Hallimajan nuoret

– Kyllä minä opetan heitä koko talven. Koko ikäni opettaisin, jos tuollaista intoa riittäisi, – vastasi arkkitehti.

– Minä en tiennyt täällä ketään olevan. Tämä on kuin taikaa. Täällä sykkii! – Veronikan sydän sykki.

Nuoret löivät kättä.

– Tekin vielä sykitte, – sanoi arkkitehti puoliääneen.

– Alan aavistaa.

Toinen opettaja tuli ja alkoi laskentoa. Miehet tarkkasivat jännitettyinä, kuinka vaikeat kysymykset, joita he kömpelöillä keinoillaan olivat itsekseen yrittäneet selvittää, nyt kevyesti kuin leikitellen, ratkaistiin. Leveä tyydytyksen hymy levisi jännitetyille kasvoille. Helpotuksen ilme vaihtui pian innoksi, kiihkeäksi kiireeksi saada ratkaista ja selvitellä yhä uudestaan ja uudestaan koetella voimia, taistella aina voitto mielessä.

He olivat kaikki irti maasta, ottivat kiinni jokaisesta sanasta, erottelivat, sommittelivat ja sulattivat yhteen. He eivät nähneet opettajaa. He näkivät vaan numerot, kuulivat sanat ja ne painuivat mieliin kuin kynän piirros vahatauluun.

Se into tarttui opettajaankin, nosti hänet siivilleen. Hän ajatteli nopeaan, elävästi ja selvästi, sai kuvia ja esimerkkiä siinä tuokiossa, antoi ne välittömästi, rakensi varmasti ja johdonmukaisesti ja näytti lopullisen tuloksen.

Veronika haettiin yläkertaan. Hänen piti keittää teetä. Jotakin lämmintä, uutta ja voimakasta pulppuili hänessä. Hän ei itsekään tajunnut – mutta hänen piti hypähtää yhdellä jalalla ja hyräillä.

Tee höyrysi tarjottimella, ja voitokkaana hän vei sen Alman huoneeseen.

Sinne olivat tulleet opettajat alhaalta salista ja lisäksi Ora ja

Veronikan koulutoverit Eliel ja Uriel.

– Hurraa! – huusivat pojat meluten ja anastivat häneltä tarjottimen.

– Nytkö sinä vasta suvaitset tulla, kun me olemme rakentaneet tänne kodin? – sanoi Uriel, pitkä, kaunis nuorukainen.

– Tervetuloa! – Eliel kumarsi.

– Mistä te olette tänne eksyneet? Teistä ei kukaan ole mitään puhunut, – ivasi Veronika.

– He ovat hyvin tärkeitä. Heidän pitää huutaa ja taputtaa käsiään, – sanoi Ora.

– Me olemme yhtä tärkeitä kuin Jooseppi ja Pitkä, – väitti Eliel.

– Erehdys. Jooseppi kantaa puita ja Pitkä sytee polkuja. Te olette kai vaan tiellä.

– Ei, me olemme kaikki Mandan hyvässä suosiossa.

– Äläppäs nappaa, – ärähti Heikki. – Jooseppiahan Manda rakastaa.

– Olisitpa sinä ollut täällä kodin vihkiäisissä, niin et kysyisi, mitä me täällä teemme. Katsos, me olemme vaan sen joukon vaahtoa, emmekä sentään ole tyhjiin lauenneet, – : sanoi Eliel vakavissaan.

– Ei suinkaan Alma Borg ole teille ensinkään kertonut, miten täällä ensimmäiset sunnuntait elettiin kodin vihkimisen jälkeen, – puhui nuori tohtori. Täällä oli väkeä aamusta iltaan salit ja portaat täynnä. Olka olkaa vasten ja kylkimyyrää tungeskeltiin, kuunneltiin, puhuttiin ja pohdittiin, hikoiltiin ja huudettiin eläköötä. Silloin ne laitettiin kurssit jos jonkinlaiset, perustettiin osuuskaupat, keittiöt, kirjastot, seimet ja tarhat! —

– No, älähän nyt, et sinä kaikkea voi luetellakaan. Tämä koti on paras kaikista kodeista. Ellei nälkä ajaisi välillä kaupunkiin, makaisin yönikin Pitkän ja Joosepin kanssa lehterillä, – puhui Eliel.

Arkkitehti naurahti. – Minä olen ollut täällä monta sunnuntaita syömättä.

– Niin, mutta Veronika, oletko sinä kuullut, että Moosesta on vedetty koville. Hän on kehoittanut Hallimajan poikia jäämään pois asevelvollisuuskutsuista, – sanoi Uriel.

Veronika sävähti punaiseksi halusta saada kuulla enemmän. – Hän on ollut toista vuotta poissa Hallimajasta. Kuinka hän – ?

