Kaksintaistelu

XV

Päätettyään valehdella, ei kaikkea yhdellä kertaa, vaan vähissä erin, Lajevski meni seuraavana päivänä kello kahden aikaan Samoilenkon luo pyytämään rahoja, päästäkseen kaikin mokomin matkustamaan lauantaina. Eilisen hysteriakohtauksen jälkeen, joka hänen raskaaseen sieluntilaansa oli vielä lisännyt katkeran häpeäntunteen, hänen oli mahdoton enää jäädä kaupunkiin. Jos Samoilenko pysyy jyrkästi asettamissaan ehdoissa, ajatteli hän, voi niihin kyllä suostua ja ottaa rahat ja huomenna ihan lähtöhetkellä sanoa, että Nadeshda Feodorovna oli kieltäytynyt matkustamasta. Jo illalla voi koettaa Nadeshdaa taivutella ja uskotella, että kaikki tapahtuu hänen parastaan silmälläpitäen. Jos Samoilenko, joka on von Corenin ilmeisen vaikutuksen alaisena, kerrassaan kieltäytyy rahoja antamasta tai panee joitakin uusia ehtoja, niin hän matkustaa jo tänään lastihöyrylaivassa tai vaikka purjealuksessa Novyi-Afoniin tai Novorossiskiin ja lähettää sieltä äidilleen nöyrän sähkösanoman ja asuu siellä niin kauan, kunnes äiti lähettää matkarahat.

Samoilenkon luo tultuaan hän tapasi vierashuoneessa von Corenin. Eläintieteilijä oli vastikään tullut päivälliselle ja avattuaan tapansa mukaan valokuva-albumin katseli silkkihattuherroja ja myssyihin puettuja rouvia.

"Pitipä mun tulla sopimattomaan aikaan", ajatteli Lajevski nähtyään hänet. "Hän voi sekoittaa koko asian." – Hyvää päivää!

– Hyvää päivää, – vastasi von Coren katsomatta häneen.

– Onko Aleksander Daviditsh kotona?

– On. Keittiössä.

Lajevski meni keittiöön, mutta nähtyään ovesta, että Samoilenko valmistaa salaattia, hän palasi vierashuoneeseen ja istuutui. Eläintieteilijän läsnäollessa hänen aina oli tukala olla, ja nyt hän pelkäsi, että olisi pakko puhua hysteriakohtauksesta. Minuutti kului, eikä kumpikaan puhunut mitään. Von Coren nosti äkkiä katseensa Lajevskiin ja kysyi:

– Kuinka jaksatte eilisen jälkeen?

– Erinomaisesti, – vastasi Lajevski punastuen. – Itse asiassahan ei ollut mitään erikoisempaa…

– Eiliseen asti olin siinä luulossa, että hysteriakohtauksia on vain naisilla, ja sentähden ajattelin ensiksi, että teillä oli tanssitauti.

Lajevski väänsi huulensa mielistelevään hymyyn ja ajatteli:

"Kuinka epähienoa tuo on hänen puoleltaan. Tietäähän hän vallan hyvin, että minun on tukala olla…" – Niin, olihan tuo naurettava juttu, – sanoi hän yhä hymyillen. – Nauroin tänään koko aamun. Omituista hysteerisessä kohtauksessa on se, että vaikka tietääkin sen järjettömäksi, kuitenkin nauraa sille sydämessään ja samalla itkee. Hermostuneella aikakaudellamme olemme hermojemme orjia; ne ovat meidän käskijöitämme ja tekevät mitä tahtovat. Sivistys on tässä suhteessa tehnyt meille karhunpalveluksen…

Lajevski puhui, ja hänestä oli epämieluista, että von Coren vakavana ja tarkkaavaisesti kuunteli ja katsoi häneen huomaavaisesti, silmiään räpyttämättä, ikäänkuin tutkien häntä; ja hän oli suutuksissaan itseensä siitäkin, että huolimatta von Corenia kohtaan tuntemastaan vihasta hän ei mitenkään kyennyt karkoittamaan mielistelevää hymyä kasvoiltaan.

– Vaikka täytyy se tunnustaa, – pitkitti hän, – olihan tällä kohtauksella suoranaiset ja varsin perusteellisetkin syynsä. Terveyteni on viime aikoina ollut hyvin horjuva. Lisätkää tähän ikävä, alituinen rahapula … ihmisten ja yleisten harrastusten puute … siinä on ahtaalla kuin oven välissä.

– Niin, kyllähän tilanne on toivoton, – myönsi von Coren.

Nämä tyynesti lausutut, kylmät sanat, jotka sisälsivät puoleksi pilkkaa, puoleksi tunkeilevaa ennustamista, loukkasivat Lajevskia. Hän muisti eläintieteilijän eilisiltaisen katseen, joka oli täynnä ivaa ja inhoa, oli hetken vaiti ja kysyi sitten, tällä kertaa enää hymyilemättä:

– Mistä te tiedätte, millainen tilani on?

