VIRKATEITÄ
(Arkistotutkimus.)
"Minulla on kunnia nöyrimmästi ilmottaa: 8 p. tätä marraskuuta on huomattu tauti kahdessa pojassa, jotka lapset koulusta tultuaan sanoivat, että muutkin koululaiset sairastavat kurkkutautia ja koko ruumis on rokahtumilla, ne käyvät kunnan koulua Sharowissa. 19 p. marraskuuta 1885. Kylänvanhin Jefim Kirilow".
"N: n Kihlakunnan Kuntahallitus. Kunnanlääkäri G. Radushnille. Kurnosowin kylän kylänvanhimman ilmotuksen johdosta 19 p: ltä marraskuuta pyydän Teitä K.H. matkustamaan Kurnosowiin ja tieteen sääntöjen mukaisesti peräänkatsomaan, että tämä tauti, kaikista merkeistä päättäen kurkkumätä, mitä pikemmin ehkäistäisiin. Sanotusta ilmotuksesta selville käy, että sairastumiskohtaukset ovat alkaneet Sharowin koulussa, johon pyydän huomiota kiinnittämään. 4 p. joulukuuta 1885. Esimiehen puolesta: S. Parkin".
"N: n Kihlakunnan 2: sen piirin H. Poliisipäällikölle. Kihlakunnan kuntahallituksen kirjelmän N: o 102 johdosta 4 p: ltä joulukuuta, jonka tähän myötäliitän, pyydän Teitä K. H. ryhtymään toimenpiteisiin Sharowin kylän koulun sulkemiseksi siksi, kunnes kurkkumädän raivoaminen lakkaa. 13 p. joulukuuta 1885. Kunnanlääkäri Radushni".
"N: n kihlakunnan 2: sen piirin Poliisipäällikkö. Sharowin kunnan koululle. Kunnan lääkäri G. Radushni on ilmottanut minulle 13 p: ltä joulukuuta tätä vuotta, että hän on havainnut Sharowin kylän lapsissa raivoavan tarttuvaa laatua olevaa kurkkumätää (tahi difteria, kuten kansan kesken sanotaan). Vaan että vältettäisiin tämän yhä suuremmassa määrin yltyvän taudin pahemmat seuraukset, olen minä, pitäen välttämättömänä ryhtyä lain määräämiin toimenpiteisiin mahdollisten sairastumistapausten varalta ja niiden ehkäisemiseksi, puolestani pakotettu nöyrimmästi kysymään: olisiko mahdollista päästää Sharowin kunnan koulun oppilaat lomalle siihen asti, kunnes mainittu raivoava tauti kokonaan lakkaa ja että muusta minulle ilmoitettaisiin vastaisten toimenpiteiden varalta. 2 p. tammikuuta 1886. Poliisipäällikkö Podprunin".
"H: n läänin kansakoulujen hallitukselle. Kansakoulujen H. Tarkastajalle. Sharowin koulun opettajan Fortjanskin tiedonanto. Täten on minulla kunnia ilmottaa Teidän Korkeajalosukuisuudellenne, että 2: sen piirin Poliisipäällikön kirjelmän johdosta N: o 1011 2 p: ltä tammikuuta on Sharowin kylässä ilmestynyt tarttuvatauti kurkkumätä, josta minulla on kunnia Teille tiedoksi antaa. 12 p. tammikuuta 1886. Opettaja Fortjanski".
"N: n Kihlakunnan 2: sen piirin H. Poliisipäällikölle. Sen johdosta, että kurkkumätä on lakannut raivoamasta jo kuukausi sitte, ei minulla väliaikaisesti suletun Sharowin kylän koulun uudelleen avaamista vastaan mitään sanottavaa ole, josta jo olen kahdesti kuntahallitukselle kirjottanut, vaan kirjotan nyt Teille ja pyydän nöyrimmästi, että vast'edes lähettäisitte paperinne kihlakunnan lääkärille, koska minulla on tarpeeksi työtä kunnan piirissä. Olen aamusta iltaan toimessa eikä minulla ole aikaa vastata kaikenmoisiin virastohoureisiinne. 26 p. tammikuuta. Kunnanlääkäri Radushni".
