirjeen hienoon koteloon toisten joukkoon ja kätki tärkeitten papereittensa väliin laatikkoon.
MELUN HÄÄT
Kevät oli jo voitolla ja kotijärvi oli kauan ollut jäistä vapaana, kun Melu tuli kotiin. Täti alkoi tointua entiselleen ja puhui leveään tapaansa:
– Sellaistahan se on: harakat räkättävät harakoitten kanssa ja sinä olet nyt talven roikkunut Rolfin hännässä. Katso vain, ettei lopulta käy hullusti! – Tuskin hän oli sen sanonut, kun Melu laski kätensä hänen olalleen ja ravisti kuivaa tätiä.
– Täti ei saa koskaan, ei leikilläkään sanoa, että minun kävisi hullusti! – Sitte hän pyörähti ympäri ja riensi itkien huoneeseensa.
Tämän jälkeen täti oli varovampi puhuessaan Rolfista, ja Melu vältti tarttumasta asiaan. Eräänä iltana hän tuli kiihtyneenä kotiin, puristi nyrkkiään ja hoki: – Kuinka hän uskaltaa?
– Kuka nyt uskaltaa? – kysyi täti toisesta huoneesta.
– Kuka muu kuin Rolf! Uskaltaakin sanoa sellaista minulle vasten naamaa, etten minä tulisi olemaan hänen ainoa lemmittynsä, vaikka olenkin muka kaikkein lahjakkain, omituisin, raitis ja kirpelä kuin puolukka. Jos hän rohkenee tulla tänne, niin aja ulos hänet, täti! – Siihen päättyi Melun tarmo. Hän lyyhistyi tuoliinsa ja itki niin, että tädin sydäntä särki.
– Taidat vaan paljon pitää siitä ilkiöstä, – sanoi täti arastellen.
– Pitääkö? Ei täti ymmärrä tällaisia asioita. Rolf on välitön, tunteen ihminen, mutta arvaamaton ja kiduttaa toista aina, aina!
– Pysy erossa hänestä! Se on paras keino.
Melu näytti noudattavan tädin neuvoa ja vältti Karénilaisia. Rouva
lähetti sanoja ja tuli lopulta itse hakemaan. Melu ei mennyt. Mutta kun
Rolfin kirjeet tulivat, eivät Melun rakentamat muurit seisoneetkaan.
Hän meni vanhaan sovittuun paikkaan metsätielle.
– Tulihan puolukka, kiitos! – sanoi Rolf.
– Kiitä niitä, joilta olet jotakin saanut, älä minua.
– Jos rupeat juroksi ja kylmäksi, on meidän paras palata maantielle.
– Maantielle! – Melu nauroi. – Maantie on minusta mieluisempi kuin mies, joka tekee sydämensä maantieksi.
– Punnitse sanasi! Jumaliste!
– Oletko sinä niitä punninnut?
– Minä olen mies ja minulla on oikeus sanoa ja sinulla pitää olla älyä joko kuunnella tai olla kuulematta.
– Ahaa, minun pitää olla korkea siveyden patsas; tai sinulle parempi, jos olen pikkunen typerä tyttöparka, jota voi polkea kuin nousevaa vihreetä ruohoa jalkaimme alla.
– Sinua ei ole helppo polkea, ei turkanen olekaan!
– Puolukka on sitkeänahkainen. – Melu naurahti sovinnollisesti ja
Rolf pujotti kätensä hänen kainaloonsa.
Metsä humisi hiljaa ja Melun katseet seurasivat rattaan kuuroa kapealla tiellä, ja Rolfin silmät lumoutuivat Melun kasvoihin. Niin he kulkivat hetken ääneti toisiinsa vaipuneina.
– Mitä ajattelet, Melu?
– Sinua.
– Mitä minusta?
– En hyvää.
Rolf irroitti äkkiä kätensä; vihainen ja intohimoinen silmäys välähti ja hän puristi Melua syliinsä rajusti. Melu huumaantui, sulki silmänsä, mutta samassa hän ehti tajuihinsa, ponnisti irti ja katsoi mieheen.
– Sinä olet – Rolfin kädet irroittuivat – kuin puolukka houkutteleva, sileä ja korea, tekee mieli puraista. – Katse oli yhä musta ja pyytelevä.
– Ja sitten sylkeä ulos?
– Uh, kuinka sinä olet epähieno, kirpelä ja hapan. Hän tarttui uudestaan Melun käsivarteen.
Melu väitteli, kääntyi kotiinpäin ja oli varuillaan.
– Se on minun ainoa aseeni tällä hetkellä. Sinä olet arvaamaton.
– Sekö sinua suututtaa, se viimeinen juttu – ?
– Älä puhu siitä! – ärjäsi Melu luonnottomalla äänellä ja veti itsensä irti.