– On lähettänyt paimenkirjeitä. —

– Aijai, sitte on paras pysyä poissa Hallimajasta, – sanoi arkkitehti.

– Se on vietävän poika, se Mooses. Osakunnassa hän puhuu kuin mies, – kiitteli Eliel.

– Kuin mies, et sinä aivan oikeaan osannut. Hän puhuu niin, että päätä huimaa ja korvat humisee! – intoili Uriel.

– Ja niin, että katto nousee ja lattia notkuu, – jatkoi Ora ivallisesti.

Neiti Musiikki syöksyi sisään.

– Herran nimessä, tulkaa kuulemaan, kuinka hän puhuu!

* * * * *

Salissa oli kansaa ja kuumuutta. Lamput tuikkivat sumun sisällä hikisessä lämmössä. Ihmiset tuskin hengittivät, ja sydämet vavahtelivat puhujan sanojen iskuista. Pää pään vieressä he siinä seisoivat, vanhat ja nuoret, ylhäiset ja alhaiset tuntien toinen toisensa sydämen lyönnit, unohtaen oman ahdinkonsa, kuunnellen nuoren miehen ihanteita, joissa löysivät ikävöimiänsä yhtymäkohtia.

Puhuja seisoi korokkeella juhlallisena kuin nuori kuningas yksinkertaisessa arkipuvussaan. Otsalla loisti naisellinen puhtaus ja suuta ympäröivät pehmeät viikset. Lumous oli silmissä, lapsellisen avoimissa haaveilevissa silmissä.

– Henkinen pakko ihmisyyden sielussa janoo valoa, rakkautta ja elämän ihanuutta. Siksi me seisomme täällä käsi kädessä, sydän sydäntä vasten, tunnemme kohoavamme ja etsimme aatemaailmaa, tavoitamme sitä punaista lankaa, joka väikkyy ja häämöittää ja meidän kulkuamme ohjaa. Mutta me emme ole vielä kyllin väkevät. On meitä voimakkaampia, jotka meiltä riistävät onnemme ohjat. Siksi liitymme ja kasvatamme voimiamme. Me olemme kuin jättiläinen, joka vuoren loukossa istuu ja kasvattaa voimiaan, kunnes tuntee olevansa kyllin vahva heittämään paadet hartioiltaan, seisomaan vapaana ja tarttumaan onnensa punaiseen lankaan.

Jokaisessa silmässä kuvastui puhujan pyhä usko. He tunsivat tuon voiman itsessään, he olivat tuo jättiläinen vuoren rotkossa ja kerran he siirtävät paadet hartioiltaan ja seisovat vapaina. Ja se punainen lanka – ?

– Meidän pitää tahtoa yhtenä miehenä, tarttua siihen yhtenä kätenä kuin jättiläinen vuoren rotkosta ja kulkea yli ammottavien kuilujen. Siellä vaanivat hirviöt janoovat viattomien verta, puhtauden tahraamista, heikkojen sortamista ja kauneuden katoamista!

Se on niin hento, se punainen lanka, sitä täytyy varoen pidellä, astua vakaasti, suoraan, ei kiistellen kulkea, ei vetää sitä eri puolille. Muutoin se kädestä luisuu, ja me itse syöksymme kuiluihin, joissa hirviöt vaanivat.

Ihmisyyden sielu janoo valoa, rakkautta ja elämän ihanuutta. Se tahtoo kulkea omaa punaista lankaansa myöten rakkauden, oikeuden ja totuuden teitä!

Puhuja hävisi. Jännitys laukesi, mutta sydämet sykkivät sitä rajummin. Polttava totuuden jano ja ärjyvä vapauden kaipuu puhkesi lauluksi, joka kattojen kautta ja seinien halki kuului kauas, pysäytti kulkijat ja sytytti sydämiä. Se oli kuin sepän ahjossa tuli, joka pimeässä yössä kipeninä ilmoille nousee.

Veronika seisoi ovella. Puheen loputtua hän yhä kuuli äänen väräjävän itsessään. Se soi, soi kuin ääniraudassa hiljaa, puhtaasti. – Jospa hän olisi puhunut enemmän siitä punaisesta langasta!

Veronika kulki kuin unessa Moosesta kohti, kuuli yhä hänen äänensä. Tämä oli jatkoa siihen syyskesän päivään, jolloin hän ensiksi hänen äänensä kuuli.

Alma puhui Mooseksen kanssa, piteli takinnapista tuttavallisesti. Veronika hiipi hiljaa lähemmäksi, pelkäsi säikyttävänsä pois sen, mikä kutsui luokseen, ja haihduttavansa puhtaan sävelen, joka sydämessä helähteli.