"2: sen piirin Poliisiviraston Piiripäällikölle. Raportti. Tämän kautta on minulla kunnia jättää Kunnanlääkäri Radushinin menettely H. Poliisipäällikön harkinnan alaiseksi lääkäri Radushnin syytteeseen vetämisestä semmoisten sopimattomien ja suuresti loukkaavien lauseiden käyttämisen johdosta virkakirjeissä, kuin esim. 'virkahoureisiinne' on. 8 p. helmikuuta 1886. Poliisipäällikkö Podprunin".
Yksityisessä kirjeessään kirjotti piiripäällikkö viimemainitulle m. m.: "Aleksei Manuilowitsh, palautan Teille raporttinne. Lopettakaa toki alituinen kinanne tohtori Radushnin kanssa. Moinen menettely on lievimmin sanoen sopimatonta poliisiviranomaiselle, jonka velvollisuutena on tahdin ja maltillisuuden noudattaminen. Mitä taas tulee Radushnin paperiin, niin ei siinä minun mielestäni mitään erityistä ole. Kurkkumädästä Sharowissa jo olen kuullut ja ensi opettajakokouksessa tulen minä vetämään esille opettaja Fortjanskin väärän menettelyn, sillä hänen syykseen katson yksistään koko tämän ikävän kirjevaihdon".
"H: n läänin kansakoulujen Tarkastaja, N: o 810. Sharowin koulun H. Opettajalle. Kirjelmänne johdosta 12 p: ltä tammikuuta tätä vuotta annan täten Teille tiedoksi, että opetus Teille uskotussa koulussa on viipymättä lakkautettava ja oppilaat lomalle päästettävä kurkkumädän enemmän raivoamisen ehkäisemiseksi. 22 p. helmikuuta 1886. Kansakoulujen Tarkastaja Shiletkin".
Kaikkien näiden todistuskappaleiden jälkeen, jotka koskevat kurkkumädän raivoamista Sharowin kylässä (paitsi tässä lueteltuja on niitä vielä kaksikymmentäkahdeksan), käy lukijalle selväksi monta seikkaa seuraavasta kuvauksesta, joka oli H: n Läänin-Lehden 36 n: ssa:
– "puhuttuamme näin tavattoman suuresta lasten kuolevaisuudesta, siirrymme nyt paljoa iloisempaan asiaan. Eilen toimitettiin p. Mikael Arhistratigin kirkossa tunnetun paperitehtailija M: n tyttären ja perinnöllisen kunniaporvari K: n juhlallinen vihkiminen, jonka toimitti isä Kliopa Grosder yhdessä muiden tuomiokirkon pappien kanssa. Krasnoperowin kööri lauloi. Nuori pari säteili kauneutta ja nuoruutta. Puhutaan hra K: n saavan perintöä vähilleen miljoonan ja sitä paitsi Blagodushnin tilan hevossiitoslaitoksineen ja puutarhoineen, joissa kasvaa ananas-hedelmiä ja kukkivia palmuja, jotka vievät inehmon ajatukset kauas etelään. Nuori pari matkusti heti vihkimisen jälkeen ulkomaille."
Hyvä on olla paperitehtailijana.
NOPEAA APUA
– Tie auki! Kylänvanhin ajaa kirjurin kanssa!
– Hauskoja pyhiä, Gerasim Alpatish! – huutaa väkijoukko kylänvanhimmalle. Anna Jumala, ettei mitään… että, tuota, ei teidän, Gerasim Alpatish, eikä meidän, vaan Jumalan mieliksi!
Hyvässä hiprakassa oleva kylänvanhin aikoo jotain sanoa, vaan ei voi. Hän viittilöi hämillään sormillaan, mulkoilee silmillään ja pullistaa pöhöttyneitä poskiaan kuin tahtoisi ottaa torvesta kimeimmän äänen. Kirjuri, pieni miehen tallukka, jolla on punainen nykerönenä ja päässä jockeylakki, pakottaa naamansa arvokkaan näköiseksi ja astuu väkijoukkoon.
– Kuka täällä on hukkunut? – kysyy hän. – Missä hukkunut on?
– Tämä samainen se on!
Pitkä, laiha ukko sinisessä paidassa ja nuorasta punotuissa töppösissä sekä kiireestä kantapäähän märkänä, sillä hänet on äsken vedetty vedestä ylös, istuu sääret ja kädet hajallaan rantalätäkössä, mulkoilee silmillään ja sopertaa:
– Kaikki suojeluspyhimykset… oikeauskoiset veljet… Rjäsanin läänistä, Saraiskin pitäjää… Kaksi poikaa oli… itse savensotkijana… Nyt se samainen mies sanoo seitsemän ruplaa, sanoo, saat… Susi sinut syököön…
– Mistä olet kotoisin? – kysyy kirjuri.