– Ahaa, mustasukkainen. No, silloin on, niinkuin pitääkin, sinä sorea pikku puolukka. Jos huolit tai et, ollaan yhtä ja minä otan sinut! – Rolf puristi tytön hennon vartalon itseensä, mutta Melu veti hattuneulansa.
– Ellet päästä, isken sinua silmään.
– Villikissa! – Rolf vapisi ja luuhistui häpeästä ja harmista selkärangattomaksi, joutui yhä enemmän Melun lumouksen alaiseksi, seurasi hänen liikkeitään ja vaani hänen katsettaan.
Melu oli kuin kirkastunut, kasvot puhtaassa punassa. Katse loistavana ja ryhti varmana hän oli Rolfin vastakohta, joka nuoruudestaan huolimatta oli hermostunut, veltto, oikkujensa ja halujensa ajelema, piti minuutensa loukkauksena kaikkea kieltäytymistä, vaati omaa hemmoiteltua nautintoansa varten puhtainta, parasta, hienointa, heitti jälleen luotaan löytämättä mistään tyydytystä.
– Minä olen väsynyt, Melu, sielultani riutunut, kaikki ellottaa
Kuulehan, miksi emme menisi kihloihin?
Melu katsoi mieheen kuin arvoitukseen edessänsä.
– Kihloihin, sinunko kanssasi, jolla on monta yhtä aikaa? – Katseeseen oli tullut tuskaa ja ylevää halveksimista, joka löi Rolfia, sitoi yhä uudestaan ja uudestaan.
– Niin, mutta nyt minä tahdon. Saadaanpa nähdä, kumpi meistä on vahvempi. Huomenna lähetän äitini luoksesi. Ellei se auta, tulee isä ja viimeiseksi tulen itse. Nyt sinun täytyy, kuuletko, täytyy!
Lopun matkaa he kulkivat äänettöminä, Melu lyötynä ja tuskaisena, Rolf uhkaavana ja katse palavana.
Rolfin vanhemmat olivat toivoneet tätä kauan, sillä poika oli mahdoton kaikkeen työhön, kulutti aikansa kaupungissa, teki velkaa ja huonoja kepposia, oli alituisena riidan aiheena vanhempien kesken. Äiti puolusti ja hemmoitteli, antoi rahaa ja peitteli vikoja. Isä yritti olla ankara, vaati työhön ja puhui moraalia, jolle poika nauroi.
– Onko pappa itse niin tehnyt?
Isän vastaus oli nyrkin isku ja pojan ulosajaminen. Karénilla oli terävä silmä näkemään, mihin mikin kelpaisi, ja Melusta hän tiesi saavansa pojalleen kasvattajan. Uusi saha, jonka hän oli saanut täyteen kuntoon, oli sopiva nuorten hoidettavaksi.
Melu oli huumaantunut, kulki myötävirtaa silmät ummessa, henkeään pidätellen, aina peläten, että perustus jalkojen alla pettäisi, virrasta pulpahtaisi jotakin häiritsevää, Rolfin vanhaa. Vaan kaikki oli vaiti. Hän itse oli vaiti, Rolf oli vaiti ja hääpäivä oli käsissä.
* * * * *
Melu oli muuttunut, lauhtunut leppyiseksi, hymyili salaperäisesti ja hyräili vanhoja säveliä puuhatessaan kamarissaan, jossa hänen oli määrä pukeutua morsiameksi.
– Kuulehan, Mooses! Mooses tuli ovelle.
– Miltä sinusta näyttää hääpukuni? Pidätkö siitä?
– Enhän osaa sanoa. Se on valkoinen. Miksi ei sininen? Se olisi taivaan väri.
– Voi sinua, taivaallinen mies. Uhrilammas on valkoinen, hienovillainen ja untuinen. Morsian on uhrilammas, ja siksi hän on valkoinen.
– No, mistä sinä sellaisia mietteitä – ?
– En tiedä, tunnen vaan soutavani kosken niskalla, näen vaahtoisan valkean kuohun, taivaan kaaren sen harsossa. Se koski vetää ja lumoo, minun täytyy päästä alas sen syliin, se on korkein onneni, ihanin haluni. – Melu puhui raukeasti sammaltaen sanoja hämillään ja onnellisena.
– Minusta se on vuoren huipulle nousemista, korkealle ja varmalle.
Melu ei näyttänyt kuulleen Mooseksen sanoja, hypähti äkkiä ylös ja tarttui hänen käsiinsä. Mooses värähti: kädet olivat kylmät.
– Luuletko, että siellä pohjalla on pahoja, särmäisiä kiviä? Ne voisivat lyödä verille, se tekisi niin kipeää.
– Melu, sinähän ihan väriset!
