– Jos hän rupeaa pahaksi, niin ruvetaan me koviksi. Laitetaan raittiusseuroja ja – .
– Taivas varjelkoon! Se villitys olisi vielä pahempi kuin olut. Siihen en minä puutu! – huusi Henrik heitellen käsiään ikäänkuin torjuakseen kaikki.
– Eihän sinun tarvitsekaan. Minä lupaan sen tehdä Veronikan kanssa.
– Veronika ei saa puuttua näihin asioihin!
– Sepä merkillistä!
– Veronika saa lähteä ulkomaille pariksi vuodeksi.
– Ja sitten mennä naimisiin mieluimmin jonkun herra von'in kanssa, – jatkoi Alma.
– Veronika on vielä lapsi.
– Ei aivan. Hän alkaa olla nainen.
– Olen ollut huomaavinani, että sinä kouluaikana olet istuttanut häneen omia aatteitasi, – sanoi Henrik heittäen hermostuneesti paperiveitsen pöydälle.
– Ellei hänessä olisi terästä, ei hän kilahtaisi lyödessä. —
– Sinä kai tarkoitat, että hän on alulla kehittyä maailman parantajaksi?
– Tarkoitan!
Syntyi äänettömyys. Alma istui Henrikiä vastapäätä toisella puolella suurta pöytää.
Alma alkoi sävyisästi:
– Eikö nyt ole niin, Henrik, ettei meidän vanhojen kielto tai käsky nuoriin paljoa vaikuta, ellemme itse ole saaneet vallata heidän sydäntään ja sieluaan?
– Minä en rakasta sielujen hypnotiseerausta. Eläköön ja kasvakoon kukin omien mahdollisuuksiensa mukaan. Yksi ohjaava, punainen lanka ihmisen elämässä kuitenkin pitää olla. Minun punainen lankani on tehtaassa.
– Juuri niin. Sinun punainen lankasi on ohjannut rikkauteen ja orjuuteen. Sinä istut kuin orja kaiket päivät yksipuolisessa työssä. Et tiedä paljoa edes vaimostasi, mitä hän ajattelee, mitä tuntee ja kuvittelee. Te kuljette kuin kaksi vierasta samassa pöydässä. Ja Veronika – hän on ollut maailmalla orpona, hänellä ei ole isää eikä äitiä. Hän on vaan tehtailijan tytär. Nyt tahtoisit tehdä hänestä jonkun arvokkaan miehen vaimon. Sellaisen kuin on sinun vaimosi. Hän soittaa aina sinun elämäsi viulua, on uskollinen emäntä, puoliso ja sillä välillä komea maailman nainen, hienosti puettu, antaa almuja ja esiintyy isänmaallisissa juhlissa kaunistuksena, on elävä kyltti sinun yhteiskunnallisesta asemastasi.
– Kuinka sinä voit omasta sisarestasi – .
– Tämä on tavallista. Etkä sinä eikä Eveliinakaan kaipaa mitään muutosta. Teidän punainen lankanne on onneksi sama. Se juoksee paksuksi, kalpeaväriseksi säikeeksi laajoissa piireissä. Minä en vaan tahtoisi, että Veronikan elämänlanka sidottaisiin tähän säikeeseen. Se näyttää olevan tumma. Se ei oikein sointuisi väriltään teidän kalpeassanne.
Henrik nojasi kasvojaan molempiin kämmeniin ja kuunteli.
– Jaa, jaa! Niinhän te nyt sanotte. – Hän ponnahtihe pystyyn istumaan. – Mutta minä väitän ja uskon, että meidän työihmisten elämä, köyhyydestään huolimatta, on sittenkin maailmalle tuottanut enemmän onnea kuin kaikkien maailmanparantajien huuto ja yli-ihmisten jumaloiminen.
– Kuka tässä nyt yli-ihmisistä – ?
– Voi, rakas Alma, kyllä sisimmässänne mulkoilee käyränokka petolintu, nietzscheläisen yli-ihmisen alku.
– No, mutta Henrik – .
– Ja oletko sinä sitte oma herrasi? Päiväsi ovat kuumeista rauhattomuutta, itään ja länteen huutamista. Katseessasi palaa jännitetty kiihko ja lietsottu tuli. Suusi ympärillä väreilee pettymysten ja sieluntaistelujen juovat. Unesi on päivän jännityksen hourailua. Toisinaan on sielusi ja ruumiisi niin väsynyt, ettet voi jalkaa, et kättä nostaa. Mutta rauhattomuutesi ja taistelun vimma piiskaa armottomasti, ja sinä syökset uudestaan tuleen. Minä en tahtoisi elää sinun "tummassasi"! – Henrik nauroi nähdessään, miten Alman kasvoille ilmestyi tunnustusta siitä, mitä hän sanoi.
– Ymmärrätkö nyt, etten tahtoisi Veronikan kohtaloa sellaiseksi?
– Voi, Henrik! Sellaista on tienraivaajien elämä aina. Me olemme kuin muurahaiset, vedämme itseämme suurempaa kortta. Usko pois. Täälläkin tarvittaisiin sellaisia muurahaisia.