– Seitsemän ruplaa, sanoo… Susi sinut seitsemästä syököön…
– Tuolleen se purmentaa eikä itsekään tiedä, mitä mäihkii, – huutaa työnjohtaja Anisim vyötäreitä myöten märkänä ja touhuissaan äskeisen tapahtuman johdosta. – Anna kun minä selitän koko jutun Jegor Makaritsh! Älkäähän rähiskö siellä! Se oli sillä tavalla, että tämä tuli Kurnewista… Kuuletteko, olkaa ääneti! Niin, tämä tuli Kurnewista ja mikä häntä lie riivannutkin! Vesi oli eilen sateesta noussut kokonaisen kyynärän… Ja eihän sillä humalaisella ole järkeä muilta kysellä, vaan otti ja meni hyötähyvöisiään veteen, jalat luiskahti alta pois ja ala pyöriä kuin väkkärä. Huutaa kohti kulkkuaan ja kiljuu… No, siinä olin minä ja Santeri näkemässä… Mitäs tehdä? Heitä hiiteen se pelisi, sanon Santerille, miestä pelastamaan! Mitäs muuta kun veteen… Ja se pyörii ja pulajaa ja pyörii ja pahimpaan hätään me siihen tullaan… Santeri tarttuu paitaan, minä tukkaan. Väkeä lentää huutaen rannalle, kaikki muka henkeä pelastamaan. Ja kyllä siinä hiki heltisi, Jegor Makaritsh! Olla vielä minuttikaan, sinne sen olisi surmannut.
– Nimesi? – kysyy kirjuri hukkuneelta. Tämä mulkoilee tajuttomilla silmillään eikä virka mitään.
– Sen on äimistänyt, – selittää Anisim, eikä se kumma olekaan! Mene tiedä, suolet on vettä täynnä ja naama ihan sininen!
– Mies hoi! – huutaa kirjuri ja nujuuttaa hukkunutta harteista. —
Älyätkö vastata! Toljottaa vaan eikä vastaa! Hoi!
– Seitsemästäkö ruplasta? – möräjää hukkunut. – Jokos läksi seitsemästä… ei tule…
– Mitä ei tule?
Hukkunut ei vastaa, vaan vapisee, että hampaat kalajaa.
– Kun olisi antaa roppia? – arvelee Anisim.
– Roppia, matkii kirjuri. – Senkö roppia niitä hukkuneelle? Sitä pitää heiluttaa. Mitä siellä suut selällään seisotte? Ettekö älyä, että sitä olisi pitänyt aikoja sitte heiluttaa! On se väkeä, jumaliste! Joutukaa hakemaan kulia!
Muutamia miehiä lähtee noutamaan kulia. Kirjuri joutuu pyhän innostuksen valtoihin. Hän käärii hihat ylös, hieroskelee kupeitaan ja tekee jos jonkinmoisia liikkeitä, jotka todistavat, ettei hänessä ole alun ottajaa.
– Älkää tunkeilko, älkää tunkeilko, – hokee hän. – Joutavat pois! Onko menty hakemaan urjadnikkaa? Te, Gerasin Alpatitsh, – sanoo hän kylänvanhimmalle, – voisitte myöskin poistua. Näytte saaneen jo kyllänne ja tuossa tilassa olisi parasta pysyä kotona.
Kylänvanhin viittilöi sormillaan ja aikoo jotain sanoa, mutta kieli ei käänny suussa.
– Nostakaa mies siihen, – huutaa kirjuri, kun kuli on tuotu. —
Tarttukaa käsiin ja jalkoihin. Sillä tavalla. Nyt pankaa kulille.
– Laputa ja laula, – mörisee hukkunut vastustelematta ja aivan kuin huomaamatta, että häntä nostetaan kulille. – Jokos tuli seitsemästä…
– Älä ole milläsikään, – hokee hänelle kirjuri, – älä pelkää. Anna kun vähän heilutellaan sinua, niin voit hyvässä lykyssä virota tuntoihisi. Ei sitä ilman voi jättää. Antakaa pelin käydä! Herra hyvästi siunatkoon!
