X
Kolmisen päivää kekkereiden jälkeen tuli Maria Konstantinovna vallan odottamatta Nadeshda Feodorovnan luo ja tarttui, tervehtimättä ja hattuaan riisumatta, hänen molempiin käsiinsä, painoi ne rintaansa vasten ja lausui, mieli kovasti kuohuksissa:
– Rakkaani, olen kuohuksissa, olen hämmästynyt. Herttainen, miellyttävä tohtorimme kertoi eilen Nikodim Aleksandritshille, että miehenne on kuollut. Sanokaa, rakkaani, onko se totta?
– On se totta, hän on kuollut, – vastasi Nadeshda Feodorovna.
– Se on kauheaa, kauheaa, rakkaani! Mutta kaikella pahalla on hyväkin puolensa. Varmaankin oli miehenne harvinainen, ihmeellinen, pyhä ihminen, ja sellaisia tarvitaan enemmän taivaassa kuin maan päällä.
Maria Konstantinovnan kasvoissa värähtelivät kaikki piirteet ja pilkut ikäänkuin pienet neulaset olisivat hyppelehtineet ihon alla; hän hymyili miellyttävästi ja lausui ihastuneena, hengähtäen:
– Siis olette vapaa, rakkaani. Voitte nyt käydä pää pystyssä ja rohkeasti katsoa ihmisiä silmiin. Tästä lähin Jumala sekä ihmiset siunaavat liittoanne Ivan Andreitshin kanssa. Se on hurmaavaa. Vapisen ilosta, en löydä sanoja. Rakkaani, minä rupean naittajaksenne… Minä ja Nikodim Aleksandritsh olemme äärettömästi pitäneet teistä, sallikaa meidän siunata laillinen, puhdas liittonne. Milloin, milloin olette aikoneet pitää vihkiäiset?
– En ole laisinkaan sitä ajatellut, – sanoi Nadeshda Feodrovna, irroittaen kätensä.
– Se ei ole mahdollista, rakkaani. Olettehan te ajatellut, olettehan?
– Toden totta, en ole, – naurahti Nadeshda Feodorovna. – Mitä hyötyä siitä olisi, että menisimme vihille? Minä en katso sitä laisinkaan tarpeelliseksi. Elämme niinkuin tähänkin asti.
– Mitä te puhutte! – kauhistui Maria Konstantinovna. – Jumalan tähden, mitä puhuttekaan!
– Asia ei vihkimisestä parane, päinvastoin pahenee. Me menetämme vapautemme.
– Rakkaani, rakkaani, mitä puhuttekaan! – huudahti Maria Konstantinovna, astuen askelen taapäin ja lyöden kätensä yhteen. – Te olette eriskummaisia! Malttakaahan mielenne! Talttukaa!
– Kuinka, talttukaa? En ole vielä elänytkään, kun te jo käskette talttumaan!
Nadeshda Feodorovna muisti, ettei hän itse asiassa ollut vielä elänyt. Jatko-opistosta päästyään hän oli mennyt naimisiin miehen kanssa, jota ei rakastanut, sitten liittynyt Lajevskiin ja koko ajan elänyt hänen kanssaan tällä ikävällä, autiolla merenrannalla odottaen jotakin parempaa. Oliko tämä elämää?
"Oikeastaan pitäisi mennä vihille…" ajatteli hän, mutta muisti Kirilinin ja Atshmianovin, punastui ja virkkoi:
– Ei, se on mahdotonta. Vaikka Ivan Andreitsh polvillaan sitä pyytäisi, kieltäytyisin sittenkin.
Maria Konstantinovna istui kotvasen vaiti sohvalla suruisena, vakavana, tuijottaen yhteen kohti, sitten hän nousi ja lausui kylmästi:
– Hyvästi, rakkaani! Suokaa anteeksi, että häiritsin. Vaikka minun ei olekaan helppoa, täytyy minun sittenkin sanoa teille, että tästä päivästä on kaikki välillämme loppunut, ja vaikka syvästi kunnioitankin Ivan Andreitshiä, on kotini ovi teiltä suljettu.
Sen hän lausui juhlallisesti ja hämmästyi itsekin äänensä juhlallista sävyä; hänen kasvonsa värähtivät taaskin, niille lehahti lempeä haavemielinen ilme, hän ojensi säikähtyneelle, hämille joutuneelle Nadeshda Feodorovnalle molemmat kätensä ja virkkoi rukoilevasta:
– Ystäväni, sallikaa minun vaikka yksi ainoa hetkinen olla äitinne tai vanhimman sisarenne sijaisena! Minä olen avomielinen teitä kohtaan kuin äiti.