Alma nousi ja viittasi avoimesta akkunasta tehtaalaisasuntoihin.
– Katso, tuolla olisi suuria korsia! Sinä olet täällä jättiläisvoimilla, noitten ihmisten kera, koonnut kultaa, yhä vaan kultaa suuret aarteet ja lähettänyt ne maailmalle. Itsellesi ja noille tuolla olet jättänyt – kiviä! —
Alman syyttävä katse kietoi Henrikin. Hänen kasvoilleen sävähti hetkeksi säikähdys. Mutta se laukesi samassa.
– No, no! Sinä olet tosiaankin traagillinen! Veronika tuli hiljaa sisään, asettui Alman tuolin taakse. Hänellä oli kädessään pieni, sininen nauharusetti, jonka oli irroittanut tukastaan.
– Pappa, minä tahtoisin oppia paljon. Enkö saisi lukea vielä ja asua
Alman luona?
– Ajattelin, että lähtisit ensin ulkomaille – .
– Ei, en minä. Siellä tulee niin äärettömän ikävä, en minä opi siellä, mitä tahtoisin oppia. – Veronika nykäsi päätään pikkuvanhasti.
– Mitä sinun tahtomiseesi tulee – .
– Voi, Henrik, älä sano! – huudahti Alma torjuen käsillään kuin jotakin uhkaavaa lyöntiä.
– No, ei nyt lapsi saa määrätä tällaisissa asioissa. Veronika oli siirtynyt kirjoituspöydän päähän ja sitonut sinisen nauhan hopeaiseen kynätelineeseen. Isän sanat pysäyttivät hänen sormensa, ja jotakin uhkan tapaista välähti hänen tummissa silmissään.
– Niin, mutta minä tahdon!
Isä katsoi häneen pitkään ja vaieten. Veronika painoi päänsä alas hiljalleen. Kaksi suurta kyyneltä valui pitkin poskia. Hän vapisi ja huudahti:
– Kun en minä tiedä mitään, en osaa mitään, en voi mitään. Minä tukehdun täällä! – ja riensi ulos.
Henrik istui. Tuli pitkä äänettömyys. Oudolla, hiukan särähtävällä äänellä Henrik aloitti:
– Miks'et sano mitään?
– Veronika on itse sanonut kylliksi.
– Yhden asian sinulle sanon. Sen johdosta, mihin äsken viittasit. Minä en siedä mitään sekaantumista työväkeni oloihin! – Henrik heitti tämän vaatimuksen sellaisella järkähtämättömällä voimalla, että Alman silmäluomet värähtivät. Samassa hän ponnahti ylös ja lasisilmien takaa iskivät katseet.
– Minun työni tarkoittaa kaikkia ihmisiä ja työväkeä varsinkin.
Milloin ikinä velvollisuuteni kutsuu, olen valmis! – huudahti Alma.
Henrik hillitsi kiihtymyksensä ja lähti huoneesta.
NUORTEN JUHLA
Härmälän herramaisuuksiin kuului puutarha, vaikka ei se oikeastaan mikään puutarha ollut. Olihan siihen joskus maailmassa istutettu muutama marjapensas, joku omenapuu ja syreeni. Näitä oli sitte luonto saanut hoitaa omien taipumustensa mukaan, kasvattaa köynnöskasveja, nokkosia ja orjantappuroita pensaitten sydämiin. Syreenit lähettivät vaaleanvihreät lapsensa omenapuitten juurille, mutta unohtivat kukkimisen. Marjapensaat kurottivat avuttomina pitkiä laihoja oksiaan kuristajiensa keskestä ja kantoivat laihoissa tertuissa pieniä, mehuttomia marjoja. Parhaiten viihtyivät vadelmat, kiipesivät tarhasta ylös mäelle, tuikkivat päitään joko kivenkolosta ja pensaan juuresta ja kurkistelivat uteliaina jalosukuisia heimolaisiaan Talvelan komean puutarhan aidan rakosista aivan kuin kylän lapset, joitten teki mieli mehuisampia marjoja, kuin nämä matoiset mäenlaidalliset olivat.
Puutarhassa istui Mooses miettien puhettaan juhlaan, mutta ajatukset harhailivat menneisiin, ja paperi hänen edessään jäi tyhjäksi. Tässä samassa puutarhassa hän oli keskiluokilta alkaen lukenut kyläläisten kanssa sanomalehtiä, opettanut heille tiedon aakkosia. Ja sitte myöhemmin he olivat yhdessä harhailleet mutkaisilla aatepoluilla, usein kompastuneet tai harhaan joutuneet, mutta silloin aina lapsellisen vallattomasti hypelleet yli kivien ja kantojen, nousseet korkealle innostuksen kalliolle ja siellä laulaneet ja ylistäneet. Ketä, mitä? Eiväthän he sitä tienneet.