– Vastahan puhuitte siitä itse, ja sitäpaitsi ottavat ystävänne niin hartaasti osaa oloihinne, ettei koko päivässä kuule muusta puhuttavankaan kuin teistä.

– Mitkä ystävät? Samoilenkoko, vai?

– Kyllä hänkin.

– Minä pyytäisin Aleksander Daviditshia ja yleensä ystäviäni vähemmän huolehtimaan minusta.

– Tuossa tulee Samoilenko, pyytäkää, että hän vähemmän huolehtii teistä.

– Minä en käsitä tuota puheensävyänne… – mutisi Lajevski; hänet valtasi sellainen tunne ikäänkuin hän vasta nyt olisi käsittänyt, että eläintieteilijä vihaa häntä, halveksii ja pilkkaa häntä ja on hänen kiihkein, leppymättömin vihamiehensä. – Säästäkää tuo sävynne jotakuta toista varten, – lausui hän, jaksamatta puhua kovaa vihastuksensa takia, joka tuppautui rintaan ja kurkkuun, samaten kuin eilisiltainen naurunhalu.

Sisään astui Samoilenko paitahihasillaan, hikisenä ja punoittavana keittiön kuumuudesta.

– Kah, oletko sinä täällä? – sanoi hän. – Päivää, veikko. Oletko syönyt puolista? Älä kursaile, sano: oletko syönyt?

– Aleksander Daviditsh, – lausui Lajevski, nousten seisaalleen, – jos minä käännyin puoleesi jollakin likeisten kesken tavallisella pyynnöllä, ei se merkinnyt sitä, että vapautan sinut olemasta vaatimaton ja pitämästä arvossa toisen salaisuuksia.

– Mitä kummaa? – ihmetteli Samoilenko.

– Ellei sinulla ole rahaa, – pitkitti Lajevski, korottaen ääntään ja kiihdyksissään myötäänsä vaihdellen jalka-asentoa, – niin älä anna, kieltäydy, mutta miksi pitäisi joka kadunkulmassa toitottaa, että minun tilani on toivoton ynnä muuta? Sellaisia hyviätöitä ja ystävänpalveluksia, kun toimitetaan jotakin kopeekan arvosta, mutta puhutaan vähintäin ruplan verran, minä en voi sietää! Voit kerskata hyvillätöilläsi, mutta kukaan ei ole antanut sinulle oikeutta paljastaa minun salaisuuksiani!

– Mitä salaisuuksia? – kysyi Samoilenko hämillään ja alkaen jo suuttua, – jos olet tullut tänne sättimään, niin mene matkaasi. Tule sitten toiste!

Samoilenko muisti säännön, että kun vihastuu lähimmäiseensä, pitää ajatuksissaan lukea sataan, niin tyyntyy; ja hän alkoi kiireesti laskea.

– Pyydän, ettette huolehdi minusta! – jatkoi Lajevski. – Älkää kiinnittäkö minuun huomiota. Ja kellä on oikeastaan mitään tekemistä minun kanssani taikka oikeutta sekaantua siihen, kuinka minä elän? Totta on, että minä tahoon matkustaa pois! Totta on, että teen velkoja, juon, elän vieraan vaimon kanssa, että minulla on hysteria, että olen kehno, etten ole niin syväaatteinen kuin eräät, mutta ketä se liikuttaa niin vähääkään? Kunnioitettakoon persoonallisuutta!

– Suo, veliseni, anteeksi, – sanoi Samoilenko, ehdittyään lukea kolmeenkymmeneenviiteen, – mutta…

– Kunnioitettakoon persoonallisuutta! – keskeytti hänet Lajevski. – Nämä lakkaamattomat puhelut toisen kustannuksella, oihkaamiset ja voihkaamiset, alituiset vakoilut, salakuuntelut, nämä ystävälliset myötätunnon ilmaisut, hiiteen ne kaikki! Minulle annetaan rahoja lainaksi ja pannaan ehtoja kuin koulupojalle! Minua kohdellaan yliolkaisesti kuin hitto ties mitä! Minä en tahdo mitään! – kiljaisi Lajevski, horjuen mielenkuohunnasta ja peläten että kenties oli tulossa eilinen hysteriakohtaus. – "Lauantaina minä en siis matkusta", sävähti hänen ajatuksissaan.

Diakoni astui sisään ja nähdessään Lajevskin, joka kalpeana, käsiään huitoen kääntyi kummallisine puheineen ruhtinas Vorontsovin muotokuvan puoleen, pysähtyi ovensuuhun, ikäänkuin puusta pudonneena.

– Alituiset kurkistelut sieluni syvyyksiin, – jatkoi Lajevski, – loukkaavat minussa ihmisarvoa, ja minä pyydän vapaaehtoisia salapoliiseja lakkaamaan urkinnastaan! Riittää!

– Mitä sinä … mitä te sanoitte? – kysyi Samoilenko, ehdittyään parahiksi lukea sataan asti ja astuen kasvoiltaan punaisena Lajevskin eteen.

– Riittää! – toisti Lajevski hengästyneenä ja tarttui lakkiinsa.

