Kuukauden kuluttua Belikov kuoli. Me hautasimme hänet kaikki miehissä ja naisissa, nimittäin molemmat kymnasit ja seminari. Siinä hän nyt arkussa makasi, kasvoilla lempeä, tyytyväinen, iloinen ilme, ikäänkuin hän olisi iloinnut siitä, että hänet vihdoinkin oli laskettu koteloon, josta hän ei ikinä enää nouse. Hän oli saavuttanut ihanteensa! Aivankuin hänen kunniakseen vallitsi hautauksen kestäessä sumuinen, sateinen sää ja kaikilla oli kalossit ja sateenvarjo. Varenka oli myöskin hautaamassa, ja kun arkku laskettiin maan poveen, hyrähti hän itkuun. Huomasin, että vähävenäläiset naiset joko itkevät tai nauravat; he eivät voi olla tavallisella tuulella.

Tunnustan, että on kerrassaan nautinto haudata sellaisia ihmisiä kuin Belikov. Kun me palasimme hautausmaalta, niin olimme kaikki kainon juhlatunnelman vallassa. Mutta ei kukaan tahtonut paljastaa tätä tyytyväisyyden tunnetta, joka muistutti jo kauan sitten lapsuudessa kokemaamme mielialaa, kun vanhempain lähdettyä kylään saimme tunnin, parikin juoksennella puutarhassa nauttien täydellistä vapautta. Oi vapaus, vapaus! Pieninkin vihjaus, heikoinkin toive sen saamisesta antaa sielulle siivet! Eikö totta?

Me palasimme hautausmaalta tyytyväisinä. Eikä ollut edes viikkoakaan vierähtänyt, kun elämä jo kulki entistä rataansa yhtä tylynä, väsyttävänä, järjetönnä, ei kiertokirjeiden ahdistamana, vaikkei aivan vapaanakaan. Eipä tapahtunut muutosta parempaan. Ja todellakin, Belikov on jo haudassa, mutta kuinka paljon onkaan vielä sellaisia koteloituneita ihmisiä maailmassa, kuinka paljon heitä vielä syntyykään maailmaan!

– Niinhän se on, – virkkoi Ivan Ivanitsh ja sytytti piippunsa.

– Kuinka paljon heitä vielä syntyykään maailmaan! – toisti Burkin.

Kymnasinopettaja astui vajasta ulos. Hän oli lyhyenläntä, lihavahko, aivan kaljupäinen, musta parta ulettui melkein vyötäisille. Hänen mukanaan seurasi kaksi koiraa.

– Oi, sinä ihana kuu! – lausui hän yläilmoihin katsahtaen.

Oli jo puoliyö. Oikealla näkyi koko kylä ja sen halki pitkä raitti aina viiden virstan päähän. Kaikki oli vaipunut hiljaiseen, syvään uneen. Ei liikettä, ei ääntä. Eipä olisi uskonut, että luonnossa voisi vallita niin syvä hiljaisuus. Kun kuutamoisena yönä näet leveän kylätien mökkeineen, heinärukoineen, nukkuvine pajuineen, niin valtaa hiljaisuus sielunkin ja tässä rauhassaan öisten varjojen suojassa, suojassa vaivoilta, murheilta ja huolilta se muuttuu helläksi, surunsuloiseksi, ja näyttää siltä kuin tähdetkin sitä hyväillen ja liikutettuina katselivat, kuin pahaa ei enää maan päällä olisikaan, vaan kaikki olisi onnellista. Vasemmalla kylän laidasta alkoi vainio, joka ulottui kauas, aina taivaanrantaan. Niin laaja kuin tämä kuutamon peittämä vainio olikin, ei siltä liikettä näkynyt, ei ääntä kuulunut.

– Niinhän se on – toisti Ivan Ivanitsh. – Mutta eikö se, että asumme kaupungin ummehtuneessa ilmassa ja ahdingossa, kirjottelemme tarpeettomia, pelaamme skruuvia – eikö sekin tavallaan ole koteloitumista? Entä se, että vetelehdimme koko ikämme tyhjäntoimittajain, riitapukarien, tyhmien, toimettomain naisten seurassa, puhumme ja kuuntelemme kaikenmoista roskaa – eikö sekin ole koteloitumista? Jos tahdotte, niin kerron teille sangen opettavan jutun?

– Jättäkäämme se toistaiseksi, sillä on jo aika käydä nukkumaan, – vastasi Burkin. – Mutta huomenna sitten!