Nyt oli kaikki toisin. Vaikka vielä vakuuteltiin toisilleen, etteivät ulkonainen pakko, kiellot ja rajoitukset saa vaikuttaa, vaan täytyy pyrkiä eteenpäin, huomasi Mooses kuitenkin, miten vieraannuttiin entisiltä aatepoluilta. Nuoret tanssivat ja leikkivät joutohetkinään. Useat pojista olivat siirtyneet työväen piiriin, jossa harrastus oli entistä terävämmin kärjistynyt aineellisiin.
Mooses oli lähettänyt kuvernöörille puheensa kaavan, mutta nyt hän tahtoi luoda siihen elävän hengen, saada vanhan vapaussävelen soimaan.
"Puutarhassa" nuoret sunnuntaisin kesällä vanhan tavan mukaan leikkivät, lauloivat ja lemmenpauloja virittivät. Kun he tänäänkin tulivat, läksi Mooses kävelylle puhettaan miettimään. Tiellä hän tapasi Ruhalan, työväen johtomiehen. Ruhala pyysi häntä luokseen tarkastamaan kauppaosuuskunnan sääntöjä, jotka piti kuvernöörille lähetettämän.
Ruhala avasi asuinhuoneensa oven, ja Mooses astui kynnykselle. Vastaan tuulahti tukahduttavan kitkerä haju, ja mustat ruumiskirstut telineillään kammottivat. Lasten kutriset päät ja uteliaat katseet vilkuivat kolkkojen lepokammioitten takaa. Vaimo askaroitsi uunin luona nuorin lapsi käsivarrella.
Mooses soimasi itseään vastenmielisyydestään. Miks'ei hän voisi hetkistä olla täällä, olivathan nuo toiset aina. Kun hän tuli ulos, soivat kellot vitkaan, juhlallisesti. Oli sunnuntain hautaushetki, ja kirkkoväki saattoi ruumiita.
Esa huusi, ja Mooses pysähtyi.
– Sinä olet juhlallinen kuin suntio sunnuntaina, sanoi Esa.
– Nyt on sunnuntai ja jos tahdot, voin olla suntiosi. Kuuletko, mitä meiltä kuuluu?
– Piirilaulua.
– Entäs hautuumaalta!
– Virsi.
– Ja Ruhalassa leikkivät lapset ruumiskirstuilla.
– Kuuluuko tämä jurottaminen sinun profeetalliseen virkaasi?
– Älä herjaa!
He tulivat Härmälän portille ja näkivät Hannulan Onnin lakki kallellaan päässä piirin keskellä. Hän tähysteli läiskiviä käsiä, joita lyötiin vuoroin yhteen vuoroin toisten käsiin tahdissa ja laulettiin:
Kukat nuokkuu nurmikolla; tääll' on meidän hyvä olla. Kaikki piiriin rientäkää, leikkiin kilvan kiitäkää! Ketjumme kallis liitto on valmis; sormus se kiitää käsissä kiiltää. Etsijä, onnesi vangitse!
Katso tänne, anna kättä, vangitse jo empimättä; rohkealle lempi hymyy, typerältä onni lymyy. Kiitävät hetket, riemumme retket päättyvät varmaan ehkä jo varhaan. Etsijä, onnesi vangitse!
Onni tähysteli vinosti sivulleen ja syöksyi kuin nuoli tavoittamaan sormusta erään punoittavan tytön kädestä.
– Täällä on sormus! – huudettiin piirin toisesta laidasta. – Ei se ole Helmillä!
Mutta Helmi juoksi heleästi nauraen portista maantielle ja huusi: – Minulla on! – Onni kiersi häntä vastaan, hyppäsi aidan yli juuri kun Helmi oli kahden vaiheella, seuraisiko Onni vai ei. Taas kajahti Helmin nauru, ja Onni sai hänet kiinni, katsoi läheltä kullanruskeisiin silmiin.
– Sormusta et saa! – ärsytti Helmi.
– Onko sinulla? —
– Ei, kuka minulle sen olisi antanut, enkä huolisikaan.
– Etkö keltään?
– Ei se kysy, joka antaa tahtoo.
– Minä en päästä ennenkuin sanot, onko sinulla sormus.
– Tuolla tulee Mooses ja Esa Helin, päästä irti! – Onni totteli ja Helmi juoksi portille, kääntyi poikiin ja nosti kätensä näyttäen sormusta.
– Täällä se on kuitenkin!
Pojat katsoivat nauraen tyttöä, jonka loistava kasvojen väri, kullan ruskeat silmät, kellertävä tukka ja vaaleansininen puku hohtavassa auringon paisteessa lumosi heidät.
– Mooses, – sanoi Esa lyöden toveriaan olalle. – Heitä pois mustat kirstut mielestäsi ja juhlapuheet aivoistasi. Tuossa seisoo Helmi kuin muinoin Eeva paratiisin portilla.
Onni juoksi uudestaan tavoittamaan Helmiä, mutta Helmi pujotteli kuin kärppä vikkelänä ja notkeana toisten joukkoon. Onni ei kursaillut, heitti kovin kourin estelijät tieltään ja saavutti viimein kiihkeänä ja kuumissaan Helmin, tarttui häneen täysin sylin ja puristi rajusti luisevilla käsivarsillaan. Vahingossa hän survasi Helmin jalalle ja polki samalla hänen helmansa rikki.