Kahdeksan vankkaa miestä, joukossa myöskin Anisim, tarttuu kulin kolkkiin ja alkaa heiluttaa. Alussa käy heiluttaminen veltosti, aivan kuin miehet eivät luottaisi voimiinsa, mutta sitte kun he pääsevät puhtiinsa, ilmestyy heidän kasvoilleen jotain eläimellistä ja he heiluttavat ahneesti, vimmatusti. He ojentuvat suoriksi, nousevat varpailleen ja hypähtelevät. On kuin tahtoisivat he lennähtää ilmaan yhdessä heilutettavan kanssa.
– Yks, kaks, yks, kaks!
Heiluttajien ympärillä käpelehtelee kirjuri ja ponnistellen voimiensa takaa saadakseen hänkin kiinni kulista huutaa ääni käheänä:
– Lujemmin! Yhtaikaa, tahdissa! Sillä tavalla!
Lyhyen hengähdyksen lomassa pistää kulista esiin takkuinen miehen pää ja kalpeat kasvot, joilla kuvastuu ällistys, kauhu ja ruumiillinen kipu, mutta samassa lentää taas kuli ilmaan, jytkähtää alas ja taas ylös. Katsojajoukosta kuuluu hyväksymishuutoja.
– Niin sen pitää käydä. Ei se ole leikintyö henkiin saaminen! Tokkos virkoo!
– Oikein, Jegor Makaritsh!
– Ei sitä nointuostaan lasketakaan. Kun jaloilleen pääsee ja järkiinsä tulee, niin ei muuta kun pane ämpäri viinaa!
– Älä nuolaise, ennen kuin tipahtaa! Katsokaapas pojat, kartanon rouva ajaa puukhollarin kanssa! Puukhollarilla on uusi lakki. On ne nuo hevosetkin herrasväkeä!
Väkijoukon luo pysähtyvät ajopelit, joissa istuu lihava, vanhahko naishenkilö kakkulat nenällä ja kirjava päivänvarjo kädessä. Selin häneen istuu ajopukilla ajajan vieressä puukhollari, nuori mies, päässä olkihattu. Rouvalla on pelästynyt katse.
– Mitä tämä on? – kysyy hän. – Mitä täällä tehdään?
– Hukkunutta heilutetaan henkiin! Hauskoja pyhiä rouva! Antakaa anteeksi, on vähän ryypätty, kun nähkääs asia sietää – koko kylän läpi on jumalankuvia kuleteltu!
– Herranen aika! – parahtaa rouva. – Hukkunutta heiluttavat! Mitä ihmeitä, Etienne? – päivittelee hän puukhollarille. – Menkää herran nimessä sanomaan, että sitä ei saa tehdä! Ne tappavat hänet! Heiluttaminen on ennakkoluulo! Pitää hieroa ja saada aikaan keinotekoinen hengitys. Menkää, pyydän!
Etienne hypähtää pukilta alas ja lähenee heiluttajia. Hänen katseensa on ankara.
– Mitäs te teette? – kiljasee hän vihaisesti. – Onko tämä laitaa, että tuolla tavoin heilutetaan?
– Mitenkäs sitä muuten? – kysyy kirjuri. – Sehän on hukkunut!
– Mitä sitte, jos on hukkunut? Hukkumisesta pyörtyneitä ei saa heiluttaa, vaan hieroa. Kaikissa almanakoissa neuvotaan siten. Antakaa olla heiluttamisen! Kuuletteko tahi paikalla tehdään protokolla! Juovat, heittiöt, itsensä täyteen ja sitte miestä heiluttamaan! Rentut!
Kirjuri kohottelee hämillään olkapäitään ja poistuu syrjemmä. Heiluttajat laskevat kulin maahan ja katsovat ihmeissään vuoroon rouvaan, vuoroin Etienneen. Hukkunut retkottaa jo silmät kiinni ja hengittää raskaasti.
– Juopot! – ärjäsee taas Etienne.
– Rakas ihminen! – sanoo Anisim hengästyneenä ja painaen kättään sydämmelleen. – Stepan Iwanits, miksi moititte? Juoppo juo läämältään, mutta me vain vähän pyhän kunniaksi… jumalankuviakin kanneltiin. Ei suinkaan me, herra nähköön, sikoja olla, ettei ymmärrettäisi.
– Heiluttaa ei saa! Pitää hieroa! Riisukaa vaatteet pois ja ruvetkaa hieromaan!
– Hoi, pojat, hieromaan!