– Minä olen venäläinen lääkäri, aatelismies ja valtioneuvos! – virkkoi Samoilenko pontevasti. – Urkkija en ole koskaan ollut enkä salli kenenkään itseäni loukata! – huusi hän jylisevällä äänellä, korostaen viimeistä sanaa. – Suu kiinni!

Diakoni, joka ei koskaan ollut nähnyt tohtoria niin mahtavana, kiihtyneenä, punakkana ja julmana, tukki kädellä suunsa, peräytyi eteiseen ja nauroi siellä katketakseen. Lajevski näki ikäänkuin sumun läpi, kuinka von Coren nousi ja pannen kädet housuntaskuihin kävi sellaiseen asentoon, kuin jos olisi odottanut, mitä tuleman piti; tämä asento näytti Lajevskista ylenmäärin hävyttömältä ja loukkaavalta.

– Suvaitkaa ottaa sananne takaisin! – kiljaisi Samoilenko.

Lajevski, joka ei enää muistanut, mitä sanoja oli käyttänyt, vastasi:

– Jättäkää minut rauhaan! Minä en tahdo mitään! Tahoon vain, että te ja juutalaissyntyiset saksalaistulokkaat jättäisitte minut rauhaan! Muussa tapauksessa minä ryhdyn toimenpiteisiin. Vaadin kaksintaisteluun!

– Nyt se kuultiin, – sanoi von Coren, astuen esiin pöydän takaa. – Herra Lajevski haluaa ennen lähtöään huvitella kaksintaistelulla. Minä voin tarjota hänelle tämän huvin. Herra Lajevski, minä hyväksyn haasteenne.

– Haasteeni? – murahti Lajevski hiljaa, astuen eläintieteilijän luo ja katsoi vihaa liekehtien hänen tummapintaiseen otsaansa ja kiharaisiin hiuksiinsa. – Haasteeni? Tehkää hyvin! Minä vihaan teitä! Vihaan!

– Olen varsin iloinen. Huomenaamulla hyvin varhain Kerbalain ravintolan luona, kaikkine yksityiskohtineen makunne mukaan. Nyt sen sijaan korjatkaa luunne!

– Vihaan! – toisti Lajevski hiljaisella äänellä, raskaasti puhkuen. – Olen vihannut jo kauan aikaa! Kaksintaistelu! Niin juuri!

– Toimita hänet pois, Aleksander Daviditsh, tahi minä lähden, – sanoi von Coren. – Hän puraisee minua.

Von Corenin tyyni sävy palautti tohtorin maltin; hän oli tuota pikaa taas tyyni ja järkevä, tarttui Lajevskiin molemmin käsin vyötäisistä ja vieden hänet loitommas eläintieteilijästä puhella lirkutti ystävällisellä, mielenkuohunnasta vielä vapisevalla äänellä:

– Ystävä kullat … hyvät, rakkaat… Kiivastuttiin ja sillä hyvä … sillä hyvä… Ystäväiseni…

Kuullessaan lempeän, ystävällisen äänen Lajevski tunsi, että hänen elämässään oli nyt tapahtunut jotakin kuulumatonta, hirviömäistä, ikäänkuin hän olisi ollut vähällä joutua junan alle; hän oli puhjeta itkuun, viittasi kädellä ja ryntäsi ulos huoneesta.

"Tuntea toisen vihan kohdistuvan itseensä, näyttäytyä vihaavan ihmisen edessä mitä kurjimmassa, halveksittavimmassa, avuttomimmassa muodossa, voi hyvä Jumala, kuinka se on raskasta!" ajatteli hän tuokion kuluttua, istuessaan paviljongissa ja tuntiessaan tuon äsken kestämänsä vihanpurkauksen ikäänkuin ruostepisteenä ruumiissaan. "Kuinka se on raakaa, hyvä Luoja!"

Kylmä vesi konjakin kera virkisti häntä. Hän kuvitteli selvästi von Corenin rauhalliset, pöyhkeät kasvot, hänen eilisen katseensa, lattiamattoa muistuttavan paitansa, äänensä, valkoiset kätensä, ja kiihkeä, kostonhaluinen viha velloi hänen rinnassaan ja vaati tyydytystä! Ajatuksissaan hän kaatoi von Corenin maahan ja alkoi tallata häntä. Hän muisteli yksityiskohtia myöten kaikkea, mitä oli tapahtunut, ja ihmetteli, kuinka oli voinut mielistelevästi hymyillä mitättömälle miehelle ja yleensä antaa mitään arvoa sellaisten vähäpätöisten, tuntemattomien ihmisten mielipiteille, jotka asuvat kaikkein kurjimmassa pikkukaupungissa – eihän tätä kai ole kartallakaan eikä Pietarissa tunne ainoakaan kunnon ihminen. Jos tämä kaupunkirähjä äkkiä vaipuisi maan alle tai palaisi, luettaisiin sähkösanomatietoa siitä Venäjällä yhtä ikävystyneinä kuin ilmoitusta myytävistä vanhoista huonekaluista. Tappaako hän huomisaamuna von Corenin vai jättääkö hänet eloon, se on yhdentekevää, yhtä hyödytöntä ja mielenkiintoa vailla. Jos ampuu häntä jalkaan tahi käteen, haavoittaa, sitten tekee hänestä pilkkaa, niin samaten kuin hyönteinen, jolta on reväisty jalka irti, sekautuu heiniin, samaten hänkin kihelmöivine kärsimyksineen sitten hukkukoon suureen joukkoon samanlaisia mitättömiä ihmisiä kuin hän itsekin on.