Molemmat menivät vajaan ja heittäytyivät heinille pitkälleen. He olivat jo peittyneet heiniin ja vaipuneet puoliuneen, kun yhtäkkiä kuului kevyitä askelia… Joku kävi vajan läheisyydessä… kulki vähän matkaa ohi ja pysähtyi. Hetken kuluttua kuului taas askelia… Koirat alkoivat murista.

– Se on Mavra, joka siellä kulkee, sanoi Burkin.

Askeleet taukosivat.

– Nähdä ja kuulla, kuinka valehdellaan, – virkkoi Ivan Ivanitsh kääntyen toiselle kyljelle, – ja hölmön nimen saat siitä, että siedät näitä valheita, häväistyksiä, nöyryytyksiä, uskaltamatta suoraan ilmottaa, että olet rehellisten ja vapaiden ihmisten puolella. Ja kaikki tämä leipäpalasen, lämpimän nurkan, jonkun joutavan, turhan viran tähden, – ei, on mahdotonta näin enää elää!

– Toiseen asiaan eksytte, Ivan Ivanitsh, – sanoi opettaja. —

Nukutaan pois.

Noin kymmenen minutin kuluttua oli Burkin jo täydessä unessa. Mutta Ivan Ivanitsh yhä kääntelihe kyljeltä kyljelle ja huokaili. Sitten hän nousi, meni ulos ja istui kynnykselle tupakoimaan.

Karviaismarjat

Jo varhaisesta aamusta oli taivas ollut sadepilvien peitossa. Oli hiljaista, viileätä ja ikävää niinkin harmaina, sumuisina päivinä, kun pilvet riippuvat yli peltojen ja sadetta odotetaan – turhaan. Eläinlääkäri Ivan Ivanitsh ja kymnasinopettaja Burkin väsyivät jo kuljeskelemaan pitkin vainioita, jotka näyttivät heistä nyt rajattomilta. Kaukana edessä häämöttivät heikosti Mironositskoje-kylän tuulimyllyt, oikealla kulki kunnasrivi, joka katosi kauas kylän taa. He tiesivät molemmat, että se oli joen rantaa, tuolla niittyä, vihreitä pajupensaita, maataloja, ja jos nousit jollekin kunnaalle, niin sieltä näkyi yhtä laaja peltotasanko, rautatie sähkölankoineen ja juna, joka kaukaa katsoen näyttää matelevalta toukalta, mutta saattoi sieltä selkeällä säällä nähdä aina kaupunkiin asti. Nyt kun oli hiljaista ympärillä ja luonto näytti lempeältä ja haaveksivalta, tunsivat Ivan Ivanitsh ja Burkin syvästi rakastavansa näitä vainioita ja he ajattelivat molemmat, kuinka juhlallinen, kuinka ihana oli tämä seutu.

– Viime kerralla, kun olimme siellä kylänvanhimman vajassa, – virkkoi

Burkin, – te aioitte kertoa jotakin.

– Niin, minä aioin kertoa veljestäni.

Ivan Ivanitsh veti syvään henkeä ja sytytti piippunsa alkaakseen kertoa, mutta juuri silloin rupesi satamaan. Ja noin viiden minutin kuluttua satoi jo kuin saavista kaataen eikä voinut edeltäpäin sanoa, kauanko sitä kestäisi. Ivan Ivanitsh ja Burkin olivat epätietoisia; märät koirat seisoivat häntä koipien välissä ja katsoivat heihin armoitellen.

– Meidän pitää etsiä suojaa jostakin, – sanoi Burkin. Lähtekäämme

Aljohinin luo, hän asuu tässä lähellä.

– Lähdetään vaan.

He suuntasivat matkansa sivullepäin ja kulkivat yhä niitettyjä peltoja pitkin milloin suoraan eteenpäin, milloin oikealle, kunnes tulivat tielle. Pian alkoi näkyä poppeleita, puutarha, sitten aittoja punaisine kattoineen. Avautuipa jo eteen välkkyvä joen pinta ja leveä pato myllyineen ja valkoisine uimahuoneineen. Se oli Sofino, jossa Aljohin asui.

Myllyn jytinältä ei voinut kuulla sateen rapinaa; toe vapisi. Rattaitten ympärillä seisoi märkiä hevosia päät riipuksissa, ihmiset kulkivat suojellen ruumistaan säkeillä. Oli märkää, lokaista, ikävää, ja pato näytti kolkolta. Ivan Ivanitsh ja Burkin tunsivat koko ruumiissaan märkyyden, likaisuuden ja epämukavuuden, jalkoihin oli tarttunut savea ja ne tuntuivat raskailta. Kulkeissaan tokeen ohi ja noustessaan kartanon aittoja kohti he vaikenivat aivankuin olisivat suuttuneet toisiinsa.