Hukkunut riisutaan ja hieronta alkaa Etiennen johdolla.
– Etienne! – voihkii rouva. – Kuulkaa, tulkaa tänne! Tiedättekö, miten keinotekoinen hengitys saadaan aikaan? Pitää käännellä kupeelta toiselle ja painaa rintaa ja vatsaa. Eikö niillä olisi siellä konjakkia saapuvilla, jos ei, niin kelpaa viinakin.
– Pyöritelkää kupeelta toiselle! – komentaa Etienne. – Painelkaa vatsaa, mutta keveästi! Noutakaa viinaa!
Kirjuri, joka tulisen touhunsa sammuttua tuntee itsensä noloksi, käy myöskin hieromaan.
– Tästä ei tule ei niin mitään, – huokailee hän. – Nahka ketetään mieheltä eikä mitään muuta. Toista olisi, kun saisi vielä heiluttaa.
– Etienne! – voihkaa rouva. – Tulkaa tänne! Antakaa hänen haistella höyhenen käryä ja kutkutelkaa… Käskekää kutkuttelemaan joutuin taivaan nimessä!
Kuluu kymmenisen minuttia. Rouva katselee väkijoukkoon ja näkee sen keskeltä kovaa liikettä. Sieltä kuuluu touhuavien miesten puhketta ja Etiennen ja kirjurin komennuksia. Haisee poltetun höyhenen käry ja väkiviina. Kuluu vielä kymmenisen minuuttia, mutta työ vain jatkuu. Viimein väkijoukko alkaa haihtua ja sieltä astuu esiin hiestä punottava Etienne, jonka jälestä astuu Anisim.
– Olisi pitänyt hieroa alun pitäen, sanoo Etienne. – Minkä sille nyt enää mahtaa!
– Ei kerrassaan mitään, Stepan Iwanitsh, – huoahtaa Anisim. —
Myöhään alettiin.
– Miten on? – kysyy rouva. – Elääkö?
– Ei, kuoli, rauha hänen tomulleen! – huokasee Anisim silmiään ristien.
– Silloin kun se vedestä vedettiin, se vielä liikahteli ja silmiään aukoi, mutta nyt sen jäykisti lopulleen.
– Oi, kuinka on sääli!
– Se oli hänelle sallittu, ettei saanut maalla kuolla, vaan veteen piti henkensä heittää. Juomarahaa olisi teidän armoltanne tuleva!
Etienne hypähtää kärryille ja ajaja, vilkaistuaan väkijoukkoon, joka hajaantuu ruumiin ympäriltä, sivaltaa hevosia. Kärryt vierivät pois.
HERMOSTUNUT
Arkkitehti Dmitri Osipowitsh Waksin palasi kaupungista huvilaansa mielessä tuore vaikutus äskeisestä spiritistisestä istunnosta. Riisuuduttuaan ja yksinäiseen vuoteeseen käytyään (rouva Waksin oli kylässä), rupesi Waksin tahtomattaan mietiskelemään sitä, mitä hän oli vast'ikään kuullut ja nähnyt. Istuntoa ei oikeastaan oltu pidettykään, mutta koko ilta oli kulunut kaameissa keskusteluissa. Eräs neiti oli hyötähyväsiään alkanut puhella ajatusten arvaamisesta. Tästä keskusteluaiheesta oli huomaamatta soluttu henkiin, hengistä näkyihin, näyistä elävältä haudattuihin… Eräs herrasmies oli lukenut pöyristyttävän kertomuksen ruumiista, joka oli pyörähtänyt arkussaan. Itse Waksin oli pyytänyt teevadin ja näyttänyt neidille, miten pitää puhutella henkiä. Muun muassa oli hän kutsunut esiin setänsä Klawdi Mironowitshin ja kysynyt tältä ajatuksissaan: "eikö minun olisi aika siirtää talo vaimon nimelle?" – johon setä oli vastannut: "oikeaan aikaan on kaikki hyvin".
"Paljon salaperäistä ja… kauheaa on luonnossa" – mietti Waksin sukeltaessaan peitteen alle. – "Eivätkä ne kuolleet ole kammottavia, vaan itse tietämättömyys"…
Kello löi yksi. Waksin kääntyi toiselle kupeelleen ja vilkasi peitteen pieluksen alta jumalankuva-lampun siniseen valoon. Tuli lekkui raukeasti ja hädintuskin valasi pyhimyskuva-kaapin ja setä Klaudi Mironowitshin muotokuvan, joka riippui vastapäätä sänkyä.