Lajevski lähti Sheshkovskin luo, kertoi hänelle kaikki ja pyysi häntä sekundantikseen; sitten he yhdessä lähtivät posti- ja lennätinkonttorin päällikön luo, pyysivät häntäkin sekundantiksi ja jäivät hänen luokseen päivälliselle. Päivällispöydässä oli leikkipuhe valloillaan ja naurettiin paljon. Lajevski lasketteli kompia sen johdosta, ettei hän melkein ollenkaan osannut ampua, ja nimitteli itseään kuninkaalliseksi tarkkampujaksi ja Wilhelm Telliksi.

– Sitä herraa on läksytettävä! – sanoi hän.

Päivällisen jälkeen istuttiin pelaamaan korttia. Lajevski pelasi, joi viiniä ja ajatteli, että kaksintaistelu yleensä on typerää ja tolkutonta, koska se ei ratkaise kysymystä, vaan tekee sen entistä sekavammaksi, mutta ettei ilman sitä voi asiasta selvitä. Niinkuin tässäkin tapauksessa: eihän käy syyttäminen von Corenia rauhantuomarin edessä. Ja siitäkin on tämä kaksintaistelu hyvä, että sen jälkeen hänen ei enää sovi jäädä kaupunkiin. Hän tuli hieman päihinsä, huumautui korttipeliin ja tunsi olonsa hyväksi.

Mutta kun aurinko laski ja tuli pimeä, valtasi hänet levottomuus. Se ei ollut kuoleman edellä käyvää pelkoa, sillä koko sen ajan, kun hän söi puolista ja pelasi korttia, hänessä oli ties miksi se vakaumus, että tämä kaksintaistelu menee myttyyn; mutta hän pelkäsi jotakin outoa, mitä huomenaamulla piti tapahtuman ensi kerran hänen elämässään, ja samalla hän pelkäsi pian alkavaa yötä… Hän tiesi yön tulevan pitkäksi, unettomaksi, jolloin täytyisi ajatella ei yksistään von Corenia ja hänen vihaansa, vaan sitä valheiden suunnatonta röykkiötäkin, jonka läpi hänen oli taivallettava ja jonka kaartamiseen häneltä puuttui sekä voimia että taitoa. Tilanne oli sentapainen kuin jos hän äkkiä olisi sairastunut; häneltä oli mennyt kaikki mielenkiinto kortteihin ja ihmisiin, hän alkoi häärätä ja pyydellä, että hänet päästettäisiin kotiin. Hän halusi mitä pikimmin käydä vuoteeseen, olla liikkumatta ja valmistaa ajatuksiaan yöksi. Sheshkovski ja postivirkamies saattoivat häntä ja lähtivät sitten von Corenin luo keskustelemaan kaksintaistelusta.

Lähellä asuntoaan Lajevski kohtasi Atshmianovin. Nuori mies oli hengästyksissään ja kiihtynyt.

– Minä etsin juuri teitä, Ivan Andreitsh! sanoi hän. – Pyydän teitä, lähdetään kiireimmiten…

– Minne?

– Teitä haluaa tavata muuan teille tuntematon mies, jolla on teille perin tärkeätä asiaa. Hän pyytää mitä hartaimmin teitä tulemaan hetkiseksi. Hänen on puheltava kanssanne jostakin asiasta… Hänelle se on yhtä tähdellistä kuin elämä tai kuolema…

Kiihdyksissään Atshmianov lausui tämän vahvalla armenialaismurteella ja korosti tavuja venäläisen korvaa loukkaavalla tavalla.

– Kuka hän on? – kysyi Lajevski.

– Hän pyysi jättämään nimensä mainitsematta.

– Sanokaa hänelle, ettei minulla ole aikaa. Huomenna, jos hän suvaitsee…

– Kuinka te voitte! – säikähti Atshmianov. – Hän tahtoo ilmaista teille jotakin, teille perin tärkeää … perin tärkeää! Ellette lähde, tapahtuu onnettomuus.

– Kummallista… – jupisi Lajevski käsittämättä syytä, miksi Atshmianov oli niin kiihdyksissään ja mitä salaisuuksia voi olla tässä ikävässä, kaikille tarpeettomassa kaupunkipahasessa. – Kummallista, – toisti hän ajatuksissaan. – Voimmehan lähteä. Yhdentekevä.

Atshmianov lähti rivakasti kulkemaan edeltä, Lajevski seurasi häntä.

Kuljettiin ensin erästä katua, sitten kapeaa solaa pitkin.

– Kuinka tämä on ikävää, – virkkoi Lajevski.