– Olen hiukan hermostunut. Älä huoli! – Hän ponnisti kyyneliä vastaan, ravisti kutriteltua päätään ja nauroi: – Morsianta pitää itkettää, ja kun ei kukaan muu itketä, itketän itse.
Päivä oli kirkas ja lämmin. Ihmisiä oli kerääntynyt teitten täydeltä morsianta katsomaan, ja Melu ajoi Karénin avoimissa vaunuissa, omasta mielestään kuin uniprinsessa, köyhien kyläläistensä kadehtimana ja ihailemana. Kyyneleet putoilivat pitkin poskia, ja nyt hän tunsi varmasti rakastavansa noita raukkoja, joita sanoillaan oli kehunut halveksivansa.
Täti ja Mooses seurasivat häntä kirkkoon toisella hevosella.
ISKU
Mooses oli suorittanut loistavan kandidaattitutkinnon, ja miehestä mieheen kuiskailtiin Hallimajassa hänen ja Veronikan onnesta. Opiston seinät kohosivat yhä ja syksyllä piti sen valmistua ja silloin toteutuisi se, mitä Veronika niin kiihkeästi toivoi. Mooses saisi kantaa prinsessan omaan linnaansa, jonka kansa oli rakentanut hänen hallittavakseen. Mutta Mooses aavisti, ettei hän saisi siellä olla. Damokleen miekka roikkui hänen päänsä päällä.
Esan isä, vanha nahkuri Helin, oli hiljan kuollut, ja Esa kertoi Moosekselle: – Olen myynyt isäukon vanhat nahkasammiot, talorähjän ja muut vehkeet ja saanut sievän summan rahaa. Sitä paitsi tiedät, että ukolla oli kirstun pohjalla. Niin että, mitä meidän välillä on raha-asioita, saa jäädä tuonemmaksi.
– Kiitos! – Mooses oli yhä synkkä ja tuijotti eteensä.
– On minulla toinenkin uutinen. Mooses katsoi häneen hajamielisenä.
– Olemme nyt Hely ja minä aivan porvarilliseen tapaan menneet kihloihin ja aiomme mennä vihillekin.
– Sinä onnen poika, – hymyili Mooses.
– Niin, minä aion hankkia itselleni kerran oikein rasvaisen tuomiokunnan ja saada suuren Hallimajan vielä kaupan päälle.
– Laki ja oikeus on sinulle kovin suosiollinen.
– Olisitpa sinäkin vain ruvennut porvariksi ja heittänyt kaikki profeetalliset hommasi, niin kyllä nyt kelpaisi. Ukko Marck antaisi tyttärensä naurussa suin ja teidän välillänne vallitsisi sula sopu.
– Ja Suomessa olisi ollut yksi onnenonkija lisää, ilman vakaumusta ja omaatuntoa. Sitäpaitsi ei Veronika ikinä olisi minusta sellaisena huolinut.
– No niin, leikki sikseen. Mitä sinä nyt aiot?
– Suo siellä, vetelä täällä. Katkeraa on katsella, mitenkä täällä Hallimajassa niinkuin muuallakin maassamme työväen ja isäntien välit kärjistyvät ja katkeroittuvat. Juopa työkansan ja parempiosaisten välillä laajenee. Mihin lopulta päättyneekään? Pimeää on kaikkialla ja pimeyden töitä haudotaan, kiihdytään salaisissa kokouksissa, heitetään syrjään järki ja oikeus. Tiedän, että voisin heitä nyt ohjata, myöhemmin se on vaikeata, ehkä mahdotonta, mutta katkerinta on se, etten saa heitä ohjata. Kaikki sellainen työ suistetaan tekijöineen pimeyteen, ja minä tiedän yritykseni päättyvän vankeuteen tai maanpakoon. Ja kuitenkin täytyy yrittää. – Mooses käveli kiihkeästi lattialla, katse maahan tähdättynä. – Olen jo Ruhalan kanssa sopinut ja pidän työväen talolla sarjan esitelmiä, ensin nykyisestä valtiollisesta asemastamme ja sitten siirrytään siihen, mikä on heistä tärkeintä.
– Kunhan saisit heidät tajuamaan, ettei leipäkysymys ole kaikkein tärkein.
Mooses pysähtyi Esan eteen, löi häntä olalle ja sanoi tyynesti:
– Se juuri on heille kaikkein tärkein. Se on kuin suuri, kirvelevä palohaava. Se särkee ja pakottaa huutamaan. Sitä haavaa täytyy hoitaa. Ellei sitä tehdä, joutuu yhteiskunta rappiolle. Mitä tästä sinulle puhun? Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, kuinka asia on.
Mooses katsoi kelloaan. – Minun pitää nyt lähteä työväen talolle.