– Voisitteko alkaa nyt kohta? – kysyi Alma.

– Kyllä.

Veronika kuuli jälleen äänen. Siinä oli sama kaiku kuin äsken. Nyt se oli todellisempi, arkipäiväisempi, somempi. Itse hän oli lähempänä, tutumpi. Arkitakki oli kulunut, eikä kauluskaan aivan moitteeton. Niin, ei

– mutta Veronika rakasti tuollaista kulunutta takkia ja viallista kaulusta.

Hän painautui Alman sivulle, tarttui käsivarteen ja katsoi Moosesta.

Heidän katseensa yhtyivät kysyen:

– Uskallammeko?

– Kätten puristus ja uudet katseet riemuitsivat:

– Oi, uskallamme!

– Mistä on puhe? – kysyi Veronika.

– Herra Härmälä tulee kirjastomme hoitajaksi. Kaupungin asettama johtokunta sen kyllä määrää, mutta minun sanani merkitsee paljon.

– Tervetuloa! – huudahti Veronika.

Laulua seurasivat runot ja uudet laulut, kunnes esirippu nostettaisiin.

Siellä verhon takana sitä oli kuhinaa. Kaunottaret asettuivat paikoilleen. Siinä loistivat kirkkaat silmät ja hohti hieno hipiä ja valkoiset kaulat.

– Mutta missä on aurinko? Kuka on aurinko? – huudettiin.

Alma juoksi rauhoittamaan.

– Minä lupaan, että aurinko tulee ja on niin hyvä, että te kateudesta halkeatte!

Kaikki asettuivat paikoilleen, katsoivat eteenpäin. Silloin Alma talutti Mandan kirjakaappien välistä, jossa raukka oli kauan aikaa istunut hupussa, sijoitti hänet korkealle telineelle toisten taakse ja kuiskasi:

– Muista hymyillä! Esirippu nousi. Hämmästystä.

Naurua, hillitöntä naurua. Yleisö huutaa, raivoaa. Esirippu unohtuu laskematta. Ihanat luonnottaret ihmettelevät, kääntyvät taakseen katsomaan, näkevät auringon ja nauravat.

Manda on viaton, tekee niinkuin oli käsketty, hymyilee.

Tulihan siitä naurusta loppu, kun Jooseppi lopulta älysi laskea esiripun.

Iloisuuden into nousi yhä laulaessa, ja nuoriso alkoi piirileikin.

Elielit, Urielit, koko joukko kodin elämän oppilaita ja opettajia, kaikenlaista kansaa pyöri suuressa piirissä.

Veronika ja Mooses kulkivat käsi kädessä, seurasivat katseillaan

Jooseppia ja Mandaa, joista Veronika oli kertonut Moosekselle.

Jooseppi hyppi tallukoissaan ja rikkinäiset housunlahkeet repsottivat. Manda oli illan sankaritar, nauraa hörötti ääneen ja pyöri hiki päässä kapeassa kirnuhameessaan.

Pitkäkin haettiin piiriin. Hän hoippi kuin hiilihanko, jalat kankeina harallaan. Mutta kasvoilla oli nyt väriä ja silmissä eloa.

Veronika pujotti pienet kätensä työmiesten koviin kouriin, upotti ne sinne ja oli mukana leikissä koko olennollaan. Mooses haki hänet yhä uudestaan ja uudestaan. Aina he tunsivat toinen toisensa läheisyyden. Salainen lanka ei hetkeksikään katkennut sen jälkeen, kun heidän ensimmäiset katseensa olivat liiton tehneet.

Täällä oli kukin sellainen kuin sydän vaatii silloin, kun tuntee olevansa rakastettu ja itse rakastaa.

Manda ja Jooseppikin olivat löytäneet toisensa ja istuivat autuaina penkillä, kun leikki oli loppunut ja kansa virtaili ulos salista.

– Tulkaa katsomaan kirjastoa, tulevaa valtakuntaanne! – huudahti

Veronika ilosta loistavana.

Neiti Musiikki soitti pianolla masurkkaa ja Mooses ojensi kätensä

Veronikalle.

– Tehän tanssitte jumalallisesti, riemuitsi Veronika. – Eikö tämä elämä täällä ole ihanaa?

– Me elämme heräämishetkeä, – sanoi Mooses kirjastossa.

He katsoivat toisiaan silmiin avonaisesti, tutunomaisesti.

– Veronika! – huusi Alma salista.

– Kiitos ja hyvää yötä! – Samassa hän oli hävinnyt. Mooses oli yksin, heittäysi pöydän ääreen ja peitti kasvonsa.

Illalla riisuessaan sanoi Veronika: – Tiedätkö sinä jotakin

Mooseksesta? – Äänessä oli Almasta uusi sointu, hellä ja utelias.