– Kohtsillään, kohtsillään… Se on tässä lähellä. Vanhan vallin likellä he kulkivat kapeaa poikkikatua pitkin kahden aidatun tyhjän aukion välitse, poikkesivat sitten johonkin avaraan pihaan ja lähestyivät pienehköä rakennusta…

– Onko tämä Myridovin talo, vai mitä? – kysyi Lajevski.

– On.

– Mutta miksi kuljemme takapihan kautta, sitä en ymmärrä? Olisihan voitu kadun puoleltakin. Olisi ollut lähempänä…

– Ei mitään, ei mitään…

Lajevskista oli niinikään outoa, että Atshmianov vei hänet keittiönportaiden kautta ja viittasi hänelle kädellään, ikäänkuin kehoittaen astumaan hiljaa ja olemaan ääneti.

– Tänne, tänne… – virkkoi Atshmianov aukaisten varovasti oven ja astuen porstuaan varpaisillaan. – Hiljaa, hiljaa, olkaa niin hyvä. Voisivat kuulla.

Hän pysähtyi kuuntelemaan, veti raskaasti henkeään ja virkkoi kuiskaten:

– Avatkaa tämä ovi ja astukaa sisään… Älkää pelätkö.

Lajevski avasi epäröiden oven ja joutui matalaan huoneeseen, jossa ikkunat olivat verhotut. Pöydällä paloi kynttilä.

– Ketä haette? – kysyi joku viereisestä huoneesta. – Sinäkö se olet, Myridka?

Lajevski kiirehti tähän huoneeseen ja näki Kirilinin ja tämän vieressä Nadeshda Feodorovnan.

Hän ei kuullut, mitä hänelle sanottiin, peräytyi huoneesta ja tuli huomaamattaan kadulle. Viha von Corenia kohtaan ja levottomuus – kaikki oli sielusta hälvennyt. Kotiin mennessään hän kömpelösti huitoi oikealla kädellään ja katseli tarkasti jalkoihinsa, koettaen astua tasaista pohjaa myöten. Kotona työhuoneessaan hän hieroen käsiään ja omituisesti väännellen olkapäitänsä ja niskaansa, ikäänkuin takki ja paita olisivat puristaneet, asteli nurkasta nurkkaan, sytytti sitten kynttilän ja istahti pöydän ääreen…

XVI

Humanistiset tieteet, joista puhutte, voivat vasta silloin tyydyttää ihmisajatusta, kun ne kehittyessään kohtaavat täsmälliset tieteet ja asettuvat kulkemaan niiden kanssa rinnakkain. Kohtaavatko ne toisensa mikroskoopissa vai uuden Hamletin yksinpuheluissa vaiko uudessa uskonnossa, sitä en tiedä, mutta ennemmin luulen maan peittyvän jääkuoreen, ennenkuin näin käy. Kaikkein pysyväisin ja elinvoimaisin humanistisista tietämyksistä on tietysti Kristuksen oppi, mutta katsokaahan, kuinka eri lailla sitäkin ymmärretään! Toiset opettavat, että meidän tulee rakastaa lähimmäisiämme, mutta tekevät poikkeuksen sotamiehiin, pahantekijöihin ja mielenvikaisiin nähden: ensinmainittuja he sallivat tappaa sodassa, toisia eristetään tai mestataan, ja viimemainituilta kielletään oikeus mennä naimisiin. Toiset tulkitsijat opettavat, että tulee rakastaa kaikkia lähimmäisiä poikkeuksetta, erottamatta vuohia lampaista. Heidän oppinsa mukaan, jos teidän luoksenne tulee keuhkotautinen tai murhamies tai kaatuvatautinen ja kosii tytärtänne – niin antakaa; jos kretiinit, heikkojärkiset, aloittavat sodan ruumiillisesti |a henkisesti terveitä vastaan, niin tarjotkaa kiltisti päänne heidän katkaistavakseen. Tämä rakkaudensaarna, joka vaatii rakkautta rakkauden tähden, kuten taidetta taiteen tähden, jos sillä olisi voimaa, johtaisi loppujen lopuksi ihmiskunnan täydelliseen hävittämiseen, ja niin tapahtuisi suurin konnantyö, mitä koskaan maan päällä on sattunut. Tulkinnat ovat varsin moninaisia, ja jos niitä on paljon, ei yksikään niistä tyydytä vakavaa ajattelua, vaan se rientää tulkintojen suureen joukkoon liittämään vielä omansa. Sentähden älkää koskaan perustako tätä kysymystä, kuten sanotte, filosofiselle tahi niin sanotulle kristilliselle pohjalle; sen kautta siirrytte vain yhä loitommas kysymyksen ratkaisusta.

Diakoni kuunteli tarkkaavaisesti eläintieteilijää, mietti ja kysyi:

– Onko siveellinen laki, joka on ominainen jokaiselle ihmiselle, filosofien keksimä, vai onko Jumala sen luonut samalla kuin ruumiinkin?