– Hui, sinä raakalainen, niinhän sinä hehkut ja puhkut kuin massatehtaan uuni. Luuletko sinä minua haloksi, joita uuniin viskelet? – Onni oli tehtaassa lämmittäjänä.
Helmin pilkallinen hymy ärsytti Onnia. Hän olisi uudestaan rutistanut tyttöä, mutta Helmi turvautui toisiin.
– Syö, syö, raakalainen, jos uskallat! – Onni kiristi hammastaan mutisten: – Vielä sinut opetan. —
Esa ja Mooses olivat katselleet tätä rajua leikkiä ja yrittivät riitapuolueita sovittaa.
– Lauletaan jupakan päälle, niin unohtuu vihat, – ehdotti Esa. Kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen, ja lauluharjoitus juhlaa varten alettiin.
Illaksi vaimentui auringon helle, tuulikin uinui ja sunnuntain lepoisa juhlallisuus hymysi Hallimajassa. Kaikki kesäjuhlat ja kokoukset vietettiin Kivistömäellä, joka oli toisella harjulla laakson laidassa vastapäätä sitä harjua, jolle työväentaloa rakennettiin, ja Kivistömäen laakenevassa laidassa, maantien vieressä, oli Härmälän puoti. Vanhat ja nuoret vaelsivat juhlaan sunnuntaipukimissa. Vaimot taluttivat lapsiaan, isät kantoivat pienempiä; tytöt astuivat kiiruusti naureskellen ja tuuppien toisiaan. Pojat kulkivat maalaisten tapaan eri joukkona kujeillen ja sukkeluuksia puhuen. Kivistömäellä istuivat Härmälän täti ja Kruunu-Anna lähinnä herrasväen penkkiä, Melu heidän lähellään katsellen ihailevin silmin Veronikaa, joka hiukan taaempana Alma Borgin kanssa seisoi puitten varjossa. Veronikalla oli kapealaitainen hattu työnnettynä taakse hiusten varaan. Kevyenä kuin höyhen se varjosti tummaa, poimuisaa tukkaa.
– Täällä on kaunista ja juhlallista, – sanoi hän Almalle. Ihmisten uteliaat katseet häiritsivät häntä, ja hän pujottautui puun taakse kivelle istumaan.
Kuoro kaikui sointuisasti ja heikosti luonnon suuressa juhlasalissa, viritti tunteita, irroitti ihmiset arkiajatuksista. Sen vaiettua kuului nuori, sointuisa ääni lavalta. Veronika kääntyi katsomaan, ja hänen kasvoilleen levisi vaalea puna. Solakkana kuin nuori, sorea mänty taustanaan tumma metsä seisoi Mooses lavalla lakki kädessä. Tuuli ulapalta liehutti hänen kiharaista otsatukkaansa, kasvojen jännitetyissä piirteissä, siristyneissä silmissä kuvastui ajatukset suunnattuna siihen, mitä hänen piti puhua, ja soma suu hentojen viiksien varjossa värähteli. Veronika oli aina nuoria puhujia kuunnellessaan pelännyt, että he joutuvat hämille ja unohtavat sanottavansa, mutta nyt hän olisi tahtonut katsella tuota nuorta miestä edessään ja lukea hänen ajatuksensa hänen kasvoistaan, katsoa suoraan noihin valoisiin, haaveileviin silmiin ja omaksua – .
– Te olette omia kaikki täällä, – keskeytti nuori, sointuisa ääni Veronikan ajatukset. – Enkä minä osaa puhua teille muista kuin omista asioistamme. —
Hymyily ja iloinen odotus kuvastui kaikkien kasvoilla. Alma katsoi
Veronikaa ja näki hänen kasvoillaan saman ilmeen.
– Te tahtoisitte, että puhuisin teille kauniisti rakkaudesta ja taisteluista. Niistä minäkin tahtoisin puhua. Niistä haastaminen on kuin kirkasta, huumaavaa viiniä, joka kristallimaljassa väreilee ja auringonsäteet taittaa. Se on kuin sadussa vaeltamista ja suloisen prinsessan suutelemista yrttitarhan siimeksessä!
Kivistömäellä oli hiljaista kuin tyynessä vedessä airon siihen laskeutuessa. Veronika unohti kaiken ympärillään, nojasi mäntyyn ja upotti katseensa nuoren miehen kasvoihin.
– Minä tahtoisin puhua nuorisosta, joka punaposkisena, kirkassilmäisenä ja valo-otsaisena laulaen työhön menee, hartaana kuin Herran temppeliin.
Sen työn temppeli ulottuisi laajalle ja korkealle ja olisi niin valoisa kuin sininen taivas.
Toivomukset siinä temppelissä olisivat kuin puhdas rukous, ja sielu niin suuri kuin Jumalan ajatus, ja työ niin pyhää kuin luomistyö.