"Mitähän jos hämärästä yhtäkkiä ilmestyisi sedän haamu?" – välähti
Waksinin päähän.
– "Ei, se on mahdotonta!"
Näyt ovat ennakkoluuloa, kehittymättömän järjen hedelmä, mutta siitä huolimatta painautui Waksin peitteen alle umpikorviin ja sulki tiukasti silmänsä. Hänen mieleensä muistui nyt arkussaan käännähtänyt ruumis, ja kuvastui hänen anoppivainajansa, erään hirttäytyneen toverin ja muutaman hukkuneen tytön kuvat… Waksin alkoi hätistellä ajatuksistaan näitä synkkiä kuvia, mutta kuta innokkaammin hän hätisteli, sitä selvemmiksi kirkastuivat kuvat. Hänen tuli kaamea olla.
"Lempo vieköön… Pelottaa kuin pientä lasta. Tyhmyyttä!"
Tik-tak-tik-tak naksutteli kello seinän takana. Kyläkirkosta kuului vahdin kellon lyöntiä. Kello soi verkkaan, valittavasti ja sydäntäsärkevästi. Waksinin niskaa ja selkäpiitä raapi kylmät väreet. Hänestä tuntui, että hänen päänsä päällä joku huokuu raskaasti, aivan kuin setä olisi laskeutunut puitteista ja kumartunut veljenpojan päänpohjiin… Waksinin tuli sietämättömän kaamea olla. Hän kiristeli kauhusta hampaitaan ja pidätti hengitystään. Vaan viimein, kun muuan kovakuoriainen tulla hurahti ikkunasta sisään ja alkoi härhättää vuoteen ympärillä, ei hän enää jaksanut kestää, vaan tempasi vimmatusti kellon soittimesta.
– Dmitri Osipowits, was wollen sie? – kuului hetken perästä oven takaa kotiopettajattaren ääni.
– Aa, tekö se olettekin, Rosalia Karlowna? – virkkoi Waksin ilostuneena. – Miksi te nyt suotta vaivaamaan itseänne, olisihan Gawrilakin…
– Gawrilan te laskitte kaupungille ja Glafira läksi illalla jonnekin… Ei ole ketään kotona… Was wollen sie doch?
– Minä tuota ajattelin vain sanoa… Tuota… Olkaa hyvä ja astukaa vain sisään! Täällähän on pimeä…
Makuuhuoneeseen astui täyteläinen, punaposkinen Rosalia Karlowna ja jäi odottavaan asentoon.
– Painakaa puuta… Asia on nähkääs sitä laatua… – "Mitä kummaa häneltä kysyisi?" – ajatteli Waksin vilkaisten sedän muotokuvaan ja tuntien, että hänen mielensä tyyntymistään tyyntyi. – Oikeastaan minua halutti kysyä teiltä seuraavaa… Kun palvelija lähtee huomenna kaupungille, niin muistakaa hänelle sanoa… että… tuota… tuota… toisi paperossihylssyjä. Käykäähän istumaan.
– Hylssyjä? Hyvä on. Was wollen sie noch?
– Ich will… En minä mitään will. Käykää nyt istumaan. Minä vielä tässä vähän ajattelen.
– Nuoren naisen ei sovi olla miehen huoneessa. Huomaan, että te, Dmitri Osipitsh, olette vekkuli, ilveilijä… Kyllä minä ymmärrän. Ei hylssyjen tähden ketään… Kyllä minä ymmärrän…
Rosalia käännähti ja läksi pois. Waksin, joka oli hieman rauhoittunut keskustelusta hänen kanssaan, veti arkuuttaan häveten peitteen korvilleen ja sulki silmänsä. Kymmenen minuutin ajan hän tuli toimeen jotakuinkin siedettävästä, mutta sitte tuli hänen päähänsä sama mylläkkä. Hän sylkäsi, kopeloi tulitikkuja ja silmiään aukasematta sytytti kynttelin. Mutta valokaan ei auttanut. Waksinin säikähtynyt mielikuvitus oli näkevinään, että joku kurkisteli nurkasta ja sedän silmät liikkuivat.
– Täytyy soittaa uudelleen, lempo vieköön, päätti hän. – Sanon hänelle, että olen sairas ja pyydän jotain lääkettä.