– En tiedä. Mutta sanottu laki on siksi yleinen kaikille kansoille ja aikakausille, että minusta näyttää kuin tulisi sitä pitää ihmiseen elimellisesti kuuluvana. Se ei ole keksitty, vaan se on ja tulee olemaan. Minä en sano, että sitä koskaan nähdään mikroskoopilla, mutta sen elimellisen yhteyden todistaa jo silminnähtävyys: vakavaluontoiset aivohäiriöt ja kaikki niin sanotut sielulliset taudit ilmenevät ennen kaikkea siveellisen lain vääristelemisessä, mikäli minulle on tunnettua.

– Hyvä on. Siis, samaten kuin vatsa tahtoo ruokaa, samaten siveellinen tunto tahtoo, että rakastaisimme lähimmäisiämme. Eikö niin? Mutta synnynnäinen luontomme asettuu itserakkaudesta omantunnon äänen ja järjen kanssa vastahankaan, ja sentähden herää paljon vaikeasti ratkaistavia kysymyksiä. Kenenkä puoleen meidän on käännyttävä saadaksemme ratkaisun näihin kysymyksiin, ellette salli niitä perustaa filosofiselle pohjalle?

– Kääntykää niiden harvojen täsmällisten tietämysten puoleen, joita meillä on. Luottakaa silminnähtävyyteen ja tosiasiain logiikkaan. Se on tosin niukkaa, mutta sensijaan se ei ole niin horjuvaa ja vetelää kuin filosofia. Siveellinen laki vaatii, se myönnettäköön, että rakastaisitte ihmisiä. Entä sitten? Rakkauteen täytyy sisältyä, että poistatte kaiken sen, mikä tavalla tahi toisella vahingoittaa ihmisiä ja uhkaa tuottaa niille vaaraa nyt ja vastedes.

Tietomme ja silminnähtävyys sanovat teille, että ihmiskuntaa uhkaa vaara siveellisesti ja ruumiillisesti epänormaalisten puolelta. Jos näin on, niin taistelkaa epänormaalisia ihmisiä vastaan. Elleivät voimanne riitä kohottamaan heitä normaali-ihmisten tasalle, niin riittää teillä voimia ja taitoa tehdä heidät vaarattomiksi, siis hävittää heidät.

– Siis on rakkaus siinä, että väkevän tulee voittaa heikko?

– Epäilemättä.

– Mutta väkeväthän ristiinnaulitsivat Herramme Jeesuksen Kristuksen! – sanoi diakoni kiihkeästi.

– Siinäpä se juuri onkin, etteivät häntä ristiinnaulinneet väkevät, vaan heikot. Inhimillinen kulttuuri on heikontanut ja pyrkii tekemään ihan tyhjäksi olemassaolon taistelun ja luonnollisen valinnan; siitä johtuu, että heikot ovat tavattomasti lisääntyneet ja päässeet väkevistä voitolle. Kuvitelkaapa, että teidän onnistuisi juurruttaa mehiläisiin humaanisia aatteita niiden ollessa muokkaamattomassa, alkeellisessa tilassa. Mitä siitä seuraisi? Kuhnurit, jotka ovat tapettavat, jäisivät eloon, söisivät hunajan ja alkaisivat turmella ja tappaa naarasmehiläisiä – ja tuloksena olisi, että heikot saisivat vallan väkevistä ja viimemainitut huononisivat suvustaan. Aivan samaa tapahtuu nykyisin ihmiskunnassa: heikot sortavat väkeviä. Villikansoilla, jotka eivät vielä ole joutuneet kosketuksiin kulttuurin kanssa, kulkee väkevin, viisain ja kaikkein siveellisin etumaisena; hän on päämies ja käskijä. Mutta me kulttuuri-ihmiset olemme ristiinnaulinneet Kristuksen ja ristiinnaulitsemme hänet yhä edelleen. Meiltä siis puuttuu jotakin… Ja tämä "jokin" meidän on saatava itsessämme uudelleen eleille, muuten ei tule loppua näistä väärinkäsityksistä.

– Mutta minkä tunnusmerkin nojalla voitte eroittaa väkevät heikoista?

– Tunnusmerkkeinä ovat tietäminen ja silminnähtävyys. Tuberkeli- ja lymfaattiset sairaat tuntee heidän taudeistaan, siveettömät ja mielenvikaiset taas teoistaan.

– Mutta onhan mahdollista erehtyä?

– Kyllä; mutta turhaa on pelätä jalkojen kastumista, jos kerran vedentulva uhkaa.

– Se on filosofiaa, – huomautti diakoni naurahtaen.

– Ei laisinkaan. Te olette siinä määrin seminaarillisen filosofianne tärvelemä, että tahdotte kaikessa nähdä pelkästään sumua. Abstraktiset tieteet, joita teidän nuori päänne on täyteen ahdettu, ovatkin abstraktisia nimeltään juuri sentähden, että ne abstrahoivat, vetävät järkenne pois silminnähtävyydestä. Katsokaa pirua suoraan silmiin, ja jos hän on piru, niin sanokaa sitä myös piruksi älkääkä tuppautuko Kantin tai Hegelin luo saadaksenne selityksiä.