– Hänellä näyttää olevan erinomainen lumousvoima. Kaikki hänestä pitävät. —

– Oikein onnen prinssi. —

– Häneltä puuttuu vaan prinsessa. – Veronikan sormi osui vahingossa neulaan.

– Siitä, kuinka hänet lapsena löydettiin, on kummallisia juttuja, – jatkoi Veronika.

– Onko hänet löydetty? No, se vaan Tuhkimosta puuttuikin.

Kuninkaallisuutta on hänessä kylliksi. —

– Kerran, myrskyisenä talvipäivänä hänet löydettiin tienvierestä. Kerrottiin, että sudet olivat ryöstäneet lapsen jostakin ja sitten hätääntyneinä heittäneet. Härmälän koira oli ulvonut ja hyppinyt ihmisten kimppuun, vetänyt vaatteista ja taas juossut maantielle. Lopulta Härmälän emäntä meni katsomaan ja löysi suurisilmäisen pojan lumihangesta. Emäntä uskoi, että Jumala oli hänelle lähettänyt lapsen, otti sen omakseen ja hoiti. Mamma on minulle tästä kertonut. Hänkin olisi ottanut Mooseksen, mutta eihän mammasta – .

– Silloin olisi hänestä tullut ylimys! —

– Olenko minä ylimys? – kysyi Veronika tosissaan.

– Mieti itse. Hyvää yötä.

Veronika heräsi yöllä kauheaan räminään, hyppäsi unisena vuoteeltaan ja huusi:

– Mikä nyt on?

– Etkö kuule? "Sua tervehdän".

Torvet vetelivät haikeata, pitkää säveltä. Veronika tajusi täysin herättyään, että se oli serenaadia.

– Voi, torvilla! Ja keskellä yötä!

– Voi, sinua, pikku ylimys, siellä on minun ritareitani!

Keskustelu oli kuiskausta, ja Almaa nauratti.

– Otappa kynttilään tulta. Kello on neljä, sanoi Alma.

Ovelle koputettiin, ja Veronika riensi tarttumaan ripaan.

Alma nousi vuoteestaan ja kysyi:

– Keitä?

– Työmiehiä. Tuomme kiitollisuuden osoitteeksi kodin emännälle pienen lahjan.

Alma pisti kätensä ulos oven raosta ja sai siihen esineen. Veronika riisui siltä silkkipaperit ja paljasti soman, hopeaisen kahvikannun.

Koputettiin uudestaan ja Alma ojensi kätensä ja sai kaksi myttyä. Ne sisälsivät sokeri- ja kermamaljan.

Alma sulki oven ja kiitti lahjasta. Soitettiin vielä "Sä kasvoit neito".

Alma silitteli esineitä, nauroi ja itki.

– Lapsi kulta, mennään nukkumaan. Tulee kylmä.

* * * * *

Seuraava päivä oli sunnuntai. Veronika heräsi myöhään uneksien jotakin valoista ja kaunista. Mitä se oli, ei hän voinut tajuta. Lopulta hän pääsi selville.

Jossakin soitettiin koraalia torvilla. Silloin hän hyppäsi vuoteestaan ja kurkisti Alman huoneeseen. Se oli tyhjä ja siistitty.

Hän pääsi pian vaatteisiinsa ja riensi alas. Siellä oli pidetty hartaushetki, ja luokat olivat täydessä työssä.

– Sinä saat opettaa tänään kaunokirjoitusta ja pitää sen aineen vastakin hallussasi, jos haluat, – sanoi Alma hänelle.

– Jos vaan osaan.

Veronika oli aikonutkin kysyä, eikö hänkin voisi jotakin tehdä.

Ilokseen hän huomasi, että Mooses opetti sisälukua.

Veronika kulki miehestä mieheen, otti valkoiseen, pieneen käteensä kankeat kourat ja ohjasi koukeroita vetämään. Monet teräskynät siinä katkesivat, ja väliin puinen varsikin risahti poikki kovien hyppysten välissä. Mutta nuoren tytön kevyt kosketus sai raskaat kourat varovasti tarttumaan heikkoon aseeseen ja piirtämään siloisia viivoja.

Mooses seisoi samassa huoneessa hajamielisenä luokkansa edessä,

kuunnellen yksitoikkoista lukemista kuin kaukaa tulevaa ääntä.

Oppilaat, nuo suuret miehet ja naiset, olivat hänelle kuin varjoja.

Hänen sielunsa liikkui muualla.

Selvästi hän tunsi Veronikan itsessänsä, jokaisen hänen liikkeensä ja hiljaiset sanansa oppilaille. Lopulta Mooses riuhtasi itsensä irti lumouksesta, luki itse luokalle ja kertoi mukaansa tempaavalla elävyydellä.