Talo oli Hallimajan etelänpuoleisella, korkealla harjulla, josta oli ihana, laaja näköala saariselle ulapalle ja kauas laakson niskaan maaseudulle. Rakennus oli kiireessä ja pienillä varoilla kokoon koperrettu, suuri, korkea sali, jonka seinän rakosista ja akkunanpielistä tuuli puhalteli. Salin taka-alalla oli näyttämö ja oviseinällä lehteri. Eteisestä mentiin keittiöön ja sen takana oli huone talon hoitajaa varten. Kun Mooses ja Esa tulivat, oli sali täynnä väkeä: miehiä, naisia ja lapsia. Kukin liikkui ja jutteli vapaasti, joten hälinä oli yleinen. Miesten tupakka, epäsiistit vaatteet ja lattiasta nouseva pöly pilasivat ilman. Keskustelun aiheena oli osuusruokala ja siinä oltiin jouduttu karille velaksiantokysymyksessä.
– Joka tahtoo velaksi, hankkikoon oman ammattikunnan takauksen, – sanoi Ruhala.
– Entäs ne raukat, joilla ei ole varaa kuulua mihinkään yhdistyksiin? – kysyi eräs nainen.
– Hitto heidät vieköön! – sanoi Onni Hannula.
– Joka ei kuulu meihin, se on meitä vastaan, – päätti Ruhala.
– Niin kapitalistitkin sanovat! – huudahti nainen katkerasti.
Se oli kuin sähkösysäys. Ja nyt syntyi kiihkeä puhetulva, jossa nyrkit puivat ja silmät paloivat.
Manu istui kasassa sivuseinällä puoleksi torkkuen, velttona kuin uinaileva koira.
– Sen minä vaan sanon, – huusi Onni Hannula, – että kyllä työväki kerran herää ja kostaa verenimijöille! —
Manu nosti päätään, nousi hitaasti seisomaan suoristaen suuren, luisen vartalonsa. Halveksiva katse paloi syvissä silmäkuopissa ja nyrkki puristui: – Suutanne osaatte täällä soittaa, vaan ette mitään tehdä!
Manu poistui huoneesta.
Esa ja Mooses olivat istuneet lähellä Manua ja vaieten seuranneet keskustelua.
– Manun kanssa ei ole hyvä joutua tekemisiin! sanoi Esa.
– Pelkään, että hän luulee olevansa koston välikappale, – kuiskasi
Mooses.
Osuusruokala oli keskustelusta häipynyt ja nyt oteltiin tulisesti palkoista.
Mooses pyysi puheenvuoroa, ja kaikkein huomio kääntyi häneen.
– Te puhutte alimmista palkoista ja luulette sillä kohottavanne hyvinvointia. Kuitenkin tiedätte, että samassa määrässä kuin rahapalkkanne korkenee, kallistuvat elintarpeet. Raha ei voi luoda järjestystä ja rauhaa piiriinne. Se on liian luistavaa, irrallista. Vaatikaa kiinteitä etuuksia, hyviä asunnoita, maata, vettä ja ilmaa. Vaatikaa lujaa, järkähtämätöntä järjestystä isäntienne puolesta ja itseltänne.
Ihmisen suuruus on siinä, että hän voi järjestää työnsä ja elämänsä. Epäjärjestys on hänen suurin vihollisensa ja meidän pyhä velvollisuutemme on se poistaa. Teidän silmänne palavat vihasta niitä kohtaan, joitten otaksutte olevan syypäät epäjärjestykseen, ja nyrkkinne ovat valmiit heihin iskemään.
Minä näen puheenjohtajan kädessä soman nuijan. Te tiedätte, ettei sellaista voi valmistaa muulla kuin sorvilla. Puukolla saisimme ruman, tökerön tekeleen, vinon, ryhmyisen kapineen. Ja kuitenkin se veisi aikaa eikä tekijä saisi nauttia työnsä onnistumisesta.
Ihmisen suuruus on siinä, että hän voi rakentaa järjestystä käyttämättä raakaa eläimellistä voimaa. Meidän pitää kunkin hioa itsemme teräväksi puraaksi, jotta kelpaisimme sorvissa käytettäviksi, kohtalomme aseiksi.
Työ on ainoa keino, jolla voimme omaa itseämme hioa. Kansat raatavat, rakentavat, kaupunkeja kohoo ja yhteiskunta järjestyy, maa on viljeltyä ja kaunista. Samalla on kansasta sen omalla, järjestetyllä työllä kehittynyt sivistynyt kansa.
Tai pakottakaamme meistä kuka tahansa laiskana, toimettomana maleksimaan. Pian alkaa kiukku nostaa päätään; viha, epäluulo, himot, toivottomuus, kaikki pahuuden mahdit syöksyvät meihin käsiksi. Me huudamme kostoa ja hävitystä muille ihmisille. Mutta kun pääsemme työhön käsiksi, luikkivat pimeyden lähettiläät kuiluihinsa, ja me olemme jälleen ihmisiä.