Eläintieteilijä oli kotvasen vaiti ja jatkoi sitten: – Kaksi kertaa kaksi on neljä, ja kivi on kivi. Huomenna meillä on kaksintaistelu. Minä ja te sanomme tietysti, että se on typerää ja järjetöntä, että kaksintaistelu on jo aikansa elänyt, että ylimystön välinen kaksintaistelu todellisuudessa ei minkään puolesta eroa juopuneiden kapakkatappelusta, mutta kuitenkaan emme pysähdy, vaan lähdemme kaupungin ulkopuolelle ja taistelemme. On siis olemassa voima, joka on harkintaamme suurempi. Me huudamme, että sota on rosvousta, raakalaisuutta, hirmuista veljesmurhaa, emmekä voi tainnoksiin menemättä nähdä verta; mutta eipä muuta tarvita kuin että ranskalaiset tai saksalaiset loukkaavat meitä, niin oitis tunnemme voimallista mielennousua, mitä vilpittömimmin huudamme hurraata ja hyökkäämme vihollisen kimppuun, ja silloin te rukoilette aseille Jumalan siunausta, ja urhoutemme herättää yleistä ja vilpitöntä ihastusta… On siis taaskin olemassa voima, joka on ellei juuri korkeampi, niin ainakin meitä ja filosofiaamme väkevämpi. Emme pysty sitä pysähdyttämään enemmän kuin tuota pilveäkään, joka tuolta meren ääreltä meitä lähestyy. Älkää siis teeskennelkö, älkää puiko sille nyrkkiä taskussanne älkääkä sanoko: "voi, se on typerää! voi, se on vanhentunutta! voi, se on ristiriidassa raamatun opin kanssa!", vaan katsokaa sitä suoraan silmiin, tunnustakaa sen järkevä lainmukaisuus, ja kun se esimerkiksi pyrkii hävittämään raihnasta, risatautista, turmeltunutta rotua, niin älkää asettuko sitä ehkäisemään pillereillänne ja lainauksilla väärin ymmärretystä evankeliumista. Ljeskov kertoo eräästä tunnollisesta Danielista, joka tapasi kaupungin ulkopuolella spitaalitautisen ja ruokki ja lämmitti häntä rakkauden ja Kristuksen nimeen. Jos tuo Daniel todellisuudessa olisi rakastanut ihmisiä, olisi hän raahannut spitaalitautisen loitommalle kaupungista ja viskannut hänet vuoren rotkoon ja lähtenyt itse palvelemaan terveitä. Kristus on toivoakseni käskenyt meitä osoittamaan järkevää, viisasta ja hyödyllistä rakkautta.

– Voi teitä mokomaa! – naurahti diakoni. – Itse ette usko Kristukseen, miksi hänen nimeänsä sitten niin usein mainitsette?

– Ei, kyllä minä uskon, vaikka omalla tavallani enkä sillä tavalla kuin te. Oh, diakoni, diakoni! – naurahti eläintieteilijä, tarttui papin vyötäisiin ja virkkoi iloisesti:

– No, viis siitä! Lähdetäänkö huomenna kaksintaisteluun?

– Virka ei salli, muuten lähtisin.

– Entä mitä merkitsee – virka?

– Olen papiksi vihitty. Minun päälläni lepää siunaus.

– Oh, diakoni, diakoni, – toisti von Coren nauraen.

– Kuinka halusti keskustelen kanssanne.

– Te sanotte, että teillä on usko, – sanoi diakoni.

– Minkälainen on se usko? Mutta minulla kun on setä pappina, niin hän uskoo niin vahvasti, että kun hän poudalla menee kedolle sadetta rukoilemaan, ottaa hän mukaansa sateenvarjon ja nahkaviitan, ettei sade paluumatkalla kastelisi häntä pahanpäiväiseksi. Se on usko! Kun hän puhuu Kristuksesta, säteilee hänestä pyhyyden loiste, ja kaikki miehet ja naiset itkevät ääneen. Hän pysäyttäisi sen pilvenkin, josta puhuitte, ja kääntäisi kaikki nuo voimanne pakoon. Niin… Usko siirtää vuoriakin. Diakoni hymähti ja taputti eläintieteilijää olalle.

– Niinpä niin… – jatkoi hän. – Te vain yhä opiskelette, tungette merten syvyyksiin, erottelette heikkoja ja väkeviä, kirjoittelette kirjoja ja haastatte kaksintaisteluun – ja kuitenkin jää kaikki paikalleen, mutta joku raihnainen äijä-vanhus Pyhän Hengen innoittamana sopertaa yhden ainoan sanan, tai Arabiasta ajaa karauttaa ratsullaan joku uusi Muhammed kalpa kädessä, ja kaikki teillä kukistuu nurin niskoin ketarat taivasta kohden, eikä Euroopassa jää kiveä kiven päälle.

– Jokohan tuo, diakoni, on hangolla taivaankanteen kirjoitettu?

– Usko ilman töitä on kuollut, mutta työt ilman uskoa ovat vieläkin pahempaa, pelkkää ajanhukkaa eikä mitään muuta.