Eräässä aitassa rämisi viskuukone; ovi oli auki ja pölyä tuprusi ulos. Kynnyksellä seisoi Aljohin itse, noin neljänkymmenen ikäinen, pitkä, täyteläinen, tuuheatukkainen mies, joka oli enemmän professorin tai taiteilijan kuin tilanomistajan näköinen. Hänen yllään oli valkoinen paita, jota ei oltu pesty pitkiin aikoihin, köysivöineen, housujen sijasta alushousut ja saviset, oljenporoiset saappaat. Nenä ja silmät olivat pölystä mustat. Hän tunsi Ivan Ivanitshin ja Burkinin ja oli, nähtävästi, hyvin iloissaan.

– Olkaa hyvä, käykää taloon, sanoi hän hymyillen. – Minä tulen heti perässä.

Päärakennus oli suuri, kaksikerroksinen. Aljohin asui alhaalla kahdessa holvikattoisessa, pieni-ikkunaisessa huoneessa, jossa pehtorit olivat ennen asuneet. Sisustus oli yksinkertainen ja huoneessa oli ruisleivän, huonon viinan ja työkalujen hajua. Ylhäällä vierashuoneissa hän oli harvoin, ainoastaan silloin, kun oli vieraita talossa. Ivan Ivanitshia ja Burkinia vastaanottamaan ilmaantui emännöitsijä, nuori nainen, joka oli niin kaunis, että molemmat jäivät hämmästyneinä seisomaan ja katselemaan toinen toiseensa.

– Ette voi ajatella, kuinka tulonne minua ilahuttaa, hyvät herrat, – sanoi Aljohin astuessaan vieraiden perässä eteiseen. Tämä oli kerrassaan odottamatonta! Pelageja, – kääntyi hän emännöitsijän puoleen, – nyt pitäisi vieraiden saada kuivaa ylleen. Minunkin täytyy muuttaa pukua. Mutta ensin on peseydyttävä, sillä enpä ole tullut tehneeksi sitä sitten viime kevään. Ehkä teitäkin, hyvät herrat, haluttaa lähteä uimahuoneelle, sillä aikaa kun täällä laitetaan kuntoon?

Kaunis Pelageja, viehättävä ja näköjään hellätuntoinen, toi pyyhinliinoja ja saippuata, ja Aljohin lähti vieraineen uimahuoneelle.

– Niin todellakin, en ole pitkiin aikoihin peseytynyt – jutteli hän riisuutuessaan. Uimahuone, jonka isäni laittoi, on kyllä hyvä, kuten näette, mutta ei ole oikein riittänyt aikaa pesemiseen.

Hän istuutui portaalle, saippuoi tuuhean tukkansa ja kaulansa; viruttaessa muuttui vesi ympärillä ruskeaksi.

– Se on totta, se… – myönsi Ivan Ivanitsh katsellen hänen päätään.

– Pitkään aikaan en ole peseytynyt… – toisti Aljohin hämillään ja saippuoi toistamiseen; tällä kertaa muuttui vesi tummansiniseksi kuin kirjotusmuste.

Ivan Ivanitsh astui ulos, heittäytyi kohisten veteen ja uiskenteli sateessa käsivarsiaan levitellen niin, että valkoiset lumpeenkukat keinuivat aallokossa. Hän ui keskelle lampea, sukelsi ja tuli hetken kuluttua toisessa paikassa näkyviin. Ja hän ui yhä edemmäksi sukeltaen vähän väliä pohjaa tavottamaan. "Hyvänen aika… – huudahteli hän nauttien, – kuinka suloista!" Sitten hän ui myllyn luo, haasteli siellä jotakin talonpoikain kanssa, palasi takaisin ja makasi selällään keskellä lammikkoa, antaen sateen valua kasvoilleen. Burkin ja Aljohin olivat jo pukeutuneet ja tekivät lähtöä, kun hän yhä vielä ui ja sukelteli.

– Hyvänen aika!.. virkkoi hän. Tämä on kerrassaan taivaallista!

– Joutukaa! – huusi Burkin hänelle.

Palattiin taloon. Kun ylikerroksen salissa sytytettiin lamppu ja Burkin ja Ivan Ivanitsh, yllä silkkiset viitat ja lämpimät tohvelit istuivat nojatuoleissa, ja Aljohin itse siistinä, kammattuna ja yllään uusi nuttu asteli pitkin lattiaa nauttien lämpimästä, puhtaudesta, kuivista vaatteista, kevyistä jalkineista, ja kun suloinen Pelageja ääneti ja lempeästi hymyillen liikkui pitkin pehmeitä mattoja, tarjoen teetä ja marjahilloa, vasta silloin Ivan Ivanitsh alkoi kertomuksensa, jota eivät ainoastaan Burkin ja Aljohin näyttäneet kuuntelevan, vaan myöskin nuo vanhat ja nuoret naiset ja sotilashenkilöt, jotka rauhallisesti ja arvokkaasti katsoivat kultaisesta kehyksistään salin seinillä.