Ja rakkaus, rakkaus olisi kuin valkoinen enkeli ruusuisella pilvellä. Se koskettaisi kuin viileä vesi kuumia huulia ja hedelmöittäisi kuin perhonen ihanan kukan.
Taikka rakkaus antaisi kuuman, suloisen tuskan, sitoisi ihmiset aatosten avarilla kahleilla, hedelmöittäisi sielut synnyttämään ihanteita, joilla elämän suuret, ihanat sadut toteutettaisiin, ja sitten joskus onnen aalloilla leikkien laulettaisiin.
Ja sen nuorison taistelu olisi rumuuden vainoamista, mustien ihmisajatusten surmaamista omalla heleällä iloisuudellaan. Suurin saduin ja ihannesoitoin se loihtisi pois ihmisten pahuuden ja rakentaisi temppelit, äärettömät kuin itse maailmankaikkeus, ja palvelisi Jumalaa kaikkijanoovalla sielullaan!
Kiuru visersi korkealla ja kirkon kellot kumahtelivat syvään ja rauhaisasti; nuorison ajatukset lauloivat ylistysvirttä.
Mooses jatkoi:
– Mutta minä en uskalla näistä puhua, kun näen teidän tuttavat kasvonne, kalpeat ja kulmikkaat, väsyneet ja rumat. Sellaisina me olemme rakkaat toisillemme. Emme huolisi liittoomme uusia ja loistavia. Näin me kuulumme yhteen, elämme, kärsimme, rakastamme ja vihaamme. Ja ennen kaikkea, te omat, taistelemme! Vaikkeivät aseemme ole paljoa paremmat hiilihankoa!
Liikahdus aaltoili nuorison parvessa. Nyt he jälleen tunsivat seisovansa jaloillaan ja hengittävänsä Kivistömäen ilmaa.
– Niin kömpelö, puoleton ja musta on oma henkinen minämme. Korkeintain voisimme sen avulla kohennella hiiliä sen raudan ympärille, jota nykyaika ahjossa paahtaa.
Mutta lietsokaamme, niin että tuli kipinöinä ilmoille suitsuaa ja rauta sulavana ahjosta temmataan ja kovemmilla pihdeillä kuin meidän pidellään ja valmiiksi aseeksi taotaan, jaloksi ja puhtaaksi aseeksi.
Lietsokaamme, se on meidän tehtävämme, meidän nuorten, joilla ei kovia aseita ole.
Lietsokaamme niin, että matalien, ahtaitten ja likaisten komeroittemme seinät hajoavat ja liekkiin leimahtavat. Lietsokaamme niin, että rintamme paisuu ja kättemme jänteet vahvistuvat ja kirves kädessämme huimasti heilaa ja aatoksemme suunnittelee suuret honkaiset majat, laajat akkunat, sirot istuimet ja puhtaat lattialaudat!
Lietsokaamme niin, että työmme on kerran omaa ja se oma on kuin uskonto, joka itselleen kirkon rakentaa.
Vaan ei synny työn kirkko eivätkä korkeat majat, ellei sielumme ole suuri ja voimakas!
Te omat ja nuoret!
Kasvonne ovat kalvakkaat, hartianne kapeat ja koukkuiset ja askeleenne hoippuroivat. Majanne on matala, työnne orjuuttava, katseenne samea ja sielunne asuu sumussa.
Lietsokaa, jotta ahjosta kipinät kirpoavat ja liekki hulmuna valaisee työpajan ahtaat sopukat. Silloin katsokaa ja oppikaa, kunnes voitte takoa uuden, avaran pajan! —
Puhujan viimeiset sanat "avaran pajan!" kajahtivat Kivistömäen kalliosta metsään ja metsästä kuuli jäin sydämiin, joissa puhe oli sytyttänyt hehkuvaa tulta.
Veronika laskeutui jyrkkää polkua alas Talvelan puutarha-aitaan saakka ja pujahti pikkuportista sisään. Kotona hän sulkeutui huoneeseensa tahtoen säilyttää sielussaan kaikuvan äänen, kuunnella sen sointuja, neuvotella ja kysellä. Mutta mitä hän kyselisi? Hän tunsi, miten sydän elämän riemusta löi ja suloinen tunne täytti sielun: – elämä on ihanaa, sillä on suuret satunsa! – Rakkaus antaisi kuuman, suloisen tuskan, sitoisi ihmiset aatosten avarilla kahleilla, hedelmöittäisi sielut synnyttämään ihanteita, joilla elämän suuret sadut toteutettaisiin. – Nuori, sointuisa ääni kaikui hänen korvissaan. – Mitä hän lienee tarkoittanut sillä, että vain joskus onnen aalloilla laulaen leikittäisiin? Sitte joskus! – Veronika punastui ja salamana välähti hänen sielussaan ajatus: olisiko se rakkautta, jota tunnen? Hän hymyili omaa rohkeata miellettään. Olkoon, päätti hän, on niin somaa ajatella häntä. Kuinka hän sanoi? – Rakkaus olisi kuin valkoinen enkeli ruusuisella pilvellä. Se koskettaisi kuin viileä vesi kuumia huulia ja hedelmöittäisi kuin perhonen ihanan kukan.