Meren rannalla tuli näkyviin tohtori. Hän huomasi diakonin ja eläintieteilijän ja tuli heidän luokseen.

– Kaikki taitaa olla valmiina, – virkkoi hän hengästyneenä. – Sekundanteiksi tulevat Govorovski ja Doiko. Saapuvat huomenaamulla kello viisi. Nostaapa aika synkkiä pilviä! – jatkoi hän katsoen taivaalle. – Ei näe mitään. Kohtsillään alkaa sataa.

– Sinä toivoakseni lähdet mukaan? – kysyi von Coren.

– Ei, Jumala varjelkoon, minä olen niin peräti uupunut. Minun sijastani lähtee Ustimovitsh. Olen jo hänen kanssaan sopinut.

Kaukana meren yllä välähti salama ja kuului ukkosen myllerrystä.

– Kuinka tukahuttavaa on ukonilman edellä! – sanoi von Coren. – Panen vetoa, että sinä olet jo käynyt Lajevskin luona ja itkenyt pää hänen rintaansa painettuna.

– Mitä minä hänen luokseen? – vastasi tohtori käyden hämille. – Sitä vielä!

Ennen auringon laskua hän oli monta kertaa kävellyt puistikkokatua edestakaisin, toivoen kohtaavansa Lajevskin. Häntä hävetti taannoinen kiivastumisensa ja sitä seurannut äkillinen hyvyydenpuuskansa. Hänen olisi tehnyt mieli pyytää Lajevskilta anteeksi leikkisään tapaan, torua häntä, tyynnytellä ja sanoa, että kaksintaistelu on raakalaisuuden jäännös, mutta että itse sallimus on osoittanut heidät turvautumaan kaksintaisteluun keinona sopiakseen keskenään; huomenna he, mitä mainioimmat, syväjärkiset miehet kumpikin, ammuttuaan toisiaan kohtaan laukauksen, antavat oikean arvon toinen toisensa jalomielisyydelle ja tulevat ystäviksi. Mutta Lajevskia hän ei tavannutkaan.

– Mitä minä hänen luokseen? – toisti Samoilenko. – En minä häntä loukannut, vaan hän loukkasi minua. Sano, hyvä mies, minkätähden hän niin hyökkäsi minun kimppuuni? Mitä pahaa minä hänelle olen tehnyt? Tulen ruokailuhuoneeseen ja osaamatta aavistaa tuon taivaallista saan vasten naamaani syytöksen: urkkija! Siinä ollaan! Sano, mistä se teillä alkoi? Mitä sinä hänelle sanoit?

– Sanoin hänelle, että hänen tilansa on toivoton. Ja minä olin oikeassa. Ainoastaan rehelliset ja petkuttajat voivat selviytyä millaisesta pulasta hyvänsä, mutta ne, jotka samalla tahtovat olla rehellisiä ja petkuttajia, ovat auttamattomasti hukassa. Mutta, hyvät herrat, kello on jo yksitoista, ja huomenna täytyy nousta aikaisin.

Äkkiä lehahti tuuli; se nostatti rantakadulla pölyä, pyöritti sitä vihurissa, ja sen jylhään vonkunaan hukkui merenkin pauhina.

– Tuulispää! – sanoi diakoni. – Täytyy lähteä, muuten ajaa poroa silmät täyteen.

Liikkeelle lähdettyä Samoilenko huokasi ja virkkoi, pidellen kiinni lakkiaan:

– Ei taida minunkaan nukkumisestani tänä yönä mitään tulla.

– Älä sinä ole rauhaton, – sanoi eläintieteilijä naurahtaen. – Voit olla huoleti, kaksintaistelu ei pääty sen kummempaan. Lajevski kai ampuu jalomielisesti ilmaan, hän ei juuri muuta kykenekään tekemään, minä taas en ammu laisinkaan. Joutua oikeudessa syytteeseen Lajevskin tähden on turhaa ajan hukkaa – se leikki ei ole minkään veroinen. Toisekseen, millainen edesvastuu on kaksintaistelusta säädetty?

– Arestirangaistus, tahi jos vastapuoli kaatuu, enintään kolme vuotta linnavankeutta.

– Pietari-Paavalin linnassako?

– Ei, luullakseni sotalinnassa.

– Vaikka niin, mutta sietäisi tuota lurjusta läksyttää!

Takana meren selällä välähti salama ja valaisi hetkiseksi rakennusten katot ja vuoret. Puistikkokadun kohdalla ystävät erosivat. Tohtorin häivyttyä pimeään ja hänen askeltensa herettyä kuulumasta von Coren huusi hänelle:

– Kunpa ei ilma estäisi meitä huomenna!

– Tokkopa vain! Mutta hyvä olisi, jos niin kävisi!

– Hyvää yötä!

– Mitä – yötä? Mitä sanoit?

Myrskyn ja meren pauhinan ja ukkosen myllerryksen takia oli vaikea erottaa sanoja.

– Ei mitään! – huusi eläintieteilijä ja riensi kotia.