Pyytäisin, että palaisimme jälleen osuusruokalan sääntöihin, sillä se kuuluu meidän työhömme!
Miehet unohtivat kiistansa, ja osuusruokala saatiin valmiiksi pohdittua.
– Nyt seuraa maisteri Härmälän esitelmä nykyisestä valtiollisesta asemastamme, – ilmoitti puheenjohtaja.
Mooses asettui pöydän viereen, mutta ovelta kuului hälinää, ja outo mies vaati kokousta keskeyttämään.
– Tämä on yksityistä laatua, omien jäsenten kesken, – selitti Mooses.
– Olen pakotettu hajottamaan kokouksen, – oli ainoa vastaus.
Miehet ovensuusta alkoivat purkautua ulos, ja pian oli huone tyhjä.
Viimeisinä poistuivat Mooses ja Esa, Ruhala ja Onni Hannula.
Mooses oli alakuloinen kuten päivälläkin.
– Voithan sinä, Mooses, selittää asioita Ruhalalle ja Onni Hannulalle ja he taas vuorostaan muille, – ehdotti Esa.
– Niin, sehän kyllä käy päinsä, – sanoi Ruhala.
– Pelkään, ettei meille jää suuria aikoja siihenkään. Luultavasti minun täytyy pian poistua.
– Se tulee olemaan suuri tappio meikäläisille, – sanoi Onni. Mooses puristi ystävällisesti hänen kättään. – Olisimme maisterin avulla ehkä päässeet selville monesta pulmasta.
* * * * *
Juuri näihin aikoihin karkoitettiin kansalaisia; käsky käskyn perään leimahti. Hallimajassa pelättiin pahinta.
Ruhala ja Onni kävivät nyt usein Mooseksen luona, mutta Mooses sai pian pelätyn karkoituskäskyn.
Koko seutu oli kuohuksissa, ja monet kymmenet kädet ojentuivat häntä auttamaan. Hän eli oman tuskansa ja ihmisten myötätunnon siivillä tunnista tuntiin, ajoi tulevaisuudenajatukset luotaan, vältti niitä kuin vihaisia koiria. Veronika auttoi häntä uskollisesti.
– Älä mieti, älä epäile, luota meidän onnemme tähteen, – sanoi hän.
– Minä olen väärää rahaa vieraalla maalla, vaikka täällä tunnustettaisiinkin oikeaksi. En koskaan voi muuttua muukalaiseksi, mennä heidän sulatusuuniinsa ja painattaa kylkeeni heidän leimaansa.
– Taivas varjelkoon, silloinhan en minäkään sinusta huolisi.
– Siis?
– Älä sano mitään enää. Tämän lähtöpäiväsi elämme vaan toisiamme varten. Mennään lähteelle Kivistömäen juurelle ja siellä sinä lupaat aina pitää pyhänä isänmaan vettä ja sitä janota. Tiedätkö, mitä minä tarkoitan pyhänä pitämisellä? – Mooses veti hänet lähelleen heidän mäenlaitaa astuessaan. – Sitä vain, että pitää toivoa, vaikki kuinka synkkää olisi. —
– Toivoa, mitä?
– Voi, minä en osaa sanoa, mutta tunnen, että meidän täytyy, kuuletko, täytyy uskoa ikuisuuteen ja totuuden voimaan, muuten emme jaksa toivoa, emme elää!
He katsoivat kauan toisiaan silmiin, tunsivat eron hetkellä oman heikkoutensa ja pienuutensa, ja siihen tuntoon yhtyi ikuisuuden siiven suhahdus.
– Maailma on suuri ja me olemme pieniä. Se ottaa kaikki, ihan tyyni meidät, jos vaan itsemme annamme. Se ei sääli ketään, ken ei itseänsä sääli. Voi sinua, Veronika, voi minuakin. Me olemme ypöyksin. Hämärästi vain tunnemme korkeamman voimaa, ei se meitä eläviksi tee. Lähemmin, lähemmin meidän se pitäisi tuntea.
– Ei. Minä en pelkää elämää. Sinun kanssasi uskallan uhmata maailmaa. Meillä on voimaa. Tahtoisin osoittaa sinua ja huutaa kaikille valon vainoojille, noille nimellisille ja nimettömille pimeyden kätyreille: Katsokaa, tuossa hän on, sankarini, johon luotan kuin totuuteen. Jos teillä olisi omananne yksikään sielu, johon voisitte niin luottaa, niin silloin vääryys ja sorto piankin hävittäisivät ihmiskunnan. Mutta teillä ei ole, te petturit ja pelkurit! Mooses, meidän ei tarvitse heitä pelätä!