Nadeshda Feodorovna tunsi rinnassaan sellaista lämpöä, iloa ja sääliä itseään kohtaan, kuin jos oma äiti itse asiassa olisi noussut kuolleista ja seisonut hänen edessään. Hän syleili rajusti Maria Konstantinovnaa ja painoi kasvonsa hänen olkapäätänsä vasten. Molemmat itkivät. He istuutuivat sohvaan ja muutaman minuutin ajan nyyhkyttivät, katsomatta toinen toiseensa ja kykenemättä puhumaan sanaakaan.
– Ystäväni, lapseni, – aloitti Maria Konstantinovna, – minä tahdon puhua teille ankaria totuuksia, säälimättä teitä.
– Herran tähden, Herran tähden!
– Luottakaa minuun, rakkaani. Muistatte kai, että kaikista täkäläisistä naisista minä yksin avasin teille kotini. Te saitte minut ensi päivästä alkaen kauhistumaan, mutta minulla ei ollut kylliksi voimaa osoittaa teille halveksimista, kuten kaikki muut. Minä kärsin herttaisen Ivan Andreitshin tähden, kuin hän olisi ollut poikani. Nuori mies vieraalla maalla, kokematon, heikko, äiditön, ja minä kärsin ja kärsin… Mieheni ei olisi suonut meidän tutustua häneen, mutta sain hänet taivutetuksi… Me aloimme vastaanottaa Ivan Andreitshiä ja hänen seurassaan tietysti teitäkin, muutenhan hän olisi loukkaantunut. Minulla on tytär ja poika… Ymmärrätte, lapsen hento ymmärrys, puhdas sydän … joka pahentaa yhden näistä pienimmistä… Minä vastaanotin teidät ja vapisin lasteni puolesta. Oi, kun tulette äidiksi, ymmärrätte pelkoni. Ja kaikki ihmettelivät, että vastaanotin teidät, suokaa anteeksi, kuin kunnon naisen, vihjailivat minulle … no, tietysti, juoruja, liioitteluja… Sydämeni syvyydessä tuomitsin teitä, mutta te olitte onneton, säälittävä, eriskummainen, ja minä kärsin säälistä.
– Mutta miksi? Miksi? – kysyi Nadeshda Feodorovna, vapisten koko ruumiissaan. – Mitä minä olin tehnyt kenellekään?
– Te olette kauhean syntinen. Olette rikkonut miehellenne alttarin edessä antamanne lupauksen. Olette vietellyt erinomaisen siivon nuorenmiehen, joka arvatenkin olisi valinnut itselleen elämänkumppanin hyvästä suvusta, samasta säädystä kuin hän itsekin, ellei olisi tavannut teitä; nyt hän olisi kuten kaikki muutkin. Te olette hukannut hänen nuoruutensa. Älkää kiistäkö, älkää kiistäkö, rakkaani! Minä en usko, että meidän synteihimme olisivat syypäitä miehet. Aina on syy naisissa. Miehet ovat kotoisissa oloissa kevytmielisiä, elävät järjellään eikä sydämellään, ja paljon on sellaista, mitä he eivät käsitä, mutta nainen käsittää kaikki. Hänestä kaikki riippuu. Hänelle on paljon annettu, häneltä paljon vaaditaankin. Voi, ystäväiseni, jos nainen olisi tässä suhteessa miestä tyhmempi tai heikompi, ei Jumala olisi hänelle uskonut poikien ja tyttöjen kasvatusta. Ja siksi te, rakkaani, antauduitte paheen tielle, kun unohditte kaiken häveliäisyyden; toinen olisi teidän asemassanne kartellut ihmisiä, istunut kotona lukkojen takana, ja ihmiset olisivat nähneet hänet vain Herran huoneessa, kalpeana, puettuna mustiin, itkevänä, ja jokainen olisi vilpittömästi säälien kuiskannut: "Jumala, tuossa syntiä tehnyt enkeli jälleen palaa luoksesi…" Mutta te, rakkaani, unhotitte kaiken vaatimattomuuden, elitte julkisesti, vallattomasti, ikäänkuin synnistä ylvästellen, riehakoitte, nauroitte, ja katsellessani teitä vapisin kauhusta ja pelkäsin ukkosentulen taivaalta iskevän taloomme juuri sillä hetkellä, kun te istuitte luonamme. Ystäväiseni, älkää puhuko, älkää puhuko! – huudahti Maria Konstantinovna nähdessään, että Nadeshda Feodorovna aikoi puhua. – Kertokaa kaikki minulle, minä en petä teitä enkä salaa sielunne katseilta ainoatakaan totuutta. Kuulkaa siis minua, rakkaani… Jumala panee merkin suuriin synnintekijöihin, ja te olitte merkitty. Muistelkaapa, pukunne olivat aina ihan kauheat! Nadeshda Feodorovna, jolla aina oli mitä paras käsitys puvuistaan, herkesi itkemästä ja katsoi häneen hämmästyneenä.
