Hei sinä pikkunen poikanen,
Otappas veitsesi hienoinen,
Surmataan juutalainen,
Se ilkeä muukalainen…
Tiskin luona seisoi Liharew, katsoi ihastuksissaan laulajiin ja löi jalallaan tahtia. Huomattuaan Ilowaiskajan hän hymyili kasvojensa täydeltä ja meni hänen luokseen. Ilowaiskaja hymyili myöskin.
– Hauskaa joulua! – sanoi Liharew. – Näin, että nukuitte hyvin.
Ilowaiskaja katsoi häneen ääneti ja hymyili yhä.
Yöllisen keskustelun jälkeen ei Liharew enää näyttänytkään hänestä kookkaalta eikä leveäharteiselta, vaan pieneltä, samaan tapaan, kuten meistä tuntuu pieneltä jättiläislaiva, jonka on sanottu kulkeneen valtameren poikki.
– No, nyt minun täytyy lähteä, – sanoi hän. – Pitää pukeutua.
Sanokaa, mihin te nyt olette menossa?
– Minäkö? Klinushkan asemalle sieltä Sergijewoon ja Sergijewosta 40 virstaa hevosella erään tolvanan, kenraali Shashkowskin kivihiilikaivoksille. Veljeni ovat hankkineet siellä minulle työnjohtajan paikan. Rupean kivihiilen kaivajaksi.
– Minä tunnen ne kaivokset. Shashkowski on minun setäni. Mutta… miksi te sinne menette? – kysyi Ilowaiskaja ihmetellen Liharewiin katsoen.
– Työnjohtajaksi, kaivostöitä johtamaan.
– Käsittämätöntä! – sanoi Ilowaiskaja. – Te menette kivihiilikaivoksille. Mutta siellä on autioita aroja, puute ihmisistä ja semmoinen ikävä, ettette viihdy päivääkään. Hiili on mitä kurjinta, sitä ei osta kukaan ja setäni on petkuttaja, itsevaltias tyranni. Ette saa palkkaannekaan!
– Sama se, virkkoi Liharew välinpitämättömästi, – hyvä, kun pääsee edes kaivoksille.
Ilowaiskaja kohautti olkapäitään ja alkoi kävellä kiihkeästi edestakaisin.
– Käsittämätöntä, käsittämätöntä! – puheli hän vilkutellen sormiaan kasvojensa edessä. – Mahdotonta ja… ja järjetöntä! Ajatelkaahan, että se on… se on pahempi maanpakoa, se on elävänä hautaamista. Ah, hyvä Jumala, – sanoi hän tulisesti ja astui Liharewin eteen. Hänen ylähuulensa värisi ja terävät kasvonsa kalpenivat. – Ajatelkaa tosiaankin autiota aroa ja yksinäisyyttä. Siellä ei ole, kenen kanssa sanan vaihtaisi ja teitä… viehättävät naiset. Hiilikaivos ja naiset!
Ilowaiskaja häpesi samassa tulisuuttaan, kääntyi selin Liharewiin ja meni ikkunan ääreen.
– Ei, ei te ette saa mennä sinne! – sanoi hän ikkunaruutua sormellaan nopeasti viiltäen.
Hän tunsi ei ainoastaan sydämessään, vaan selässäänkin, että hänen takanaan seisoo äärettömän onneton, mennyt, hylätty mies, vaan tämä, aivan kuin tunnustamatta onnettomuuttaan ja aivan kuin yöllä ei olisi itkenytkään hän, katseli häneen pehmeästi hymyillen. Itkisi edes vielä nytkin! Ilowaiskaja asteli mielenliikutuksen vallassa muutaman kerran huoneen yli, sitte pysähtyi nurkkaan ja mietti. Liharew puhui jotain, mutta hän ei kuunnellut häntä. Käännyttyään selin Liharewiin hän otti kukkarostaan 25 ruplan setelin, käänteli sitä kauan sormissaan, vaan vilkaistuaan Liharewiin punastui ja pisti setelin taskuunsa.
Oven takaa kuului kyytimiehen ääni. Ilowaiskaja rupesi pukeutumaan ääneti, tuikein, ajattelevin kasvoin. Liharew auttoi häntä iloisesti rupatellen, mutta joka sana laskeutui raskaana taakkana Ilowaiskajan sydämelle. Ei ole ilo kuulla, kun onneton tai kuoleva koettaa kujeilla.
Kun elävän ihmisen muuttaminen muodottomaksi nyytiksi oli päättynyt, loi Ilowaiskaja viimeisen silmäyksen "vierashuoneeseen", seisoi tuokioisen ääneti ja läksi ääneti ulos. Liharew meni saattamaan.
Vaan ulkona talven vimma yhä riehui, Herra ties miksi ja mitä varten. Kokonaisia lumipilviä tupruili ilmassa aivan kuin niillä ei olisi ollut sijaa, mihin asettua. Hevoset, reki, puut ja pylvääseen köytetty härkä – kaikki oli valkeaa ja näytti pehmeältä, villavalta.
– Suokoon Jumala teille… – sopersi Liharew auttaen Ilowaiskajaa rekeen. – Älkää pitäkö vihaa…
Ilowaiskaja oli vaiti. Kun reki läksi liikkeelle ja kiersi erästä suurta nietosta, kääntyi hän katsomaan Liharewiin aivan kuin olisi halunnut jotain sanoa. Liharew juoksi hänen jälestään, mutta Ilowaiskaja ei virkkanut sanaakaan, katsahti vain häneen silmäripsiensä alta, joihin oli tarttunut lumihiuteita…
Osasiko Ziharewin herkkä sielu tosiaankin lukea tuon katseen merkityksen tai ehkä mielikuvitus petti hänet, mutta hänestä alkoi äkkiä tuntua, että kun olisi vielä vetäissyt parikolme voimakasta piirtoa, niin olisi tuo tyttö lähtenyt hänen kanssaan kyselemättä, aikailematta. Kauan hän seisoi siinä kuin kivettyneenä ja katsoi jälkeen, jonka jalakset olivat uurtaneet. Ahneesti takertui lumihiuteita hänen tukkaansa, partaansa ja hartioihinsa… Peittyi kohta jalasten jälki ja hän itse alkoi näyttää lumihaarniskassaan valkealta kiveltä, mutta silmät yhä vain etsivät jotain lumipilvien ryöpystä.