Waksin soitti. Vastausta ei kuulunut. Hän soitti vielä kerran ja aivan kuin vastaukseksi hänen soittoonsa kuului kirkkotapulista kellonääni. Kauhu valtasi hänet ja jääkylmänä juoksi hän pää kolmantena jalkana ulos makuuhuoneesta ja silmiään ristien ja arkuuttaan soimaten lensi paljain jaloin ja aluspukimissa kotiopettajattaren huoneen ovelle.
– Rosalia Karlowna! – alkoi hän vapisevin äänin ja oveen koputtaen.
– Rosalia Karlowna! Nukutteko te? Minä… tuota… olen sairas.
Olisiko teillä lääkettä?..
Vastausta ei kuulunut. Syvä hiljaisuus vallitsi ympärillä.
– Olkaa niin hyvä… ymmärrättekö? Mitä se semmoinen pikkumaisuus toimittaa. Teidän ijässänne…
– Minä sanon teidän rouvallenne… Ei anna rauhaa kunnialliselle tytölle. Kun minä asuin parooni Anzigin luona ja parooni aikoi tulla hakemaan tikkuja minun huoneestani, minä ymmärsin, ymmärsin, mitä tikkuja ja sanoin paroonittarelle…
– Senkö lempoa minulla on tekemistä teidän kunniallisuutenne kanssa!
Minä olen sairas ja pyydän lääkettä. Ymmärrättekö, olen sairas?
– Teidän rouvanne on hyvä ja jalo nainen ja teidän pitää häntä rakastaa! En tahdo tulla hänen vihollisekseen.
– Te olette pässinpää, ymmärrättekö, pässinpää!
Waksin nojautui pihtipieltä vasten, pani kätensä ristiin rinnoilleen ja rupesi odottamaan, että kauhu hänestä haihtuisi. Hänellä ei ollut voimaa mennä huoneeseen, jossa tuikki lamppu ja setäukko katseli seinältä ja kotiopettajattaren ovenpielessä seisominen pelkissä alusvaatteissa oli kaikin puolin sopimatonta. Mitä tehdä? Kello löi kaksi, vaan kauhuntunne ei ollut kadonnut eikä edes vähentynytkään. Käytävässä oli pimeä ja joka nurkasta kurkisteli jotain. Waksin kääntyi kasvoin pihtipieleen, mutta samassa hänestä tuntui, että joku hiljaa kiskasi häntä takaa paidasta ja koski olkapäästä…
– Saakeli soikoon! Rosalia Karlowna!
Vastausta ei kuulunut. Waksin aukasi epäröiden oven ja tirkisti huoneeseen. Siveä saksatar nukkui rauhallisesti. Pieni yölamppu valaisi hänen täyteläisen, terveyttä uhkuvan ruumiinsa ääriviivoja. Waksin astui huoneeseen ja istui juurikorille, joka oli ovipielessä. Nukkuvan, mutta elävän olennon läsnäollessa hänen oli paljoa helpompi olla.
"Maatkoon, nappulasaksa", – ajatteli hän. – "Istunpahan tässä, kunnes päivä alkaa valeta ja lähden sitte pois. Nyt valkeneekin aamu aikaseen"…
Aamun valkenemista odotellessaan painautui Waksin korille, pani kätensä päänsä alle ja vaipui mietteisiin…
"Kyllä ovat ne hermot ihmisessä aika laitos. Vaikka on sivistynyt ja ajatteleva, mutta kuitenkin… Hävettää ihan".
Kuunnellessaan Rosalia Karlowan hiljaista, tasaista hengitystä Waksin rauhottui kohta täydellisesti.
Kuuden aikaan aamulla saapui Waksinin rouva kylästä, ja kun hän ei tavannut miestään makuukamarista, meni hän opettajattarelta pyytämään pientä rahaa maksaakseen ajurin. Saksattaren huoneeseen astuttuaan häntä kohtasi näytelmä: sängyssä nukkui kuumuuden tähden aivan kelteisillään Rosalia Karlowna ja sylen päässä hänestä juurikorilla kuorsasi hänen miehensä käppyrässä vanhurskaan unta avojaloin ja pelkissä alusvaatteissaan. Mitä rouva sitte sanoi ja miltä näytti miehen naama, kun hän heräsi, sen jätän muiden kuviteltavaksi. Minä lasken voimattomana aseeni.