– Niin, kauheat! – jatkoi Maria Konstantinovna. – Pukujenne erikoisuudesta ja kirjavuudesta voi jokainen päättää, millainen olette käytökseltänne. Katsellessaan teitä kaikki naureskelivat ja kohauttivat olkapäitään, mutta minä kärsin, kärsin… Ja, rakkaani, suokaa minulle anteeksi, te olette epäsiisti! Tavatessamme toisemme uimahuoneella te panitte minut oikein vapisemaan. Päällysvaatteet menevät vielä mukiin, mutta alushame, paita … rakkaani, minä ihan punastun! Ivan Andreitsh rukan kaulaan ei myöskään kukaan sido kaulahuivia niinkuin pitäisi, ja miesparan liinavaatteista ja saappaista näkyy, ettei kotona hänestä kukaan pidä huolta. Ja aina pidätte häntä nälässä, pulmuseni; onhan luonnollista, että ellei kotona kukaan huolehdi teekeittiöstä ja kahvista, niin mies kuluttaa puolet palkastaan paviljongissa. Ja kotona teillä on ihan kamalaa, kamalaa! Ei kellään koko kaupungissa ole kärpäsiä, ja teillä niitä kuhisee kaikki lautaset ja vadit mustanaan. Ikkunalaudoilla ja pöydillä paksulta pölyä, kuolleita kärpäsiä, juomalaseja… Mitä varten juomalaseja? Sitten, rakkaani, teillä on vieläkin astiat korjaamatta pöydältä. Ja jos teillä astuu makuuhuoneeseen, niin oikein hävettää: liinavaatteita kaikkialla hujanhajan, seinillä riippuu kaikenlaisia kautsuvehkeitänne ja lattialla – astia… Ystäväiseni, mies ei saa tietää mitään, ja vaimon tulee olla hänen edessään puhdas kuin pieni enkeli. Minä herään joka aamu ennen päivänkoittoa ja pesen kasvoni kylmällä vedellä, jotta Nikodim Aleksandritsh ei huomaisi, että minulla on uniset kasvot.
– Ne ovat kaikki pikkuasioita, – parahti Nadeshda Feodorovna itkemään.
– Jos vain olisin onnellinen, mutta minä olen niin onneton.
– Niin, niin, olette kovin onneton! – huokasi Maria Konstantinovna, jaksaen tuskin pidättäytyä itkuun tyrskähtämästä. – Ja teitä odottaa tulevaisuudessa kova suru! Yksinäinen vanhuus, taudit ja sitten edesvastuu viimeisellä tuomiolla… Kauheaa, kauheaa! Nyt itse kohtalo ojentaa teille avunkättä, ja te epäviisaasti hylkäätte sen. Vihittäkää itsenne, menkää kiireimmiten vihille!
– Kyllä, pitää, pitää, – sanoi Nadeshda Feodorovna, – mutta se on mahdotonta!
– Minkätähden?
– Mahdotonta! Voi, jospa te tietäisitte!
Nadeshda Feodorovnaa halutti kertoa Kiniinistä ja siitä, kuinka hän eilen illalla kohtasi laivasillalla nuoren, kauniin Atshmianovin ja hänen päähänsä oli juolahtanut mieletön, naurettava ajatus vapautua kolmensadan ruplan velasta, kuinka häntä oli naurattanut, ja sitten hän oli palannut kotia myöhään illalla, tuntien itsensä peruuttamattomasti langenneeksi ja rahalla ostettavaksi. Hän ei ollut itsekään selvillä, kuinka se oli tapahtunut. Ja hän tahtoi nyt Maria Konstantinovnan edessä vannoa suorittavansa velan viimeistä kopeekkaa myöten, mutta itkun tyrske ja häpeä estivät häntä puhumasta.
– Minä matkustan pois, – sanoi hän. – Ivan Andreitsh jääköön tänne, jos tahtoo, minä lähden.