He astuivat Kivistömäen laitaa alas lähteelle, kun Manu tuli heitä vastaan. Miehen silmät kiiluivat sisällisestä, kuluttavasta intohimosta, joka jäykissä juovaisissa kasvoissa oli kammottavaa. Hänen polvensa notkahtelivat kuin väsymyksestä ja laaja takki roikkui rentona luisilla hartioilla.
– Manu suree vaimoaan omalla tavallaan ja sekottaa katkeruutensa maailman menoon. Minä pelkään hänen mieletöntä villiyttään. Hän voi tehdä mitä tahansa, – sanoi Veronika ja painautui lähemmäksi Moosesta.
– Pelkäätkö häntä?
– En tiedä, tulee aina niin tukala olla, kun näen hänet. – He astuivat hetken ääneti kuunnellen hiljaisuutta ympärillään metsäpolulla.
– Sinun käsivartesi tukee lujasti ja varmasti, Mooses!
– Veronika, minäpä kannan sinut lähteelle. – Mooses otti hänet kevyesti syliinsä. – Sinä olet kevyt, ja täällä metsässä on suloinen rauha.
– Minä olen sinusta ylpeä, armas, sinä olet niin hyvä ja vahva.
– Ja sinä olet – tahtoisin aina katsella kasvojasi ja janoan huuliasi. – Hän laski taakkansa heidän yhteiselle kivelleen lähteen rannalla.
– Suutele minua, Veronika!
Joka puussa sirkutti lintunen, joka mättäällä tuoksui kukkia ja metsässä kuiski lempi.
– Tahtoisitko nyt olla mieheni, armas?
– En vielä. Tahtoisitko sinä olla vaimoni?
– En, en vielä. Tahdon vain silittää otsaasi, näin, ja upottaa sormeni somaan tukkaasi, olla ihanteesi, olla kaunis sinulle.
– Kyyneleitä, miksi?
– Onnesta, sinä.
– Sinä olet suloinen, sinua jumaloin ja suutelen!
– Katso, Mooses, lähde nauraa meille. Tule, polvistu tähän rinnalleni.
Näin, katso sen syvää, surunvoittoista hymyä. Mitä näet?
– Näen kaksi tummaa silmää, syvät kuin lähteemme, kauniin, pehmeän kaulan utuisen harson poimuissa.
– Ja minä näen kasvosi rakkaat, suusi väreilevän ja miehekkään rintasi. – Veronika pisti kätensä veteen, antoi kirkkaitten pisarain valua sormistaan ja painoi ne viileänä sulhonsa otsalle. – Nyt kastan sinut Hallimajan rakentajaksi, oman elämäni haltiaksi.
Mooses kastoi sormensa veteen ja kosketti Veronikan otsaa. – Ja minä kastan sinut Hallimajan haltiattareksi ja oman elämäni sieluksi.
– Minusta tuntuu, kuin olisi kruunu päässäni ja sen olet antanut sinä.
– Ja minusta tuntuu, kuin olisi valtikka kädessäni ja kuninkaan kaapu hartioillani ja ne olet antanut sinä.
Kiurun ääni soi yli muitten lintujen, männyn latvat huminoivat ja sirkka siritti ruohossa. Nuoret olivat polvillaan ja odottivat lähteen pintaa selviämään.
– Hyvästi, Mooses, lähteessä! Tänne tulen sinua ajattelemaan, niin kauan kun sen silmä kirkkaana pysyy.
– Tule, täältä saa sinua ajatukseni etsiä, pyhältä lähteeltämme.
– Tule! – Veronika hypähti ylös ja tarttui Mooseksen käteen. Vielä kerran he nyökkäsivät toisillensa lähteessä ja astuivat käsi kädessä sanattomina, hiljaisen onnen kantamina metsän pyhässä rauhassa.
Mäen päällä avautui Hallimaja heidän eteensä. He sykähtivät kumpikin.
– Erota, erota!
– Onko se tuskaista?
– Älä kysy!
– Ei puhuta, ei!
Pitkä, tuskaisa syleily, ja Veronika riisti itsensä irti, laskeutui alas puutarhaan pienen portin kautta.
* * * * *
Pihalla, konttorihuoneitten edessä hän kuuli melua ja miesten räyhääviä ääniä. Hän oli huumauksissa eikä oikein tajunnut, mitä melua se oli, meni vain ajatuksissansa sisään ja ikäänkuin vaistosta isänsä huoneeseen, jonka akkunoista voi joukon nähdä.
