Hän sommitteli talonsa pohjapiirroksia ja aina ne tulivat samanlaisia: a) päärakennus, b) väentupa, c) puutarha, d) karviaispensaita. Hän eli kitsaasti: ei syönyt eikä juonut tarpeeksi, pukeutui kuin kerjäläinen ja yhä kokosi ja pani rahaa pankkiin. Hän ahnehti hirveästi. Oli sääli katsella häntä ja minä annoin hänelle yhtä ja toista ja lähettelin juhliksi, mutta hän kätki senkin. Jos ihminen kerran on pyhittänyt itsensä ihanteelleen, ei hänelle enää mitään mahda.

Vuodet vierivät, hänet muutettiin toiseen kuvernementtiin, hän täytti jo neljäkymmentä vuotta, vaan luki yhä vielä ilmotuksia sanomalehdistä ja kokosi rahaa. Sitten sain tietää, että hän oli nainut. Kaiken tarkotuksena oli maatalo karviaispensaineen ja senpätähden hän ilman vähintäkään sympatiaa tuli naineeksi vanhan, ruman leskivaimon, jolla oli jonkun verran rahoja. Naimisissa ollessaankin hän eli kitsaasti antamatta edes kylliksi ruokaa vaimolleen. Ennen oli vaimo ollut naimisissa erään postimestarin kanssa, jolloin oli tottunut piirakoihin ja juomiin, mutta toisissa naimisissa hän tuskin sai ruisleipääkään kyllikseen nähdä, alkoi kuihtua ja noin kolmen vuoden kuluttua heitti henkensä. Minun veljeni ei tietysti epäillyt hetkeäkään, että hän olisi ollut syypää vaimonsa kuolemaan. Raha sokaisee ihmisen kuin viina. Kaupungissamme kuoli kauppias. Kuoleman lähestyessä hän käski lautasellisen hunajaa ja söi kaikki rahansa ja arvopaperinsa hunajassa, jottei kukaan niitä saisi. Kerran minä olin asemalla pysähtynyt katselemaan karjalaumaa, kun eräs kulkukauppias joutui veturin alle, jossa toinen jalkansa irtaantui muusta ruumiista. Me kannoimme hänet erääseen vastaanottohuoneeseen, veri virtasi, – se oli kauheaa katsella, mutta hän pyysi, että katkennut jalka tuotaisiin hänelle ja hän suri sitä; irtaantuneen jalan saappaassa oli kaksikymmentä ruplaa, joita hän halusi.

– Hän eksyy jo toiseen asiaan, – sanoi Burkin.

– Vaimonsa kuoltua, – jatkoi Ivan Ivanitsh hetken mietittyään, – alkoi veljeni etsiä maatilaa. Vaikka kymmenen vuotta etsisit, et sittenkään löydä mieleistäsi, vaan ostat aivan toisenlaisen kuin mitä ajattelit. Veljeni osti välittäjän kautta sata kaksitoista desjatinaa maata kiinnitysvelkoineen. Maatilalla oli komea päärakennus, väentupa, puisto, mutta ei hedelmäpuutarhaa, ei karviaispensasta eikä lampea sorsineen. Oli joki, mutta sen vesi oli kahvin väristä, sillä toisella puolella maatilaa oli tiilitehdas, toisella – luumylly. Mutta Nikolai Ivanovitsh ei siitä paljoakaan välittänyt; hän tilasi kaksikymmentä karviaismarjapensasta, istutti ne ja niin tuli hänestä tilanomistaja.

Viime vuonna kävin häntä tervehtimässä. Lähdenpä tästä katsomaan, miten hän siellä oikein asustaa, ajattelin. Kirjeissään mainitsi hän maatilansa nimen olevan Tshumbaroklovin Nummi, eli Himalaiskoje. Minä saavuin Himalaiskojeen jälkeen puolenpäivän. Oli helteinen. Kaikkialla ojia, aitoja, kuusi-istutuksia, – enpä ollut pihalle päästä enkä löytää paikkaa hevoselle. Astuin taloon: vastaani tulee ruskea koira, lihava kuin porsas. Se halusi haukkua, mutta oli niin laiska, ettei viitsinyt. Keittiöstä tuli ulos paljasjalkainen piika, hänkin lihava kuin sika ja sanoi, että isäntä on päivällislevolla. Menin veljeni luo; hän istui vuoteessa polvet peitettyinä. Hän oli vanhentunut, lihonnut, pöhöttynyt; posket, nenä ja huulet aivan pullottivat, kas vaan, ettei repeä peitteeseensä.