– Minne?
– Venäjälle.
– Mutta millä aiotte siellä elättää itseänne? Eihän teillä ole mitään.
– Teen käännöstöitä, tai … tai perustan lainakirjaston…
– Älkää turhia kuvitelko, rakkaani. Lainakirjastoon tarvitaan rahoja. No, minä jätän nyt teidät, koettakaa rauhoittua ja ajatella ja tulkaa huomenna luokseni iloisena. Se tulee olemaan mainiota. Hyvästi nyt, enkelini. Sallikaa minun suudella teitä.
Maria Konstantinovna suuteli Nadeshda Feodorovnaa otsalle, teki ristimerkin hänen rintaansa ja lähti hiljalleen pois. Oli tullut jo pimeä, ja Olga sytytti keittiössä kynttilän. Yhä itkien Nadeshda Feodorovna meni makuuhuoneeseen ja kävi vuoteelle pitkäkseen. Hän alkoi äkkiä tuntea vilunväreitä. Hän riisuutui pitkälleen, sysäsi vaatteet jalkopäähän ja vetäytyi kippuraan peitteen alle. Häntä janotti, mutta ei ollut ketään antamassa juotavaa.
– Minä maksan! – puhui hän itsekseen, ja houraillen hän oli istuvinaan jonkun potilaan luona ja tunsi potilaassa oman itsensä. – Minä maksan. Olisi typerää luulla, että minä rahasta… Matkustan pois ja lähetän hänelle rahat Pietarista. Ensin sata … sitten sata … ja sitten taas sata…
Myöhään yöllä tuli Lajevski kotiin.
– Ensin sata… – sanoi hänelle Nadeshda Feodorovna – sitten sata…
– Ottaisit kiniiniä, – sanoi Lajevski ja ajatteli: "huomenna on keskiviikko, laiva lähtee, mutta minä en matkusta. Täytyy siis viipyä täällä lauantaihin asti." Nadeshda Feodorovna nousi vuoteessa polvilleen.
– Puhuinko minä äsken mitään? – kysyi hän hymyillen ja siristäen kynttilän valossa silmiään.
– Et mitään. Pitää lähettää huomenaamulla noutamaan lääkäriä. Nuku nyt.
Lajevski otti päänaluksen ja astui ovea kohden. Siitä lähtien kun hän lopullisesti oli päättänyt matkustaa ja jättää Nadeshda Feodorovnan, alkoi tämä herättää hänessä sääliä ja syyllisyyden tunnetta; hänellä oli Nadeshda Feodorovnan läsnäollessa hieman paha omatunto, ikäänkuin sairaan tahi vanhan hevosen luona, joka on määrätty tapettavaksi. Hän pysähtyi ovessa ja katsahti Nadeshda Feodorovnaan.
– Olin siellä kekkereissä ärtyisä ja puhuttelin sinua törkeästi. Anna minulle anteeksi, Herran tähden.
Sen sanottuaan hän meni työhuoneeseensa, pani maata, mutta ei voinut pitkään aikaan nukkua.
Kun seuraavana aamuna Samoilenko juhlapäivän johdosta puettuna täyteen paraatipukuun olkaimineen ja ritarimerkkeineen, tunnusteltuaan Nadeshda Feodorovnan valtasuonta ja katsottuaan hänen kieltään, tuli ulos makuuhuoneesta, kysyi Lajevski, joka oli seissyt kynnyksen likellä, hätäisesti:
– No, kuinka on laita?
Hänen kasvonsa ilmaisivat pelkoa, suurta huolestusta ja toivoa.
– Rauhoitu, ei mitään vaarallista, – vastasi Samoilenko. – Tavallinen vilutauti.
– En minä sitä, – sanoi Lajevski kärsimättömästi rypistäen kulmakarvojaan. – Saitko rahoja?
– Veikko, suo anteeksi, – kuiskasi Samoilenko, katsahtaen oveen ja käyden hämilleen. – Herran tähden, suo anteeksi! Ei kellään ole joutilaita rahoja, ja minä olen saanut viisin ja kymmenin ruplin kerätyksi kaikkiaan vain satakymmenen ruplaa. Koetan vielä puhua joidenkin kanssa tänään. Karsihan nyt.
– Mutta lauantai on viimeinen päivä! – jupisi Lajevski vavisten kärsimättömyydestä. – Kautta kaikkien pyhimysten, lauantaiksi! Ellen pääse lauantaina matkustamaan, en tarvitse mitään … en mitään. En ymmärrä, kuinka tohtorismies voi olla ilman rahoja!