Veronika kulki äänettömin askelin Mooseksen sanojen soidessa. Hänen oli hyvä olla sen äänen siivillä. Kaikkien kasvoilla heijastui hymy.

Iltasin jatkettiin työtä kokouksissa, yhdistyksissä, iltamissa ja kirjastossa.

Alma istui puheenjohtajana ja Mooses tai Veronika kirjurina. Usein oli

Esakin mukana.

Työmiehet olivat väsymättömiä, tulivat pitkät matkat työstä päästyään ja istuivat puoliyöhön asioita jauhattamassa.

– Emmekö voi jättää huomiseen, – pyysi Alma uupuneena.

– Ehkä neiti vielä hetkisen jaksaa, niin saamme osuuskunnan säännöt valmiiksi, – oli miesten kehoittava vastaus.

Alma ja Veronika olivat valvoneet jo monta iltaa.

– Mene sinä, Veronika, nukkumaan. Olet ihan keltainen väsymyksestä.

– Enkö saa vielä olla? – pyysi Veronika katsoen Moosekseen.

– Ei, – sanoi Mooses. Äänessä oli huolehtivaa käskyä. Lämpöisenä laineena se huuhteli Veronikan väsynyttä olemusta.

Esa tarkasti lakimiehenä säännöt. Työmiehet piirsivät nimensä alle.

– Niin tämä raivaaminen käy kuin tanssi! – huudahti Esa. – Kuulehan,

Mooses. Tässä nyt olisi kaavaa hallimajalaisillekin.

Miehet hymyilivät.

Veronika oli alakuloinen, toisinaan iloinen, toisinaan hajamielinen.

– Mikä sinua vaivaa? Etkö tahtoisi lähteä kotiin lepäämään? – kysyi

Alma.

– Minä en voi mennä kotiin nyt.

Alma katsoi häneen pitkään.

– En voi olla samoin kuin ennen, toimeton ja vieras omassa kotiseudussani. Olen täällä oppinut – .

– No, voithan sielläkin. Se olisi jotakin!

– Kotonako? En, siksi olen vielä puolivalmis. Minä en tiedä, voinko tositeossa sietää köyhiä ja raukkoja. Täällä kaikki ovat toisenlaisia, parempia, kehittyneempiä.

– Luulottelua. Lähdeppäs vaan heidän koteihinsa.

– Minua pelottaa.

– Aina vieläkin – .

– Niin, toisinaan täälläkin, kun tunnen heidän vaatteistaan leviävän ilkeän likaisuuden hajun, voin pahoin, innostukseni tukehtuu, tekisi mieleni juosta pakoon.

– Aristokraatti.

– Minä en voi sietää rumuutta, en likaisuutta enkä huonoutta, vaikka tuhat kertaa ylimykseksi sanottaisiin. Sitte minä olen ylimys, koko olemukseltani ylimys!

– Etkö sinä ymmärrä, etteivät kaikki köyhät ole syypäät omaan huonouteensa? Etkö sinä usko sortoa, vääryyttä maailmassa olevankaan, heikkoja ja hyviä poljettavan, konnia ja tyranneja käsin kannettavan? – Alma alkoi tulistua.

– Myönnän ja uskon, mutta samalla vaadin jokaiselta sen verran omaa voimaa, ylpeyttä ja älyä, että heittää sortajat edes omasta niskastaan, ellei ulommaksi ulotu!

– Jaa, jaa! Tekisi mieleni melkein sanoa, ettet sinä ymmärrä sitä soittoa, jonka mukaan täällä liikutaan.

Veronika vastasi sävyisästi:

– Ehken ymmärrä, tai ehkä kuuntelen siinä jotakin salaista, uutta sointua. Sinä käsität sen vakavan, hartaan, virren tapaisen sävelen. Minä kuulen siinä jotakin muuta.

– Mitä se muu olisi? – Alman äänessä oli väsymystä. Se seurasi hänessä usein kiivastusta. Hänestä oli vastenmielistä keskustella näistä asioista kaikkein lähimpiensä kanssa. Hän eli aatteissaan, teki työtä, tarttui hyviin vaikutelmiin, milloin ikinä ne ilmestyivät, vei muut mukanaan, sytytti ja lietsoi, kunnes tuli oli täydessä liekissä. Silloin hän sen jätti muitten hoidettavaksi, vetääntyi syrjään, kärsi tuskin kuulla siitä, mitä oli tehnyt tai miksi oli tehnyt.