Kivistömäellä laulettiin ja lempeänä sointuna se säesti Veronikan sunnuntaista mielialaa. Ulapan tuuli leyhytteli akkuna-verhoja, ja raittiina, ruusun tuoksu siivillään, se suuteli uinailevan tytön huulia. – Se hedelmöittää kuin perhonen ihanan kukan, – ajatteli Veronika. – Mooses Härmälä, – kuiskasi hän sydämensä syvimmässä sopessa.
KAIKKIEN KOTI
Vuosikauden oli Veronika ollut kotona, kun hän syksyllä sai isänsä taivutettua ja pääsi Alman luo. Hänen aikomuksensa oli käydä kutomakoulua ja oppia käsitöitä, mutta sen ohella hän toivoi pääsevänsä selville monesta asiasta vanhan ystävänsä Alman avulla.
He astuivat käsitysten vilkkaasti jutellen aivan kuin olisivat kahden kulkeneet pääkaupungin katua.
– Kuinka sinä tulit ensin ajatelleeksi rakentaa "kotia"? Siitä et ole koskaan kertonut, – sanoi Veronika.
– Katsos, ihmisellä on toisinaan tilinhetkiä, ja minulla on ollut niitä monta, mutta niin vaikeaa kuin se, joka minut pakotti tekemään, mitä sitte tein, ei minulla ole ollut.
– Kerro, hyvä Alma!
– On oikein nautinto saada joskus sanoa, mitä on täytynyt vuosikausia pitää omana salaisuutenaan, ja minä olen onnellinen, että sinä olet olemassa. —
– Alma kulta, – Veronika puristi hänen käsivarttaan.
– No niin. Minä jouduin taas kerran tilin hetkeen. Nuoruuteni oli mennyt hapuilemiseen, joukon mukana kulkemiseen, olin ollut sokea. Ensimmäiset harmaat hiukset pysäyttivät kulkuni; minä katsoin taakseni ja huomasin, että elämäni oli ollut tyhjä. Tyhjä rakkaudesta, työstä, ystävistä. Olin vanha naishupakko, jolla ei ollut ketään oikein omaa, ei mitään jalansijaa; ei kukaan kaivannut – ei tarvinnut minua. Vertasin itseäni muihin ja silloin huomasin kauhistavan yhtäläisyyden kaikkien minun tapaisteni naisten elämässä. Kaikkialla sama ammottava tyhjyys. Oli katkera hetki huomata, kuinka paras elämä oli tyhjiin rauennut ja tuntea jäsenensä usein uupuneiksi, ajatukset nukkuneiksi, sydän haluttomaksi. Tuli sitten muuan sysäys. Minä jouduin erääseen oikeusjuttuun. Se koski sellaista siveellisyys-asiaa ja lapsen salaamista ja muuta sellaista – sinä tiedät. Silloin avautui elämän suuri synkeä puoli silmäini eteen, uusi kärsimysten maailma, ja minä huumaannuin ja kauhistuin. Elämä heitti vaikeita arvoituksia sieluparkani ratkaistavaksi ja uhkasi tuhota henkisen minäni, tuomita, murskata ja kirota, ellen kykenisi vastaamaan. Silloin aloin lukea, kirjoittaa, toimittaa lehteä; tulin hyvin tunnetuksi, huusin itään ja länteen, sain hengenheimolaisia; pidin paljon melua ja nostatin – pölyä. Lopulta se puhuminen ja pauhaaminen alkoi itseänikin ellottaa. Lakkasin. Olin oppinut uuden totuuden: puhu vähän, tee kaikki, mitä voit elämälläsi. Mutta miten, miten? Jumalan nimessä! Se tuotti minulle polttavaa tuskaa, sillä huutavat vääryydet, rumuus ja kehnous huusivat minulle: tule tänne, jos uskallat, käy taistosille! Missä on sinun elämäsi voima, sielusi valo, jolla meidät tukehutat? Mitä voit sinä yksin meitä vastaan? Me tukehutamme sinut. Silloin syntyi minussa uhka, ja minä huusin pimeyteen unettomina öinäni sieluni syvyydestä: minun täytyy, kuulkaa te näkymättömät henget, minun täytyy! Sitten tapasin eräänä päivänä koulusta tullessani nuoren, itkevän naisen. Kysyin häneltä: – Mitä te etsitte? Sillä hän katseli rakennuksia, ihmisiä ja näytti hätääntyneeltä.