– Niin kyllä, sen taivas tietää, – lausui Samoilenko kiivaasti ja väkinäisesti, ja jotakin tuntui oikein kirahtavan hänen kurkussaan, – kun minulta ovat kaikki ottaneet, seitsemäntuhatta ruplaa minulla on saatavia, ja minä itse olen taas velkaa joka taholle. Onko se minun syyni?
– Sinä hankit siis lauantaiksi? Niinhän?
– Koetan.
– Rukoilen sinua, velihopea! Niin että rahat jo perjantaiaamuna ovat hallussani.
Samoilenko istuutui ja kirjoitti reseptiin kiniiniliuosta, kalii bromati, rabarberisakoa, tincturae gentianae, aquae foeniculi – kaikki yhdessä seoksessa, lisäsi siihen ruususiirappia katkeran maun vaimentamiseksi ja lähti pois.
XI
Olet sen näköinen kuin tulisit minua vangitsemaan, – sanoi von Coren nähdessään Samoilenkon astuvan sisään paraatipuvussa.
– Kuljin tästä ohi, niin ajattelin: jospa pistäydyn katsomassa, kuinka eläintiede jaksaa, – lausui Samoilenko, istuutuen suuren pöydän ääreen, jonka eläintieteilijä itse oli hotaissut kokoon tavallisista laudoista. – Terve, pyhä isä! – nyökäytti hän diakonille, joka istui ikkunan luona jotakin puhtaaksi kirjoittamassa. – Istunpa tässä tovin ja juoksen sitten kotiin pitämään huolta päivällisestä. On jo aika… Häiritsenkö teitä?
– Et vähääkään, – vastasi eläintieteilijä levittäen pöydälle tiheää kirjoitusta sisältäviä paperiliuskoja. Kirjoittelemme tässä puhtaaksi.
– Vai niin… Ohho sentään … huokasi Samoilenko; hän veti varovasti pöydältä pölyttyneen kirjan, jonka kannella oli kuollut, kuivunut falangi, ja jatkoi: – Ajatteles, mennä mönkää omia aikojaan jokin vihreä koppiainen ja kohtaa tiellä mokoman pannahisen. Kyllä kai se on kauheaa!
– On kai.
– Sille on annettu myrkky, jotta voisi pitää puoliaan vihollisia vastaan.
– Juuri niin, ja jotta itsekin hyökkäisi. – Niin niin … ja luonnossa kaikki on, hyvät ystävät, tarkoituksenmukaista ja mahdollista selittää, – huokasi Samoilenko. – Yksi asia on vain, jota en ymmärrä. Sinä suuri järkimies, selitäppä se minulle. On näet pieniä petoeläimiä, ei rottaa suurempia, muodoltaan kauniita, mutta erinomaisen katalia ja siveettömiä. Sellainen peto kulkee esimerkiksi metsässä, näkee linnun, ottaa kiinni ja syö suuhunsa. Kulkee edemmäs ja näkee ruohikossa linnunpesän munineen; ei jaksa enää syödä, kylläinen on, mutta sittenkin puree munan rikki ja toiset työntää käpälällään pesästä ulos. Sitten kohtaa sammakon ja senkin kanssa pitää peliä. Näännyttää sammakon, menee eteenpäin ja nuoleksii huuliaan – tulee vastaan koppiainen. Sipaisee koppiaista käpälällään… Ja kaikki se turmelee ja hävittää matkallaan… Tungeksii vieraisiinkin pesiin, hajoittaa syyttä suotta muurahaiskekoja, puree rikki näkinkenkiä… Tulee vastaan rotta – sen kanssa ryhtyy tappeluun; näkee pikku käärmeen tai hiirenpoikasen – sekin pitää tappaa. Ja niin koko päivän. Sanos nyt, mihin tuollainen petoeläin on tarpeen? Mitä varten se on luotu?
– En tiedä, mitä petoeläintä tarkoitat, – vastasi von Coren, – luultavasti jotakin hyönteissyöjäin ryhmään kuuluvaa. Entä sitten? Lintu joutui sen saaliiksi sentähden, että oli varomaton; se särki pesän ja syyti pellolle munat sentähden, että lintu oli epäkäytännöllinen, teki huonosti pesänsä eikä osannut sitä suojata. Sammakolla oli todennäköisesti jokin vika sitä suojaavassa ihonvärissä, sillä muuten ei peto olisi sitä huomannut, ja niin edespäin. Sinun petosi hävittää vain heikkoja, taitamattomia, varomattomia, sanalla sanoen sellaisia viallisia yksilöjä, joita luonto ei katso soveliaiksi jättämään perillisiä. Eloon jäävät vain ovelammat, varovaisemmat, voimakkaammat ja kehittyneemmät. Sillä tavoin tuo petoeläimesi, vaikkei sillä itsellään ole siitä tietoa, palvelee täydellisentymisen suuria tarkoitusperiä.