Syynä tähän oli sekin, että hän jo silloin eli uusissa vaikutelmissa, toimi toisissa yrityksissä, jotka tykkänään veivät hänen huomionsa ja työnsä. Hän eli koko olemuksellaan siinä hetkessä, joka oli kulumassa, ei katsonut taakseen eikä ennättänyt hetkeksikään jähmettyä suolapatsaaksi.

– Se muu, jospa sen tietäisin! – sanoi Veronika. – Minä en sitä tiedä, vaan tunnen hämärästi. Siinä uudessa sävelessä on iloa ja voiton vaatimusta, voimaa, ei alistumista.

– Niin sitä laulaa niin kauan kuin on vahva ja nuori. —

– Sinä olet itse nuorista nuorin!

– Kuulehan Veronika, lähdetään heidän koteihinsa. Se olisi sinulle terveysjuomaa.

Veronika kävi tuskaiseksi. Posket paloivat ja sydän löi kuin ahdistetun linnun. Alma katsoi häneen.

– Siinä se nyt on sinun rohkeutesi ja iloisuutesi. Et jaksa nähdä kurjuuden vaipasta edes kulmaa nostettavan, saati sitte repäistä koko verhoa syrjään, katsella pahaa ja rumuutta vasten naamaa. Pelkäätkö sen tarttuvan vai miksi kammottaa?

– Se pistelee minua, tekee kipeäksi, se on – inhottavaa! – Veronika tunsi niin elävästi mitä sanoi, että vedet kierielivät poskille.

– Voi, lapsi parka, olet sama kuin pikku tyttönä. Sinä tahdoit käydä paljain jaloin, mutta hiekka pisteli, istuit polulle ja itkit. Sinä tahdoit leikkiä ryöttäisten pikkuvillien kanssa, mutta kun ne katselivat sinua likaisin naamoin ja punareunaisin silmin, kauhistuit sinä ja kätkit kasvosi minun hameeseeni.

– Jotain sellaista tunnen nytkin, mutta nyt minun täytyy leikkiä heidän kanssaan. Nyt minä tahdon! – Veronika puhui hiljaa, mutta varmasti.

Hän oli säteilevän kaunis vaalean harmaissa turkiksissa. He astuivat esikaupungin pääkatua ja kääntyivät kasarmimaiseen rakennukseen, jonka akkunat ammottivat mustina ja verhottomina. Porras oli lautakomeron sisällä ja johti välihuoneeseen, josta useat ovet veivät kamareihin. He avasivat yhden oven ja olivat vähällä töksähtää tunkioläjään oven edessä. Nuorekas nainen hieroi perunoita kivivadissa pöydän ääressä. Lapset syöksivät tulijoita vastaan ja huusivat:

– Päijää! – ja hypistelivät Veronikan hienoja vaatteita likaisilla sormillaan.

– Antakaa viispenniä!

Alma karkoitti heidät luotaan, mutta Veronika ei voinut. Hän väitteli levottomana ja tyhjensi heille kukkarostaan pikkurahat.

– Minulle on sanottu, että elätte sen Hallimajan Manun kanssa, vaikka teillä on mies ja hänellä vaimo, – sanoi Alma.

Nainen heitti perunavadin pöydälle, nykäsi vyötäreille käärityt helmat alas ja alkoi puhua vinhaa vauhtia:

– Tietäähän neiti, että minä kuulun ulkotyöväen naisten ammattiosaston komiteaan, eikä sinne kaikkia hulttioita oteta. Niitten pitää olla siivoja ja luotettavia ihmisiä ja semmottia, jotka jotakin ymmärtää ja tekee eikä kaikenmaailman – . Mutta se on sellaista laitaa, että sitä kateutta on niin monenlaista. Ja sitä saa palkaksensa sellaisesta työstä, kun toisten eteen tekee. Vai rupeisin minä tässä huonosti elämään, niinkun se Mäkiskä elää ja syöttää livekiveä lapsilleen ja sitte syyttää – .

– No, no, eihän kukaan syytä, – katkaisi Alma. Veronika näki sängyssä likaisen, kalpean lapsen.

Se katseli häntä suurin, suruisin silmin kuin ilmestystä, silmää räpäyttämättä. Veronikaa kouristi ja hävetti. Hän häpesi itseään, Almaa, naista, koko ympäristöä.

– Tässä on teille viikkorahanne, – sanoi Alma.

– Jos huone ensi kerralla on siistimpi, samoin lapset, saatte pitää viikkorahanne, muuten ei. Hyvästi nyt, pikku mettiäiset!

Mettiäisten äiti istui nyreänä perunoitaan hieromaan.

He astuivat vinosti poikki välihuoneen ja pujahtivat toiseen kamariin.

Laiha, tummiin puettu nainen istui sängyn jalkopäässä sylissään peitteissä lapsi.