– Minä en tiedä, minne menisin, sanoi hän. Tulin tänne palvelukseen, mutta kun menin sinne ilmoitettuun paikkaan, ei siellä otettukaan, ja nyt en tiedä, minne menisin. Ei ole rahaa eikä tuttavia, enkä pääse täältä pois. Kun olisi koti! – sanoi hän niin haikealla surulla, että sydäntäni vihloi. "Kun olisi koti." Se lause soi minun korvissani monta päivää, ja tyttö pienessä keittiössäni oli aina muistuttamassa samaa asiaa. Silloin minulle selvisi. Se tuli eräänä sunnuntaiaamuna auringon säteitten mukana. Se oli kodin aate, sellaisen kodin, johon kaikki saisivat tulla, jotka tahtoivat valoa, puhtautta, hilpeää mieltä, – niin, aatteiden koti! Ja silloin alkoi elämäni. Minä puuhasin aamusta iltaan, tunsin voimieni kasvavan työn mukana, näin kotini seinien nousevan ja uskoin, uskoin ihanteeni toteutuvan, ja kun se oli toteutunut, kiitin pimeässä yössä näkymättömiä henkiä ja itkin ilosta. Se ilo muuttui elämäni soitannoksi. Mutta minä olin vieläkin yksin. Minun täytyi taas puhua. En enää toreilla enkä suurille joukoille, vaan yksitellen, valituille. Näytin julmuutta, pimeyttä, vääryyttä ja kurjuutta, koko mustan synkän kuilun kansankerrosten välillä. He näkivät minun silmilläni, kuulivat minun korvillani, ja nuoriso syttyi, tuli avukseni, toi eloa, iloa ja toivoa, kultaseni, toivoa! Minun toivoni on heissä!
– Alma kulta – minä – .
– Älä sano mitään. Minä olen taas puhunut sellaista, mitä ei saisi oikeastaan julkilausua, ehkä vaan ajatella, tehdä.
– Alma!
– No!
– Minäkin olisin onnellinen, kun saisin tehdä työtä niin paljon kuin jaksaisin, oikein raataa ja aamulla kiireesti nousta ja pukeutua ja vasta illalla iloisena mennä nukkumaan. Sellainen elämän täyteläisyys on vaan sinun luonasi. Kotona – .
– Missä tahansa. Elämä ei tosiaan ole helppoa; varani ovat sulaneet sangen vähiin. Usein en tiedä, miten vekseleistä ja koroista selviydyn. Kun puhun "ystävilleni" rahamiehille, näes, hymyilevät he ja kohottavat hartioitaan. Vihamieheni ja pärjääjäni keksivät juttuja toinen toistansa kummempia minusta ja "kodistani". Kaupungilta saan kannatusta. Mikä tässä muuten valaisisikaan? Kaikkein pahinta on kuitenkin tämä meidän pimeä aikamme. Jaa, jaa, kuka tietää.
Ystävykset kääntyivät rantakadulle ja poikkesivat laajaan pihaan, jonka taustalla oli koruton puurakennus ja sen portaitten otsikossa "Kaikkien koti" suurilla kirjaimilla. Laajat akkunat ja leveät ovet, aurinkoinen kutsuva tunnelma hymyili "kodin" ympärillä. Hanki käytävien välillä oli puhdas ja eheä. Ei ainoakaan ilkivaltainen jalka ollut sitä rikkonut eikä talvineiden puhdasta vaippaa tahrinut. Koivut pihassa olivat pukeutuneet valkoiseen huntuun ja rautaiset tikapuutkin upeilivat hienoissa hepenissä. Taloillakin voi olla sielu, luonne; tämän rakennuksen luonne oli hymyilevä, vapaa, hiukan leikkisä.
Alma ja Veronika menivät sivukäytävästä, joka vei Alman omiin huoneisiin toisessa päädyssä.
– Ah! – huudahti Veronika, kun he astuivat Alman huoneisiin. – Täällä on sinun sävelesi, luulee saaneensa siivet, ei tunne seiniä, vaan avaruutta, merta, valkoista merta! – Veronika heittihe vanhaan, leveään kiikkutuoliin rennosti, kädet niskan takana, silmät ummessa. – Täällä on hyvä olla. En ole milloinkaan tuntenut tällaista elämän keveyttä!
Alma nyökkäsi.
– Niinhän ne sanovat, jotka täällä käyvät. Nyt en minä joudu juttelemaan. Tässä on suuri läjä postia, "Valon Viestin" korehtuuria ja käsikirjoituksia, tilauksia ja senkin seitsemän tiliä!
Alma istui lavean pöytänsä ääreen ja hukkui papereihinsa.
Veronika lähti kotia tarkastamaan. Hän nousi uteliaana salin parvekkeelle ja oli hämmästyksestä huudahtaa.
Siellä istui punaposkinen, hyvän näköinen mies paikaten tallukkaa. Mies hymyili ja sanoi:
– Jooseppi, – ja käänteli tallukkaa. Veronika näki tyynyn ja olkipatjan lattialla.
– Jooseppi asuu täällä? – sanoi Veronika ja naurahti.
Joosepin toinen jalka oli paljas ja toisessa oli tallukka. Housun lahkeissa hepsutti risoja, mutta karvalakki päässä oli ehyt.
Veronika laskeutui alas jyrkkiä portaita ja nauroi sydämessänsä. Jooseppi oli tosiaan onnellinen mies, osasi hymyillä ja paikata tallukoita juhlasalin parvekkeella, missä muuten kuunnellaan, miten sieluja paikataan. Hän meni kirjaston kautta pihaan, jossa aurinko kimalteli valkoisella hangella.