– Niin, niin, niin… Asiasta toiseen, veikkonen, – virkkoi Samoilenko ujostelematta, – anna minulle satakunta ruplaa lainaksi.
– Hyvä on. Hyönteissyöjäin joukossa on varsin mielenkiintoisia edustajia. Esimerkiksi myyrä. Siitä sanotaan, että se on hyödyllinen, koska se hävittää vahingollisia hyönteisiä. Kerrotaan erään saksalaisen lähettäneen Wilhelm I: lle myyrännahkaisen turkin, – ja silloin keisari muka käski antaa hänelle nuhteet sentähden, että hän oli hävittänyt niin suuren joukon hyödyllisiä eläimiä. Kuitenkaan ei myyrä julmuudessa jää yhtään takapajulle sinun pedostasi ja on sitäpaitsi erittäin vahingollinenkin, se kun aikaansaa suurta häviötä pelloilla.
Von Coren aukaisi lippaan ja otti sieltä sadan ruplan setelirahan.
– Myyrällä on vahva rintakehä. Kuten yököllä, – pitkitti hän lukiten lippaan, – erittäin hyvin kehittyneet luut ja lihakset, erikoinen suunrakenne. Jos sillä olisi norsun koko, olisi se kaikkihävittävä, voittamaton eläin. Mielenkiintoista näissä elukoissa on se, että kun kaksi myyrää kohtaa toisensa maan alla, alkavat ne oitis, ikäänkuin keskinäisestä sopimuksesta, kaivaa lavaa; tämä lava on niille tarpeen, että olisi mukavampi taistella. Saatuaan lavan valmiiksi ne ryhtyvät ankaraan taisteluun ja tappelevat, kunnes heikompi kaatuu. Tuosta saat sata ruplaa, – virkkoi von Coren, alentaen ääntään, – mutta sillä ehdolla, ettet lainaa Lajevskia varten.
– Ja vaikkapa Lajevskiakin varten! – kuohahti Samoilenko. – Mitä se sinuun kuuluu?
– Lajevskia varten minä en voi antaa. Tiedän, että sinä olet herkkä antamaan lainaksi. Sinä antaisit rosvo Kerimillekin, jos hän sinulta pyytäisi, mutta suo anteeksi, minä en voi sinua tässä suhteessa auttaa.
– Kyllä, minä pyydän Lajevskia varten! – sanoi Samoilenko, nousten seisaalleen ja huitoen oikealla kädellään. – Lajevskia varten juuri! Eikä itse pääpirullakaan ole oikeutta tulla minua opettamaan, kuinka minun tulee rahojani käyttää. Et siis suvaitse antaa?
Diakoni rähähti nauramaan.
– Älä kimmastu, vaan ajattele järjellisesti, – virkkoi eläintieteilijä. – Hyväntekeväisyyden harjoittaminen Lajevskia kohtaan on mielestäni yhtä viisasta kuin kastella rikkaruohoja tai ruokkia heinäsirkkoja.
– Minusta taas me olemme velvolliset auttamaan lähimmäisiämme! – tokaisi Samoilenko.
– Siinä tapauksessa auta sitten tuota nälkäistä turkkilaista, joka makaa laipion vieressä! Hän on työmies ja sinun Lajevskiasi tarpeellisempi. Anna hänelle nämä sata ruplaa! Tai lahjoita minulle sata ruplaa tutkimusmatkaa varten!
– Kysyn sinulta, annatko vai etkö?
– Sano mutkittelematta: mihin hän tarvitsee rahaa?
– Se ei ole salaisuus. Hänen täytyy lauantaina matkustaa Pietariin.
– Niinkö? – virkkoi von Coren pitkäveteisesti. – Ahaa… Ymmärretään.
Ja lähteekö naikkonen mukaan, vai kuinka?
– Hän jää toistaiseksi tänne. Lajevski järjestää Pietarissa asiansa ja lähettää hänelle rahaa, sitten lähtee hänkin.
– Sukkelasti! … virkkoi eläintieteilijä ja päästi helähtävän naurun.