Siinä kinasteltiin, räyhättiin, huidottiin olutpulloilla ja häristeltiin nyrkeillä. Työnjohtaja, ehätti hillitsemään ja käski miehiä pois ja kielsi juomasta olutta. Miehet kiihtyivät yhä hurjemmiksi ja uhkauksia sateli juopuneitten suusta. Työnjohtaja survaistiin sisään. Pitkä, jonka piti viran puolesta olla läsnä, hiipi arkana tiehensä, eivätkä Hallimajan toisetkaan poliisit uskaltaneet kiistaan sekaantua.
Joku uhkasi puukolla ja löi nyrkillä toverinsa maahan. Silloin sekaantui työnjohtaja leikkiin uhaten työstä erottaa rähisijät. Hänet ympäröittiin, ja miehet löivät häntä vasten kasvoja. Nyt Veronika kuuli isänsä jyrisevän äänen portailta: – Laskekaa irti! – Kukaan ei kuullut. Samassa hän näki isänsä tappelevain keskellä. Hän koppoi miehiä kauluksesta ja paiskeli heitä kontilleen, seisoi koko joukkoa päätänsä pitempänä pelottavan varmana, säihkyvin silmin. Humalaiset alkoivat selvitä ja kömpivät häpeissään taas pystyyn. Mutta äkkiä Veronika säpsähti. Toisten takana hän näki kissamaisen katseen, joka tähtäsi hänen isäänsä, kierteli joukosta selän taakse. Veronika ei kerinnyt ajattelemaan, syöksyi konttorihuoneitten läpi, alas portaita, seurasi miestä silmin ja hänen kättään, joka tarttui suureen puukkoon ja nosti sen ilmaan. Veronika kiljahti ja tarttui molemmin käsin konnan käsivarteen isänsä selän takana. Liike oli äkkinäinen ja voimakas, veti miehen puukon taaksepäin, joten se lyöjän käden taipuessa viilsi Veronikan vasenta olkaa.
Marck ei heti tajunnut, mitä oli tapahtunut. Vasta kun naiset huusivat etäämpää: – Ryökinän kädestä tulee verta! – otti hän Veronikan syliinsä ja kantoi sisään.
– Ei saa sanoa kellekään, kuinka se tapahtui. Pappa kulta, älä sano!
– Älä kiihdy. Me teemme kaikki, mitä pyydät, kun et vain kiihdy.
Veronika makasi ruokasalin nahkaisella sohvalla ja äiti sitoi haavan.
Ehkä ensi kertaa elämässään oli rouva Marck suunniltaan, kulki levottomana huoneesta huoneeseen, heitteli hermostuneesti esineitä, etsi kiireesti Veronikan tavaroita ja hätäisesti komensi palvelijoita. Hän soitti läheisestä kaupungista lääkäriä, mutta siellä luultiin paraaksi, että Veronika tuotaisiin sairaalaan.
Äiti polvistui lapsensa eteen sohvan viereen, koetteli suonta ja otsaa. Levottomuuden kyyneleet kostuttivat hänen silmiänsä, ja Veronika hymyili äidin hellille sanoille. Hän ei ollenkaan kapinoinut mielessään, vaikka haavaa särki: oli hyvä olla äidin hellässä hoivassa, turvallinen ja lämmin. Sydämessään hän toivoi: jospa minulla aina olisi tällainen äiti.
– Kuinka sinä olet hyvä, äiti!
– Älä puhu, ole aivan hiljaa.
– Tahtoisin tavata Moosesta.
Tuskin hän oli sen sanonut, kun äidin kasvoilta hävisi hellyys, ja suruinen, jäykkä ilme tuli sijaan. Hän oli jälleen ennallaan, huokasi ja lähetti hakemaan.
Samassa Mooses jo tulikin, heitti lakkinsa eteiseen ja astui äänet kuultuaan huoneeseen. Ja nyt hän vuorostaan oli polvillaan Veronikan edessä.
Veronika nosti vasenta kättään.
– Hiljaa! – huudahti rouva Marck ja iski ankaran ja tuskaisen katseen tyttäreensä.
– Älä liiku, Jumalan tähden, älä liiku, – kuiskasi Mooses henkeään pidätellen, katseessa sellainen tuska, että Veronika hetkeksi sulki silmänsä uupumuksesta ja kuiskasi:
– Ei ole vaarallista. Minä voin hyvin, vain hiukan särkee. – Hieno puna levisi kasvoille ja uudestaan hän kuiskasi: – Nyt menemme samalla hevosella junalle täältä. Sinä et saa jättää minua. Ei kukaan muu saa kantaa junaan. – Hän uupui jälleen ja sulki silmänsä.
Mooses ei liikahtanut, nojasi toiselle polvelleen ja piteli hyväillen
Veronikan vasenta kättä.
– Kuka sinulle sanoi, kun niin pian tulit?
– Joku, en muista; onnettomuuden sanoma kulkee nopeaan. Tiedätkö, kuka löi?