– Vieläkö se elää? – kysyi Alma.

– Eläähän se. Aili jo pääsi, – sanoi äiti haalein silmin seuraten

Veronikan joka liikettä.

Veronika tunsi sen ja lamautui. Se katse kuristi häntä, ja vaikka hän kääntyi selin naiseen, ei hän sittenkään lakannut sitä tuntemasta.

– Onko täällä käynyt lääkäri? – kysyi Alma.

– Kävihän se.

– Mitä hän sanoi?

– Sanoihan se, että se pian kuolee.

Veronika olisi tahtonut lyödä tuota naista, joka puhui lapsestaan kuin kissasta.

– Mutta kuinka te voitte jättää livekiviliuosta avonaiseen astiaan niin, että lapset sen saavat? – sanoi Alma.

Naisen olennossa oli samaa, mitä näkee piiskatussa koirassa, kun se heittää katseen herraansa.

Hän laski lapsen sänkyyn, mutta se alkoi valittaa, kurotti käsiään ja huusi. Se painui äidin rintaan, itki, vääntelihe. Äiti torui hempeästi, äreästi, veti luokseen, irroitti itsestään. Mikään ei auttanut.

– Näin se huutaa vähä väliä, yötä ja päivää. Ei se Aili näin.

Hiljaisena se kuoli.

Vaimo oli yhä tyyni, ääni aina tasainen. Siinä hän istui kuin arvoitus, kuin kysymys: Missä on syy, että näin on?

– Siinä hän istuu taipuneena taakkansa alle kuin hoikkavartinen koivu lumen painamana, – ajatteli Veronika. – Voisiko hän nousta, jos kevät sulattaisi jäisen taakan, vai onko ydin vialla? – Veronikaa pöyristytti se viittaus, jonka toinen nainen oli tehnyt.

Lapsi rauhoittui jälleen. Veronika säpsähti.

Sillä oli sama surullinen, suuri katse kuin äsken toisella. Sama läpikuultava laihuus ja kalpeus.

Veronika ei ymmärtänyt, että se oli kuolema. Häntä se vaan kouristi kuin kylmä, luiseva koura.

Alma antoi viikkorahat, ja hiljaa he poistuivat.

* * * * *

Veronika oli entistään alakuloisempi monta päivää.

– Minä en mielelläni puhu näistä asioista, – sanoi Alma eräänä päivänä, – mutta tuntuu siltä kuin täytyisi nyt puhua. Sinä takerrut muuten umpisolaan. Kuule, mitä sinä nykyään ajattelet?

– Minä vaan ajattelen, että elämä on koraalia, syvää ja valittavaa.

Minä alan kuulla, sen sointua. – Veronika puhui kuin itselleen.

– Tahtoisin langeta polvilleni ja pyytää anteeksi, enkä tiedä kuitenkaan, mitä pahaa olen tehnyt. Minä häpesin heidän luonaan kaikkea, itseänikin, olin kuin kahleilla sidottu. Kaikki se uusi ja voimakas, josta olin niin varma, jota luulin kuulevani – ehkä se nyt vaikenee.

He istuivat Alman pienessä sohvassa, ja Alma painoi Veronikan pään olalleen, silitteli hiljaa päätä ja puhui kuin äiti.

– Sinun sydämessäsi herää rakkaus monine sointuineen, naisen suuri ja pyhä tunne elämän lapsia kohtaan. Sinä tunnet tuskaa, itsekkäisyytesi väistyy. Kohta unhotat oman elämäsi soitannon, alat kuunnella lapsen sydämen lyöntiä, laskea hänen valtimonsa nopeaa tai heikkoa tykytystä. Sinä vedät sen povellesi, alat hoitaa sitä sielusi lämmöllä ja nuoruutesi tulisuudella. Sinä heräät.

He istuivat hetken vaiti. Alma jatkoi:

– Olen usein ajatellut ja surkutellut niitä naisia, joitten sydän ei koskaan herää, vaan nukkuu omassa nupussaan. Minusta tuntuu kuin en voisi hengittää, en hetkeäkään elää, jos pitäisi jäädä siihen, missä on, ei saisi olla auringossa, ei hedelmöittyä sisimmässä olennossaan yhä uudestaan ja uudestaan, vaan pitäisi nuppuna mädätä ja mennä tyhjänä ijäisyyteen! – Veronika nosti päätänsä, asettui päin Almaan ja nyökkäsi.

– Sinun nuppusi avautuu aikaiseen, siksi tunnet kipua. Sydänlehtesi ovat vielä liian hennot keskipäivän polttavan auringon suudeltaviksi.

– Puhu vielä, – sanoi Veronika lapsellisesti. Sinun sanoillasi on parantava voima. Tiedätkö, minun elämäni seinään on taas ilmestynyt akkuna. Kerran ennen tapahtui minulle samoin!