– Sukkelasti! Ovelasti ajateltu.
Hän lähestyi nopeasti Samoilenkoa ja asettuen hänen eteensä ja katsoen häntä silmiin kysyi:
– Sanoppa ihan peittelemättä: onko hänen rakkautensa kylmennyt? Sano, onko kylmennyt?
– On, – vastasi Samoilenko yksikantaan, ja hiki kiertyi hänelle otsaan.
– Kuinka se on ilettävää! – sanoi von Coren, ja hänen kasvoistaan näkyi, että häntä inhotti. – Jompikumpi kahdesta, Aleksander Daviditsh: joko sinä olet hänen kanssaan yhdessä juonessa tahi, suo anteeksi, olet pöllö. Etkö tosiaankaan käsitä, että hän petkuttaa sinua kuin poikasta mitä hävyttömimmällä tavalla? Onhan päivänselvää, että hän tahtoo päästä naisesta ja jättää hänet tänne. Ja hyljätty jää sinun niskoillesi, ja päivänselvää on, että saat lähettää hänet Pietariin omalla kustannuksellasi. Onko tuo mainio ystäväsi tosiaankin saanut sokaistuksi sinut siinä määrin, ettet huomaa ihan alkeellisimpia asioita?
– Ne ovat pelkkiä otaksumia, – virkkoi Samoilenko istuutuen.
– Otaksumiako? Miksi hän matkustaa yksin eikä yhdessä hänen kanssaan? Ja miksi, voisit kysyä häneltä, ei naikkonen matkusta ensin ja hän jäljestä? Se viekas elukka!
Ystävänsä odottamattomien epäilyjen ja epäluulojen lannistamana Samoilenko äkkiä lamautui ja alensi ääntään.
– Mutta se on mahdotonta! – sanoi hän muistellen sitä yötä, jonka Lajevski oli viettänyt hänen luonaan. – Hän kärsii niin kovasti!
– Mitä se auttaa? Varkaat ja murhapolttajat kärsivät myöskin!
– Otaksutaan, että olisitkin oikeassa … lausui Samoilenko mietteissään. – Olkoonpa niin… Hän on kuitenkin nuori mies, vieraalla maalla … ylioppilas, me olemme myöskin ylioppilaita, ja paitsi meitä ei täällä ole ketään, joka antaisi hänelle kannatusta.
– Auttaa häntä tekemään konnuuksia vain sentähden, että sinä ja hän olette eri aikoina olleet yliopistossa ettekä kumpikaan tehneet siellä mitään! Onpa sekin pötyä!
– Malta, harkitaanpa asiaa tyynesti. Luullakseni voisi järjestää asian näinikään, – pohti Samoilenko, liikutellen sormiaan. – Minä, tiedätkös, annan hänelle rahat, mutta vaadin hänet rehellisesti, kunniasanalla lupaamaan, että hän viikon kuluttua lähettää Nadeshda Feodorovnalle matkarahat.
– Ja hän lupaa kunniasanalla, vuodattaapa vielä kyyneliäkin ja uskoo itsekin, mutta mitä arvoa tällä kunniasanalla on? Hän ei pidä sitä, ja kun vuoden, parin perästä kohtaat hänet Nevskillä käsikkäin uuden rakastettunsa kanssa, alkaa hän puolustuksekseen ladella, että hän on sivistyksen silpoma ja että hän on jäljennös Rubinista. [Päähenkilö Turgenevin samannimisessä romaanissa. Suom.] Heitä hänet Herran haltuun! Väistä likaa äläkä kaivele sitä molemmin käsin!
Samoilenko mietti hetkisen ja sanoi päättävästi:
– Minä sittekin annan hänelle rahaa. Sano mitä tahdot. En voi kieltää ihmiseltä apuani pelkkien otaksumien perusteella.
– Mainiosti teetkin. Suutelisit lisäksi!
– No niin, anna minulle siis sata ruplaa, – pyysi Samoilenko arasti.
– En anna.
Seurasi vaitiolo, Samoilenko oli aivan lamautunut; hänen kasvonsa saivat syynalaisen, häveliään ja mielistelevän ilmeen, ja outoa oli nähdä tämän jyhkeäruumiisen, olkaimilla ja ritarimerkeillä prameilevan miehen säälittävää, lapsellisen hämmästynyttä naamaa.