Me syleilimme toisiamme ja taisimme vähän itkeäkin, ei ainoastaan ilosta, vaan myöskin surusta, ajatellessamme, että olemme joskus olleet nuoria, vaan nyt jo harmaahapsisia, haudan partaalla. Hän pukeutui ja vei minut katsomaan maatilaansa.

– No mitenkä sinä täällä oikein viihdyt? – kysyin minä.

– Hyvinhän se on mennyt, Jumalan kiitos!

Hän ei ollut enää entinen arka virkamies, vaan aito tilanomistaja, herra. Hän oli jo kotiutunut, tottunut ja päässyt makuun: söi paljon, kylpi usein, lihoi, käräjöi jo kunnan ja molempain tehtaitten kanssa ja suuttui hirveästi, elleivät talonpojat kutsuneet häntä "teidän ylhäisyytenne". Huolehtipa sielustaankin, vaikka herrastapaan, eikä tehnyt hyvää muuten vaan, vaan harrastuksesta. Entä mitä hyvää? Paranteli talonpoikia kaikenmoisista taudeista soodavedellä ja risiniöljyllä ja piti nimipäivänään kiitosrukouksen kylässä ja juotti sitten alustalaisilleen puoli sankoa viinaa, sillä hän arveli, että se kuului asiaan. Ah, näitä kauheita juominkeja! Tänään kiskoo lihava tilanomistaja talonpoikia laitumenvarkaudesta kruununvoudin eteen, vaan huomenna, juhlapäivänä, juottaa heille oikein sangosta, ja talonpojat juovat ja huutavat ja kumartavat humalassa isäntänsä jalkojen juureen. Muutos parempaan päin, kylläisyys, laiskuus kehittävät venäläisessä mitä hävyttömintä itsetietoisuutta. Nikolai Ivanitsh, joka kerran valtiokonttorissa palvellessaan ei ollut edes itselleen uskaltanut tunnustaa omaavansa mitään mielipiteitä, puhui nyt vain sulaa totuutta ja aivankuin joku ministeri. "Sivistys on välttämätön, mutta kansalle se on vielä ennenaikaista tai ruumiillinen rangaistus on yleensä vaarallista, mutta muutamissa tapauksissa se on hyödyllistä ja ehdottoman tarpeellista."

– Minä tunnen kansan ja osaan kohdella sitä, – sanoi hän. – Kansa rakastaa minua. Kun minä vaan sormea heilautan, niin tekee kansa minulle, mitä tahdon.

Ja tämän hän sanoi tietävästi ja hyväntahtoisesti hymyillen. Ainakin parikymmentä kertaa toisti hän: "me, aateliset", "minä aatelismiehenä". Kaikesta päättäen ei hän enää muistanut, että isoisämme oli talonpoika ja isämme – sotamies. Vieläpä sukunimemme Tshimsha-Himalaiskij, joka todella on hyvin ruma, tuntui hänestä nyt sointuvalta, arvokkaalta ja miellyttävältä.

Mutta asia ei koske häntä, vaan minua itseäni. Minä tahdon kertoa teille, mikä muutos tapahtui minussa näiden muutamien tuntien kuluessa hänen maatilallaan. Illalla, kun joimme teetä, toi kyökkipiika kukkuraisen lautasellisen karviaismarjoja pöytään. Ne eivät olleet ostetuita, vaan omista pensaista ensi kertaa koottuja. Nikolai Ivanitsh hymyili ja hetken aikaa vaieten katseli marjoja kyynelsilmin, – hän ei voinut liikutuksen tähden puhua. Pani sitten yhden marjan suuhunsa, katseli minua voitokkaasti kuin lapsi, joka vihdoinkin on saanut toivomansa leikkikalun ja sanoi:

– Kuinka maukas!

Ja hän söi halukkaasti toistaen yhä:

– Kuinka maukkaita! Maistahan nyt!