Pitkä mies hakkasi polkua pienellä leikkilapiolla, totisena ja synkkänä kuin olisi rakkaansa hautaa umpeen luomassa. Veronika hymähti taas itseksensä. Tuo synkkyys, miehen kalpeus ja huikea pituus oli niin hullunkurisen muodotonta tällä kapealla, aurinkoisella polulla.
– Oletteko tekin kodin ihmisiä? – kysyi Veronika.
– Minä pidän kunnossa pihaa ja teitä, – sanoi mies suoristuen entistä pitemmäksi ja luoden korkeudestaan Veronikaan värittömän katseen.
– Lieneekö tuo viisaskaan, – ajatteli Veronika ja raotti ovea pujahtaakseen sisään.
– Nyt olen tavannut kaksi merkillistä ihmistä, – sanoi Veronika
Almalle.
– Joosepin ja Mandan, – sanoi Alma päätään papereista nostamatta.
– Ei, vaan Joosepin ja pitkän miehen.
– Pitkäksi häntä sanotaan.
– Miksi he ovat niin kummallisia? Toinen minua naurattaa, toinen säälittää.
– Joosepista en tiedä, mistä hän on tullut, eikä hän itsekään ole siitä selvillä. Hän vaan kerran ilmestyi tänne hymyilyineen ja tallukoineen. Hän on hyvä ja rehellinen. Pitkä on traagillinen henkilö, palveli eräässä maatalossa renkinä pienestä pojasta saakka ilman palkkaa, luotti isäntäväkeensä, rakasti heitä kuin omiaan ja luuli saavansa olla heidän luonaan vanhaksi jouduttuaankin. Hän sairastui ja ajettiin maailmalle. Se koski häneen kovasti.
– Sinä olet ottanut hänet suojaasi.
– Kyllä hänestä vielä mies tulee. – Meneppäs nyt katsomaan, onko
Manda pessyt salin tuolit ja asettanut ne paikoilleen.
Manda ryömi polvillaan tuoliensa keskellä, ja Jooseppi seisoi puita sylissä hänen edessään ja hymyili niin, että valkoiset hampaat loistivat.
– Kuis sie kykkysill'? Jalka kipeeks' tulemas – , sanoi hän venäläisesti suhauttaen.
Manda heittihe nilkoilleen istumaan, ja hänenkin naamansa levisi.
– Aina Jooseppi puhuu niin kauniisti minullekin. —
– Kaikki on hyvin, – kertoi Veronika.
– Nyt me syömme päivällistä. Illallista emme kerkiä tänään laittamaan, – sanoi Alma.
– Onko täällä illalla juhla?
– Täällä on juhla joka ilta ja joka sunnuntai. Saatpa nähdä. Tänään puhuu – arvaa!
Veronika lensi punaiseksi.
– Puhuuko hän – Mooses?
Ovelle koputettiin.
– Noo, nyt se alkaa. Luulin ehtivämme syödä. Sisään purjehti Manda, lavea keltainen kaapu yllään ja kasvojen ympärillä säteili leikattu keltainen, kankea paperi. Manda piteli kourillaan kaapuaan ja pompahutti niiata.
– Kelpaakos?
– Katso nyt oikein lempeästi! – kehoitti Alma nauraen. – Lempeämmin, hyvä, hyvä!
Mandan suu levisi korvia kohti, ja silmät pyörivät nauravina.
– Me laitamme illalla kuvaelman, ja Manda on aurinko, – selitti Alma.
– Ihana aurinko.
He olivat juuri ennättäneet syödä, kun pappilan tytöt ja Heikki tulivat.
– Me tiesimme sinun tulevan! – huusivat tytöt yhdestä suusta.
– Kuulkaahan nyt, neiti Musiikki ja Lemmenleimu, mitä te nyt olette, – sanoi Alma. – Viekää kaikki nuo hynttyynne Veronikan huoneeseen.
Pieni huone täyttyi harsoista, joita leikeltiin ja poimuteltiin.
Alma kuiskasi Veronikalle: – Älä puhu Mandasta mitään. He eivät tiedä, kuka on aurinko.
Neiti Musiikki, kuten häntä kodissa sanottiin, meni laulukuntaa harjoittamaan. Pian kuuluivat miesten karmivat ja naisten kimakat äänet urhoollisesti vetävän
"Voi äiti parkaa".
Alma huusi:
– Veronika, menehän alas kysymään, voiko arkkitehti Allas vielä ensi viikon opettaa piirustusta! —
Veronika ei tiennyt, että siellä alhaalla oli muita kuin laulajat. Hän juoksi uteliaana alas rappusia ja näki ovien lasista salin täynnä kumaraisia hartioita ja ahkeraan työhön painuneita päitä. Harpit pyörivät hitaasti ja kömpelösti paksuissa hyppysissä. Leuat ja kielet seurasivat kynien liikkeitä, koko jäntterä ruumis näytti olevan vaan harpin hienoa kärkeä varten.
Nuori mies seisoi luokan edessä. Hän tuli varpaillaan Veronikan luo kirjastoon.