– Manu, – kuiskasi Veronika.
Marck tuli sisään. Mooses punastui ja tumma välähdys silmissä kohtasi
Veronikan isää, kun he kohteliaasti kättelivät.
– Elämä on toisinaan kovaa, – sanoi Marck. – Olisin toivonut tapaavani teidät toisissa oloissa.
– Niin minäkin, – sanoi Mooses hätäisesti rientäen Veronikan luo, kun näki tuskallisen ilmeen hänen kasvoillaan. Veronika antoi hänelle vasemman kätensä.
– Junan aika lähenee ja hevoset odottavat, – sanoi Marck aikoen ottaa Veronikan syliinsä. Mutta Veronika katsoi Moosekseen eikä hellittänyt hänen kättään.
Mooses nosti hänet varovasti syliinsä kuin pienen lapsen makaavassa asennossa ja kantoi vaunuun. Marck otti hänen lakkinsa eteisen pöydältä ja painoi päähän, avasi ovet ja piteli itse hevosta vaunuun astuttaissa. Hiljaa, jalasta jalkaan piti ajaa, sillä äidin sitoma kääre oli tullut punaiseksi.
– Minnekä te aiotte siirtyä? – kysyi Marck. Hän istui vaunuissa vastapäätä nuoria.
– Ensi vuoden olen ajatellut kerätä aineita väitöskirjaan kansantalouden alalta. Jos näitä ahtaita, aikoja yhä jatkuu, mikä kyllä on mahdollista, täytynee kaiketi asettua kansalaisten luo Amerikaan, sillä vieraassa kansassa en löytäisi mitään yhtymäkohtia.
– Se olisi järkevää, saisitte uusia, terveitä näkökohtia, ehkä häviäisi liikanainen haaveellisuus. Ja jos palaatte, voitte opettaa työväelle parempia aatteita kuin nyt olette opettanut.
Mooses kävi tulipunaiseksi.
– Pappa, jos kaikilla meillä olisi niin ihanteellinen maailmankatsanto kuin Mooseksella on, olisimme onnelliset.
Vaunut pysähtyivät. Veronika kietoi vasemman kätensä Mooseksen kaulaan ja Mooses kantoi hänet junaan nuorison laulaessa kansanjoukon keskellä. Hän asetti Veronikan vaunun sohvalle, suuteli hänen otsaansa ja huuliaan kuin sairaan lapsen, nosti kaulaltaan vasemman käden sivulle, siirsi jalat sohvalle mukavaan asentoon.
– Onko sinun näin hyvä olla? – kysyi hän levottomana. – Nyt tahtoisin olla sinua lähellä, helliä, hoitaa, olla miehesi!
– Ethän ole epätoivoinen?
Juna vihelsi. Vielä kerran Mooses silitti armaansa poskea hellästi ja omistavasti, painoi huulensa huulille, katsoi syvään tuskaisiin silmiin ja poistui vedet silmissään. Veronika seurasi katseillaan hänen pitkän, hoikan vartalonsa hiukan kumaraista käyntiä, näki hänet avoimesta ovesta vaunun sillalla, miten hän liikutettuna lakki kädessä, kukka napinlävessä seisoi hänen isänsä edessä.
– Lähettäkää minulle osoitteenne, missä kulloinkin olette, – sanoi
Marck.
Junan liikkuessa hyppäsi Mooses alas samalla kun hänen oma junansa vastakkaiselta suunnalta puhkui asemalle.
Täti ja Melu olivat tuoneet tavarat ja odottivat häntä. Asema oli kansaa tulvillaan aina maantielle saakka ja naisilla kukkia heidän ihailemalle sankarilleen. Laulu oli tarttunut yleisöön ja kun "Maamme laulu" alotettiin, upposi junien melu kansan sydämen mahtavaan ääneen. Juna ei seisonut kauaa asemalla, ja Mooses nousi vaununsa sillalle paremmin nähdäkseen kaikki. Silloin puhkesi ilmoille jyrisevä "eläköön" huuto ja kukkia satoi hänen ympärilleen yksitellen, vihottain, ja naisten kimakat äänet yhtyivät miesten painaviin "eläköön, eläköön"! huutoihin.
Täti nyyhki ääneen ja Melu piteli häntä sylissään itsekin itkien. Esa ja Hely saivat viimeisimmäksi puristaa hänen kättään ja Hely sanoi:
– Minä menen ensi junalla hänen luokseen enkä väisty hänen vuoteeltaan, ennenkuin hän on terve.
– Pää pystyyn! – sanoi Esa.
– Eläköön isänmaa! – huusi Mooses, kun juna jo liikkui.
Kansa lauloi liikutettuna, vesissä silmin: "Mun muistuu mieleheni nyt…"