Marjat olivat kovia ja happamia, mutta, niinkuin sanoo Pushkin, "meitä kohottava petos on meille kalliimpi kuin kaikki totuudet yhteensä." Minä näin onnellisen ihmisen, jonka pyhä unelma toteutui, joka saavutti elämänsä päämäärän, sai mitä tahtoi, ja joka oli tyytyväinen kohtaloonsa, itseensä. Minun käsitykseeni ihmis-onnesta oli aina liittynyt jotakin surullista, mutta nähdessäni nyt onnellisen ihmisen minut valtasi raskas, epätoivoinen tunne. Etenkin oli minun yöllä kovin vaikea olla. Vuoteeni oli valmistettu veljen makuusuojan viereiseen huoneeseen ja minä kuulin kuinka hän, voimatta nukkua, nousi ylös ja meni karviaismarjalautasen luo ottaen siitä marjan kerrallaan. Minä ajattelin: kuinka paljon tyytyväisiä, onnellisia ihmisiä todella löytyykään! Millainen onkaan tämä voima! Te silmäilette elämää: voimakkaitten hävyttömyyttä ja joutilaisuutta, heikkojen raakuutta ja eläimellisyyttä, ympärillä köyhyyttä, ahdinkoa, luonnottomuutta, juoppoutta, teeskentelyä, valhetta… Siitä huolimatta vallitsee kaikissa taloissa ja kaduilla rauha ja hiljaisuus. Viidestäkymmenestä tuhannesta kaupungin asukkaasta ei yksikään huutaen vaikeroi. Me näemme ne, jotka menevät torille ostamaan ruokatavaroita, jotka päivällä syövät, yöllä nukkuvat, puhuvat joutavia, menevät naimisiin, vanhentuvat, kuljettavat hartain mielin vainajiaan hautaan. Mutta me emme näe emmekä kuule niitä, jotka kärsivät ja se, mikä elämässä on kauheata, tapahtuu jossakin kulissien takana. Kaikki on hiljaista ja rauhallista, ainoastaan sanaton tilasto puhuu toista: noin paljon juotu, noin paljon lapsia kuollut nälkään. Ja tällainen järjestys on nähtävästi tarpeellinen. Kaiketi on onnellisen hyvä olla vain siksi, että onnettomat kantavat kuormansa valittamatta, ja ilman tätä äänetöntä hätää ei onni olisi mahdollinen. Se on yleistä hypnosia. Jokaisen tyytyväisen ja onnellisen ihmisen oven takana pitäisi jonkun seistä vasara kädessä ja yhtä mittaa jyskyttäen muistuttaa, että on olemassa onnettomia, että vaikka hän olisi kuinka onnellinen, niin elämä joko ennemmin tai myöhemmin näyttää kyntensä, uhkaa tuho – sairaus, köyhyys, vahingot, eikä kukaan häntä enää näe eikä kuule, niinkuin hän nyt ei näe eikä kuule muita. Mutta vasaralla kolkuttajaa ei ole, onnellinen elää elämistään ja elämän pikkuhuolet hipaisevat häntä vain hiljaa kuin tuuli haavan lehtiä, – ja kaikki on taas onnellista.

– Sinä yönä selvisi minulle, kuinka minäkin olin tyytyväinen ja onnellinen, – jatkoi Ivan Ivanitsh nousten. – Minäkin aterioidessani tai metsästäessäni opin tietämään, kuinka pitää elää, kuinka uskoa, kuinka hallita kansaa. Minäkin sanoin, että oppi on valoa, että sivistys on välttämätöntä, mutta yksinkertaisille ihmisille on luku- ja kirjoitustaito toistaiseksi kyllin. Vapaus on hyve, sanoin, ilman sitä on yhtä mahdoton elää kuin ilmatta, mutta pitää odottaa. Niin minä puhuin, mutta nyt kysyn:

– Miksi odottaa? – ja kertoja katsoi vihaisesti Burkiniin. – Miksi odottaa? Minkä mietelmäin nimessä? Minulle vastataan: ei kaikkea yhdellä kertaa, jokainen aate toteutuu elämässä vähitellen, aikanaan. Mutta kuka sen sanoo? Missä on todistus siitä, että se on oikeudenmukaista? Te turvaudutte asiain luonnolliseen menoon, ilmiöiden lakiin, mutta onko se mikään laki, että minä, elävä, ajatteleva ihminen seison kuilun partaalla ja odotan, sillaikaa kun se yhä suurenee tai peittyy liejuun, sillaikaa kun minä, ehkä, voisin hypätä sen yli tai rakentaa sillan sen yli. Ja vieläkin: miksi siis odottaa? Odottaa, kun ei riitä voimia elääkseni, vaikka elettävä kuitenkin on ja elää haluttaa!