– Täkäläinen piispa matkustelee hiippakunnassaan, ei vaunuissa ajaen, vaan ratsain, – virkkoi diakoni, pannen pois kynän. – Ylen on mieltäliikuttavaa nähdä hänet hevosen selässä istumassa. Hänen yksinkertaisuudessaan ja vaatimattomuudessaan on raamatullista suuruutta.
– Onko hän hyvä ihminen? – kysyi von Coren, ollen mielissään puheen siirtymisestä muihin asioihin.
– Kuinkas muuten? Ellei olisi hyvä, niin tokkopa olisivat piispaksi panneet?
– Piispojen joukossa tapaa erinomaisen hyviä ja lahjakkaita miehiä, – lausui von Coren. – Sääli vain, että useilla heistä on se heikkous, että kuvittelevat olevansa valtiomiehiä. Yksi harrastaa venäläistyttämistä, toinen arvostelee tieteitä. Se ei kuulu heidän alaansa. Vilkaisisivat sen sijaan useammin tuomiokapituliin.
– Maallikko ei kykene arvostelemaan piispoja.
– Minkätähden ei, diakoni? Piispa on samanlainen ihminen kuin minäkin.
– Samanlainen eikä sittenkään samanlainen, – väitti diakoni loukkaantuneena ja tarttui jälleen kynäänsä. – Jos olisitte samanlainen, niin lepäisi päällänne siunaus, ja te olisitte itse piispana, mutta kun ette ole piispa, niin ette ole samanlainen.
– Älä höpise, pappi! – sanoi Samoilenko surumielisesti. – Kuulehan nyt, mitä olen tuuminut, – kääntyi hän taas von Corenin puoleen. – Älä sinä anna minulle näitä sataa ruplaa. Talveen asti olet minulla ruokavieraana vielä kolme kuukautta, maksa siis etukäteen näistä kolmesta kuukaudesta.
– En maksa.
Samoilenko räpytti silmiään ja punastui; hän veti konemaisesti luokseen kirjan, jonka kannessa oli falangi, ja katseli sitä, sitten hän nousi ja otti lakkinsa. Von Corenin tuli häntä sääli.
– Sietää tässä elää ja olla asioissa tuollaisten herrojen kanssa! – sanoi eläintieteilijä ja kiukuissaan potkaisi jalallaan nurkkaan jonkin paperin. – Ymmärrä, ettei tämä ole hyvyyttä, ei rakkautta, vaan heikkoluonteisuutta, irstaisuutta, myrkkyä! Minkä järki saa rakennetuksi, sen teidän raukkamaiset, romukoppaan viskattavat sydämenne hajoittavat! Kun kimnasistina sairastin lavantautia, syötti tätini säälistä minulle säilyketatteja, ja minä olin vähällä heittää henkeni. Saisipa sinun ja tätien päähän mahtumaan, ettei ihmisrakkaudella tule olla sijansa sydämessä, ei sydänalassa eikä vyötäisissä, vaan tässä!
Von Coren löi kädellä otsaansa. – Tuoss' on! – sanoi hän sinkauttaen sadan ruplan setelin.
– Turhaan suutut, Kolja, – sanoi Samoilenko säyseästi, taivuttaen kokoon setelin. – Ymmärrän sinua vallan hyvin, mutta … huomaa sinä asemani.
– Vanha ämmä sinä olet, siinä kaikki! Diakoni päästi rehevän naurun.
– Kuulehan, Aleksander Daviditsh, vielä viimeinen pyyntö! – lausui von Coren hartaasti. – Kun annat rahat tuolle konnalle, niin pane hänelle ehto: joko hänen on lähdettävä yhdessä naikkosensa kanssa tai lähetettävä hänet edeltäpäin, muussa tapauksessa älä anna. Kursailla ei tarvitse. Sano hänelle ihan niillä sanoilla, tai jos et sano, niin vakuutan sinulle kunniasanalla, että minä haen hänet käsille virastostaan ja potkaisen sieltä hänet portaista alas enkä sinusta tahdo sen koommin tietää. Usko tämä sana!
– No, no! Jos hän matkustaa naisensa kanssa yhdessä, tai lähettää hänet edeltäpäin, niin hänelle itselleenhän se on mukavampi, – vastasi Samoilenko. – Vieläpä hän siitä ilostuukin. No, hyvästi nyt.
Hän hyvästeli hellästi ja lähti, mutta ennenkuin painoi oven kiinni jälkeensä, katsahti hän taaksensa von Coreniin ja sanoi:
– Sinut, veikkonen, ovat saksalaiset pilanneet! Juuri niin, saksalaiset!