– No?

– Se oli vaan kerran Kivistömäellä.

– Mooseksen puhe?

– Ei, vaan kerran, kun pappilassa olin Heikin kanssa väitellyt

Jumalasta.

– Niin silloin? – huudahti Alma ja nousi sohvalta.

– Silloin sortui jotakin minussa, olin tuskassa kuin äsken, vaan aivan odottamatta, itkettyäni avautui suuri akkuna elämäni seinään. En enää oikein osaa kertoa, kuinka oli, mutta äkkiä huomasin iloitsevani. Olin suuren, ijäisen Jumalan pienen pieni hiukkanen. Niin olen aina vastedeskin.

* * * * *

Joulu oli jo lähellä, kun Esa eräänä iltana tuli Helyn kanssa kirjastoon.

– Nyt on Hallimajassa paha merrassa ja pitää siellä julmaa mölyä, – sanoi hän heti kun Mooseksen näki.

– Niin, sinne ovat Karén ja Halen laittaneet seurahuoneen kansaa varten, missä ihmiset saisivat oppia hyviä tapoja ja sivistyä, – hymyili Hely.

– Paholainen on lahjakkain kaikista henkimaailman olennoista, – jupisi Esa. – Se panee ihmiset nuolemaan siansaparoa karamellina. Väliin se kultaa helvettinsä ovet ja laittaa sinne taivaalliset musiikit soimaan. Ja juuri näin on Karénkin tehnyt. Eikö hän ole lahjakas paholainen? Häh!

Mooses huomasi Esasta, että leikki oli kaukana. Helykin oli alakuloinen.

– Mitä nyt sitte olisi tehtävä? – kysyi Mooses.

– Kysytkö sinä, Mooses, minulta, Esalta, mitä olisi tehtävä? Minä sanon, että jätä sinä muille rotille tämä kirjaston nuuskiminen ja lähde oppimaan Karénilta parempaa!

– Ettäkö me alkaisimme sodan? – Mooseksen silmät suurenivat ja sieramet levisivät.

– Niin, Mooses, sitä varten minäkin tulin tänne Esan kanssa. Isä on luvannut antaa maan ja kannatusta kansanopistolle, jos vaan kunnassa on kylliksi harrastusta, – sanoi Hely itsetietoisesti.

– Tässä se on johtaja. Eikö niin, Mooses? – sanoi Esa, lyöden häntä olalle.

– Miksikäs ei, vaan en minä ole vielä valmis.

– Noo, ennen sinä siksi ehdit kuin Helyn papan opisto kurkihirteen. Mutta se harrastus, se niin sota itse paholaista vastaan, se sinun pitää aloittaa nyt jouluna. Me tulemme kaikki Hallimajaan ja pidämme siellä sellaisen helkkarinmoisen metelin, että pappa Karén hyppää niskaamme ja unohtaa oman viisaan varovaisuutensa.

Alma hyväksyi Mooseksen lähdön, ja Veronika päätti myös liittyä seuraan.

– Viekää Pitkä mukaanne, – pyysi Alma. – Hän on ruvennut syömään niin hirveästi, että kyllä minä köyhdyn, ellei hän pääse laveammille laitumille. —

– Tulkoon hän meille. Siellä se Homperikin majailee. Tuleehan yksi lisää kokoelmaan, – sanoi Esa.

Kun Manda kuuli, että Pitkäkin lähtee, tuli hän itkien pyrkimään mukaan.

Hänen lemmenjuttunsa oli päättynyt suruun.

Kun hän ja Jooseppi menivät pappilaan, ei sulhasen kirjoja siellä ollutkaan. Sitten niitä haettiin kautta maan ja Alma kysyi ja kuulusteli kaikilta ilman suunnilta. Viimein huomattiin, että Jooseppi oli kreikanuskoinen eikä hän osannut lukeakaan. Mandan rakkaus oli suuri, mutta Joosepin saamattomuus oli vielä suurempi.

Manda taisteli itsensä kanssa kovat taistelut ja nyt hän oli päättänyt.

– Ennen minä lähden vieraille maille ja jätän sen, muuten vielä langetaan syntiin ja se olisi häpeä tälle talollekin.

Alma syleili Mandaa ja ylisti hänen siveyttään ja lupasi toimittaa, että hän pääsisi vieraille maille.

– En minä voi ottaa kokoelmaani muita kuin miespuolia, – sanoi Esa.

– Kyllä minä otan naispuolet, – lupasi Hely. Ja niin Mandakin pääsi vieraille maille Hallimajaan.

Keltaisen kaapunsa ja aurinkopaperin hän tahtoi mukaansa.