Minä läksin varhain aamulla veljeni luota ja siitä saakka oli minusta sietämätöntä olla kaupungissa. Minua ahdistavat rauha ja hiljaisuus, minä pelkään katsoa akkunoihin, koska minusta nyt ei ole olemassa sen raskaampaa näkyä kuin onnellinen perhe, joka istuu pöydän ympärillä teetä juomassa. Olen jo vanha, en kelpaa taisteluun enkä kykene edes vihaamaan. Minä henkisesti vaan suren, tuskaannun, harmistun, öisin polttaa päätäni ajatusten tulva enkä voi nukkua… Oi, jospa olisin nuori!

Ivan Ivanitsh asteli innostuneena nurkasta nurkkaan ja toisti:

– Jospa olisin nuori!

Hän astui yhtäkkiä Aljohinin luo ja alkoi puristella hänen käsiään puhuen rukoilevalla äänellä:

– Pavel Konstantinitsh, älkää rauhottuko, älkää antako nukuttaa itseänne! Niin kauan kuin olette nuori, voimakas, reipas, älkää väsykö tekemään hyvää! Onnea ei ole olemassa eikä se ole välttämätön, mutta jos elämällä on tarkotus ja päämäärä, niin tämä tarkotus tai päämäärä ei ole onni, vaan jokin järkevämpi ja jalompi. Tehkää hyvää!

Ja kaiken tämän sanoi Ivan Ivanitsh säälittävän pyytävästi hymyillen ikäänkuin olisi pyytänyt sitä itselleen.

Sitten he kaikki kolme istuivat nojatuoleissa salin eri puolilla eivätkä puhuneet mitään. Ivan Ivanitshin kertomus ei tyydyttänyt Burkinia eikä Aljohinia. Kun kenraalit ja naiset katsoivat kultaisista taulunkehyksistä hämärässä näyttäen eläviltä ihmisiltä ja kuuntelivat kertomusta surkuteltavasta virkamiehestä, joka söi karviaismarjoja, niin tuli kovin ikävä. Halutti saada kuulla ja puhua kauneista ihmisistä, naisista. Ja se, että he istuivat salissa, jossa kynttiläkruunu ja nojatuolit olivat verhotut, matot jalkojen alla ja puhelivat, että tässä ovat nuo samat henkilöt, jotka nyt katsovat kehyksistään, asuneet, istuneet, juoneet teetä ja se, että kaunis Pelageja nyt liikkui ääneti, – se oli kuvaavampaa kuin kaikki kertomukset.

Aljohinia nukutti kovasti, sillä hän nousi taloustointensa tähden hyvin varhain, noin kello kolmen tienoissa, ja nyt olivat hänen silmänsä painua kiinni. Mutta hän pelkäsi, että vieraat hänen poissaollessaan kertoisivat jotakin hauskaa, eikä sentähden tullut lähteneeksi levolle. Oliko se, mitä Ivan Ivanitsh äsken kertoi, viisasta ja oikein, sitä ei Aljohin ottanut harkitakseen. Vieraat eivät puhuneet suurimoista, ei heinistä eikä tervasta, vaan jostakin, mikä ei suorastaan kuulunut hänen jokapäiväiseen elämäänsä, ja sentähden hän oli iloissaan ja tahtoi, että he jatkaisivat…

– Mutta kyllä nyt on jo aika lähteä levolle, – sanoi Burkin nousten nojatuolistaan. – Toivotan teille hyvää yötä.

Aljohin hyvästeli ja poistui alikertaansa, mutta vieraat jäivät ylikertaan. Heille molemmille oli yöksi varattu suuri huone, jossa oli kaksi vanhaa puusänkyä kuvaveistoksineen ja nurkassa norsunluinen ristiinnaulitun kuva. Heidän leveistä, viileistä vuoteistaan, jotka kaunis Pelageja oli valmistanut, tuoksuivat uutukaiset liinavaatteet miellyttävästi.

Ivan Ivanitsh riisuutui puhumatta ja meni levolle.

– Jumala armahtakoon meitä syntisiä – lausui hän ja veti peiton päänsä yli.

Hänen piipustaan, joka oli jäänyt pöydälle, levisi lujasti tupakan katkua, eikä Burkin saanut nukutuksi eikä edes selville, mistä tämä voimakas haju tuli.

Sade rapisteli akkunoita koko yön.