Meitä oli kaksi veljestä, – alkoi hän, – minä, Ivan Ivanitsh, ja toinen – Nikolai Ivanitsh, joka oli pari vuotta nuorempi minua. Minä antauduin tieteen alalle ja valmistuin eläinlääkäriksi, mutta Nikolai istui jo yhdeksäntoista vuotiaasta saakka valtiokonttorissa virassa. Isämme, Tshimsha-Himadaiskij, oli alkuaan palveluksessa olevan sotamiehen poika, mutta kohosi upseriksi ja jätti meille perinnöllisen aateluuden ja huononlaisen maatilan jälkeensä. Hänen kuolemansa jälkeen meni maatila velkoihin, mutta lapsuutemme olimme sentään saaneet viettää maalla vapaudessa. Me olimme niinkuin talonpoikaislapset päivin ja öin pellolla, metsässä, hevosia paimentamassa, kiskoimme niintä, kalastimme j.n.e. Tiedättehän, että ken edes kerran elämässään on pyydystänyt kiisken tai nähnyt muuttolintujen kirkkaana, kylmänä syyspäivänä lentävän pitkässä jonossa yli kylän, se ei ole enää kaupunkilainen ja toivoo aina kuolemaansa saakka vapautta. Minun veljeni ikävöi valtiokonttorissa. Vuodet vierivät, mutta hän istui yhä samassa paikassa, kirjotti samoja papereita ja ajatteli yhä samaa, maalle pääsyä, ja tämä ikävä muuttui vähitellen määrätyksi toiveeksi, unelmaksi, ostaa itselleen pien maatalo jossakin joen tai järven rannalla.

Hän oli hyväntahtoinen, lempeä mies, minä rakastin häntä, mutta tätä hänen toivettaan, sulkeutua iäksi omaan maataloonsa, en minä koskaan hyväksynyt. Sanotaan, että ihminen tarvitsee vain kolme arshinaa maata! Mutta kolme arshinaahan tarvitsee vainaja eikä elävä ihminen. Ja sanotaan myös, että jos intelligenssimme osottaa taipumuksia maaelämään, on se hyvä. Mutta mitä ovat nuo maatalot oikeastaan muuta kuin kolme arshinaa maata! Poistua kaupungista, taistelusta, ihmistelmeestä ja kätkeytyä maataloonsa – se ei ole elämää, vaan egoismia, laiskuutta, se on tavallaan munkkiutta ilman sankarityötä. Ihminen ei tarvitse ainoastaan kolme arshinaa maata, ei maataloa, vaan koko maapallon, koko luonnon, jonka lakeuksilla hän voi kehittää lahjojaan ja vapaan henkensä erikoisuuksia.

Veljeni Nikolai uneksi kansliassaan, kuinka hän syö kotoista kaalikeittoa, jonka maukas tuoksu leviää kautta koko talon, aterioi vihreällä nurmella, nukkuu auringonpaisteessa, istuu tuntikausia penkillä portin luona katsellen yli peltojen ja metsien. Maatalouskirjaset ja monenmoiset neuvot kalentereissa olivat hänen ilonsa ja henkinen mieliruokansa. Hän luki myöskin sanomalehtiä mielellään, mutta luki niistä ainoastaan ilmotuksia, joissa tarjottiin kaupaksi niin ja niin monta desjatinaa peltomaata ja niittyä talorakennuksineen, jokineen, puutarhoineen, myllyineen, patoineen. Ja hänen mielessään kuvastuivat puutarhan polut, kukat ja hedelmät, kottaraistölkit puissa, ruutanat lammikoissa ja sen semmoiset. Nämä mielikuvat olivat erilaisia, riippuen ilmotuksista, jotka osuivat hänen eteensä, mutta jostakin syystä oli jokaisessa karviaispensas. Ei ainoatakaan maataloa, ei ainoatakaan runollista sopukkaa hän voinut mielessään kuvitella ilman karviaispensasta.

– Maaelämällä on omat mukavuutensa, – virkkoi hän toisinaan. – Siellä sinä istut parvekkeella teetäsi hörppien, mutta lammella sorsasi soutavat, ilma tuoksuaa niin suloiselle ja… ja karviaispensas kasvaa.